Nopein askelin (loppunut)

[ No nyt tämä on valmis. Silkki ja Kuurankukka tänne. (: ]

Talvi oli Myrskyn lempivuodenaika siinä missä muutkin. Ei uros tietenkään kylmyydestä pitänyt, mutta lunta hän rakasti ja viihtyi raikkaassa talvisäässä reviirin rajoilla vaellellen kauankin.
Sillä asialla Myrsky oli nytkin reviirin rajoilla. Hän jolkotteli pitkin ja kevein askelin lumessa ja näytti sangen tyytyväiseltä itseensä. Sää oli pitkästä aikaa jopa kirkas, vaikka taivaanrannassa väijyi harmaita pilviä, jotka olivat valmiita peittämään auringon taakseen illan tullen. Siihen hetkeen olisi kuitenkin vielä aikaa, sillä päivä oli vasta sarastanut kunnolla ja aurinko oli päässyt jälleen esille pitkän ajan kuluttua.

Vaikka talvi oli ollut tänäkin vuonna ajoittain vaikea, oli Myrsky kuitenkin iloisella päällä. Vielä luminen maisema ei minnekään väistyisi lämmön tieltä, mutta aurinko kieli jo siitä, että nyt hiljalleen oltiin voiton puolella.
Reippaasti Myrsky loikkasi pari pitkää askelta, pyrähti juoksuun ja huomasi pian saavuttavansa Ovelan reviirin ja ei-kenenkään-maan rajan. Muutaman kerran hypähtäen Myrsky hiljensi vauhtinsa, tutkaili ympäristöä ja oli melkein harmissaan siitä, että ympärillä ei näkynyt kertakaikkiaan ketään: nyt jos koskaan hän olisi kaivannut seuraa!

Metsä oli liki äänetön, sillä kaikki linnut olivat lentäneet - harakoita ja variksia lukuunottamatta - etelän lämpöön. Vaan toki talvella oli silti elämää metsässä, niin puiden katveessa kuin niityilläkin. Tai avoimilla seuduilla. Tällä kertaa ei vain ollut pikkulintuja laulamassa kirkkailla äänillään, kun valkoruskea narttu taivalsi syvähkössä lumihangessa eteenpäin. Liian lähellä rajaa, lähempänä kuin viisas hukka normaalisti kulkisi. Tällä kertaa ei Kuurankukaksi ristitty kaunis narttu siitä välittänyt, sillä ketään ei näkynyt.
Kuten ennenkin, nartun liikkumistapa oli keveä, sulava, ja tälläkin hetkellä tuon jolkotellessa eteenpäin, oli liike tasaista ja ilmavaa - jopa näin syvässä lumihangessa. Kuurankukka kulki ryhti suorana, häntä korkealla, ruskeat korvat valppaasti kääntyillen. Ruskeita korvia, hännänpäätä ja jalkoja lukuunottamatta narttu oli täysin valkoinen, kiilteli kilpaa ympärillä hohtavan lumihangen kanssa. Niin kuin yleensäkin. Ylpeä olento siirtyi kevyesti reippaaseen juoksuun, rullaavaan ja matkaavoittavaan, täydellisen tasapainoiseen ja sulavaan askellukseen. Hukka nautti tasaisesta, reippasta ja kauniista juoksustaan, joka eritoten tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa Kuurankukka tunsi olonsa rennoksi, raikkaaksi, vapaaksi. Vaan narttu tiesi, ettei se tunne kestäisi kauaa, sillä aina jostakin menneisyyden haamut - ja sitä kautta kauhut - tulisivat jälleen esille, painaisivat nuorta narttua sisältä kasaan. Liikaa oli nuori hukka kokenut, liian lyhyessä ajassa. Edes aika ei parantaisi haavoja, jotka monet tapahtumat menneisyydessä ovat aiheuttaneet kauniiseen Kuurankukkaan, sillä narttu oli ylpeytensä vanki. Ylpeys ei antaisi anteeksi, ei antaisi ajan parantavalle vaikutukselle mahdollisuutta. Valitettavasti.

Kuurankukka juoksi lumen halki, saaden lumen pöllyämään ympärillään. Vaan äkkiä nartun ilmavan rento meno pysähtyi, kun tuo huomasi silmäkulmassaan liikettä. Saman tien Kuurankukka jarrutti, pysähtyi sirosti paikoilleen, seisten ylpeän ryhdikkäänä ja itsevarmana. Nopeasi hukka teki kaksi päätelmää - yksi, Myrsky lähestyi narttua Ovelan reviirin suunnalta, ja kaksi, toinen oli uros. Kaksi nopeaa päätelmää, jotka pyyhkivät hukan vapaan olon kertaheitolla pois. Siro keho jännittyi, häntä nousi ylemmäksi, samalla kun eriparisten silmien katse kiinnittyi Myrskyyn. Neitokainen avasi siron kitansa:
"Kuka olet?"
Kuurankukka sanoi kauniilla, heleällä äänellään, joka oli kuin hopeatiukujen soitto. Vaan äänestä kuulsi läpi tunteettomuus, ilmeettömyys joka verhosi koko kolmivuotiaan nartun maailmaa, sekä tietenkin ikuinen epäkohteliaisuus, töykeys. Ei varsinainen ilkeys, muttei hukka kyllä mitenkään ystävällinenkään ollut. Ylpeä - mutta sisäisesti kärsivä - narttu ei vain pystynyt ystävälliseen käytökseen, eritoten uroksia kohtaan. Ei edes tälläisessa tilanteessa, jossa narttu tiedosti olevansa heikompi osapuoli fyysisesti, ja kaiken lisäksi se, joka oli liian lähellä rajaa. Myrsky saisi kulkea ei-kenenkään-maalla, mutta Kuurankukalla ei olisi mitään asiaa Ovelan lauman alueelle. Eli kaiken järjen mukaan Kuurankukka oli väärässä paikassa - ja kenties vielä väärässä seurassa.

Yllättävä ääni sellaisessa tilanteessa vangitsi saman tien Myrskyn huomion. Vasta silloin hän huomasi jonkin matkan päässä seisovan nartun, joka oli ruumiinrakenteeltaan melko lailla samanlainen kuin hän itsekin - siro ja hento. Myrsky ei tosin itseään kovin mielellään mieltänyt siroksi ja hennoksi, mutta ikävä kyllä se oli totuus: hän jäi useimpien maskuliinisten uroksien rinnalla toiseksi ja näytti pieneltä poikaselta heidän rinnallaan. Onneksi Myrskyn optimistinen asenne elämään helpotti kuitenkin suhtautumista siihen, että hänestä ei koskaan tulisi suurta ja vaikuttavaa, vaan hän jäisi pitkäraajaiseksi ja vikkeläksi. Olihan siinäkin asiassa hyvät puolensa.
Vaikka vieraan nartun ääni oli kaunis, oli Myrsky kuulevinaan taustalla töykeyttä. Uros kääntyi hitaasti toisen puoleen, seisoen itsekin hyvässä ryhdissä, pää ja häntä ylhäällä. Hän ei harrastanut turhaa uhkailua, mutta tällaiselle ylpeilijälle kyllä näyttäisi vieraan nartun paikan - etenkin, kun he olivat näin lähellä Ovelan reviiriä. Myrskyn yli ei kuka tahansa laumaton noin vain talloisi.

Eihän Myrsky ollut täysin varma siitä, että vieras narttu oli laumaton, mutta uskoi vahvasti niin. Ne muutamat hajut, jotka tumman uroksen kirsu tavoitti, eivät kielineet Ovelan sen paremmin kuin Viimankaan lauman ominaishajusta. Ja olisihan Myrsky tiennyt, jos tuollainen narttu olisi liittynyt Ovelan laumaan; olihan hänkin vain uros ja nartut lienivät aina uroksien heikko kohta.
"Myrsky", uros vastasi. Siinä missä nartun ääni oli ollut kaunis ja heleä, oli uroksen ääni vakuuttava ja melko matala. Hän tuijotti haastavasti suoraan vaalean nartun erivärisiin silmiin omilla, jopa häkellyttävän sinisillä silmillään ja näytti itsevarmalta. Jonkin aikaa hän mittaili narttua katseellaan, pisti hieman harmistuneena merkille nartusta huokuvan tunteettomuuden ja siirsi katseensa takaisin tämän silmiin. Häntä oli edelleen pystyssä, ryhti oli pysynyt hyvänä ja asento ylväänä: Myrsky ei nähnyt mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt edes harkita alistumista toiselle sudelle.
"Entä sinä? Et selvästikään kuulu Ovelan laumaan", Myrsky jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen rauhallisella äänellä. Hänen äänestään ei kuultanut läpi katkeruutta tai töykeyttä, vaan se oli rauhallista, joskin itsevarman suden puhetta.

