Hiukan liian pitkälle

Pienikokoinen ja kevytrakenteinen urossusi juoksi joustavin liikkein syvässä hangessa. Alkutalven pakkaset olivat kuluttaneet kovasti sitä, sillä saaliseläimiä oli kovimmilla säillä ollut erittäin niukasti. Nyt, ilmojen parannuttua Katastrofi oli lähtenyt saalistamaan laumojen rajalle ja hyvällä onnellansa oli päässyt jäniksen kannoille. Pitkän aikaa uros oli jo jahdannut jänistä ja viimein se alkoikin tuottaa tulosta. Jokaisella loikallaan jänis vaikutti aina vain enemmän väsyneeltä, vauhti hiipui koko ajan. Susi otti suuria harppauksia ja tuli joka askeleella lähemmäksi valkeaa, suurta jänistä. Yksi, kaksi... Kolmanneella isolla loikalla se yletti jänikseen ja iski terävät hampaansa siihen. Uros sai kuin saikin pidettyä rimpuilevan otuksen tiukasti suussaan. Viimein jänis lopetti rimpuilemisen ja Katastrofi laski tämän elottoman ruumiin maahan. Hienoa, tuommoinen määrä lihaa pitäisi nälän pitkään poissa.

Uros asettui maahan makaamaan levätäkseen hetken. Se läähätti ja puhalsi suustaan joka henkäyksellä paljon höyryä. Alkoipa päivä varsin hyvin, se ajatteli itsekseen ja nuolaisi huuliaan. Uros kävi kiinni jänikseen ja aloitti syömisen. Pitkän aikaa Katastrofi järsi jäniksen raatoa, kunnes tunsi itsensä kylläiseksi. Uros nousi ylös ja katseli ympärilleen. Suupielien ja kaulan valkoiset karvat olivat värjääntyneet verestä punaiseksi syömisen yhteydessä.

Voimakas länsituuli puhalsi rajamaiden yli pörröttäen Katastrofin paksua turkkia. Se haistoi ilmassa toisten susien hajun ja oli varma, että jossakin lähellä oli lauma. Uros käveli pitkin askelin eteenpäin, samalla ilmaa haistellen. Harmaakuvioinen susi lähti ravaamaan läpi metsikön, kohti Viiman reviiriä. Katastrofi tiesi menevänsä liian pitkälle, mutta uteliaisuus vei voiton. Tuskin kukaan pahastuu, vaikka vähän käyn tarkastelemassa alueita. Ja vaikka pahastuisikin, tuskin kukaan minulle mitään saa, uros mietti ja lähti uhkarohkeasti kohti Viiman reviirin metsikköä.

((Tervestä, itse Viima tulee haastamaan rajarikkojan. Odotellaan, että saapuu vielä se kolmas osapuoli, niin Viiman ei tarvitse yksin alkaa puolustamaan reviiriä ;3))

Näillä main oltiin harvakseltaan käyty talvella rajapartiota toimittamassa. Kyseessä suinkaan ei ollut rajojen heitteillejättö tai välinpitämättömyys. Vaan syy siihen lepäsi liian pitkä ja vaikea taival hangessa, joka uuvutti tervettäkin sutta melkoisesti. Nyt kuitenkin Viima oli lähtenyt partioimaan ja kuonoon kantautui aavistus jotain muuta, mitä tässä tilanteessa ei olisi toivottu. Vieras susi. Pitkään oli ollut, ettei vieraat sudet olleet käyneet reviirillä, rajamailla kuitenkin silloin tällöin saattoi haistaa jonkun jäljet. Ja talvisin Ovelan laumakin oli pysytellyt omien rajojensa sisällä. Talvet kun olivat välillä niin ankaria, että laumojen keskittyminen suuntautui vain hengissä pysymiseen ja ravinnon saantiin.

Tämä tapaus oli kuitenkin edennyt aivan liian pitkälle. Kyseessä oli joko uhkarohkean utelias, erehtynyt tai itsevarma yksilö.

