Rannalla tuulee - ( Kutsupeli, Blacky )

Aurinko oli peittynyt valkeiden, aavistuksen harmaiksi värjätyneiden pilvien taakse. Välillä muutama yksinäinen valon säde pilkahti pilvien lomasta, kadoten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Toivottavasti aurinko ilmestyisi pian lämmittämään jälleen roudasta peittynyttä maata, jotta eläimet saisivat edes hetken levähtää selviytymistaistostaan.

Tätä samaa toivoi yksinäinen kulkija, Hietaneilikka, joka juuri tällä hetkellä laahusti pää painuksissa kohti järven rantaa, jonne oli jo pidemmän aikaa tavoitellut. Uudessa laaksossa kaikki oli outoa ; ravintoa ja lajitovereita oli vähemmän, säätkin olivat vaihtelevempia. Narttu oli väsynyt, sen saattoi huomata tuon ruumiistakin, joka alkoi olla hiestä märkä pitkistä juoksumatkoista kunnollista lepo- ja saalistus- paikkaa etsiessä. Nyt oli tuon neidin mielestä aika pysähtyä, ja järven rannalla oli sopivan aavaa tähystelyyn. Kevyt rakenteinen susi pysähtyi jäisen järven rantaan, häntä rentona roikkuen. Hietaneilikka, vilkaisi haukotellen ympärilleen, luimistaen hitusen korviansa, jotka sittemmin alkoivat roikkua hieman rennommin sivuilla. Narttu haukkasi vierestään lunta, saaden siitä suun kostuketta hetkeksi. Järvi oli vielä tähän aikaan jäästä, joten siitä olisi turha yrittääkkään juoda.

Hetken hengähdettyään ja tuntiessaan olonsa turvalliseksi, kävi susi vihdoin makaamaan lumiselle maalle. Pikku hiljaa tuon silmät alkoivat ummistua, mutta pää ei painunut alemmas, tuulikin hiveli suloisesti tuon turkkia, kuitenkin varsin koleana. Rannan läheisyydessä ei ollut ristin sieluakaan.



// Aikas kökkö aloitus. .__.' //

((MIten niin, iahn hyvähän tuo oli? No kuitenkin: Täältä tulloo velipojat!))

Rusko oli tahtonut lähteä ensimmäistä kertaa ulos koko kahteen kuukauteen, Tuiskun estelystä huolimatta. Kuitenkin auktoriteetin hallussapitäjä, Rusko, oli saanut tahtonsa läpi- ainakin melkein: Tuisku oli tullut mukaan.

Rusko ja Tuisku kävelivät kaikessa rauhassa kohti ei-kenenkään-maata. Ne juttelivat tyynesti kaikesta tavallisesta, kuten saalistamisesta ja laumastaan. Kuitenkin veljesten puhe jäi kesken, kun Tuisku haistoi jotain. "Huomaatkos sinä...?" Tuisku aloitti. "...Kyllä vain." Rusko vastasi virnistellen, "Se taitaapi olla narttu." Tuisku ei ymmärtänyt herrasmiehenä tuollaisia vitsejä, joten se aloitti heti saarnan. "Rusko, naisia ei käsitellä noin! Ja sitä paitsi, sinulla ei tosiaankaan ole mitään lupia lisääntyä, ei arvon Viimalta tai Katalalta, ja tuskin tuolta vieraaltakaan." Rusko vaan jatkoi herjaustaan, ja väänsi kasvoilleen muka pettyneen ilmeen, mutta siitä näki ettei uros ollut tosissaan. "Harmi, minä kun olisi niin mielelläni-" Tuisku keskeytti haukahduksellaan Ruskon hölmöt puheet. Rusko oli yleensä se varttuneempi, mutta kylläkin heittti ilmoille vähän lapsellisia höpötyksiä. Tuisku oli oikeastaan muutenkin isoveli, mutta se taas piti leikkimisestä ja oli herrasmiesmäisempi.

Mutta, kinasta huolimatta, ne suunnistivat järvelle.
Pian kaukana erottui vaaleahko suden hahmo, ja urokset kävelivät hitaasti lähemmäs. "Hei, kukas sinä olet?" Rusko töksäytti, mutta ei jatkanut puheitaan nähdessään Tuiskun tuiman katseen.

((Hihih, pojat saattavat pelästyttää näkyvällä sisääntulollaan, mutta kyllä ne osaavat rauhoittua...ainakin Tuisku. ;D))

Hietaneilikka raotti väsyneitä silmiään, kuullessaan kauempaa keskustelua, varsin kova äänistä sellaista. Narttu nousi hieman haparoiden seisomaan, kääntäen päänsä tulijoita kohtaan, epäilevän oloisena. Ilmeisesti uroksia, joten vaara ei todennäköisesti olisi kovin suuri, ainakaan toivottavasti.

Kun urokset olivat jo tulleet roimasti lähemmäs, peruutti sekavärisen turkin omaava susi muutaman askeleen taaemmas, melkein jäätyneen järven rantaan. Neilikan korvat kääntyivät uteliaasti suuntaan jos toiseenkin, häntäkin oli jännittynyt ylemmäs. Kaksi urosta, samalla niin kiinnostava kuin kummastuttava tapahtuma. Harvoin itsekeskeiset miehet liikkuivat kimpassa, josseivat olleet veljeksiä, kuten nämä taitoivat olla. Alentuvan oloisena narttu laski päätään, kuullessaan toisen suden kysyvän jotain. "Olen Hietaneilikka. " Neitonen lausahti, muttei kysellyt Ruskon taikka Tuiskun nimiä, koska se olisi ollut epäkohteliasta korkea-arvoisempia kohtaan. Neilikka 'kumartui' aavistuksen, kuin paljastaen alemmuutensa uroksia kohtaan, tuuhea häntäkin takajalkaa vasten liimautuneena. Pienen hetken kumarruksessa ollessaan nousi Hietaneilikka takaisin normaaliin tasaan, katsellen herroja epävarmana. " En kai ole tungeutunut reviirillenne luvatta? "

((Oih. Hietaneilikka on ihana. :3 Muuten, ihana ava!))