Kuurankukka vastasi täysin varmasti toisen katseeseen, tietäen taiteilevansa aivan rajalla - ja jokin nartun ylpeistä eleistä saattaisi tiputtaa hukkasen tuon rajan yli. Ja se taas tarkoittaisi taistelua tuon uroksen kanssa, ja sen taistelun Kuurankukka häviäisi sadan prosentin varmuudella. Vaikkei Myrsky edes hankkisi apua. Lopulta siro ja kaunis narttu näki parhaimmaksi avata kitansa ja vastata toisen heittämään kysymykseen. Eihän siitä mitään pahaa kauniille joskin erittäin nuorelle nartulle syntyisi, jos tuo kertoisi nimensä. Ja olevansa laumaton. Vai syntyisikö? Tuskinpa, sillä harva tuhlaisi voimiaan Kuurankukan kaltaisten narttujen tapakoulutukselle. Ehkäpä muutama ikävuosi lisää, ja nuori narttu osaisi jo käyttäytyä.
"Olen Kuurankukka."
Narttu sanoi kauniilla äänellään, nyt jo hivenen ystävällisemmin. Tai ei, ystävällisemmin oli väärä sana, pikemminkin vähemmän töykeästi, enemmän tunteettomasti. Sillä se oli Kuurankukan tapa suhtautua maailmaan - keino, jonka nuori narttu oli kehittänyt kovia kokeneen sydämensä suojaksi. Käyttäytymällä kuin ei välittäisi mistään, oli hukkasen helpompi peittää sisällään vellovat tunteet, kuten luontainen ystävällisyys ja lempeys. Sillä katkeroitunut sydän oli aikoinaan särkynyt palasiksi, ja niin katkera narttu oli vielä joutunut kärsimään lisää. Ja se jos mikä oli koetellut vain kolmen vuoden ikäistä Kuurankukkaa paljon.
"Ja ei, en kuulu Ovelan laumaan. Olen laumaton, ainakin tällä erää."
Hopeatiukujen soitolta kuulostava ääni kohosi jälleen hukkasen kurkkua ylöspäin, päästen lopulta talviseen pakkasilmaan selkeänä. Pikkuhiljaa Kuurankukan ylpeä ja kenties uhkaava asenne suli, muuttui enemmänkin itsevarmaksi - narttu ei vaatinut urosta alistumaan, kunhan Myrskykään ei vaatisi alistumista Kuurankukalta. Yhteiset säännöt ne oli oltava. Siltikin hukkanen seisoi yhä hyvässä ryhdissä, joskin häntä painui alaspäin ja hentoinen lihasmassa rentoutui. Siro hukka käänteli kaunista päätään, katsellen eriparisilla silmillään seuralaistaan. Myrsky... mielenkiintoinen nimi. Olikohan uros kuin talvinen myrsky, vahva ja voimakas, ärtyvä ja aggressiivinen? Ehei, siltä ei ainakaan heti vaikuttanut, mutta mistäs sitä koskaan tiesi. Tosin eihän Kuurankukkakaan enää pahemmin muistuttanut nimeään - tai itseasiassa sitä piirrettä, jonka takia nartun nimeksi oli tullut Kuurankukka. Vaikka fyysisesti neito olikin hento kuten kuurasta muodostunut kukka, ei tuon sisällä aikoinaan kytenyt lempeys ja huolehtivaisuus päässyt enää pintaan. Eikä henkinen heikkous. Ja ne olivat ne piirteet, jotka olivat joskus tuoneet nartulle tuon kauniin nimen.

Tarkasti Myrsky seurasi Kuurankukan pienimpiäkin liikkeitä ja yritti arvioida, mitä nartun mielessä liikkui. Hän ei halunnut hyökätä, vaan tyytyi mieluusti vain eleillä uhkailuun ja kenties satuttaviin sanoihin, jos niin pitkälle täytyi mennä. Toki uros olisi mieluusti huomannut tilanteen rentoutuvan ja rauhoittuvan kenties jopa niin pitkälle, että he saattaisivat vaihtaa muutaman sanan ilman jatkuvaa ilmassa säkenöivää jännitystä. Ja ilman sanatonta kilpailua, joka selvittäisi, kumpi heistä oli vahvempi - vai oliko tyytyminen tasapeliin. Myös se kelpaisi Myrskylle, joka ei ollut kovin riidanhaluinen susi.
Myrsky ei vastannut nartun puheisiin ainakaan heti mitään. Hän vain seisoi edelleen varmasti, silmäillen toista ja huomasi hyvillään Kuurankukan puheen ja eleiden hieman rentoutuvan. Edelleen narttu näytti itsevarmalta ja äänestä ei huomannut mitään merkkiä ystävällisyydestä, mutta olihan se äskeistä tylyä puhetta parempi. Paljon lupaavampi.

Uros ei juuri rauhoittunut. Ainakin nyt aluksi hän tunsi melkein velvollisuudekseen olla jonkin aikaa tasavertoisessa asemassa tai mieluummin niskan päällä, sillä hänen täytyi puolustaa takanaan olevaa aluetta. Hän ei tiennyt, oliko Kuurankukka suunnitellut sinne päin koukkausta, mutta ei uskonut niin - tai ei halunnut uskoa. Sinisilmäinen uros ei halunnut tieten tahtoen tästä nartusta itselleen vihamiestä, eikä siksi yrittänyt etsiä hänestä virheitä, vaan pikemminkin ymmärtää nartun käytöstä. Miksi hän käyttäytyi niin kylmäkiskoisesti: peittikö Kuurankukka pelkonsa kylmän ulkokuoren alle, vai oliko syynä jokin aivan muu asia?
"Onhan sekin parempi kuin.." Myrsky aloitti, mutta jätti lauseensa kesken. Hän oli mainitsemassa, että olihan laumatonkin parempi kuin Viiman laumalainen, mutta ei kokenut sitä sittenkään aiheelliseksi tässä keskustelussa. Riidanhaastaminen typerän asian tähden ei ollut etenkään nyt viisasta, kun Myrsky olisi mieluusti tutustunut toiseen. Kenties se johtui siitä, että Kuurankukka oli narttu; tai siitä, että he olivat ulkonäkönsä puolesta melko samanlaisia, ellei esimerkiksi turkin väriä otettu huomioon. Kun Kuurankukan turkki oli puhtaanvalkoinen ruskeilla merkeillä, Myrsky oli selkeästi tummempi.
"Kai käsität, että olet liian lähellä reviiriä tällä hetkellä?" Myrsky kysyi ja äänessä oli häivähdys varoitusta. Häntä laskeutui hieman alemmas, mutta itsevarma olemus ei häipynyt minnekään ja tietoisesti Myrsky yritti edelleen olla hieman niskanpäällä narttuun verrattuna.