Varuillaan oleva Katastrofi tunsi, että häntä tarkkailtiin. Se nousi suuren kiven päälle tarkkailemaan ja haistelemaan ilmaa. Illan hämärä alkoi vähitellen laskeutumaan ja uros huomasi puiden pitenevien varjojen välistä tumman siluetin. Hah, minut näköjään huomattiin, susi ajatteli laskeutuessaan kiven päältä. Perääntyminen ei kuulu uroksen tapoihin, siksipä se kulki vierasta sutta kohti häntä korkealla, hyvin itsevarmana ja kerrassaan ylimielisen oloisena.

Aistit tarkkoina alfa saattoi tuntea kirsussaan, miten tuo häilyvä haju muuttui vahvemmaksi. Mustaturkki oli pysähtynyt ja tähyili ympärilleen. Yksin naaras ei ollut, vaan partiossa oli mukana kookas naarassusi Kide sekä tämän jälkeläinen, nuori Loska. Loska oli monasti ollut rajapartiossa jo mukana ja olipa ollut silloinkin läsnä, kun rajapartio oli ahneuksissaan ajatellut lohkaista palan Ovelan laumaa, mutta Ovela oli sattunut hukkineen paikalle ja ajanut Viiman laumalaiset pois.

Pian Viima huomasikin tuon tunkeilijan. Saattoi haistaa tuoreen veren tuon hajun seasta. Se oli siis saalistanut lauman alueella! Tätä Viima ei sulattaisi helpolla. Matala murina kohosi alfan kurkusta ilmoille varoittaen tuntematonta sutta, että täällä ei oltu kauhean suopeita. Kide ja Loskakin huomasivat vasta nyt tunkeilijan ja olivat valppaina.

Katastrofi pysähtyi hetkeksi. Se arvioi tilannetta ja päätti, että kohtaisi vieraat sudet, oli ne sitten keitä tahansa. Lähemmäksi tultuaan uros näki puun takaa kolmikon. Susi katsoi hiukan hämmästyneenä irvistävää naarasta ja sen kanssa kulkevaa kahta muuta sutta, jotka eivät mitä ilmeisemmin pitäneet vierailijoista. Ihmekös tuo, olihan Katastrofi saalistanut luvatta aivan niiden reviirillä. Uros katsoi taakseen aivan kuin toivoen, että sillä olisi ystäviä turvaamassa selustaa. Mutta ei, eihän susi ollut pitkään aikaan nähnyt muita susia kuin vilaukselta.

Katastrofi otti muutaman reilun askeleen kohti susia. Se pysähtyi aivan naarassuden nenän eteen ja katsoi tätä vähättelevästi, riitaa haastaen. Katastrofi laski päätään hiukan ja irvisti. Uros uskoi saavuttavansa tällä eleellä jotakin kunnioitusta. Susi halusi itselleen omaa reviiriä keinolla tai toisella, vaikka liikkuikin yksin.

((Kuten jo Kummituksen kanssa sovittiin pelinavauksessa, minä loikkaan tänne Tuiskuni kanssa. Kuitenkin täytyy sanoa vielä, etten enää Tuiskulla liity mihinkään peleihin koska ajan määrittäminen olisi hankalaa.))

Tuisku oli haistanut jotain vierasta rajoilla. Sitä kiinnosti mitä kummaa oli tapahtunut. Tuisku lähti juoksemaan reippaasti hajun suuntaan, josta kantautui myös alfan haju. Seurassa tuntui olevan muitakin, ja Tuisku sen kuin lisäsi tahtiaan.

((Selvä selvä, otetaan sitten tämä vuorojärjestys Kummitus-Blacky-Saiccu.))