Rusko istahti nimen kuullessaan, ja antoi Tuisku hoitaa tälläiset asiat. Isoveli oli siinä parempi.

Tuisku luimisti korviaan osoittaakseen, ettei tässä nyt kukaan ollut ketää arvokkaampi- ellei Hietaneilikka ollut Viiman laumassa, mutta tuskin. "Minä olen Tuisku, ja tämä on veljeni Rusko." Tuisku käänsi päänsä Ruskon suuntaan vilauttaen tälle salaa hampaitaan, ja pikkuveli ymmärsi luimistaa sekin korvansa. "Et ole. Ja vaikka olisitkin, niin meitä ei tarvitse pelätä- ellei joku muu satu olemaan seurassamme." Tuisku sanoi kääntäen samalla päänsä takaisin narttuun. "Mikä sinut tänne tuo? Taidat olla laumaton? se kysyi ja istahti rennosti, luodakseen rauhallisen ilmapiirin.

Toiselle saattoi ehkä olla yllättävää näiden kahden veljeys; Tuisku ja Rusko olivat aivan erilaisia. Tuisku oli suuri, valatsia, kahdesti veljensä kokoinen ja herrasmiesmäisyydestä ja isoveljeydestä huolimatta paljonkin pennumpi. Rusko oli toista maata, se oli vitsiniekka joka osasi olla asiallinen, mutta hyvällä tuulella ollessaan saattoi unohtaa toisten mielipiteet sen puheista. Urokset olivat myös täysin erinäköisiä: Tuisku oli musta, ja sen turkki oli silkkistä, Ruskolla taas oli melko kirjava ja karkea turkki, jossa oli pääväreinä ruskea ja oranssi.
Vain silmät, isältä perityt, olivat saman molemmilla kauniin keltaiset. Mutta niidenkin katse oli erilainen: Ruskolla oli hivenen kiero ja oikukas, Tuiskulla taas uskollinen ja surumielinen katse.

(( x) Tuon katsehömpötyksen jälkeen tulee alllekirjoitukseni...KATSE))

// Kiitoksia. : ) Nappasin avan tuolta tunturisuden kopioitavaa - sivulta. ; > //


Hietaneilikka palautti normaalin asentonsa, höristäen somia, normaalin kokoisia korviaan uroksia kohden. Hauskat nimet olivat kaksikolla, Rusko ja Tuisku. Hetken aikaa narttu vain kuunteli, keskittyi herrojen eleisiin ja lausahduksiin. Neilikka kohotti kulmiaan uteliaasti. "Veljesi..?" Narttu nyökkäytti päätään, kuin ymmärtäen asian varsin selkeästi. "Hyvä, ja olen laumaton. Saavuin vasta laaksoon, ja satuin vain tulemaan tänne.. " Tuiskun esimerkkiä seuraten Hietaneilikkakin istuutui, heilauttaen häntänsä vierelleen, nopeasti, kellertävän oransseilla silmillään se loi katseensa hetkeksi Ruskoonkin, joka tähän asti oli ollut vain hiljaa veljensä rinnalla.

"Hauska tutustua teihin, Tuisku ja... Rusko. " Neito lausahti, katsoen uroksia vuoron perään. Narttu tunsi pienen nälän kurnivan vatsassaan, muttei siitä juuri nyt tahtonut oikein välittää, se halusi vain täysillä keskittyä uusiin tuttavuuksiinsa.

Tuisku vastasi hännän heilutukseen huiskauttamalla omaa, tuuheaa ja pitkäkarvaista häntäänsä nopeasti. Rusko virnisti kuullessaan sanat: "Hauska tutustua teihin" ja sen oli aivan pakko kommentoida: "Niin meistä- minustakin sinuun, arvon neito" se sanoi leikkisästi, ja yritti näytää myös siltä, että narttu ymmärtäisi tämän olevan vain leikkiä. Tuisku taas ei ottanut asiaa niinkään rennosti, vaan irvisti saman tien veljelleen raivoisasti: "Hei peltohiiri, mitä tuo nyt muka tarkoitti?" se kysyi, viitaten nimityksellä Ruskon turkin väreihin. Rusko kimpaantui ja vastasi tasaväkisesti: "Etkös sinä leikkiä ymmärrä...norsu?" se sanoi ja sai Tuiskun mahtavan karhun käpälän otsaansa.

Kuitenkaan mitään sen suurempaa ei tuosta syntynyt. Rusko vain päätti pysyä kokonaan taka-alalla ja Tuisku yritti olla ystävällinen. Silläkin oli nälkä. "Et taida olla liittymässä mihinkään lamaan?" se kysyi ja mietti, pitäisikö senkin mieluummin välillä olla kertoja kuin kyselijä. No, kyllä tässä vielä ehtii... Tuisku tuumasi.

((Tunturisudesta? Oi, se on ihan sivu. :) Se on minulla kotisivuna tuolla käyttäjätiedoissa. ;D Luen Tunturisuden sivuilta yleensä susiuutiset, ja siinä se...Mutta nyt uutiset ovat olleet ikäviä, paitsi tietty susien varhainen kiiima.))

