Iltapäiväauringossa (päättynyt)

Katala oli koko sen päivän ollut kaukana pesältä tarkistamassa rajoja ja pitämässä silmällä etelässä laiduntavaa valtavaa karibulaumaa. Lauma oli siirtynyt jo lähelle solaa, ja hyvin pian se lähtisi kokonaan. Helppo ravinto ja lokoisat kesäpäivät vaihtuisivat kylmään, pimeään talveen ja jäätäviin tuuliin. Laakso muuttuisi synkäksi ja elottomaksi paikaksi ja lukuunottamatta säännöllisiä saalistusretkiä ruuan toivossa sudet viihtyisivät pesäluoliensa lämpimissä kätköissä. Reviiritaistelutkin taukosivat aina talviksi, koska harvat sudet halusivat lähteä kovinkaan kauaksi pesäluolista. Aina välillä joku eksyi saaliin perässä toiselle reviirille, mutta sitä tapahtui harvoin.

Talvi oli ruskealle Katalalle puuduttavaa aikaa. Kun lauma eli jatkuvasti saman luolan sisässä, kiistojakin syntyi usein. Betana Katalan tehtävä oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä. Nyt, kun laumalaisia oli tullut lisää. Katala oletti tilanteiden kärjistyvän entistä useammin kahinoiksi. Muutama liittynyt arvelutti sitä jo etukäteen. Onnekseen se oli kuitenkin saanut yhdestä potentiaalisesta liittyjästä kätyrinsä, ja tämä varmasti auttaisi pitämään silmällä laumanjäsenten alati muuttuvaa hierarkiaa ennen sen lopullista vakiintumista.

Hetki sitten ruskea beta oli palannut pesäluolille, ja se loikoili nyt tavanomaisella paikallaan lähellä Viiman suosimaa kiveä. Loska oli aiemmin jyrsinyt tässä keppiä, ja Katalakin oli ehtinyt jäytää karahkaa vähän aikaa. Puun jyrsiminen ei kuitenkaan varsinaisesti vastannut betan käsitystä rentoutumisesta, joten se oli potkinut puun pidemmälle ja asettunut loikomaan kyljelleen. Muut sudet antoivat sen olla rauhassa, sillä betan tiedettiin olevan herkästi räjähtävää sorttia. Hyvä beta se kuitenkin oli ja piti huolta omistaan. Oli kuitenkin parempi olla ärsyttämättä, ellei halunnut saada nenilleen.

Beta oli juuri pääsemässä päiväunien makuun, kun lauman muiden jäsenien äänet herättivät sen. Ne haukahtelivat ja vingahtelivat, joten Katala oletti Viiman tulleen. Hyvin pian äänet kuitenkin muuttuivat ja niihin sekoittui aavistus epäluuloa. Tämä sai lopulta betan nostamaan luihun päänsä. Nyt sekin haistoi, että Viiman hajun lisäksi ilmassa leijui uusi tuoksu. Tämä saattoi merkitä vain yhtä asiaa; uutta laumanjäsentä. Viivyttelemättä uros nousi ylös ja lähti hiljaa kulkemaan kohti pääpesää ja sen edustalla olevia laumanjäseniä. Sen ilme oli muuttunut raukeasta teräväksi ja pingottuneeksi. Taasko joku päästään vialla oleva, kärkäs uros valmiina uskomaan itsestään liikoja? Katala vihasi turhia tappeluita ja vältti niitä viimeiseen asti, mutta kukkoilijoille oli aina osoitettava paikkansa.

Lumos asteli Viiman vanavedessä, korvat luimussa ja pää alhaalla. Häntä oli melkein kokonaan painautunut takajalkoja vasten, niin nöyränä se kulki. Se katseli ujona uusia laumalaisiaan, jotka pomppivat ja poukkoilivat sen ympärillä haukahdellen, sekä vinkuen ja kiljahdellen. Ruskeasta, pienikokoisesta naaraasta tuntui siltä, että se ei ollut oikein tervetullut tänne ja se kohtasi muiden olemuksessa epäilyksen varjoja, jotka epäilemättä kohdistuivat häneen. Naaras oli nyt uusi tulokas ja hierarkian alin. Hän tulisi olemaan siellä varmasti aika kauan, koska hän ei ollut vahva tai liiemmin taitavakaan juuri missään. Hänet olisi helppo talloa maahan, koska hänestä ei olisi vastusta juuri kellekään. Lumos oli hauras ja hento, kuin höyhen.

Pieni narttu seurasi Viimaa yhden pesäkolon edustalle, jääden seisomaan paikoilleen, siihen muiden laumalaisten ympäröitäväksi. Monet katselivat häntä ihmetellen ja uteliaina, mutta muutamien silmistä pystyi näkemään myös pienen halveksunnan ja inhon. Varmasti useat näkivät, että Lumos oli heiveröinen, eikä kelpaisi metsälle. Ainakaan ihan heti.
Lumos katseli hiukan hämillään ympärilleen ja yritti etsiä katseellaan Viimaa, jota se ei enää nähnyt muiden susien vuoksi.

[Anteeksi pitkä tauko, on ollut lainakeskusteluja ja muuta ja nyt kärsin pahasta hammastulehduksesta. Muttas, olen kuitenkin taas kykeneväinen pelaamaan]

Muut sudet näyttivät parveilevan tulokkaan ympärillä sen verran tiheästi, että Katala ei paikalle saapuessaan nähnyt uudesta sudesta hännänpäätäkään. Se nosti päätään ja heilutti häntäänsä korkealla, ja muut sudet väistyivät pian sen tieltä antaen sen marssia tulokkaan eteen.