Viima huomasi, että vieraan uroksen olevan erittäin epäkohtelias ja röyhkeä. Lisäksi sillä tuntui oikeasti olevan painava syy rynniä vieraan lauman reviirille. Alfa heilautti häntää Kiteelle ilmoittaen, että nyt olisi apujoukot paikallaan. Kide haukahti ja ryntäsi jälkiä pitkin takaisin päin. Viime konfliktista Loskakin oli jo varttunut ja kasvanut jo melkein aikuisen urossuden mittoihin. Vaikka pentumainen se vielä olikin, niin oli nuori uros oppinut jo yhtä sun toista. Lisäksi Viima luotti Loskaan, joka oli kuin oma pentu alfalle. Mustaturkki paljasti hammaskalustonsa ikeniä myöten. Kuono oli rypyillä ja naaras tuijotti erittäin pahamainen kiille silmissään tuota tunkeilijaa. Kurkusta pääsevä murina yltyi kovemmaksi ja selkeämmäksi. Suden häntä oli noussut aivan pystyyn ja niskavillat olivat koholla. Hetken päästä kuuluikin jo Kiteen korkea ulvonta.

Viima ei perääntynyt. Sitä se ei moiselle kapiselle sudelle sallisi. Loska oli alati valppaana ja korvat yrittivät tavoitella taustajoukkojen ääniä lähistöltä. Alfa seisoi jykevästi paikoillaan. Vaikka susi olikin tavallisen naaraan kokoinen, oli silti sen auktoriteetti paikoillaan, joka sai muut sudet kunnioittamaan Viimaa alfana. "Mitä toimitat reviirillämme!?" Viima sylkäisi sanat ärinän säestyksellä.

Katastrofi oli hetken aikaa hiljaa ja katseli naarasta pienen tovin. "Voin sanoa, että metsästän. Sen enempää sinun ei tarvitse tietää." Uros tunsi itsensä uhatuksi, koska liikkui aivan yksinään. Se ei silti tahtonut näyttää pelkoaan, vaan piti häntäänsä korkealla ja uskotteli itselleen, että pärjäisi helposti tuollaisille. Sitä ärsytti kovasti tuollainen häiritseminen ja se halusi päästä äkkiä tilanteesta pois. Niinpä susi hyppäsi äkillisesti naarasta kohti ja kokeili napata kiinni sen etutassusta.

Haju voimistui.

Tuisku näki sadan metrin päästä vieraan suden ja alfan. Hännät olivat pystyssä. "Varmaan joku liittyjä.." Tuisku ajatteli ja päätti hölkätä loppumatkan. Kun yhtäkkiä vieras susi loikkasi Viimaa päin niin Tuiskun päässä napsahti. "Hei!" Se haukahti, ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan kohti. Tuisku jarrutti viitisen metrin päähän, koska se tuli järkiinsä ja ajatteli että pitäisi odottaa alfan käskyä.

Hampaat kuitenkin olivat näkyvissä ja Tuisku louskutteli leukojaan ja näykki ilmaa. "Millä helvetin oikeudella sinä öykkäröit täällä?!" Se raivosi ja kaikki karvat olivat pystyssä hännästä ouhumattakaan. Pupillit olivat pienentyneet aavistuksen ja nyt Tuisku jopa vähän raotti suutaan eikä vain irvistellyt.

Hyökkäys oli ennalta arvaamaton. Ensin tuo uros oli vain seissyt uhmakkaasti edessä ilman mitään ennakoivia eleitä ja kohta se olikin jo kimpussa. Viima sai väistettyä taaksepäin, mutta ikävä raapale jäi tassuun tunkeilijan hampaista. Se vingahti pienesti, ei siitä ettäkö olisi sattunut, mutta enimmäkseen säikähdyksestä. Alfa suivaantui totaalisesti. Tämä merkitsi sitä, että tunkeilijalle ei annettu armoa. Joko se tajuaisi itse lähteä käpälämäkeen tai joutui päättämään päivänsä.