// Hohoo, niin minäkin. ; D //


Narttu katsoi hieman kummastuneena kaksikkoon, joka parhaillaan haukkui toisiaan, ja Tuisku jopa yltyi iskemään toista tassullaan. Hietaneilikka ymmärsi tuon olevan leikkiä, ja sen kunniaksi ynähtikin hassusti, kuten sudella oli tapana ollessaan iloinen. Ohimennen se vilkasi ympärilleen, pilvien peittämää sinistä, mutta silti niin kirkasta taivasta. Sää oli varsin kaunis, kevätkin taisi tehdä tulojaan jo hitaasti pitkän talven jälkeen.


" Enpä oikein tiedä.. " Narttu tuumasi, mieluummin se liittyisi pienempään ryhmään, jossa sillä olisi taattuna turvallisempi elämä, ehkä parisuhdekkin, toisin kuin laumassa. Hietaneilikka kohotti ilmeikkäitä kulmiaan. " Kuulutteko te johonkin laumaan?" Neitonen kysäisi, muuttaen istuma-asentoaan hieman paremmaksi, vilkaisten lumisia, kosteita tassujaan.

Mustaturkki kuunteli katsoen koko ajan vähän nartun silmien ohi, ja piti ymmärtäväisen katseen kasvoillaan. Kysymyksen kuultuaan, se vastasi rauhallisesti, ja toivoi, ettei tämä tieto vetäisi susien välille turhaan minkäälaista rajaa. "Kyllä, kuulumme arvon Viiman laumaan." se sanoi kunnioittavasti painostaen Viiman nimeä. Tuisku oli luottanut tuohon narttuun heti ensitapaamisesta, ja ollut mukana auttamassa sitä aina kun vain ehti. Viima oli sille hyvin tärkeä, mutta Tuisku ei mielistellyt sitä: Se ei halunnut, se ei katsonut sitä tarpeelliseksi, ja uroksen elämään kuului paljon muutakin kuin alfa.

"Kysyinpähän vain-" Tuisku aloitti, mutta epäonnekseen kuuli Ruskon kommentoivan oman puheensa päälle. "Veljeni- niin ja tietysti myös minä, tarkoitamme, että olet varmasti tervetullut laumaamme, jos ikinä mihinkään aiot liittyä. Siitä vanhasta hölmöstä jota Ovelaksi kusutaan, en tahtoisi noin viehkeällä tytölle alfaksi." Tällä kertaa Tuisku ei vaivautunut sanomaan Ruskolle mitään, koska ymmärsi puheen pääasian. Ruskon puheista vaan piti kaivaa se pointti, eikä sivuseikoista - kuten ärsyttävistä kutsumanimistä - kannattanut välittää. Kyllä Hietaneilikkakin oli sen varmaan huomannut.
"Niin, ainakin siihen suuntaan." Tuisku sanoi närkästyneenä keskeytyksestä, mutta palautti ystävällisyyden päälle katsoena taas Hietaneilikkaa, jälleen vähän ohi silmien. "O- oletko sinä nälkäinen? Meitä on kolme, joten nythän voisi kaataa jotakin parempaa kuin sitkeitä jäniksiä." Tuisku totesi, mutta jäi odottamaan vastausta.

Rusko säästi veljensä hermoja sanomatta mitään, mutta uudesta kasvoille syntyneestä virneestä näki, että se oli keksinyt hauskan kommentin- tai ainakin itsensä mielestä hauskan.

Mitä kuuliasimmin narttu kuunteli Tuiskun, välillä Ruskonkin leikkisiä sepityksiä laumoista. Hieneilikan katse ei pysähtynyt kumpaankaan suteen pitkäksi aikaa, vaan jatkoi matkaa, tarkastellen ympäristöä, jossa lumiset puut erotti kauempaa.

Kuullessaan kysymyksen, Neilikan korvat värähtivät, ja suuntautuivat Tuiskuun ennen kuin katse ehti kiinnittyä urokseen. " Hmm.. Taitaa minulla hieman olla, ja meitä tosiaankin on kolme - saatamme hyvällä tuurilla löytää jotain isompaa."
Neilikka sanoi yksinkertaisesti, vilkaissen sivusilmällä virnistelää Ruskoa, joka näytti pitävän omista, hassuista kommenteistaan. Mutta yksi asia uroksen lausahduksessa oli jäänyt painamaan Hietaneilikan mieltä ; kaunokainen. Neilikka itse oli varsin varma ettei Rusko sitä tarkoittanut, mutta toivoi silti että olisi tarkoittanut. Tuo asia sai hieman nartun kasvot mutristumaan harmiintuneen oloisiksi, kun tuo seuraili kahden muun suden liikkeitä aavistuksen surullisilla silmillään - ulkonäkö on aina ollut Hietanilikalle tärkeä asia.

Tuisku tömäytti häntänsä maahan, antaen Ruskolle luvan nousta. Veli ymmärsi heti, ja ponkaisi pystyyn, kävellen suoraan Neilikan luo. Tuisku yritti napata tätä hännästä, mutta hampaat louskaisivat vain ilmaa. Rusko katsahti Hietaneilikkaan, ja luimisti korvansa. "Anteeksi..." se sanoi ensin surkeana, ja juuri kun Tuisku ajatteli että viimein luontoäiti oli saanut Ruskon aivot kohdalleen, niin tämä jatkoi pirteämmin: "Mutta hei, sinä olet nätti" se sanoi. Nytkin Tuisku vain alkoi haistella, ja veli seurasi perässä.