Kuurankukka tarkkaili ympäristöään ja Myrskyä. Valitettavasti toisen kireä olemus - yhtä kireä kuin nartun hetkeä aiemmin - sai hukkasen epäileväiseksi. Toisaalta menneisyydestä perityt ennakkoluulot yrittivät jälleen pintaan, mutta toisaalta taas se inhimillisempi puoli ylpeästa hukasta vastusti ennakkoluuloja. Yritti antaa jokaiselle mahdollisuuden. Edes jonkinlaisen.
Uroksen lausahdus paremmasta sai Kuurankukan miettimään, mutta lopulta narttu arveli Myrskyn tarkoittaneen toista laumaa, jonka hajun hukka oli haistanut matkallaan. Niinhän se yleensä oli - omaa laumaa paranneltiin, pidettiin ylivoimaisena, muiden laumoja väheksyttiin ja haukuttiin. Luonnon normaalia kiertokulkua. Vain vahvimmat selviävät, ja sitä rataa. Kuurankukka aisti toisen sanojen takana piilevän varoituksen, saman minkä uroksen eleet jo kertoivat. Myrsky ei tyytynyt täysin tasavertoiseen osaan nartun kanssa, laumattoman ja ylpeän nartun kanssa, vaan yritti olla pikkuisen niskan päällä jatkuvasti. Kuurankukkaa se haittasi hivenen, sillä se taas sai hukkasen tuntemaan itsensä väheksytyksi. Ja se taas toi mieleen kipeitä muistoja menneisyydestä.
"Käsitän kyllä, Myrsky. Tarkoitukseni ei ole tunkeutua laumasi reviirille, jos sitä mietit."
Kuurankukka sanoi, lopussa hivenen pahoittelevasti. Korvat heilahtivat hetkeksi taaksepäin, kuin narttu alistuisi Myrskyä, mutta pian hukkanen seisoi taas itsevarmana ja kauniina. Ilman tietoakaan alistumisesta tai uhkailusta. Enemmänkin Kuurankukka oli jo sillä asenteella, että olisi ystävällinen, eikä uhkaava. Vaan ei se alistuvakaan osapuoli. Kuurankukan onneksi Myrsky ei vaikuttanut hirvittävän äkillisesti raivostuvalta, joten narttu saattaisi selvitä hengissä tästäkin tapaamisesta. Ja tämäkin tapaaminen tuulettaisi nartun mielipiteitä, paikalleen jämähtäneitä, periksiantamattomia ennakkoluuloja. Mikäli kohtaaminen jatkuisi yhtä mukavissa merkeissä, eikä kaksikko ajautuisi taisteluun.

Narttu meinasi jälleen avata kitansa, puhua jotakin, mutta sulki sen viime hetkessä. Kaikkein viimeiseksi tässä kaivattiin jonkinsortin menneisyyden tiivistelmää, miten kukakin oli päätynyt tähän laaksoon. Niinpä sulkeutunut hukka, hyvin nuori ja kärsivä, käänsi eriparisten silmiensä katseen Myrskyn viereen, sillä turhaa oli enää haastaa riitaa tämän uroksen kanssa. Narttu myönsi tappionsa, sillä ei se pärjäisi Myrskylle, ei missään suhteessa. Vaan täydellistä alistumista oli Kuurankukalta turha odottaa, mitä nyt narttu laski häntänsä alemmas ja katsoi sivummalle.

Lopulta Myrskyn oli tyydyttävä siihen, mitä Kuurankukka tarjosi: narttu ei vaikuttanut enää uhkaavalta ja näytti pikemminkin siltä, että hän oli alistunut Myrskylle. Ei tosin siinä määrin, miten esimerkiksi laumassa alempiarvoiset saattoivat alistua auktoriteettia uhkuvan suden edessä, mutta alistuipa silti. Eikä Myrsky edes kaivannut Kuurankukalta minkäänlaista matelua, sillä se ei kuulunut sinisilmän tapoihin; hän ei itsekään käyttäytynyt niin vahvempiensa joukossa, vaan alistui hillitysti. Säilyttäen arvokkuutensa, mutta myöntäen sanattomasti, että toinen oli vahvempi.
Niinpä Kuurankukan pienoinen alistuminen sai myös Myrskyn rauhoittumaan. Hän koki voittaneensa sen erän jollain tapaa, vaikka uros ei pitänytkään sitä kovin tärkeänä. Pikemminkin reviirin kannalta oli tärkeää, että Myrsky ei ollut heistä kahdesta se, joka oli myöntynyt ensin edes hieman heikommaksi osapuoleksi.

"Hyvä niin", Myrsky vastasi Kuurankukalle jo rennommin. Uros rentoutui jonkin verran, laski häntäänsä ja lopetti pistävän tuijotuksen. Sen sijaan sinisiin silmiin syttyi laumalaisille jo niin normaali, utelias pilke, joka ei halunnut jättää mitään huomioimatta. Se oli oikea Myrsky: utelias ja energinen hukka, joka halusi hillitysti ottaa selvää kaikesta. Myrsky ei ollut päällepäsmäri, joka halusi alistaa kaikki vieraat ja toivoi, että Kuurankukka ei ollut saanut sellaista käsitystä uroksen puolustaessa reviiriä. Hän kyllä uskoi nartun ymmärtävän tilanteen myös tummemman uroksen näkökulmasta.
"Mitä sitten teit näin lähellä aluettamme?" uros jatkoi, mutta selkeästi ystävällisemmällä sävyllä. Nyt hän vaikutti jo aivan eri sudelta: vaikka rento itsevarmuus yhä koreili uroksen olemuksessa, ei hän silti ollut millään tavoin töykeä tai kylmä. Pikemminkin aidon utelias, vaikka samalla hän tunsi epämukavan piston omatunnossaan. Itsekseen Myrsky mietti laumalaisten reaktioita, jos he saisivat joskus tietää, että hän oli - jälleen - keskustellut laumattoman kanssa.

Mutta saattoihan sen antaa anteeksi. Kuurankukka oli mielenkiintoinen persoona, ja tämähän jäisi vain keskustelun tasolle - jos edes sille. Se riippuisi aivan nartusta.

Kuurankukka heilautteli häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle, katsellen jonnekin Myrskyn sinisten silmien ohi. Uroskin vaikutti rentoutuneen, ja ylpeä narttu arveli sen johtuvan siitä, että hukkanen oli alistunut - edes hiukan. Kuurankukka mietti hetken, asettui itse uroksen tilanteeseen, miettien kuuluvansa laumaan, ja tapaavansa täysin tuntemattoman suden erittäin lähellä reviirien rajoja. Kyllä Kuurankukka itsekin vaatisi toista alistumaan, vain puollustaakseen reviiriä. Siksi Myrskykin oli toiminut, kuten oli toiminut, tai niin kaunis hukka halusi uskoa. Niin Kuurankukan täytyi uskoa, jottei antaisi ennakkoluuloilleen valtaa.
Narttu mietti kauan, ennen kuin edes aavisti, mitä vastaisi Myrskylle. Toinen oli jotenkin muuttunut, ainakin selkeästi rennommaksi - tietenkin yhä itsevarmuutensa säilyttäen - sekä jotenkin uteliaammaksi, ystävälliseksi ja kenties jopa hivenen.. huolehtivaksi? No, ei nyt varmaan sentään, puhdasta uteliaisuutta laumalaisen katseessa selkeästi oli. Niinpä Kuurankukka päätti vastata, jos ei muun takia, niin ainakin, koska uros oli päästänyt vieraan niin vähällä, vaatimatta täydellistä alistumista.
"Saavuin vasta tänne laaksoon. Olen vaellellut täällä siitä hetkestä lähtien kun saavuin, etsinyt jotakin paikkaa johon voisin käydä asumaan."
Narttu kertoi - ensimmäistä kertaa edes hivenen avoimesti. Yleensä kun Kuurankukka oli mitä sulkeutunein persoona, kiitos nartun menneisyyden. Tuo menneisyys oli haavoittanut narttua ja syvältä, ja sen takia hukka käyttäytyi miten käyttäytyi. Kovan ulkokuoren alle kätkeytyi tavallista haavoittuvampi, lempeämpi ja rakastavampi, joskin katkeroitunut ja särkynyt sydän. Käytännössä Kuurankukka oli joutunut kokoamaan itsensä pala kerrallaan, saatuaan tietää totuuden. Ja siitä hetkestä tähän hetkeen ei ollut kuin viikossa laskettava aika, reilusti alle puolen vuoden verran. Niinpä hukalla ei ollut vielä ollut tarpeaksi aikaa korjatakseen itsensä, saadakseen itsensä tasapainoon. Yksinään se olisi vaikeaa, tuskan täyttämä tie, yhtä rämpimistä piikkipensaikon halki. Vaan sulkeutunut narttu ei helpolla saisi ystäviä, joten yksinään olisi sen taivallettava tuo tuskien tie.
Hukka kohotti meripihkan ja ruskean sävyisten silmiensä katseen Myrskyyn, tarkkaillen uroksen sopusuhtaista kroppaa. Rauhallisesti, kuin vakuutellakseen ettei aikonut mitään yllättävää, rusehtavan sävyä valkoisessa turkissaan omaava narttu istahti lumihankeen, kiepauttaen häntänsä etujalkojensa suojaksi. Koko liikesarja oli sulava, sillä sellaista liikkumista koko hukan liikkeet aina olivat. Sulavia, nopeita, tarkkoja, ketteriä. Sillä voimaa ei tuosta hennosta kropasta löytynyt etsimälläkään, sen sijaan silkan raa'an voiman korvasivat nopeat ja tarkat, sekä ketterät liikkeet. Ja siihen Kuurankukka oli täysin tyytyväinen.