Samalla Loska huomasi Tuiskun ja jos tilanne ei olisi ollut tämä, niin nuorukainen olisi tervehtinyt ystäväänsä ylivuotavan iloisesti. Myös Viima huomasi sivusilmällä Tuiskun saapumisen. Ilmeisesti Kide oli saanut paikalle taustatukea. Tämän enempää miettimättä alfa vastasi tulella tuleen ja räyhähti. "Ei armoa tuolle kurjalle kapisäkille!" Siinä samassa Viima hyökähti kohti Katastrofia ja yritti saada hampaillaan kiinni sen kaulasta. Loska lähti kiertämään vasemmalle puolen ja alkoi louskuttamaan ilmaa samalla yrittäen näykkiä tunkeilevan suden kylkeä.

(( Anteeksi kun näin myöhään vastaan, meni koko eilinen päivä tallilla ja ei ollut aikaa ilmoittaa ))

Katastrofi tunsi kaulassaan kovaa kipua. Kylkeäkin tuo toinen pahuksen susi näykki ja se teki kipeää. Susiuros riuhtoi ja pahensi tilannettaan, kun alfanaaraan kovat lauat repivät sen kaulaa. Katastrofin ulvomista muistuttava huuto halkoi ilmaa. Viimein uros lopetti rimpuilemisen ja pysähtyi huohottamaan, yhä yökkäyksen kohteena. Kieli roikkui suun ulkopuolella ja suusta valui hiukan punertavaa kuolaa, ilmeisesi se oli purrut itseään kieleen.

Häntä laskeutui jalkoväliin. Uros yritti näyttää rauhan merkkiä ja toivoi naaraan päästävän irti kaulastaan. Se vältteli naaraan katsetta ja yritti näyttää alistuvalta.

Kun Tuisku kuuli Viiman sanat, se ei odottanut vaan loikkasi Katastrofia päin. Tuisku maahan osuessaan ponnisti uudelleen, suoraan kohti toisen leuan alustaa. Ilmassa ollessaan se ehti juuri ja juuri huomata toisen asennemuutoksen, mutta oli myöhäistä muuttaa kurssia. Jos Toinen ei kykenisi väistämään, Tuisku lentäisi sen ksvoja päin ja ehkä kaataisi tuon suurella ruhollaan, muttei purisi hampaillaan kuin niskasta eikä kovaa koska oli hämmentynyt toisen äkkipikaisesta eleestä.

Kun taas jos toinen jollain tavalla pääsisi pois tähtäimestä, Tuisku putoisi pehmeästi jaloilleen ja nappaisisi Katatstrofia niskasta, yrittäen kaataa toisella etukäpälällään kyljestä painamalla voimakkasti alaviistoon.

Muussa tapauksessa Tuisku odottaisi Viiman ohjetta.

Viimalla oli täysi työ pysyä pystyssä, kun kookas uros rimpuili ja yritti päästä mustaturkin otteesta irti. Loska murisi kovaan ääneen, nuoren uroksen uhmakasta ärinää. Jos tilanne ei olisi ollut näin vakava, se olisi kuullostanut erittäin huvittavalta.

Vieras susi oli lopettanut hanttiin laittamisen. Vielä ikään kuin varmistaakseen, Viima piti sen kaulasta kiinni hampaillaan. Loskakin lopetti näykkimisen, kun huomasi, että Katastrofi oli lopettanut uhkaavat eleensä. Alfa piti vielä kiinni, kunnes päästi irti. Se piti kuitenkin uhkaavan asentonsa ja hampaat irvessä. Hampaisiin oli tarttunut Katastrofin kauluksesta vaaleita karvatuppoja. "Jos et tällä sekunnilla lähde reviiriltämme, sinun totisesti käy huonosti!" Viima ärjyi pahantuulisesti. Se ei paljoakaan tarvinnut, etteikö se olisi käynyt uudestaan kiinni. Viima ei voinut sietää kukkoilevia susia, jotka tulivat tuosta noin vain reviirille tunkeutumaan. Ja sen naaras teki myös selväksi.

Kide oli myös saapunut takaisin. Se pysytteli taaempana ja odotteli. Jos tilanne kävisi tukalaksi uudestaan, ei kookas naarassusi epäröinyt tulla apuun.