Katalan ilme lientyi heti hiukan, kun se huomasi tulokkaan olevan narttu. Narttu, viimeinkin! Liian monta kertaa laumaan oli tunkenut kärkkäitä uroksia. Liian usein Katala oli saanut tehdä niille selväksi, että niiden oli aivan turha kuvitellakaan nousevansa arvossa Katalan yli. Tämä alituinen varuillaan oleminen sai Katalan vihaiseksi ja se kostautui sosiaalisissa tilanteissa. Katalalla ei ollut mielenkiintoa saati kärsivällisyyttä oikeastaan minkäänlaiseen kanssakäymiseen, ellei kyseessä sitten ollut Viima. Nyt se oli kuitenkin valmis yrittämään, sillä se uroksena se suhtautui luonnollisesti narttuihin suopeammin.

"Hyvää iltapäivää, neiti." beta sanoi ja nuolaisi huuliaan. Se seisoi Lumoksen edessä itsevarmana ja karvat hiukan pystyssä. Vaikka Lumos nyt olikin narttu, niin Katala aikoi silti tehdä joka eleellään selväksi oman asemansa laumassa. Se osasi olla lipeväkin, mutta vain silloin, kun sen oli oltava. Silloin, kun lipevyys saisi sen saavuttamaan haluamansa.

Lumos istuskeli paikoillaan, korvat taipuneina niskaa vasten ja pää hiukan painuksissa. Naaraan häntä heilahti varovaisesti pari kertaa, kunnes se sitten pienessä päässään ehti jo ajatella, että koettaisi hakeutua hetkeksi pois, jonnekin omaan rauhaan. Tosin se uskoi, ettei sen uusi lauma päästäisi sitä aivan heti katoamaan jonnekin ihan noin vain. Sitä paitsi monet näyttivät kiinnostuneilta häntä kohtaan. Joko hyvässä tai pahassa mielessä.
Ruskeaturkkinen pörröturkki kohotti kuonoaan, kun se jonkun astelevan sitä kohti muiden laumalaisten joukosta. Naaraan korvat taipuivat uteliaina eteenpäin ja se kallisti päätään mietteliäänä. Se ei tohtinut nousta seisomaan, vaan pysytteli melko matalana ja tarkasteli tilannetta alistuvan osapuolen kannalta, se tunsi, että oli selkeästi hänen eteensä astuneen uroksen alapuolella arvoasteikossa. Se, jos mikä ei kylläkään olisi mikään ihme.

Kun Katala tervehti Lumosta, naaras katseli kauniilla, keltaisilla silmillään urosta ja yritti mielessään arvailla kuka toinen mahtoi olla. Naaras veikkasi, että Katala olisi varmasti korkea-arvoinen uros. Pelkästään jo toisen olemus antoi aihetta ajatella sellaista.
"Iltapäivää", Lumos vastasi hiukan varuillaan ja ujosti. Se katseli lempeän, mutta hiukan haparoivan olemuksensa varjosta Katalaa, jonka ylevyys antoi naaraalle aiheen pieneen ihailuun. Uros oli Lumosta kookkaampi ja hyväkuntoisempi, lisäksi Katala näytti kestävältä ja päättäväiseltä. Eipä ollut siis yhtään merkille pantavaa, että Lumos itse näytti melko vajaavaiselta toisen edessä istuessaan.
Naaras loi Katalaan nöyriä katseita.
"Kuka te olette?" Lumos sitten kysyi varovaisesti ja lipaisi hämmentyneenä toista suupieltään.

"Minä olen Katala, sinun betasi." Katala vastasi oitis ja kiersi Lumoksen ympäri saman tien. Se nuuhkaisi pati kertaa naaraan hännöntyveä ja tassutteli sitten nartun eteen: "Älä anna nimen hämätä. En minä käy kimppuun selästä päin. En ainakaan ystävien kimppuun." uros totesi ja nuoli huuliaan. Lumos vaikutti hyvin alistuvalta ja lempeältä, eikä Katalalla ollut syytä mahtailla sille sen enempää. Oikeastaan se oli jo jatkamassa matkaansa takaisin lepopaikalleen, kun päättikin jäädä. Lähinnä, koska uusi tulija oli narttu, mutta myös sen takia, että betan velvollisuuksiin kuului uusista tulokkaista rihuolehtiminen. Lumos voisi tarvita opastusta laumasta ja sen maista, eikä Katalalla nyt ollut tärkeämpää tekemistä. oikoilu ja rentoutuminen oli tärkeää, sillä Katalan elämä pyöri hyvin oletetusti sen itsensä ympärillä. Ruskeaturkki tiesi kuitenkin velvollisuutensa.

"Voitte palata askareisiinne. Minä pidän hänestä huolen." beta totesi irrottamatta katsettaan Lumoksesta. Muut sudet kaikkosivat Lumoksen ympältä kauemmaksi, osa leikkimään keskenään, mutta suurin osa loikomaan siellä sun täällä. Moni piti vieläkin katseensa Lumoksessa, mutta pysytteli hyvän matkan päässä. Katalaa ei käynyt uhmaaminen. Se oli paljon mukavampi ystävä kuin vihamies.

"Noh. Mikä sinä olet susiasi?" beta kysyi sitten ja istahti alas. Vaikka se olemus oli koko ajan vähän jäykkä ja ylpeä, ei se kuitenkaan vaikuttanut mahtailevan, ei ainakaan kovin pahasti. Itse asiassa se jopa nuoli huuliaan rauhoittaakseen toista. Ei sillä, etteikö Katala olisi pitänyt alistuvista susista. Katala arvosti sellaista, joka tajusi paikkansa sen alapuolella. Ei se kuitenkaan vaatinut aivan jatkuvaa matelua. Keskustelusta ei tulisi mitään, jollei toinen uskaltaisi puhua. Ja oltiinhan tässä samaa laumaa.