Myrsky pyöritteli Kuurankukan sanoja mielessään ja katseli toista tarkkaan. Kun katsoi narttua tarkemmin, ei ollut ihme, että hän oli selvinnyt ilman laumaa ja ilmeisesti vielä varsin hyvin. Sen lisäksi, että Kuurankukka vaikutti olevan hyvässä fyysisessä kunnossa, oli hän epäilemättä fiksu narttu. Laumattoman elämä ei sopisi Myrskylle, sillä hän piti seurasta - vaikka liikkuikin ajoittain yksin - ja oli onnellisin, kun paikalla oli susia, jotka määräsivät tahdin ja joiden harteille saattoi laskea suurimman osan vastuudesta. Ilmeisesti ainakin se seikka erotti heidät kaksi toisistaan.
"Kehotan pidättytymään kauempana reviirien rajoista", Myrsky huomautti, mutta äänessä oli häivähdys huvittuneisuutta eikä suinkaan ivaa. Myrsky ei vihoitellut Kuurankukalle siitä, että oli huomannut hänet niin lähellä rajaa, sillä se ei ollut uroksen tapaista. Toki hän puolusti laumansa reviiriä ja laumalaisia, mutta siinä sivussa uusiin susiin tutustuminen ei Myrskystä ollut huono tapa viettää aikaa - uusista tuttavuuksista saattoi olla apua mitä yllättävimmissä tilanteissa. Miksi siis turhaan ajaa tuntematonta sutta mahdollisimman kauas?
Saattoi olla, että joillakin muilla laumalaisilla olisi Myrskyn mielipiteisiin painavaa asiaa sanottavana, mutta uros ei siitä välittänyt. Niin kauan, kuin hänellä oli hyvät suhteet laumalaisiin eikä hän mokannut reviirien tarkistuskierroksilla, saattoi hän suoda itselleen tämän vapauden tutustua myös lauman ulkopuolisiin susiin.

Kuurankukan istuessa alas Myrsky seurasi tämän liikkeitä tarkkaan, mutta ei seurannut itse perässä. Hän jäi seisomaan edelleen suorassa, ja käänsi joksikin aikaa katseen pois nartusta ja tarkkaili sen sijaan ympäristöä. Ikävä ajatus siitä, että kenties narttu ei ollutkaan yksin, alkoi vaivata Myrskyä. Vaikka hän oli yleisesti ottaen melko avoin uusia tuttavuuksia kohtaan, ei hän halunnut liian luottavaiseksi heittäytyä.
"Olethan yksin liikkeellä?" Myrsky varmisti kääntäen katseensa ympäristöstä takaisin Kuurankukkaan. Jos narttu vastaisi myöntävästi, uros ei näkisi mitään syytä, miksi epäillä hänen sanojaan - niin naiivia kuin se voisikin pahimmassa tapauksessa olla.

Mutta niinhän Myrsky oli jo todennut itsekseen. Nartut olivat urosten heikoin kohta.

Kuurankukka katsoi toista huvittuneesti, toisen kehotellessa pysymään kaukana lauman reviiristä. Narttu tiesi että oli liian lähellä, sillä terve itsesuojeluvaistokin jo kehotti jolkottelemaan kauemmas. Vaan sitä ei valkoruskea hukka kuunnellut, kuten ei myöskään ennakkoluulojaan. Kuurankukka oli kerrankin päättänyt tavata jonkun ilman jatkuvia ennakkoluuloja eritoten uroksia kohtaan. Tuskin hukka niistä pääsisi yhden hyvältä vaikuttavan kohtaamisen takia, mutta ehkä se siitä... pikkuhiljaa. Hitaasti mutta varmasti, niinhän sitä sanotaan.
"Kyllä, liikun yksin."
Lyhyt mutta ytimekäs vastaus, joka oletettavasti täytti Myrskyn tiedonjanon. Kuurankukka vilkaisi ensin urosta sitten ympäristöä, kunnes keskittyi jälleen Myrskyyn. Toinen vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta, ja kieltämättä narttu piti Myrskyä ystävällisenä, olihan toinen sentään laumalainen. Kuurankukka ei ollut, ja mikä pahinta, narttu oli aivan liian lähellä rajaa. Siltikin Myrsky kohteli Kuurankukkaa kuin... liki vertaistaan. Se oli taito, jota Kuurankukka arvosti, vaikkei itse olisi siihen missään tilanteessa kyennyt. Varsinkaan, jos narttu olisi Myrskyn tilanteessa, puollustamassa lauman reviiriä. Silloin ei Kuurankukka ainakaan olisi voinut kohdella tuntematonta niin hyvin, kuin Myrsky näytti pystyvän. Ja se oli piirre, taito, mikä lie, mitä Kuurankukka arvosti muissa susissa.

"En haluaisi udella, mutta en tosiaankaan tiedä yhtään mitään tämän laakson laumoista. Mitä nyt matkalla haistoin, että täällä on ainakin kaksi laumaa ja melko paljon yksittäisten hukkien hajuja. Voisitko kenties kertoa edes hiukan tästä laaksosta?"
Kuurankukka puhui heleällä äänellään, paljon ystävällisemmin jo. Kenties Myrskyn asenne aiheutti tuon muutoksen nartussa, sekä tietenkin se, että hukka oli joutunut alistumaan. Teki vaihteeksi ihan hyvää, että ylpeä narttu alistettiin. Pysyisipähän ainakin jalat maan pinnalla eikä alkaisi aukomaan päätään väärään aikaan, väärässä paikassa ja väärässä seurassa. Yleensä siihen, että Kuurankukka laski suojavarustustaan, kului päiviä, kenties viikkoja, mutta Myrskyn avoin asenne, ystävällinen asenne oli jotakin, mitä ei vain voinut vastustaa. Kuka voisi käyttäytyä töykeästi, kun toinen oli niin ystävällinen ja jopa avulias. Edes Kuurankukka ei kylmän ulkokuorensa kanssa siihen pystynyt. Ei ainakaan sen jälkeen, mitä kaikkea Myrsky oli jo näin lyhyessä ajassa tehnyt hukkasen hyväksi. Joku toinen, yli-innokas laumalainen olisi ajanut nartun pois, kuin tuo olisi jo rikkonut rajat, tai vaatinut ainakin täydellistä alistumista, matelua maassa. Ja se oli jotakin, mihin Kuurankukka ei pystynyt. Pieni alistuminen onnistui silloin tällöin, kuten tänään, mutta maassa matelu ei koskaan ollut kuulunut Kuurankukan taitoihin. Vaan Myrsky ei ollut vaatinut kumpaakaan, pikemminkin kohdellut Kuurankukkaa kuin vertaistaan. Kenties ylpeä narttu arvosti Myrskyä - edes hiukan. Ja Kuurankukalta se on jo paljon vaadittu.

"Hyvä", Myrsky vastasi ystävällisesti Kuurankukan vastaukseen siitä, että hän oli alueella yksin. Sen enempää uros ei tarvinnut varmisteluja, sillä hän kyllä luotti narttuun ja uskoi tämän sanoja. Sitä paitsi, kertoivathan jo omat aistit jotain: ei Myrsky huomannut itsekään lähettyvillä muita susia, ja ei-kenenkään-maa oli sentään lähes kokonaan puutonta maastoa. Sinne ei ollut helppo piiloutua varsinkaan näin talvisin, kun valkoista oli silmänkantamattomiin ja erivärisen turkin omaava susi erottuisi sieltä sangen helposti.
Myrsky ei edelleenkään istunut alas, vaan seisoskeli paikoillaan rennosti. Häntä heilahti pari kertaa ihan vain uteliaisuuden nimissä, ja ympäristöstä Myrsky oli kääntänyt katseensa takaisin Kuurankukkaan. Uroksen mielessä oli paljon kysymyksiä, joita hän olisi halunnut esittää ja saada niihin toki vastaukset, mutta päätti pitää vielä matalaa profiilia. Vaikka narttu oli nyt muuttunut jonkin verran ystävällisemmäksi, ei se silti tarkoittanut sitä, että koko elämäntarinan voisi kaivaa toisesta saman tien esille. Kyllä sinisilmäinen uros ymmärsi missä rajat menivät, vaikka se ei aina siltä vaikuttaisikaan.