(( Olisiko teille molemmille ok, jos tekisin sarjakuvan tästä pienestä tapaamisesta? Tykkään kovasti piirtää roolipelien tilanteista sarjakuvia, ja tässä olisikin juuri sopiva aihe. ))

Katastrofi ei kerennyt tehdä mitään, sillä juuri, kun Vilma oli päästänyt irti, sen selkään lensi suurikokoinen urossusi. Viiltävää kipua tuntui selässä ja uros huusi suureen ääneen. Rimpuilemisen vuoksi sillä ei ollut enää voimia riehaantua ja kostaa päälle hypännelle sudelle, joten se tyytyi vaan nousemaan ylös. Katastrofi kohäisi muutaman kerran. Lumelle putosi veritippoja sen suusta ja valkeasta karvasta. Uros otti huohottaen muutaman askeleen taaksepäin ja rojahti sitten mustaturkkisen naarassuden eteen makaamaan. Selkään, kylkeen ja kaulaan sattui, rimpuileminen oli todellakin ottanut voimille. Jalat eivät tuntuneet.

Hetken aikaa susi makasi paikallaan. Se tunsi itsensä nöyryytetyksi ja sulki silmänsä ikään kuin toivoakseen, että muut katoaisivat ympäriltä. Ei, niin ei kuitenkaan käynyt. Uros meni hiukan neuvottomaksi ja päätti olla vain hiljaa. Ei sillä olisi enää mitään sanottavaa, joko muut tappaisivat tämän tai jättäisivät yksin virumaan kylmyyteen.

Tuisku kierähti ketterästi koostaan huolimatta ylös jaloilleen ja katsoi kun vieras susi lysähti maahan. Viima oli juuri sanonut että sen tulisi häypyä tällä sekunnilla, ja Tuisku jäi odottamaan pääsisikö tuo enään ylös. Se tunsi vähän sekaisia tunteita. Häpeää, jos oli ruhjonut toisen niinkin pahasti ettei se pystyisi lähtemään, voitonriemua jos se taas lähtisi luikkimaan pakoon, voitonriemua ja sääliä jos se kuolisi. Ei Tuisku kellekään pahaa tahtonut. Sen häntä meni koipien väliin ja se katsoi Viimaa. Uros kyyristyi ja korvat menivät luimuun. Vieraan suden suusta tuli hivenen verta, ja mustaturkkinen Tuisku katsahti sen suuntaan nopeasti.

Kuitenkin Viima oli sille nyt tärkeämpi asia. "Arvon Viima.. Olethan kunnossa?" Se kysyi koska oli tullut paikalle ja nähnyt vain tuon rajarikkurin hyökkäävän, eli se ei tiennyt aiemmista tapahtumista. Se todellakin toivoi ettei suutuspäissään olisi tapattanut toista. Jos tilanne olisi toinen, Tuisku menisi nuolemaan sitä ja makaisi sen vierellä. Hivenen uros myös sääli tuota. Kunhan nyt ei vain selkäranka olisi mennyt. Jos olisi, tuo uros olisi pian historiaa.

((Minulle ainakin käy :D Kunhan piirrät Tuiskusta oikeanlaisen jätti nuorukaisen. Ja olisi myös mukavaa nähdä se jos sinä kykenet lataamaan sen kuvana nettiin jotenkin...?))

((Ooo, tottahan saat piirtää! Tällaiset ne ovat erittäin mukavia ja ihan vapaasti voit piirtää peleistäsi sarjakuvia. Uskon, että se on myös mukava yllätys kanssapelaajia kohtaan ja varmasti arvostavat! Mahtavaa, odottelen innolla, että pääsen näkemään sarjakuvasi tästä pelistä! ^^))

Murina kantautui yhä ulos naaraan kurkusta. Nyt se mokoma öykkäri jäi sijoilleen makaamaan! Viimaa raivostutti niin paljon. Se hyökähti Katastrofin eteen ikään kuin yrittäen ajaa sitä pois. Urokseen se ei kuitenkaan koskenut, vaan yritti saada siihen vauhtia. "Pois reviiriltäni! Kuulitko? HÄIVY!" Viima rähisi ja sen kaikki karvat olivat pystyssä. Alfa jatkoi pieniä hyökähtelyjään maassa makaavaa tunkeilijaa kohti.