Oli Tuisku samaa mieltä Ruskon kanssa, mutta toisella vaan oli erilaiset tavat tuoda asioita esiin. Kumpikaan ei ollut tullut kosiskelemaan, mutta Rusko oli, mitä oli.
Tuiskun korvat höristyivät yhtäkkiä: tuoreet jäljet. Valkohäntäpeuran. Ruskokin huomasi ja änkesi samaan kohtaan nuuhkimaan. "Hei, sehän on sarvijaakko!" se haukahti ja urokset alkoivat seurata jälkiä. "Hemmetti..." Tuisku kuitenkin mutisi yhtäkkiä. "MItä nyt, tummaturkkinen ylpeytemme?" Rusko huikkasi, tarkoittamatta taaskaan mitään pahaa."Se taitaapi olla urospuolinen...sarvijaakko." Tuisku sanoi ja yritti olla samalla aaltopituudella veljensä kanssa. "Entäs sitten? Kyllä me tuota neitosta suojelemme, jos sitä tarkoitit." Rusko sanoi ja alkoi "nauraa", avaten suunsa ja antaen kielen roikkua.

Tuisku katsoi Hietaneilikkaan, joka varmaankin ymmärsi mitä Tuisku oli tarkoittanut: Urokset olivat vaarallisia. Vaikka lauma saalistaisi, voisi tapaturmia tulla. Mutta jos kaato onnistuisi, niin ravitnoa riittäisi hyvin pitkään.
"Kannattaako ottaa riskiä?" Tuisku kysyi katsoen jonnekkin ympäriinsä hajun perässä viipottavan Ruskon suuntaan.

Kulmiensa alta Hietaneilikka katseli epäilevänä lähestyvää Ruskoa, mutta jo lähes välittömästi neiti ymmärsi herran aikeet hyviksi."Kiitos.. " Narttu lausahti, nyökäten pienesti. Esimerkkiä seuraten alkoi sekavärisen turkin omistava susi nuuhkia maata, kuitenkaan löytämättä edes vanhoja jälkiä lähistöltä.

Kuitenkin pojilla oli tärpännyt, ja nuo juttelivatkin varsin kiivasti jostakin. Neilikka kohotti katseensa maasta uroksiin, kuullessaan Tuiskun kysymyksen riskin otosta. "Mennään nyt, aurinko varmasti laskee pian. " Neitonen totesi varma ilme kasvoillaan, aloittaen kevyen jolkotuksen Ruskon perässä, samalla nenä maata viistäen haistellen tuoreita riistaeläimen jälkiä. Vaikkei saalis taitanut vielä olla lähelläkään, silti vesi herahti jo Hietaneilikan vaaleanpunaisella kielelle, saaden nartun lipomaan malttamattomana tummia huuliaan. Neidin jo lähes juostessa, tuon häntä oli jäykkänä takaviistossa, valmiina jahdin aloittamiseen.

"Hmmmpp." Narttu mutisi, haistaen jo otuksen hajut vahvempina. Hietaneilikka pysähtyi, kohottaen päänsä. Aluksi narttu selvitti keltaoranssejen silmiensä katseella miten lähellä veljekset olivat, sitten missäpäin suurinpiirtein eläin voisi piileskellä.

((Jihaa, ja kauriin lihaa pöytään! ;) ))

Tuisku nyökkäsi Hietaneilikalle, ja juoksi viistossa tämän takana. Rusko siirtyi veljensä rinnalle, ja pienimuotoisen kilpailun saattoi havaita. Rusko oli nopeampi, mutta Tuisku voimakkaampi ja jaksaisi kauemmin. Yhtäkkiä mustaturkki kuitenkin jarrutti: Sekin huomasi saaliin olevan täällä jossakin. Ruskokin pysähtyi ja hoksasi sarvipäisen hahmon kauempana, melko lähellä rajoja. Uros katsoi molempiin merkitsevästi, ja Tuisku nyökkäsi sille; se oli ymmätänyt merkin. "Rusko menee ja säikyttää saaliin, jolloin sen pitäisi nousta kahdelle jalalle, jolloin minä puren sitä reiteen, ja ehkä kaadan. Siinä vaiheessa sinä ja Rukso saatte toimia siten, miten tilanteen mukaan on mielestänne viisainta." Tuisku selitti katsomatta narttuun, ja tunsi kuinka tuuli puhalsi karvojan läpi. Vielä Tuulen tuoksu oli puhdas, mutta pian siihen sekoittuisi veren houkutteleva tuoksu.
Hietaneilikka ei ehkä pitänyt tälläisistä yhtäkkisistä kokoonpanoista, tai siitä, että sitä ohjailtiin. Kuitenkin Tuiskun mielestä taktiikka oli hyvä, ja se toimisi. Se oli aina toiminutkin.
Uros tiesi, että saaliit olivat liian tyhmiä puolustautuakseen, liian tyhmä pelastaakseen itsensä. Mutta nyt oli toisin: Saalis oli uros, ja sillä oli valtavat, terävät sarvet. Ne myös potkivat kovaa.

Tuisku toivoi, että veri, joka kohtaa maassa virtaisi, ei olisi suden verta.