Kuurankukan ottaessa laumat puheeksi Myrsky näytti hetken aikaa jälleen huvittuneelta. Se taisikin olla yleisin kysymys, jonka uusia susia kohdatessaan kuuli, mutta toki täysin ymmärrettävä. Jos majoittui tällaiselle alueelle asumaan, niin oli aivan luonnollista haluta tietää, keitä täällä asui ennestään ja keitä mahdollisesti tulisi varoa. Koskaan ei voisi tietää liian hyvin asioita, jotka voisivat vaikuttaa myös omaan elämään ennemmin tai myöhemmin.
"Täällä on tosiaan kaksi laumaa ja laumattomia, joiden määrä näyttää kasvavan jatkuvasti", Myrsky aloitti ja kääntyi hieman enemmän Kuurankukan puoleen. Varsinaisesti laumattomien määrän kasvaminen ei urosta haitannut, kunhan he eivät heittäytyisi vaikeiksi ja hankaloittaisi Ovelan laumalaisten elämää. Lauma oli kasvanut nopeasti viime aikoina ja elintilaa ei koskaan ollut liikaa, joten laumattomia Myrsky ei oikeastaan kaivannut reviirien rajoille asustelemaan. Liian läheltä rajaa tai jopa rajojen sisäpuolelta metsästetty ruoka, joka ei mennyt laumalaisten ruoaksi, oli Myrskystä raivostuttavaa ja vastenmielistä - ja aivan luonnollisesta syystä. Myös uros tavoitteli ensin oman laumansa etua kuin auttoi laumattomia.
Kenties hän olisi valmis tekemään poikkeuksen ainakin Kuurankukan kohdalla, sillä ei kai yksi hoikka narttu reviirin rajojen liepeillä ketään haitannut?

"Minä kuulun Ovelan laumaan, mutta laaksossa asuu myös Viiman lauma, jonka kanssa olemme melko tasaväkisiä. Viime rajakiistassa saimme tosin valloitettua pienen lisäalueen ja siinä samalla annoimme Viiman laumalle kyytiä", uros selitti ja oli selkeästi ylpeä siitä, että he olivat voittaneet sen kiistan. Oikeastaan Myrsky ei ollut edes mukana siinä kiistassa, vaan hän oli saanut tietää asiasta vasta palattuaan takaisin pesille. Alfa oli kuitenkin muutaman muun suden kanssa onnistunut puolustamisessa ja lohkaissut siitä hyvästä vielä pienen alueen lisää heille, vaikka eihän sen kokoisella alueella hirveästi voinut ylpeillä. Olihan sekin tyhjää parempi.
"Niin että jos joskus harkitset laumaan liittymistä, suosittelen Ovelan laumaa", Myrsky jatkoi mainostamistaan, tosin pilke silmäkulmassa. Hän kunnioitti myös laumattomien halua elää yksin eikä olisi pakottamassa ketään lauman jatkeeksi, ellei toinen välttämättä halunnut. Kuurankukan puolesta Myrsky olisi tietenkin valmis puhumaan Ovelalle, jos tämä joskus haluaisi kokeilla laumaelämää.

Kuurankukka kuunteli toisen lyhyen mutta sitäkin ytimeikkään vedon laumojen tilanteesta. Tiesipähän narttu nyt jo edes hivenen laumoista ja niiden elämästä. Kuurankukka luotti itsekin pikkuhiljaa urokseen, sillä Myrsky vain oli niin... luottamusta herättävä. Rento ja rauhallinen, rehellinen ja ystävällinen. Ja tietenkin komea, vaikka Kuurankukka yleensä laskikin komeuden negatiiviseksi. Mutta nartun ajatusmaailma nyt oli muutoinkin erilainen, joten se mikä oli muista epänormaalia saattoi olla kärsivästä hukasta täysin normaalia. Tai päinvastoin.
"Tuskinpa minulla olisi tarjota laumalle yhtään mitään sellaista, mitä noin vahvalla laumalla ei jo olisi."
Kuurankukka sanoi heleällä äänellään, selkeästi huvittuneena. Narttu ei suuttunut toisen vihjailusta, että laumaan voisi hyvinkin liittyä, vaan pikemminkin kyseinen toimi huvitti hukkaa. Kuurankukka olisi virnistänyt kommenttinsa loppuun, jos olisi osannut, mutta tyytyi vain ilmaisemaan huvittuneisuutensa äänensä ja eriparisten silmiensä voimalla. Kaunis nuori narttu ei ollut varsinainen laumaeläjä ollut pitkään aikaan, ei sen jälkeen, kun oli saanut pahasti selkäänsä. Siitä hetkestä kun oli alkanut nartun yksinäinen oleskelu, joka pikkuhiljaa oli katkeroittanut sydämen. Ja lopulta myös särkenyt sen. Tuskinpa Kuurankukasta olisi laumaan liittymään, ei vaikka narttu itsekin niin haluaisi. Liikaa tuskallisia muistoja kun siihen elintapaan liittyi. Ja tietenkin nuoren hukan ylpeyskin olisi suuri este - kaikki laumassa eivät hyväksyisi samantyylistä alistumista, kuin mitä narttu oli tänään Myrskylle esittänyt. Joku vaatisi maassa matelua, toiselle taas ei riittäisi mikään. Sulkeutunut hukkanen tuskin nauttisi olostaan laumassa, ainakaan vielä. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kunhan Kuurankukka onnistuisi paikkaamaan itsensä. Tekemään itsestään taas kokonaisen, kurottuaan katkeran sydämen pirstaleet yhteen.

"Olet varmasti oleskellut täällä jo jonkin aikaa?"
Kuurankukka kysyi heleällä, liki laulavalla äänellään, vain sanoakseen jotakin. Ja kenties taustalla oli uteliaisuuttakin, sillä sehän oli loppujen lopuksi aivan normaali tunne. Eihän luottamuskaan rakentuisi tyhjän päälle, sekin kaipasi alleen edes hiukan tietoa toisesta. Kuurankukka nyt oli muutoinkin mikä oli, sulkeutunut ja epäystävällinen. Vaan Myrsky vaikutti liki nartun vastakohdalta. Ehkäpä Kuurankukka viihtyi sen takia niin hyvin Myrskyn seurassa, toinen kun herätti muistoja siitä nartusta, joka Kuurankukka oli joskus ollut. Silloin kauan sitten, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä maailman julmuus ollut vielä näyttänyt voimaansa Kuurankukalle. Tuolle hennolle olennolle, joka ei halunnut kenellekään pahaa, ja kärsikin hyväuskoisuutensa tähden. Sillä kaiken pahan alku ja juuri löytyi nartun omasta mielestä, vaikka Kuurankukka yrittikin sen itse kieltää. Jos hukka ei olisi ollut niin ylpeä, tuo olisi nähnyt korkea-arvoisen uroksen läpi, ja ymmärtänyt paremmin. Vaan ei, ylpeytensä tähden hukka oli kärsinyt, ja tulisi vielä kärsimään, se ainakin olisi varmaa. Ellei Kuurankukan käytös muuttuisi ystävällisemmäksi, kaikki kun tuskin sulattaisivat nartun ilkeitä kommentteja ja töykeää käytöstä yhtä hyvin kuin Myrsky.

Myrsky hymähti hyväntuulisesti Kuurankukan vaatimattomuudelle - tai ainakin oletti sen olevan vain silkkaa vaatimattomuutta. Kuka terve susi ei voisi tarjota laumalle aina jotain lisää? Uros olisi ainakin itse ottanut hyvillään vastaan uuden, nuoren ja terveen suden, ja vielä suuremmalla syyllä jos tulija olisi ollut narttu. Turhan itsevarmojen ja kunnianhimoisten uroksien kanssa saattaisi tulla ongelmia jossain vaiheessa, mutta nartut olivat yleensä helpompia tapauksia ja hyväksi laumalle monessakin suhteessa. Myrsky muisti itse, kuinka Ovela oli epäillyt hänet laumaan hyväksyessään, että aiheuttaisiko hän ongelmia lauman sisäisessä hierarkiassa. No, niin ei ollut käynyt, vaan Myrsky oli käyttäytynyt siivosti ja tiennyt oman paikkansa alusta alkaen. Ja hän oli tyytyväinen siihen kaikkeen.
"Jokainen susi voi tarjota laumalle jotain", Myrsky vastasi nyt jo hieman vakavammalla äänellä, vaikka ei vieläkään yrittänyt painostaa Kuurankukkaa liittymään mihinkään laumaan. Hän vain ei halunnut, että narttu vähättelisi itseään ja pitäisi itseään huonompana kuin mitä todellisuudessa oli. Yksin hengissä selvinnyt susi antaisi varmasti laumalle kuin laumalle sellaisia tietoja ja taitoja, joita lauman turvassa koko ikänsä asunut susi ei välttämättä tietäisi.