Oli Viiman periaatteita vastaan, että se tappaisi tunkeilijat. Kaikille oli annettava mahdollisuus, mutta jos sitä ei otettu vastaan, niin vaihtoehtoja ei jäänyt. Yleensä Viima antoi tämän raskaan tehtävän betalleen Katalalle. Katala mielellään nujersi heikommat pois jaloista ja teki miltei kaiken, mitä alfa pyysi. Tässä tilanteessa Katala olisi ollut omiaan, mutta betasta ei ollut tällä erää tietoa missä tuo kuljeskelisi. Mustaturkki toivoi sydämestään, että Katastrofi tajuaisi ottaa jalat alleen. Muuten naaraan pitäisi turvautua Tuiskuun. Tuisku oli verrattaen suurikokoinen uros, jolla varmasti olisi voimaa viedä tuo röyhkimys pois päiviltä.

Loska seurasi silmät ja korvat tarkkana ja otti oppia, miten alfa käsiteli tunkeilijaa. Nuori uros oli erittäin oppimishaluinen ja imi kaiken tiedon alfansa käytöksestä. Ei vain siksi, että Viima nyt sattui olemaan alfa ja alfaa piti kunnioittaa tai että Loska tahtoisi nousta suurempaan asemaan. Vaan siksi, että nuori Loska tunsi Viiman olevan tämän kasvattiemo ja esikuva.

(( Hienoa, aloitankin sitten piirtelemisen tässä pikkuhiljaa, kun kiireiltäni kerkeän. Voin sitten lähetellä molemmille vaikka yksityisviestillä tmv. sivuja sitä mukaa, kun valmistuu. ))

Katastrofi katseli alistuneena rähisevää naarasta. Keräiltyään voimiaan se pyrki nousemaan ylös ja pääsikin huterille jaloilleen, jotka tosin eivät kantaneet urosta kovin tukevasti. Susi peruutti muutaman askeleen häntä koipien välissä, kipeää etutassuansa ilmassa kannatellen. Suu, kaula ja kyki olivat yhä veressä, sekä selkään ja takajalkoihin sattui joka askeleella vietävästi. Sen täytyi joka askeleella vetää henkeä ja lävehtää pysyäkseen tajuissaan, niin kovia kivut olivat.

"Häivyn mitä pikimmiten, jos vain jaloillani pääsen liikkeelle.", se sanoi köhien verta suustaan. Kurkusta kuului kummallista huohotuksen sekaista korinaa, joka kieli kovasta tuskasta, joka painoi urosta. Talvesta se ei selviäisi, ei sitten millään, jos se ei löytäisi itselleen ystävää, joka auttaisi hiukan nyt, kun se ei voisi kipeiltä jaloiltaan edes saalistaa. Nyt olisi todellakin aika asennemuutoksen, yksinäinen ja nuori uros ei selviä näinkään pienistä yhteenotoista yksinään.

Harmaaturkki kääntyi ja käveli turvallisen välimatkan päähän. Se jäi odottamaan alfanaaraan ja muiden susien reagointia kauemmaksi, muutaman sudenmitan päähän.

Kun uros lähti kävelemään ja sanoi häipyvänsä, Tuisku oli iloinen onnistuessaan alfansa kanssa häätämään öykkärin. Kuitenkin nähdessään toisen eleet ja kärsimyksen, sen sydäntä pakotti ja se sääli syvästi tuota laumatonta. Tuisku "kujersi" hiljaa ja katsahti Viimaan. "Hän ei taida selvitä talven yli.." Uros lausahti apeana. Tietenkinhän jos vieras olisi taistelemaan ruvennut, Tuisku olisi päästänyt sen päiviltä armotta, mutta kun se alkoikin alistumaan ja tottelemaan käskyä lähteä, niin ruhjeet tuntuivatkin painavilta Tuiskun omallatunnolla. Alfa varmasti kokeneena ymmärtäisi tuon, mutta eihän laumatonta ollut viisasta mennä auttamaankaan.