Hetkessä narttu oli saanut jo kiikariinsa suuren kauriin, ilmeisesti ruokailemassa rajoilla. Siinä samassa hetkessä, kaikki mahdolliset aistit tarkentuivat äärimmilleen, ja neitonen aloitti jo hiipimisen jäntevästi kohti riistaeläintä, jonka verta se toivottavasti kohta vuodattaisi. Kuitenkin Hietaneilikka lähestyminen tyssäsi varsin nopeasti, Tuiskun aloittaessa ohjeiden jakamisen. Vaikka neitiä hitusen ohjeiden jako ärsyttikin, se antoi asian tyystin jäädä - uros oli aina korkeammalla arvo-asteikossa, tai no, nartun ikiomassa arvo-asteikossa.

Kuuliaisena, kuitenkin malttamattomana Neilikka jäi odottamaan, että Rusko tekisi sen kunniaikkaan aloituksen; säikäyttäisi saaliin kavahtamaan pystyyn. Narttu liikkui notkeasti lähes maata myöten lähemmäs kruunupäistä kaurista, odottaen oikeaa hetkeä hyökätä. Mielessään neitonen toivoi että Rusko toimisi nopeasti, jotta Neilikka itsekkin pääsisi pian veren makuun.

Odotellessaan aloittavaa iskua toiselta veljeksistä, käänsi Hietaneilikka katseensa Tuiskuun. Mitään sanomatta, vain katsellen kellertävillä silmillään urosta. Itsekkään ei saanut neitonen omista mietteistään selkoa, mutisi vain jotain hitusen päätään ravistaen. Nyt on keskityttävä jahtiin. Neilikka tuumasi, hammasta purren.

((Muuten, sanon nyt sinullekin, että jos olet joskus tekemässä uutta hahmoa ja et keksi nimeä, niin vapaalla maalla on minun nimiehdotuslaarini. NImestä tunnistaa varmasti, mutta siellä ei ole pelkkiä nimiehdotuksia. Eli siis siihen suuntaan jos nimistä tulee pulaa! ;D))

Tuisku loi pahoittelevan ja ymmärtävän katseen Neilikkaan, ja oli ilmeisesti arvellut oikein neidon ajatukset. Sekin alkoi kyyristyä, mutta antoi herrasmiesmäisesti mennä naisten ensin, ennen kuin itse alkoi lyllertää eteenpäin. Tuiskun oli kokonsa ja värinsä takia todella vaikeaa sopeutua maastoon, mutta se alkoi kaartaa eläimen taakse. Pian uros erotti veljensä virneen korsien seasta, ja kuului haukahdus. Se laukaisi Tuiskun juoksuun; Rusko oli loikannut uhrinsa kurkkuun, ja eläin oli kuin olikin noussut takajaloilleen. Tuisku ponnisti voimiensa takaa, ja loikkasi koko painollaan kaurista päin, tarttuen ja vetäen sen jaloista. Tällöin Rusko hypähti pois alta, kun kauris kaatui melkein sen niskaan. Rusko yritti mennä suoraan tukehduttamaan saalista, sekun hinkusi jo verta valuttamaan. Mutta nuori uros saikin sarvet päin näköä, ja kuuluvan ulvauksen saattamana lennähti heinikkoon.
Tuisku löi painavan ja vahvan tassunsa kauriin selkään, ettei se pääsisi karkuun ennen Hietaneilikan tuloa. Mutta ei edes vahva Tuisku pärjäisi isolle uroskauriille, se oli varmaa, ja muutenkin mustaturkkia huoletti mitä veljelle oli käynyt. Mutta silti se puristi yhä lujemmin reittä hampaillaan, ja yritti hivuttautua saaliin päälle, ettei tämä varmasti nousisi. Vedet nousivat uroksen silmiin sen tuntiessa sarvien painautuvan lonkkaansa: Kauris oli heittänyt päätään taaksepäin. Mustaturkin kurkusta kuului vinkaisu mutta sei päästäisi irti ihan noin helpolla, ei totisesti.

Nyt veljesten ainoa toivo olisi Hietaneilikka.

Narttu lipoi kärsimättömänä huuliaan, muutaman kerran vaimean inahduksen päästäen. Hietaneilikka ei todellakaan ollut valmis päästämään suurta saaliseläintä hampaistaan, koskaan ei nimittäen tietäisi milloin tulisi seuraavan kerran syötyä. Juuri silloin kajahti ilmoille haukadus, jolloin Rusko hypähti kruunupäisen eläimen kimppuun, Tuiskukin seurasi perässä. Vielä hetkeksi Neilikka jäi sivuun, etsien parempaa tilaisuutta ponnistaa kauriin kimppuun.

Silloin kuului tuskallinen ulvaisu, ja puskat rämähtivät uhkaavasti. Narttu ei ollut varma mitä oli tapahtunut, mutta toinen vinkaus varmisti sen - veljekset olivat pulassa. Ponnistaen niin täysillä kuin suinkin pystyi, sinkoutui susi heinikosta saaliin kasvoille, lähes välittömästi saaden hipaisun, kivuliaan sellaisen etujalkaansa uroksen sarvista. Murahduksen päästäen iski sekavärisen turkin omaava otus hampaansa lähelle kauriin kurkkua, parhaansa mukaan pidellen tuon päätä kaikin mahdollisin voimin, yrittäen saada muut välttymään usemmilta sarven iskuilta.