Naaras katseli ihaillen Katalaa, joka muutamalla sanalla sai muut laumalaiset poistumaan Lumoksen lähipiiristä, jatkamaan omia juttujaan. Ruskeaturkkisesta naaraasta se oli enemmän kuin hieno asia: hän ei pitänyt liian lähelle tungettelevista, saati liian uteliaista yksilöistä. Se arvosti enemmän pientä yksityisyyttä, niin sen omissa asioissa kuin omassa läheisyydessään. Se ei pitänyt niistä, jotka hyppivät sen iholle tai tunkivat liian lähelle. Naaraalla oli huonoja kokemuksia sellaisista, eritoten urospuolisista. Useat haavat tuuhean turkin alla kertoivat omaa tarinaansa näistä 'yhteenotoista'.

"Mitähän minä tuohon vastaisin .. Olen tällainen tavallinen naaras, vaatimaton ja kohtelias. Kilttikin olen ja pyrin aina auttamaan, jos vain voin", Lumos sitten vastasi ja katseli betaansa. Naaras ei pitänyt urosta mitenkään ylimielisenä tai uhkaavana, vaan pikemminkin turvallisena ja luotettavana. Jos naaras olisi ehtinyt kuulla muiden puheita Katalasta, hän tuskin uskoisi niihin. Lumoksesta uros olisi kaikkea muuta. Katala vaikutti oikein mukavalta, arvolleen sopivasti käyttäytyvältä. Toinen ei ollut liian ylpeän oloinen ollenkaan, ainakaan Lumoksen silmään.
"Pyrin olemaan laumalleni hyödyksi jollain lailla", naaras vielä lisäsi ja jos sudet hymyilivät, hymyili Lumos nyt. Se katseli keltaisilla silmillään Katalaa lempeästi, mutta valppaana.

"Olen pahoillani, etten tiennyt kuka te olette .. Ette kai pahastunut?" naaras pahoitteli heilauttaen hiukan häntäänsä ja lipaisten toista suupieltään. Lumos olisi varmasti tervehtinyt toista kohteliaammin ja käyttäytynyt arvolleen sopivammin, jos olisi heti kättelyssä tiennyt, että uros olisi hänen betansa.

"En tietenkään. Ethän sinä voinut mitenkään tietää." Katala vastasi ja heilautti häntänsä peittämään tassujaan. Naaraan rauhallinen, hillitty ja kunnioittava käytös miellytti sitä suuresti. Vaikka Lumos olisi ollut uros, Katala olisi luultavasti saanut siitä silti hyvän ensivaikutelman. Mutta koska Lumos oli narttu, beta sai siitä vieläkin paremman ensivaikutelman. Eikä vain ja ainoastaan siksi, että nartut olivat siitä kiinnostavampia; nartut myös olivat usein yhteistyökykyisempiä ja laumaelämää rakastava Katala piti yhteistyökyvystä. Tekihän se betan elämästä paljon helpompaa.

"Olen varma, että olet laumalle hyödyksi. Viima valitsee laumaansa vain ne, joiden tietää olevan kunnon susia. Minä luotan hänen arvostelukykyynsä. Ja sinä vaikutat minunkin silmääni kunnon sudelta. Joka suhteessa." beta totesi ja höristeli korviaan nartun suuntaan. Huolimatta pistävästä katseestaan, joka sai sen vaikuttamaan siltä, että se juonitteli taukoamatta, kertoivat uroksen eleet sen olevan rento ja rauhallinen. Ehkä hivenen uteliaskin. Lumos vaikutti sellaiselta sudelta, jonka opastaminen lauman tapoihin olisi tavallista miellyttävämpää.

"Onko sinulla kysyttävää? Mikäli sinulla on ongelmia tai et tiedä jotain, voit aina kääntyä minun puoleeni. Minä olen täällä sinua varten." beta nuolaisi huuliaan ja heilautti häntäänsä muutaman kerran. Mikäli tulokas haluaisi, Katala voisi kierrättää sitä pesäluolilla ja niiden ympäristössä. Tutustuisihan narttu nyt itsekin alueisiin ajan kanssa, mutta varmempaa ja mukavampaa se varmasti oli jonkun sellaisen kanssa, joka tiesi asioista jotakin. Lisäksi Katala halusi oppia tuntemaan Lumoksen. Tieto oli valtaa, ja siksi Katala janosi sitä.

Lumos oli iloinen, että Katala rohkaisi sitä ja kehuikin vielä. Naaras tunsi itsensä tärkeäksi, vaikkei ollut mitään vielä tehnytkään. Lumosta oli harvoin pidetty minkään arvoisena, eihän se osannut kunnolla edes metsästää, saati sitten edes tapella tai pitää puoliaan ylipäätään missään asiassa, joten tämä tuntui vähintäänkin todella hyvältä. Naaras kallisti päätään ja silmäili Katalaa. Toinen oli alusta asti ollut kovin kiltti sille. Lumos toivoi jo, että voisi joku päivä korvata sen urokselle ja varmasti naaras sen tekisikin, jos mahdollisuus tulisi. Naaras tiesi myös sen, että se olisi kuuliainen ja palvelisi Katalaa täyttäen toisen pyynnöt ja vaatimukset. Ei vain sen takia, että uros oli sen beta, vaan myös siksi, että Lumos kunnioitti toista jo näin lyhyen ajan perusteella paljon. Katala vain oli Lumoksen mielestä ehdottoman hyvä tyyppi sen perusteella mitä hän toisesta osasi ymmärtää.
Naaraasta oli myös kiva kuulla, että Katala auttaisi ja kuuntelisi sitä, jos Lumoksella olisi jotakin ongelmia ja vaikeuksia. Se lämmitti pienen naaraan mieltä kovin.