Seuraavan kysymyksen kohdalla Myrsky jo istahti alas, sillä jatkuva seisominen keskustelun aikana tuntui loppujen lopuksi turhalta. Sujuvasti uros istahti kuunnellessaan samalla nartun kysymyksen, kiersi vielä tumman häntänsä etutassujen eteen ja kallisti hieman päätään. Sinisten silmien katse ei häipynyt minnekään Kuurankukasta.
"Tarkemmin sanottuna olen asunut täällä koko ikäni", Myrsky vastasi ja sama huvittuneisuus ja ilo palasivat suden olemukseen. "En ole tosin syntynyt Ovelan laumaan, vaan asuin muutamasta sudesta koostuneessa laumassa, joka ainakin silloin eleli vielä täällä laaksossa. Siirryin kuitenkin jonkin ajan kuluttua tähän laumaan."
Myrsky ei voinut olla miettimättä, mitä hänen synnyinlaumalleen kuului. Elivätkö he vielä täällä, vai olivatko jo vaihtaneet asuinseutua monien susien tullessa laaksoon? Myrsky ei ollut pitkään aikaan edes miettinyt sitä laumaa, eikä - jos aivan rehellisiä oltiin - edes kaivannut sinne takaisin. Olihan hänellä tietyt tunnesiteet niihin susiin olemassa, mutta Ovelan lauma oli osoittautunut paremmaksi laumaksi elää eikä uros katunut päätöstään.
Sitä paitsi, hänethän oli häädetty pois synnyinlaumastaan.

"Mutta minä olen melko tylsä tapaus", Myrsky jatkoi varsin pian. Hän aikoi siirtää mielenkiintonsa siihen asiaan, joka nyt kiinnosti eniten urosta itseään: Kuurankukkaan.
"Miksi sinä liikut yksin? Luulisi, että sinunlaisellesi sudelle löytyisi seuraa mistä päin tahansa."

Kuurankukka kuunteli toista, miettien mielessään, minkälaista olisi ollut elää koko ajan tässä laaksossa. Toisaalta se varmasti toi turvallisuuden tunnetta, mutta vaeltelu jäisi vähäiseksi. Ei sen puoleen, että narttu olisi pahemmin vaeltelemisesta piitannut. Hukkanen hymyili susimaisesti toisen kommentoidessa, että jopa niin ylpeä narttu kuin Kuurankukka voisi tuoda laumalle jotakin. Itse narttu ei siihen uskonut, muttei aikonut aloittaa väittelyä mukavan Myrskyn kanssa. Niinpä hukka ei kommentoinut lainkaan tätä puhetta, vaan antoi uroksen jatkaa, kertoa jotakin itsestään. Lopulta Myrsky siirtyi kyselemään nartusta. Hetkeksi jäi hukka miettimään, mitä sanoisi, jottei saisi lisää kysymyksiä vastattuaan muutamaan. Turhaa se Kuurankukasta olisi, jos hukkanen vastaisi yhteen kysymykseen, ja saisi sen vastauksen takia heti kymmenen kysymystä lisää. Ja aivan kaikesta ei sulkeutunut hukka ollut valmis puhumaan, sillä kuten todettua, Kuurankukka ei ollut vielä päässyt edes itse täysin asian yli. Tai ainakaan ei ollut voinut jatkaa elämäänsä tapahtuneen jälkeen normaalisti.
"Enpä ole pahemmin ketään tavannut. Erakoksikin jotkut nimittävät."
Kuurankukka sanoi kirkkaalla, kauniilla äänellään, katsellen vihdoinkin istahtanutta Myrskyä edes hivenen avoimesti. Harvalle narttu oli menneisyydestään sanonut yhtään mitään, mutta kenties tämä uros olisi poikkeus. Vaikkei kaikkea hukka uskaltaisi - voisi - kertoa, Kuurankukka kertoisi edes osan. Sen pienen osan, joka ei repisi arpeutuneita haavoja uudelleen auki, sen osan joka ei paljastaisi sisälle patoutunutta kärsimystä, tuskaa. Sen pienen, mutta sitäkin tärkeämmän osan. Sillä loppupelissä Kuurankukka ei ollut kertonut koskaan kenellekään mitään, ainakaan ongelmiensa jälkeen.

"Ja ennen kuin kysyt, synnyin kaukana täältä laumaan. Lauman hierarkia oli kyseenalainen, ja pääsinkin nopeasti kohoamaan. Lopulta lauma ajautui sisäiseen taisteluun, ja lähdin pois, sillä en jaksanut enää sitä tuttua reviiriä."
Narttu puhui, kertoen hyvinkin pinnallisesti ja tiivistetysti menneisyytensä. Jättäen kaiken sen materiaalin pois, joka satutti Kuurankukkaa. Kertoen vain hyvin pinnallisesti tapahtumista, jättäen kaiken avoimeksi. Kertomatta mitään sen tarkemmin. Loppujen lopuksi kyse ei ollut luottamuksen puutteesta, vaan siitä, että se satutti hukkaa. Ja Kuurankukka ei ollut tottunut kestämään niin suurta kipua, vaikka olikin kuukausien kuluessa turtunut yhä enemmän menneisyytensä aiheuttamalle tuskalle. Eikä narttu edes halunnut mitellä rajojaan, testata kuinka pitkälle jaksaisi, ennen kuin lyyhistyisi kaiken sen paineen, tuskan ja kärsimyksen alla. Koska se saattaisi olla viimeinen kerta, kun hukka rajojaan testaisi.

Tuntui kummalliselta kuulla nartun puhuvan niin kauniilla äänellä, mutta ainakin Myrskyn mielestä niin ikäviä sanoja. Uroksen ajatuksiin ei mahtunut sutta, joka olisi tietoisesti halunnut olla erakko: ei kaivannut toisten susien seuraa ja turvaa ollenkaan, vaan halusi vain sulkeutua itseensä ja unohtaa muut lajitoverit. Sosiaalisen ja uteliaan suden mielestä se oli outoa käytöstä, ja siksi Kuurankukan vastaus sai Myrskyn menevän hieman hämilleen. Jonkin aikaa hän katseli toisen erivärisiä silmiä hiljaa ja mietti, miksi Kuurankukka ei ollut tavannut ketään. Tämä laakso tuskin niin iso loppujen lopuksi oli, että muihin susiin törmääminen olisi ollut vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Myrskystä tuntui, että laakso alkoi pikemminkin käydä ahtaaksi kaikille niille susille, jotka olivat päättäneet jäädä sinne asumaan.

Kuurankukan vastaukset saivat Myrskyn ymmärtämään, että narttu ei juuri halunnut puhua itsestään tai kuulla enempää kysymyksiä. Se kyllä sopi urokselle hyvin, vaikka tiedonpuute jäi kaihertamaan sinisilmän mieltä - mutta kuka tietää, ehkä hän saisi myöhemmin tutustuttua toiseen sen verran hyvin, että narttu muuttuisi avoimemmaksi ja kertoisi itsestään enemmän. Asioita, joista Myrsky oli kiinnostunut ja joista hän halusi kipeästi tietää lisää.
Uros ei näyttänyt pienoista pettymystään Kuurankukan vastausten johdosta, sillä olivathan nekin jo jotain, vaikka olivatkon melko tyhjiä vastauksia. Samantyyppiset tarinat tuntuivat kuuluvan monen tänne saapuneen suden historiaan, sillä harvemmin sudet taisivat jättää synnyinlaumansa taakseen. Tai Myrsky ei ainakaan olisi niin tehnyt kovin heppoisin perustein. Tuntui jopa oudolta jättää pelkästään laakso taakseen ja lähteä vaeltamaan sen ulkopuolelle, vaikka sisimmässään Myrsky olikin vaeltajatyyppiä: hän viihtyi yksinään luonnon hiljaisuudessa, tarkkaillen ympäristöään. Sen vastapainoksi uros myös tarvitsi muiden seuraa ja tukea, sillä hänet oli luotu laumaelämään, eikä yksinäisen kulkijan taipaleelle.
"Mutta täällä sinun kannattaa olla varuillasi, sillä uskon, että monet sudet olisivat valmiita seuralaisiksesi", Myrsky jatkoi edelleen hieman härnäävällä tavalla. Hän yritti kääntää puheen pois menneisyydestä, sillä toki uros ymmärsi, että joillekin se oli vaikea tapaus - vaikka ei itse kuulunutkaan niihin yksilöihin.