" Tuisku.. Rusko. ." Narttu vaikeroi, huomattuaan olevansa kykenemätön saamaan hampaitaan syvälle kauriin kurkkuun. Saaliseläimen kasvot olivat värjäytyneet jo punaisiksi, toinen silmä varmaankin jo sokea. Hietaneilikka yritti pyytää jommalta kummalta urokselta apua, koska tiesi ettei olisi kykenevä varsin heikoilla leuoillaan saamaan eläintä kuolemaan. Silti päätti keltasilmäinen kantaa kortensa kekoon, asettuen pahimmalle riskialueelle - puremaan niskasta, sarvien juuresta. Se pitäisi hetken uroskauriin kiireisenä, kun tuo yrittäisi iskeä ärsyttäjää niskassaan.

Tuisku odotti hetken jähmettyneenä, ja vain katsoi kun apu tuli karvat liehuen paikalle.
Hietaneilikan vaikerointi havahdutti Tuiskun, jossa oli puolestaan voimaa kuin pienessä kylässä. Se nousi ja ponnisti eturuumiinsa ilmaan, anten itsensä paiskautua kauriin kurkkuun. Kauris päästi kivun ja hädän sekaisen äännähdyksen. Tuisku katsoi vastapäätä olevaa Neilikkaa surullisesti ja anoen. "Ole kiltti, ja katso miten Ruskon kävi..." se sai pyydettyä hampaitten välistä. Tuisku jaksaisi kyllä odottaa hetken, ja sitä paitsi saalis oli tuhkehtumaisillaan, rimpuilusta huolimatta. Nyt Tuisku sai ohimoonsa sen sorkan, ja ummisti silmänsä kivusta. Se myös puristi lujemmin kruunupään kurkkua, ja verivanat nuoruivat hukan hampaiden kohdalta. "Kyllä minä hetken kestän, kunhan Rusko on kunnossa..." se sanoi ja laittoi etukäpälänsä kauriin etujalkojen päälle, ettei tuo huitoisi niillä Hietaneilikkaa.
Uros jäi katsomaan surkeana narttua. Tuiskuhan odottaisi vaikka vuoden kärsien Ruskon puolesta, aivan varmasti. Sitä paitsi sillä oli kova kipukynnys, ja sitäkin kovempi tahdonvoima.

Mutta vahvalla Tuiskullakin oli rajansa.

Keltaiset, vähän meripihkaiset silmät ummistuivat jälleen. Ole kiltti, tee se minun vuokseni. uros ajatteli, ja näki sumeasti silmäkulmastaan saaliin valkenevat silmät, ja punertavat kasvot. Verenhukka oli suuri, ja hapen saanti vähäninen. Ei tuo resskukka kauaa eläisi.
Kuten todettu: Liian arka, ja liian tyhmä...selviytyäkseen

Hietaneilikka puri, hellittäen kuitenkin otettaan kuullessaan Tuiskun anomuksen. Välittömästi narttu irrotti otteensa, kohtaloikkain seurauksin; kuoleman kielissä oleva kauris tunsi heltievän otteen, ja onnistui täpärästi iskemään sarvillaan vahingossa Neilikan etujalat pettämään nartun alta. Kuitenkin tuo antoi neidille uutta voimaa, tuon juostessa pensaikkoon jossa Rusko makasi, tuskaisen näköisenä.

" Rusko.. Oletko kunnossa?" Neitonen kysyi, katsoen huolestunein silmin lajitoveriaan. Hietaneilikka yritti painaa kevyesti tassullaan uroksen rintakehää, jos tuo vaikka reagoisikin siihen positiivisesti. Tuon jälkeen kumartui kirjavaturkkinen susi Ruskon puoleen, tarkoituksenaan aloittaa vaaleanpunaisella kiellään tuo kasvojen nuoleminen. "Rusko... Rusko.. " Narttu maanitteli, kyyristyneenä uroksen puoleen. "Veljesi ei pärjää ilman sinua. "

Tuisku odotti, ja puri hampaansa melkein yhteen kun kauris huitaisi Neilikkaa.

Rusko makasi maassa, silmät ummessa ja kasvot kivusta vääristyneinä. Sen kieli oli ulkona suusta, mutta rentona ja ulos suusta valuneena.
Uroksen kyljessä ja kaulassa oli pahat verijäljet, ja uroksella oli sitäkin pahemmat kivut. Mutta nyt se ei enää kärsinyt. Rusko nimittäin ei tiennyt makaavansa siinä, vaan itseasiassa se oli elämän ja kuoleman välimailla. Valo melkein kutsui sitä olemuksellaan, mutta Rusko tiesi, ettei se johtaisi Tuiskun luo. Se johtaisi pelkkään tyhjyyteen. Niimpä uros juoksi pimeään minkä käpälistään pääsi, ja kun se raotti silmiään, se näki Hietaneilikan kasvot. "Sinä taidat olla enkeli, ja minä olen kanssasi taivassa, eikös?" Rusko kysyi vitsaillen tapansa mukaan, mutta irvisti tuntiessaan vähitellen kasvavan kivun. Mitä helvettiä...? se ehti ajatella, kunnes muisti mitä oli tapahtunut. Muistoja terästi nartun kannustus, ja kovasti ulvaisten Rusko nousi, ja pakotti kehonsa toimimaan, mikä oli hyvin vaikeaa. "Ja minähän en sitä norsua pulaan jätä! Sarvijaakko saa tuntea nahoissaan mitä tälläisestä käytöksestä koituu!" nuori uros uhmasi ja ripeytti askeliaan, irvistellen.