"Minusta olisi mukava tutustua lähiympäristöön .. Olisiko teillä aikaa näyttää sitä minulle?" Lumos sitten kysyi varovaisesti ja katsoi Katalaa tämän kellertäviin silmiin omillaan. Naaras ilahtuisi kovin, jos Katala suostuisi, mutta ymmärtäväisesti lähtisi yksinkin tutustumaan ja tutkimaan paikkoja, jos uros ei vaikka tahtoisi tai ehtisi kiireiltään häntä opastamaan ja pitämään sille seuraa.

Katala oli oikeastaan erinomaisen mielissään Lumoksen pyytäessä häntä esittelemään lähiympäristöä. Beta nousi ylös ja ravisteli turkkiaan, heiluttaen sitten muutaman kerran häntäänsä. Sen eleet olivat ristiriitaisia; kehonasennosta ja korvista sekä tuijotuksesta päätellen sitä olisi voinut luulla dominoivaksi, mutta samaan aikaan sen häntä heilui ystävällisesti, joskin korkealla, puolelta toiselle.

"Tokihan minä voin näyttää sinulle lähitienoita. On hyväkin, että voit tutustua pesien kallioisiin rinteisiin jonkun kanssa. Täällä loukkaa itsensä helposti, jollei osaa varoa ja valitsee väärän reitin." Katala selitti. Se asteli Lumoksen ohi ja kääntyi katsomaan taakseen, odottaen toisen seuraavan. Samalla sen mieleen ui yksi kysymys, joka helpottaisi huomattavasti kanssaköymistä tulokkaan kanssa.

"Kerro minulle nimesi."

: heei, saanko mie siun mesen (8 ? :



Naaras antoi uroksen nousta ensin ja valmistautua lähtöön, ennen kuin se itsekin nousi pudistaen varovasti turkistaan muutamia roskia, sekä hiekkapölyä. Lumos asteli uroksen vierelle ja katseli toista ihastellen koko Katalan ylvästä olemusta. Toisesta kyllä huomasi, että Katala oli korkealla arvoasteikossa: uros osasi käyttäytyä sen mukaisesti, eikä se mennyt ruskeaturkkisen naaraan mielestä edes liiallisuuksiin. Voisihan joku olla toistakin mieltä, kenties.
Kun Katala kysyi naaraan nimeä, Lumos meni hiukan hämilleen. Hän oli ollut betansa seurassa, eikä ollut edes esitellyt itseään. Olipa hän ollut kovin hajamielinen, ehkä töykeäkin. Lumos laski päätään alemmas nöyrästi pahoitellen pelkällä olemuksellaan, matelematta kuitenkaan säälittävästi pohjimmissa hiekoissa ja sorissa. Naaras osasi olla alistuva niin, ettei se mennyt liiallisuuksiin. Joskus Lumos oli ollut sellainen, mutta siitä käytöksestä hän oli saanut maksaa aikoinaan.
"Nimeni on Lumos ..", kertoi naaras nimensä ja otti pari askelta eteenpäin pysähtyen lopulta paikoilleen. Lumos heilautti häntäänsä kevyesti ja antoi sen sitten laskeutua pitkin takajalkojaan suorana kohti maaperää. Naarasta hiukan harmitti, ettei hän ollut aiemmin esitellyt itseään, mutta toisaalta hän oli tyytyväinen, että nyt sekin asia oli tehty. Helpottaisihan se Katalaakin huomattavasti, kun toinen pystyi kutsumaan häntä nimeltä ja samalla uros varmaankin oppi muistamaan naaraan muutenkin kuin ulkonäön perusteella.

Lumos antaisi uroksen johdattaa itseään, minne Katala häntä sitten tahtoisikaan viedä.

Lumos.

"Selvä. Se sopii sinulle. Nyt, seuraa minua." Katala nuolaisi huuliaan ja näytti hetken aikaa jopa hymyilevän. Nartun alistuvaan käytökseen se ei kiinnittänyt huomiota, ei torunut eikä pöyhkeillyt. Mutta se oli tyytyväinen. Liiallinen itsevarmuus oli pahasta, joskin sitä oli myös liiallinen alistuvuus. Ei alhaisesta asemastaan päässyt koskaan pois, ellei osannut ottaa kaikkea irti mahdollisuuksistaan. Katala ei ollut varma, miksi, mutta sen mielestä Lumoksessa menisi paljon hukkaan, jos se jäisi piehtaroimaan omegana. Narttu ei näyttänyt ainakaan vielä kovinkaan hyväkuntoiselta, itsevarmalta tai potentiaaliselta mutta siinä oli jotakin, mistä ruskea beta piti. Ehkä se vain piti Lumoksesta persoonana. Olihan sekin mahdollista.

Katala lähti viemään Lumosta kauemmaksi pesäluolista. Se tiesi jo, minne nartun veisi. Sinne ei ollut kauhean pitkää matkaa, mutta reitti sinne vaati keskittymistä. Hyvin pian polku muuttuikin kiviseksi ja röpelöiseksi, ja aina välillä sai varoa upottamasta tassuaan kivenkoloihin. Katala näytti kuitenkin tuntevan reitin, eikä sille tuottanut ongelmia hypellä ketterillä jaloillaan kiveltä toiselle. Tällaisissa tilanteissa sen notkeudesta ja jänteikkyydestä todella oli hyötyä. Aina välillä uros kuitenkin jäi odottamaan siltä varalta, että Lumos ei pysynyt mukana yhtä hyvin.