Kuurankukka katseli toista ystävällisesti, kuunnellen, painaen asioita mieleensä. Eritoten uroksen hajun narttu painoi mieleensä, muistaakseen ja tunnistaakseen Myrskyn monienkin susien joukosta. Nuo siniset silmät olivat lumoavat - niin uteliaat, silti niin vilpittömät. Kuurankukka kieltämättä nautti uroksen seurasta, sillä muutoin narttu olisi jo loikkinut aikaa sitten pois. Vaan jokin Myrskyn olemuksessa piti nartun keskittyneenä tähän hetkeen, eikä antanut hukan ajatusten karata tutkimaan menneisyyttä tai arvuuttelemaan tulevaa. Myrskyn härnäävä kommentti Kuurankukan seuralaisehdokkaista sai hetkeksi nartun jännittymään. Jokaikinen hentoinen lihas tuossa sirossa kropassa jännittyi toimintavalmiuteen, ja hetkessä avoimeksi muuttunut katse sulkeutui, ja vihamielisyys suorastaan uhkui nartusta. Suuresti ponnistellen alkoi Kuurankukka hitaasti rentouttamaan jokaista lihastaan yksitellen, keskittyen hetkeksi vain omaan kehoonsa. Lopulta hukka sai itsensä jälleen kuriin, ja siro keho oli jälleen rento, vihamielisyyden tilalle palasi jälleen ystävällisyys. Sulkeutunut katse aukeni, muuttui jälleen lempeämmäksi, ystävällisemmäksi.

"Hyvin... mahdollista."
Kuurankukka sanoi, pitäen pitkän tauon sanojen välissä. Vaikkei Myrsky ollutkaan sanoillaan mitään pahaa tarkoittanut, kipeät muistot olivat jyränneet nartun yli. Nuoren hukan korvat kääntyivät taaksepäin, ja narttu näytti liki kutistuvan vilkaistessaan Myrskyä silmäkulmastaan. Ryhti painui kasaan, korvat kääntyivät taaksepäin, häntä laskeutui yhä vain alemmas. Kuurankukka pyysi anteeksi eleillään, alistuen samalla. Vaikka nuori Kuurankukka ei ollutkaan kohteliaisuuden ylimpiä vaalijoita, tiesi narttu käyttäytyneensä väärin, ja pyysi sitä anteeksi. Toisaalta Kuurankukka olisi yksinkertaisesti voinut sanoa anteeksi, mutta narttu epäili liki loukanneensa ystävällistä Myrskyä äkillisellä tunnekuohullaan. Myrsky olisi saattanut kuvitella Kuurankukan vihan kohdistuvan urokseen, mutta tosiasiassa vihamielisyys joka nartusta sillä hetkellä oli huokunut, oli tarkoitettu eräälle toiselle urokselle, jonka kuvan hukka oli päässään nähnyt yhtä selvänä kuin oman kuvansa peilityynen lammen vedenpinnassa.
Parhaimmaksi näki Kuurankukka kumminkin osoittaa alistumistaan selkeämmin, sillä äkkinäisen tunnekuohun olisi saattanut tulkita uhkailuksi, tunkeiluksi, haasteeksi. Vaikkei se sitä tosiasiassa ollut. Se vain oli Kuurankukan tapa purkaa sisälleen keräytynyttä tuskaa, kipua, vihaa, ja katkeraa rakkautta. Edes kaiken jälkeen, ei narttu ollut pystynyt täysin sanomaan, ettei enää rakastaisi pettäjäänsä. Vaikka tuo rakkaus olikin liki vienyt hukan hengen. Rakkauden voima on ihmeellinen, voimakkaampi kuin aluksi uskoisi, tuhoisampi kuin pahinkaan luonnonmullistus. Ja sen kouriin oli nuori Kuurankukka joutunut, aivan liian nuorena, liian heikkona. Liian hentona.

Kummastuneena Myrsky katseli sitä reaktiota Kuurankukassa, minkä hänen sanansa olivat saaneet aikaan. Varuillaan ja valppaana uros nousi salamannopeasti pystyyn, kohotti häntäänsä epävarmasti ja tuijotti toista silmissään pienoinen hämmästys. Hän ei ollut aggressiivinen tai pelokas, vaan yksinkertaisesti epävarma siitä, miksi Kuurankukka käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Uros ei tiennyt mikä hänen sanoissaan oli loukannut toista eikä hänellä varmasti ollut edes tarkoituksena loukata kaunista narttua millään tavoin. Se oli viimeinen asia, minkä hän haluaisi tehdä.
Mitään sanomatta, mutta edelleen valmiina jopa Kuurankukan hyökkäykseen tai paikalta pakenemiseen Myrsky seisoi aloillaan. Siniset silmät tarkkailivat nartun kehoa, joka jännityksen jälkeen alkoi rentoutua hitaasti. Samalla uros huomasi, kuinka toisen olemus muuttui jälleen kylmäkiskoisesta vihamielisyydestä paljon miellyttävämpään lempeyteen, joka Myrskyn mielestä sopi nartun olemukseen paljon paremmin.

Nyt, kun Kuurankukka alistui hänelle selkeästi ja näytti anteeksipyytävältä, myös Myrsky rentoutui hieman. Vaikka hän oli yllättynyt toisen äskeistä tunnekuohua, ei hän kuitenkaan ollut kokenut sitä aivan niin uhkaavaksi, että Kuurankukan täytyisi noin täydellisesti alistua. Myrsky tunsi olonsa vaivautuneeksi katsellessaan toista ja tunsi olonsa typeräksi, että oli ikinä edes sanonut toiselle mitään sellaista. Eihän hän osannut varautua siihen, kuinka narttu käyttäytyisi.

Myrskyn tapoihin ei kuulunut turhan selkeä hierarkia eikä hän vaatinut toista alistumaan nytkään. Sinisilmäinen uros kyllä ymmärsi, että hän oli loukannut pahasti toista tietämättään ja yritti nähdä tilanteen myös Kuurankukan näkökulmasta. Aivan samoin, kuin hän oli toivonut nartun näkevän hänen näkökulmansa, kun oli puolustanut reviiriä tunkeilijalta.
Iloiselle Myrskylle ei sopinut se, että murjotettiin hiljaa paikoillaan. Hän oli myös melko kehno lohduttaja ja etenkin nyt, kun tilanne näytti johtuvan hänen sanoistaan, uros oli edelleen hieman ymmällään. Hän halusi kääntää Kuurankukan ajatukset pois äskeisestä ja niinpä, sen enempää miettimättä, uros heitti etutassunsa eteen maahan ja heilautti leikkisästi koholla olevaa häntäänsä. Myrsky katseli toista iloisesti suu auki ja kieli ulkona, mutta ei pysynyt asennossa kovin kauaa: se ei tuntunut täysin turvalliselta sillä hetkellä.
Joka tapauksessa noustuaan leikkiinkutsu-asennostaan Myrsky haukahti vielä, heilautti häntäänsä ja hypähti jonkin matkaa sivulle pitäen tarkan katseensa koko ajan nartussa. Hän yritti saada toisen leikkiin mukaan, jotta tämä unohtaisi kipeät muistonsa ja voisi vain nauttia tästä kauniista talvipäivästä.