Pian se jo näki kauempana Tuiskun, joka olisi ollut hiestä märkä, jos olisi ollut ihminen. "Minä kun jo toivoin, että sinä kuolit. Mitä perkelettä sinä siis siinä seisot?" Velikin sai herjattua, mutta sen oli pakko haukata happea, jolloin Rusko syöksyi viimeistelemään kauriin. "Tulin katsomaan, että saisinko sinut seurakseni. Ja sitä paitsi, kuka sinua piinaa jos minua ei ole?" Rusko vastasi, ja katsoi sen jälkeen muka toruvasti Tuiskua. "Sinä pösilö, olisit purrut tätä sarvijaakkoa alempaa, niin se ei enää olisi elossa." Rusko totesi, päästäen irti. Kauris oli niin pahassa hapenpuutteessa, ettei se voinut liikkuakaan. Rusko alkoi repiä sitä elävältä kappaleiksi.

"Minun veljeäni- Ei härnää- kukaan muu- Paitsi minä!" Rusko sanoi, riuhtaisten välillä ihoa kauriin kasvoista. "Eiköhän se ole kuollut jo, Rusko" Tuisku sanoi, ja katsoi toisia hymyillen suden hymyään.

Nyt päästäisiin ansaitulle atrialle.
Ruskokin lopetti ja hetken veren kuorruttamat veljekset katsoivat onnellisina toisiaan, välillä Hietaneilikkaa, ja taas toisiaan. Tälläistä elämän tulisi aina olla, jos niiltä kysyttäisiin.

((Niin isosta saaliista riittä ruokaa noille melkein vuoden päiviksi. o__O Mitäs Neiti Neilikka tuumaa?))

Hietaneilikka huokaisi helpotuksesta, huomatessaan Ruskon heräävän. Rauhallinen, lempeä ilme kohosi suden kasvoille. "Kumpa olisinkin." Narttu tokaisi juuri heränneen uroksen vitsiin. Ilme pyyhkiytyi nopeasti, kun Neilikka seurasi peuran repimistä, jota sisukas Rusko parhaillaan teki mielin määrin. Kauris, kruunupäinen sellainen oli kuollut, päästänyt viimeisen, verisen hengäyksensä ja antanut elämänänsä hiekan valua tiimalasin pohjalle.

Neilikka odotti samoilla sijoillaan että uroksen aloittaisivat ruokailunsa, narttu oli päättänyt aloittaa syömisen vasta, kun veljekset olisivat saaneet vatsansa kylläisiksi. Neidin tuli nimen omaa kunnioittaa omaa sääntöään; urokset olivat ylempänä arvo-asteikoissa, ja tekivät enemmän työtä jahdin aikana, saadakseen syödäkseen.

Sillä aikaa kun Tuisku & Rusko mahdollisesti aloittivat syömisen, alkoi Hietaneilikka puhdistaa verestä punaiseksi värjäytynyttä turkkiaan ja muutamia haavojansa. Nuollessaan kirjavaa turkkiaan puhtaaksi oli susi käynyt hangelle makaamaan, välillä vilkaisten keltaisten silmiensä katseella uroksien touhuja.

Rusko meni kauemmas makaamaan, ja nuolemaan haavojaan. AIna välillä sitä kirpaisi, sillä haavat eivät ilmeisestikään kaivanneet yhtään kosketusta. Tuisku puolestaan katsoi Nartun reaktiota. Aiemmpien toimintojen lisäksi, tämä todisti Tuiskulle että Neilikka varmastikin ajatteli uroksia korka-arvoisempina, tai muuten vaan ajatteli olevansa Tuiskua ja Ruskoa alempana arvossa. No, Mikäs siinä, mustaturkki ajatteli nuolaisten huuliaan, ja alkaen himoiten syödä kauriin ruhoa.
Nyt se oli totisesti muuttanut mieltään riskin otosta: Tuisku söi varmastikin enemmän kuin muut, joten oli hyvä että saaliista riittäisi.

Rusko oli tottunut koluamaan luita viimeisenä, ja oppinut melko taitavaksikin siinä. Se odottaisi varmasti että Neilikkakin ottaisi edes palasen itselleen, ennen kuin menisi närppimään.

((Ääh, äiskä huomasi "juuri sopivasti" että istun aamulla koneella, ja en voinut tehdä kovin pitkää. Vaikka olisin halunnut. ))

Hietaneilikka oli saanut enimmät tahrat pois turkistaan, ja nyt seurailikin keltaisilla silmillään vuoron perään veljesten touhuja. Tummia huuliaan lipaisten narttu nousi ylös, suunnaten toiselle puolelle raatoa missä Tuisku oli. Neilikka tarttui valkeilla hampaillaan peuran selkään, riuhtoen siitä palaa irti itselleen. Pienessä hetkessä neitonen oli oman palansa irrottanut, ja peruutti muutaman askeleen taaemmaksi. Hietaneilikka pudotti kimpaleensa maahan, lukiten sen jämäkästi etutassujensa väliin, alkaen repiä pienempiä suupaloja kerrallaan, syöden ne varsin hyvällä ruokahalulla.


(( Lyhyttä. : / ))

Tuisku söi sekin hyvällä halulla, ja luimisteli korviaan kun Neilikka tuli ottamaan osaansa. Sen mielestä nartut ja pennut olivat ruokailuasioissa etusijalla, mutta uros ei vaivautunut tekemään syömisestä sen suurempaa numeroa.
Rusko makasi rentona ja väsyneenä kuraisella ja lumisella maalla. Se painoi pään etutassujensa päälle, ja katseli muita ruokailevia nälkäisenä. Kun se olisi varma, että toiset menisivät jo levolle, niin sekin menisi nyhtämään lihaa. Rusko kuitenkin tiesi, että Tuiskun syömisessä kestäisi- ja velihän veisi parhaat päältä.
Uroksen keltaisten silmien katse siirtyi pieniin, vaalean vihreisiin ja hentoihin kasvienalkuihin, jotka yrittivät läpäistä maan kuorta. Kevät oli jo ovella, se oli varmaa. Uros ajatteli huvittuneena: Olen taas kerran telonut itseni, vaikka olen susi. Nuo ovat pieniä ja hentoja, mutta niiden ei ole käynyt kuinkaan. Siinä vain itävät... Nuori uros ummisti hetkeksi silmänsä, kunnes raotti niitä ja palautti katseensa kasveihin. Epäreilua, se ajatteli, ja lynttäsi kasvit tassullaan.