Kun vaikein oli ohi, saivat kaksi sutta huomata olevansa melko korkealla. Edessä oli kallionseinästä ulos tunkeva kielleke, jonka kärkeen Katala asteli. Ylhäällä puhaltava tuuli tarttui sen ohueen, säihkyvään, melkein punaruskeaan turkkiin ja riepotteli sitä sinne tänne.

"Täältä ylhäältä näkee pitkälle." beta sanoi. Ja toden totta; kiellekkeen kärjeltä näki uskomattoman pitkälle, jopa kaukana horisontissa säihkyvälle järvelle asti.

Lumos lähti astelemaan pää pystyssä ja reippaana betansa perässä, välittämättä siitä, että pari sen uutta laumalaista jäi katsomaan sen perään. Varmaan sen takia, että tämä uusi omega lähti Katalan kanssa jonnekin. Lumos ei ajatellut asiaa lainkaan, vaan iloisena seurasi betaansa. Naaras oli urokselle kiitollinen, että se soi aikaansa sille ja tutustutti sitä lähimaastoon. Tästä olisi varmasti hyötyä myöhemmin, eritoten naaraan ensiaskelilla lauman parissa. Se olisi muuten varmasti aivan hakoteillä ja kadoksissa kuin pieni linnunpoikanen, mutta kiitos Katalan, se ehkä jatkossa tietäisi edes jotakin ja osaisi liikkua tutuilla & turvallisilla poluilla.

Kun maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi, sai Lumos työskennellä itsensä kanssa ihan tarpeeksi, ettei kompastellut jokaiseen kivenmurikkaan ja puunjuureen. Se tiesi olevansa hiukan kömpelö, sekä välillä varomaton ja epävarma, mutta päättäväisesti se seurasi betaansa. Se ei tahtonut näyttää Katalan silmissä taidottomalta tai liian huonolta. Lumos aikoi tehdä parhaansa, koska enenpään se ei olisi edes pystynytkään. Se ei tiennyt mitä vaatimuksia Katalalla tai muilla laumalaisilla sitä kohtaan oli, mutta se oli ainakin valmis yrittämään täyttämään ne, vaikka se varmasti voisi olla vaikeaakin. Naaras asteli hitaasti, yrittäen varoa kompastumasta ja Lumoksen onneksi ei niin käynytkään. Päästyään kielekkeelle, jonka päässä Katala jo seisoikin, sai naaras huokaista helpotuksesta. He olisivat varmaankin jo perillä. Lumos asteli varoen Katalan lähelle, pitäen tietyn välimatkan urokseen, ihan kunnioitussyistä.

"Kaunista", naaras totesi itsekseen hiljaa ja ihaili maisemia. Etenkin kaukana siintävä järvi näytti upealta syksyisessä maisemassa. Lumos lipaisi suupieltään hajamielisesti ja kallisti hiukan päätään katsellen ympäristöä uteliaana. Naaras oli varma siitä, että halusi joku päivä nähdä tuon kaukaisen järven lähempää ja samalla se päätti myös toteuttavansa tämän pienen haaveen.

Katala ei kommentoinut sitä, oliko täällä kaunista vai ei, ainakaan ääneen. Mutta sekin näytti nauttivan siitä, että näki kauas. Tuuli oli kylmä, mutta sen kesti. Ei sitä kauaa tarvitsisi kuitenkaan kärsiä.

Uros käänsi katseensa hohtavasta, kirkkaasta järvestä alas kallioisiin pesämaastoihin. Sen korvat osoittivat suoraan eteen ja se seisoi kivellä aivan kuin olisi yrittänyt kuulla kaukana jossakin olevat lajikumppaninsa. Lumosta se ei katsonut missään vaiheessa, mutta puhui sille kuitenkin pian: "Meillä on useampi pesäluola, joita vaihtelemme säiden ja vuodenajan mukaan. Olemme nyt talvipesillä. Tuolla kaukana on pesä, jota käytämme usein kesäisin. Sieltä on helppo matka saalistusmaille. Kenties pääset joskus saalistamaankin, ja näyttämään kyntesi siinä." uros totesi. Se kiersi kielekkeen toiselle puolelle ja hypähti alas kiviselle polulle. Mitään suurempia puhelematta beta lähti kulkemaan sitä pitkin. Se veisi nartun katsomaan metsää ja näyttäisi sille yleisimmät lauman käyttämät polut.

Olisihan se toisaalta voinut jäädä nukkumaan iltapäiväiseen auringonpaisteeseen. Mutta toisaalta taas... Lumoksen seura ei ainakaan saanut sitä vihaiseksi ja kyllästyneeksi. Narttu vaan käveli perässä ja totteli, ja se oli hienoa vaihtelua niskuroiviin, kyseenalaistaviin uroksiin.

: hittaan hippusellisen katalaa .. pelaan nämä tuonne metsään meneviksi 83 :


Lumos seisoi paikoillaan ja katseli kaukaisuuteen sanomatta sanaakaan. Tuuli pörrötti sen ruskeansävyistä, ei-niin-kovin-kaunista turkkia sekoittaen sitä mielensä mukaan. Kun Katala vihdoin puhui, unohti naaras omat ajatuksensa ja käänsi päätään etsien ruskeaturkkisen uroksen näkökenttäänsä. Pienellä liikkeellä Lumos nyökkäsi kuonollaan toisen sanoille, vaikka viimeinen lause jäikin hetkeksi kummittelemaan nartun mieleen. Tosin naaras uskoi, ettei vielä pitkään aikaan 'joutuisi' metsästämään, joten se ei päättänyt alkaa murehtimaan asiaa vielä.
Naaras oli painanut mieleensä kaiken tärkeän Katalan sanoista ja uroksen päättäessä jatkaa matkaa, teki Lumoskin samoin lähtien seuraamaan betaa.
Vaikeakulkuinen maasto ei osoittautunut naaraalle liian haasteelliseksi, koska olihan alasmeno huomattavasti helpompaa kuin ylösmeno. Varoen Lumos asteli alaspäin harkiten melkein jokaista askeltaan erikseen. Se oli päättänyt olla kaatumatta, eikä se nytkään joutunut häpeämään itseään. Tämä sai naaraan tuntemaan itsensä taitavaksi, vaikkei tämä mikään huima uroteko ollutkaan.