Tuisku vain oli niin empaattinen muille, jopa rajarikkureille.

Tunkeilija mikä tunkeilija. Siitä ei päässyt yli eikä ali. Viima oli järkähtämätön ja seisoi sanojensa sekä tekojensa takana. Uros näytti ottaneen mahdollisuuden vastaan. Alfa tuijotti tiukasti tätä ja päästi kurkustaan pientä murinansekaista matalaa ääntä. Kun Katastrofi jäi pienen etäisyyden päähän vielä katsomaan taaksensa, Viima hyökähti jälleen kohti rähähtäen laittaakseen rajarikkuriin vauhtia. "HÄIVY!" se murahti kuuluvasti häntä pystyssä.

Loska seurasi vierestä haltioituneena. Alfa oli niin luja ja ihailtava! Vielä hänestäkin tulisi yhtä loistava aikuinen susi. Aivan varmasti. Ja alfa saisi olla ylpeä kasvatistaan.

Katastrofi katseli hetken naarasta ja kääntyi sitten kävelemään poispäin toisista susista. Tällä kertaa ylimielisyys koitui melkein suden kohtaloksi. Tappio oli hyväksyttävä, urokselle ei jäänyt enää mitään sanottavaa. Vielä kerran Katastrofi katsahti nopeasti taakseen, se katsoi kunnioittavasti tuota ihailtavan vahvaa ja päättäväistä naarasta.

Pehmeää lunta alkoi vähitellen satamaan taivaalta, isoin hiutalein. Veri alkoi kuivua turkkiin kiinni, haavat eivät enää paljoa vuotaneet. Susiuros vaelsi hiljaa pois Viiman reviiriltä, toivoen löytävänsä yöksi sopivan majapaikan. Ruokaa se ei saisi saalistettua ennen jalkojen ja selän paranemista, joten se joutuisi tyytymään pieniin, muilta susilta jääneisiin haaskoihin. Väliäkös tuolla, itsehän ongelmansa aiheutti.

Katastrofin harmaanvalkea turkki katosi lumisateeseen, pian sutta ei enää nähnyt ollenkaan.

((Tämä peli on varmaan kohta jo pelattu?))

Tuisku näki Katatstrofin lähtevän, ja pian uros katosi lumihiutaleiden leikkiin. Olisi aika saavutus, jos se voisi saalistaa omin päin tapahtuman jälkeen. Tuisku sai lisää ihailun aihetta Viimaa kohtaan, kun tuo oli niinkin itsevarmasti ajanut tunkeilijan pois. Pieni kokoisempana ja heikompana sukupuolena oli varmasti vaikeaa olla niinkin itsevarma. Tuisku sai nyt selville tarkasti, miten tuo susi oli alfa.

Se todellakin osasi hommansa.

Viima jäi katsomaan uroksen perään, ikään kuin varmistaakseen, että se lähtisi pois. Kun Katastrofi katosi, Viima kohotti kuononsa kohti ilmaa ja ulvoi. Se tiedotti lähettyvillä oleville susille, että oli juuri karkottanut tunkeilijan reviiriltään. Kide yhtyi ulvontaan ja sen jälkeen Loskakin uskaltautui kuoroon.

Pienen ulvontatuokion jälkeen, Viima kääntyi. "Näin me aina ilmoitamme lähistöllä liikkuville, että olemme ajaneet tunkeilijan pois alueeltamme", alfa selitti Tuiskulle. Sen jälkeen se lähti vastakkaiseen suutaan, kuin Katastrofi. Tuneilija tosiaan oli häädetty ja alfa pystyi jättämään rajan hyvillä mielin.

((Jep, tämä päättynee tähän, ainakin omalta osaltani.))

((Nyt siis pelin voipi merkitä loppuneeksi))