Nyt ei.
-Uros ajatteli ja ummisti silmänsä uudelleen, hymyillen tytyväisenä. Se nukkuisi Tuiskun syömisen ajan "koiran unta".

Tuisku oli vetämässä suurta palaa irti reidestä. Rinnan se olikin jo ahminut, ja melkein kaiken muunkin. Vielä tunnin verran uros järsi kaikkea, mitä jäljellä oli, kunnes lopetti. Vielä kaulan ja hartoiden, etujalkojen ja osan kylkien alueista se oli jättänyt rauhaan, ainakin toistaiseksi. "Hietaneilikka, syötkös sinä enää?" se kysyi. Jos nartun vastaus olisi kieltävä, niin Tuisku söisi kaiken. Paitsi luiden ympärille oli jätettävä vähän, että velikin saisi jotain.
Ruskeaturkki nosti päänsä ja höristi korviaan kuullessaan Tuiskun kysymyksen, vaikkei se ollutkaan tarkoitettu sille. Mustaturkki oli ilmeisestikin kohta valmis. Hyvä. Ellei sitten Neilikka söisi niitä kohtia, jotka Tuisku oli jättänyt.
Vaikkakin kyllä Rusko tiesi, että se saisi kaluta luita täyttääkseen vatsansa.

Muutamia sitkeitä paljoja jäi välillä Neilikan hampaiden väliin, joka saisen irvistelemään ja näyttämään äkäiseltä. Kuitenkin tosiasiassa, se halusi vain saada jäänteet irti hampaistaan. Enempää palan jälkeen sille ei maistunutkaan, jonka jälkeen narttu meni tarkastelemaan kauriin ruhoa lähempää, huomaten sopivan, yhden mukavan kokoisen takajalan luun, jonka Tuisku oli syönyt epätarkasti. Sen Hietaneilikka kävi repimässä itselleen, käyden makaamaan erään puun juurelle hieman kauemmas.

"Syökää te loput." Laumaton sanoi, lukiten luun etutassujensa väliin. Tyytyväisenä, vatsa täynnä alkoi virikkeekseen neitonen järsiä nappaamaansa luuta. Vähäruokainen narttu rakasti kalvamista, varsinkin syötyään itsensä lähes yltäkylläiseksi. Vähän väliä luuta kalvatessaan lipaisi Neilikka tummia huuliaan, nauttien tuosta maukkaudesta joka sillä oli tassujensa välissä.

Viimeisteltyään luun, työnsi Hietaneilikka sen kauemmaksi kuonollaan, haukotellen makeasti. Uutta energiaa ateriasta saatuaan aloitti kirjavaturkkinen ympäristön varsin tarkan seurailun. Keltaisen silmien katse kiersi paljon veljeksissä, tarkastellen niiden olemusta, samanlaisuutta joissakin kohdissa.

Tuisku heilutti korvat luimussa häntäänsä Neilikalle, kun tuo tuli jällleen ruhon luo. Vastauksen saatuaan uros seisoi hetken paikallaan, tapansa mukaan kuin poseeraten ja tyylikkäänä mustassa turkissaan ja miesmäisessä rakenteessaan. Täysin tietämättömänä ulkonäöstään, Tuisku alkoi kuitenkin syödä loppuja lihoja.
Rusko odotti että Tuisku olisi syönyt. Se liikutteli korviaan edestakaisin, ja katseli kysyvästi veljeään.
Kun mustaturkki asteli jonkinmoinen kylkiluusuussaan kauemmas nakertelaamn, nousi Rusko nopeasti pystyyn ja alkoi syödä kaikkea saastaa, mikä oli toisilta jäänyt. Elimet, ja luiden ympärille jäänyt liha olivat sen ruokalistalla hyvinkin usein.

Uros meni kaikessa rauhassa makaamaan samalla kun järsi ruhoa, sillä tiesi, että toisilla saattaisi mennä kauankin ruokalevossa. Ja tuskin kumpikaan olisi kiinnostunut viemään ruskeaturkilta noita tähteiden pahasia.

Neilikka ei pitänyt Tuiskun tavasta luimistella korviaan kun narttu tuli lähemmäksi. Hermostuneen oloisena se alkoi lipomaan kirsuaan ja huuliaan, vetäen samalla suupielensä jännittyneinät taakse, korvat niskaan liimattuina. Laumaton ei uskaltanut ummistaa keltaisia silmiään, vilkuillen hieman hätääntyneenä vuoron perään veljeksiä.

Kuitenkin, varautuneisuudestaan huolimatta Neilikka laski päänsä etutassujensa varaan, varovaisena vielä vilkaisten ympäristöä silmänsä lopuksi ummistaen. Kaato oli ollut rankkaa, syöminenkin oli ollut väsyttävää, täyttävääkin. Loppujen lopuksi sanaakaan sanomatta uskaltautui kirjavaturkkinen vajota nuokkumaan koiran unta niille sijoilleen.