Katalan johdattamana Lumos pääsi metsän siimekseen, jossa useat hajut tunkivat sen kuonoon. Naaraan mieliala oli reipas ja iloinen, lisäksi se tunsi olonsa virkeäksi ja uteliaaksi. Samaan aikaan Lumoksesta tuntui turvalliselta, olihan se Katalan seurassa. Uros oli tehnyt hyvän vaikutuksen ruskeaturkkiseen naaraaseen, eikä Lumos ollut ihan varma oliko Katala täysin huomannut sitä itse. Lyhyessä ajassa oli uros saanut itselleen uskollisen laumalaisen.

Katala tyytyi lähinnä kulkemaan pitkin metsän lukuisia, havuntuoksuisia polkuja ja näyttämään Lumokselle reittejä. Se vei nartun lähelle kesän pesiä, opasti sille, mitä reittiä pitkin pääsisi toiselle pesälle, ja varapesille, ja mitä pitkin tuli juosta, että löytäisi nykyisille pesille. Se näytti, minne piti mennä, jos halusi löytää juotavaa, ja veipä se nartun lopulta jopa riistapolulle. Siitä kulki metsäpeuroja, ja niistä saisi talvella enemmän lihaa kuin pirullisen nopeista jäniksistä ja paksun lumen alle hautautuneista sopuleista ja maamyyristä.

Viimein se vei nartun pienehkön metsän reunaan, ja katseli sieltä kaukaisuuteen. Siellä päin levisi mustavetinen järvi, jota he olivat katselleet äsken kormeammalta. Sinne asti Katala ei omegaa kuljettaisi. Se löytäisi varmasti jonkun muun seurakseen, tai lähtisi rohkaistuttuaan itse tutkimaan alueita. Nyt, kun ei ollut pentuja, se saisi liikkua kauemmaksikin pesäluolista.

Olisi siis aika palata pesille. Ellei nartulla sitten olisi vielä jotain sanomista. Kysyvästi ruskea beta kääntyi katsomaan seuraajaansa. Se seisoi ryhdikkäänä ja itsevarmana, asemastaan tietoisena, ja tuijotti omegaa pistävillä, keltaisilla silmillään. Keventääkseen tuijotuksensa aiheuttamaa mahdollista hämmennystä se haukotteli näyttävästi, ja lipaisi sitten kirsuaan kielellään.

"Voimme palata pesille. Ellet halua vielä tietää jotakin?"

"Palataan vain", naaras vastasi lempeällä äänensävyllä, vaikka se ajattelikin jo, että ehkä sen pitäisi irtaantua Katalan seurasta ja alkaa etsimään itselleen muuta seuraa tai vaihtoehtoisesti olla yksin. Henkilökohtaisesti ajatus ei kiinnostanut sitä jo pelkästään sen vuoksi, koska uroksen seurassa oli ollut mukavaa. Lisäksi Lumos oli hiukan huono menemään muiden, vieraiden susien seuraan, hiukan ujo kun oli. Naaras katseli vielä metsämaisemaa, ennen kuin kääntyi suuntaan, josta uskoi pääsevänsä takaisin sinne, mistä he olivat alunperin lähteneet. Lumos ei kuitenkaan ottanut askeleita, vaan kohteliaasti odotti betaansa. Voisihan uros lähteä päinvastaiseen suuntaan ja erota naaraasta jo tässä paikassa, mitä Lumos ei tahtoisi. Siitä olisi vielä mukava liikkua Katalan seurassa ja tutustua toiseen paremmin, mutta jos Katala oli vaikka jo saanut tarpeekseen naaraasta, ymmärtäväisesti Lumos toteuttaisi toisen toiveet ja antaisi Katalan olla omassa rauhassaan. Lumos heilautti pari kertaa häntäänsä ja katseli veikeästi hymyillen urosta.

"Minusta oli mukavaa, että teillä oli aikaa näyttää minulle paikkoja ja haluaisin korvata sen joskus. Seurassanne oli ilo olla", naaras sitten sanoi pehmeästi.

"Minä olen beta, tämä on minun työtäni." Katala totesi ja luimisti vähän korviaan. Jostakin syystä se piti vähän häiritsevänä nartun sanoja. Yleensä muut viihtyivät sen seurassa vain, kun oltiin tekemässä jotain. Saalistamassa tai vastaavaa. Sitä kunnioitettiin ja siitä pidettiin, mutta sitä myös pelättiin. Se oli ihan itse syypää siihen, eikä se edes haitannut sitä kovasti. Kunhan sitä ei alettaisi pelätä liikaa. Liika pelko ajaisi sudet pian vihaamaan sitä, ja se taas olisi ikävää. Katala oli kuitenkin beta, ja betana sen piti olla tekemisissä toisien susien kanssa.

Ehkä tokaisu työstä oli kuitenkin vähän töykeä. Beta veti huulensa pois hampaidensa edestä ja luimisti korvansa "hymyillen" nartun suuntaan. Verenhimoiselta näyttävän eleen ystävällisyydestä kertoi heiluvä häntä: "Ja sinun kanssasi oli tietenkin mukava liikkua."

Nieltyään hymynsä Katala ohitti nartun ja lähti kulkemaan rauhallisesti kohti kaukana odottavia pesäluolia. Oikeastaan se oli jo erinomaisen tyytyväinen jätettyään aurinkoisen iltapäiväunensa kesken. Lumos ei vain kunnioittanut ja pelännyt sitä, vaan vaikutti jopa pitävät sudesta. Betan häntä heilahti korkealla sen kulkiessa, ja sen olisi melkeinppä tehnyt mieli kutsua omegaa hiukan leikkiinkin. Nyt, kun kukaan ei ollut todistamassa.

Lumos oli hiukan pettynyt Katalan sananvalintoihin, mutta piti niitä kuitenkin tilanteeseen oikeina, olihan uros naaraan beta, eikä toista pitäisi epäillä tai kyseenalaistaa. Naaras ei tiennyt miksi oli pettynyt, mutta pettynyt se kuitenkin oli jostakin syystä. Ei se osannut itselleen selvittää oliko naaras odottanut jotakin muuta tai .. jotakin. Lumos käänsi päänsä pois ja oli jo valmis lähtemään, kun Katala sanoikin sitten jotain mikä sai naaraan kääntämään päätään. Lumos ei vastannut toisen sanoihin mitään, vaikka siitä tuntuikin hyvältä kuulla nuo sanat uroksen sanomina. Ruskeaturkki nyökkäsi kuonollaan ja otti pari askelta menosuuntaan. Pitkälle se ei ehtinyt, kun odotetusti Katala ohitti sen.
Lumos antoi uroksen mennä edelle ja näyttää tietä. Varmimmin naaras pääsi betan ohjaamana sinne minne pitikin kuin lähtisi yksin hortoilemaan melko tuntemattomilla teillä. Naaras oli hiljaa ja seurasi Katalaa. Lumoksen pää roikkui hiukan alhaalla, mutta häntä heilahteli leppoisasti puolelta toiselle naaraan pehmeiden askelten tahdissa myötäillen muun vartalon liikkeitä. Jostakin puiden joukosta tulleet auringonsäteet leikittelivät karhealla turkilla, mutta siihen Lumos ei kiinnittänyt huomiota.
Se kohotti hiukan päätään ja katseli Katalaa, joka käveli sen edellä. Naaras lipaisi vasenta suupieltään ja laski sitten katseensa takaisin maaperään. Lumos saattoi tällä hetkellä näyttää hippusen verran surkealta, vaikkei sen mieliala sellainen ollutkaan.

Katala jatkoi asteluaan tasaisessa rytmissä. Se ei suuremmin katsellut taakseen, koska se oletti Lumoksen seuraavan muutenkin. Jossakin vaiheessa se kuitenkin tuli vilkaisseeksi olkansa yli ja huomasi toisen vaikuttavan vähän omituiselta. Kenties matka oli väsyttänyt omegaa, joka oli vasta liittynyt laumaan? Beta höristi korviaan nartun suuntaan ja kääntyessään taas katsomaan eteenpäin kysyi tältä omaan suoraan tapaansa: ”Oletko väsynyt?”

Myöntävä vastaus ei tosiaan olisi betalle mikään yllätys. Olihan tässä tapahtunut paljon ja äkkiä. Olisi parempi, todellakin, palata pesäluolille ja päästää omega nukkumaan. Katalakin voisi jatkaa omia päiväuniaan ja puhella sen jälkeen Viiman kanssa tästä uudesta liittyjästä. Ainakaan tähän mennessä Katalalla ei ollut mitään pahaa sanottavaa nartusta. Se oli hyvä valinta lauman jäseneksi, eikä aiheuttaisi ongelmia. Ilmeisesti se myös piti Katalasta, ja sekin oli uroksen mielestä hyvä. Se oli itse asiassa oikein erinomaisen hyvä.

Katalan olisi tosiaan melkeinpä tehnyt mieli leikkiä. Siitä oli pitkään, kun se oli leikkinyt. Mutta betan ei ollut sopivaa pyytää omegaa leikkimään. Omegat haastoivat leikkiin ylempiään, eikä toisin päin. Tämänkin takia olisi hyvä, jos Lumos hankkiutuisi eroon omegan paikastaan pian. Katala harvemmin tapasi susia, joista se saattoi heti ensituntumalta pitää. Jopa niissä määrin, että saattoi harkita näiden kutsumista ystäväkseen. Lumos oli tietenkin vasta tavattu ja tuttu, mutta ajan mittaan Katala voisikin alkaa pitää sitä ystävänä.

"En erityisemmin", naaras vastasi ja puhui totta. Ei sitä väsyttänyt sen enenpää kuin aiemmin, eikä matka ollut sitä väsyttänyt tai rasittanut erityisemmin. Lumos katseli hetken muualle, ennen kuin palautti katseensa Katalaan. Hän tahtoi tutustua paremmin betaansa jo senkin vuoksi, että Lumos tahtoi ystäviä ja läheisiä, sekä ylipäätään tuttuja tästä laumasta. Se ei pitänyt yksinäisyydestä, vaan pikemminkin kaipasi muiden huomiota ja seuraa. Naaras oli usein ollut pitkiäkin aikoja yksikseen ja nyt kun se oli vihdoin päässyt lauman suojaan, se ei tahtonut enää kokea samoja hetkiä uudelleen.

Lumos kohensi hiukan olemustaan nostamalla päätään ja käveli jo sulavammin, eikä suorastaan madellut betansa takana. Naaras ei halunnut, että muut sen laumalaiset saisivat syitä vähätellä sitä sen huonon ulkokuoren ja siitä muille muodostuvan vaikutelman vuoksi, joten sen oli syytä panostaa ja koettaa näyttää hyvältä. Se toki oli vielä omega, mutta sellaiseksi se ei tahtonut jäädä. Omegan paikka voisi sille olla helpompi, jos se ei näyttäisi aivan täydelliseltä luuserilta ja häviäjältä.

Kun kaksikko saapui samaan paikkaan, missä he olivat aiemmin olleet Lumos jäi seisoskelemaan Katalan lähettyville. Se ei tiennyt vielä minne asettuisi aloilleen, tosin ei se varmaankaan voinut betansa seuraan jäädä. Ainakin siitä tuntui siltä. Varmasti ainakin joku pitäisi sitä pyrkyrinä ja nuoleskelijana, eikä naaras sellaista mainetta halunnut.

Koska toinen ei ollut väsynyt, matkaa ei tarvinnut hidastaa ja he olivat pian perillä. Tuttu muiden susien haukahtelu ja vikinä kuului jo pitkälle, ja pesäluolien lämmin tuoksu leijaili ympärillä. Lopulta Katala pysähtyi, etsi sopivan paikan, kietsi muutaman kerran ympäri paikallan ja laskeutui sitten makuulle. Se vei etutassunsa ristiin ja katseli Lumosta vakavana: "Sinä voit mennä, mikäli haluat. Tiedät nyt, mistä pääsee minnekin, ja loput saat ottaa selville itse." beta sanoi. se haukotteli makeasti niin, että sen jokainen hammas näkyi, ja heilautti laiskasti häntäänsä.

Lumoksen opastaminen pitkin pesäluolien ympäristöä ja metsää oli ollut miellyttävin tähänastisista tutustumiskierroksista. Jollei nyt laskettu mukaan Korppia, hiilenmustaa urossutta joka toimi nykyään Katalan oikeana tassuna. Korppi oli kyllin välkky tajutakseen olevansa Katalan alapuolella ja kyllin sisukas noustakseen tavallisen laumalaisen yläpuolelle. Lisäksi se ymmärsi, että Katalan ystävänä oli paljon helpompaa, kuin Katalan vihollisena.

Lumoskin taisi ymmärtää sen. Punaruskea beta katseli narttua nyt vähän suopeammin, kuin aiemmin.

Lumos katseli sivusilmällä, kun sen beta kävi makuulle ja puhui vielä naaraalle. Kohteliaana narttu nyökkäsi kapealla kuonollaan ja katseli sitten muita, lähistöllä hääriviä susia, joista muutamat olivat nuoria, muutamat hiukan vanhempia. Joukossa kieppui pari pientä pentuakin. Naaras murahti itsekseen ja katseli ympärilleen. Se ei haluaisi olla Katalalle taakaksi tai heti leimautua sellaiseksi reppanaksi, joka vain roikkuisi betan kintereillä, eikä yksin olisi lainkaan. Se ei tosin halunnut olla yksinkään. Susilaumassa harvoin kukaan oli yksin, mutta nyt naaras oli vielä uusi, eikä tuntenut juuri muita kuin Viiman ja nyt Katalan, onneksi. Tosin voisihan asiat olla huonomminkin, jos lauman johto olisikin ollut piittaamaton ja vain värvännyt naaraan joukkoonsa ilman suurempaa kiinnostusta itseään Lumosta kohtaan. Varmasti sellaisiakin laumoja oli olemassa.
Lumos nuolaisi suupieltään ja katsoi vielä Katalaa. Jotenkin naaraasta tuntui siltä, että uros tahtoi olla ehkä rauhassa ja kaipasi omaa rauhaa. Saattoihan narttu olla väärässäkin, mutta ei se pahastunut, jos Katala vaikka niin tahtoikin. Lumos antaisi uroksen olla rauhassa ja levätä, hän voisi itse mennä muualle tai vaihtoehtoisesti kauemmas itsekin lepäämään. Naarasta ei tosin väsyttänyt, vaan pikemminkin sen oli hiukan nälkä.

Hetken naaras seisoi vielä paikoillaan, kunnes katsahti vielä betaansa sanoen:
"Taidan tästä mennä ja jättää teidät lepäämään. Oli minun iloni tutustua teihin .. Näemme varmaan pian taas".
Sitten Lumos rohkaisi mielensä ja lähti astelemaan pois päin Katalasta häntä kevyesti heilahdellen. Hetken naaras poukkoili muiden susien joukossa, kunnes katosi omille teilleen.

Katala ei enää vastannut mitään. Se seurasi katsellaan Lumoksen lähtöä, kunnes tuo katosi kivien taakse osaksi muuta laumaa. Hetken sinne tuijoteltuaan beta haukotteli taas. Aurinko alkoi menettää tehoaan, mutta kyllä se yhä lämmitti aivan tarpeeksi mahdollistaakseen yhden syksyn viimeisistä, lämpöisistä päiväunista. Sirorakenteinen beta katseli vielä kerran joka suuntaan, kunnes laski päänsä etutassujensa päälle. Se sulki silmänsä ja pian sen toinen takajalka alkoi hiljaa nykiä ja hännänpää heilua puolelta toiselle. Kenties se näki unia jahdista, kenties jostakin muusta. Yhtä kaikki se olisi valmis ponnahtamaan ylös heti, kun sille tulisi tarvetta.

Mutta juuri sillä hetkellä näytti kuitenkin siltä, että se saisi nauttia nokosistaan aivan rauhassa.