Kuurankukka katseli kyyristyneessä asennossaan Myrskyn ohi. Myrskyn alkaessa haastamaan narttua leikkiin, ruskeat korvat kääntyivät eteenpäin ja ryhtyi oikeni jälleen. Nuori hukka heilutteli häntäänsä puolelta toiselle, katsellen urosta mielenkiinnolla. Kun Myrsky sitten loikkasi sivummalle, liki vaatien Kuurankukkaa mukaan, antoi narttu ylpeytensä lipua pois, ja unohti tuskaiset muistonsa, liittyen leikkiin. Kuurankukka kumartui ensin alemmas, kunnes heilautti etutassuaan lumessa, saaden puuterilumen pöllähtämään. Narttu siirtyi hetken mielijohteesta hivenen sivummalle, sulavalla loikalla tietenkin. Hukkasen eriparisten silmien katse oli äkkiä täynnä iloa, niin nuoruudesta kuin elämänilosta johtuvaa riemua. Kuten juostessaankin, tälläkin hetkellä pystyi Kuurankukka unohtamaan kaiken kamalan, ja näkemään vain tämän maailman, tämän talvipäivän parhaat puolet.
Nuori narttu loikkasi kohti Myrskyä, mutta saman tien, kun ruskeat tassut jälleen koskettivat lumihankea, Kuurankukka kiepahti ympäri, ja kiihdytti muutaman loikan mittaiseen juoksuun. Mikäli Myrsky ei seuraisi, narttu kiepahtaisi jälleen ympäri, ja kävisi uudelleen härnäämässä urosta, loikkaamalla ensin aivan ulottuville, ja samassa taas poistuen kauemmas. Kuurankukka piti eritoten tälläisistä ketteryyttä ja nopeutta, sekä hyvää kehonhallintaa vaativista leikeistä - painimiset ja muut voimaleikit narttu jätti mieluiten väliin. Voimaa kun ei valko-ruskeasta hukasta löytynyt liki lainkaan. Vaan ketteryys, sulavuus ja tarkkuus - sekä nopeus - olivat ehdottomasti nartun parhaat puolet. Ja Kuurankukka oletti myös Myrskyn olevan parempi tällä osa-alueella, kuin silkassa voiman käytössä. Toinen kun näytti myöskin sirolta.

Mikäli Kuurankukka saisi Myrskyn peräänsä, narttu jatkaisi reipasta juoksua lumihangen halki, puuterilumen pöllytessä ilmaan. Kaksi aikuista sutta hippasilla... Jos nyt Kuurankukkaa saattaisi edes hyvällä tahdolla sanoa aikuiseksi. Joka tapauksessa, narttu juoksisi eteenpäin, vältellen tietenkin yhä reviirin rajoja - vahingossakaan ei hukka niitä halunnut rikkoa. Vaan iloista, rentoa, vapaata olisi Kuurankukan juoksu, sillä kaikki neitosen sisällä sillä hetkellä vellovat tunteet heijastuivat ulospäin. Kuten aina, huonon olonsa narttu kätki sisälleen, mutta hyvän olonsa taas heijasti ulos. Jos Myrsky ei toistuvien loikkien ja haasteiden jälkeen lähtisi nartun perään, Kuurankukka seisahtuisi paikalleen, heilutellen häntäänsä ja odotellen uroksen siirtoa kärsivällisenä.

Selkeästi hyvillään Kuurankukan päätöksestä yhtyä leikkiin mukaan Myrsky haukahti, ja heilutti häntäänsä entistä kiivaammin. Suu auki ja kieli ulkona, aivan kuin hymyillen, Myrsky seurasi katseellaan Kuurankukan liikkeitä ja hypähti itsekin pari kertaa kauemmas härnäten. Kerran uros ehti myös heittää etutassunsa uudestaan lumelle ennen kuin narttu säntäsi nopeaan ja sulavaan muutaman loikan juoksuun kauemmas. Siitä Myrsky vasta innostuikin.

Lumi pöllysi kun Myrsky säntäsi toisen perään vauhdilla. Uros loikkasi yhden pitkän loikan eteenpäin, pysähtyi nopeasti jarruttaen ja käänsikin suuntaansa sivulle. Hän kaarsi hieman kauempaa, pitkät ja vahvat jalat hakkasivat lumiseen maahan ja juoksi pian Kuurankukan kiinni.
Kuten narttu, myös Myrskykin oli parempi tällaisissa leikeissä - ja näistä hän myös nautti enemmän. Painileikit ja muut ajanviettotavat, joissa oltiin kirjaimellisesti toisen niskan päällä eivät kiinnostaneet Myrskyä, sillä hän ei ollut vahva susi. Toki uroksellakin lihaksia oli, mutta ruumiinrakenteensa puolesta hän soveltui enemmän nopeisiin ja tarkkoihin käännöksiin, loikkiin ja jarrutuksiin kuin kaataamaan itseään suuremman suden painin tiimellyksessä. Joskus uros harrasti myös niitä, mutta melko harvoin ja tällöin leikkitoverin täytyi olla tuttu, jotta Myrsky uskaltaisi sellaiseen leikkiin mukaan.

Mutta tämä, juokseminen ja hyppely, oli aivan eri asia. Siitä Myrsky nautti silminnähden. Pari kertaa uros haukahti Kuurankukalle juostessaan tämän vierellä ja näykkäisi kerran pari leikkisästi ilmaa nartun ympärillä aivan kuin yrittäen saada tämän kiinni hippaleikin säännön tavoin.
Lumen pöllytessä, auringossa kylpevässä lähes autiolla alueella Myrsky ei kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöön. Nyt hän keskittyi ainoastaan Kuurankukkaan ja siihen, miten saisi nartun ajatukset pidettyä mahdollisimman taitavasti iloisissa asioissa. Hän kannusti ja yllytti toista juoksemaan nopeammin tekemällä äkkikäännöksiä, yllättäviä spurtteja ja haukahtelemalla silkasta elämisen ilosta.

Myrskyn silkka elämänilo tarttui Kuurankukkaan, ja myös narttu alkoi haukahtelemaan, samalla kun vastaili parhaansa mukaan uroksen yllättäviin loikkiin, käännöksiin ja spurtteihin. Hukka nautti olostaan, nautti lumihangen tunnusta jalkojensa alla, raikkaasta talvisäästä ja -ilmasta ympärillään. Kaikesta. Ja eritoten narttu nautti Myrskyn seurasta, sillä toinen oli varsin hyvää seuraa, mukava, iloinen ja rento susi. Ainakin ensivaikutelman perusteella.
Kuurankukka loikkasi sivulle, kun Myrsky loksutteli leukojaan, napaten ilmaa nartun läheltä. Vaan nopeasti hukka palasi jälleen uroksen rinnalle, kirmaten lumihangen halki kevyesti ja sulavasti. Narttu spurttasi täysin varoittamatta, ja ottikin äkkiä edellisen loikkimisen ja kiemurtelevan ryntäilyn sijasta selkeän suunnan. Hukka kiihdytti hetkessä vauhtinsa täydeksi juoksukseen, yllyttäen urosta jahtaamaan yhä enemmän Kuurankukkaa. Vaan äkkiä suora juoksu katkesi, ja Kuurankukka liukui pysähdyksiin. Tai olisi liukunut, ellei olisi saman tien loikannut toiseen suuntaan, jatkaen leikkiä.

Narttu haukahteli iloisesti, samalla kun juoksi vapaana halki lumihangen. Askel keveänä, mieli rentona Kuurankukka juoksi, kiemurrellen, loikkien, milloin mihinkin suuntaan kiepahtaen. Välistä narttu liki pysähtyi ja kääntyi täyden kierroksen, suunnaten jälleen takaisin päin. Välistä hukka juoksi hetken suoraa, ennen kuin teki taas jotakin yllättävää. Siro narttu nautti leikistä täysin, ja joskus hukkanen jopa seisahtui hetkeksi. Vain lähteäkseen muutaman sekunnin kuluttua taas uuteen suuntaan. Lumi pöllysi kirpeässä ja raikkaassa talvisäässä, kun nuori narttu leikki vapaana kaikista kahleistaan, juoksi silkasta juoksemisen ilosta. Eli silkasta elämisen ilosta.

// Lyhyeksi jäi, mutta pakko mennä. //

Myrsky nautti siitä, että kerrankin hänellä oli oiva vastus hippaleikkiin. Olihan uros ennenkin leikkinyt näin muiden susien kanssa, mutta usein sinisilmä oli ollut parempi nopeissa käännöksissä ja äkkijarrutuksissa kuin leikkitoverit. Nyt Kuurankukka tarjosi kunnon vastustuksen ja haastetta pelkäämättä Myrsky kiristi tahtiaan, juosten pitkiä ja matkaa hyvin taittavia askelia pitkillä jaloillaan. Kieli roikkui ulkona ja koko Myrskyn olemus kieli siitä, että hän nautti tilanteesta - ja ennen kaikkea siitä, että hän huomasi myös Kuurankukan nauttivan leikistä. Kuurankukan iloisuus tarttui myös Myrskyyn, ja se innosti urosta jatkamaan nopeammin ja entistä sisukkaammin, jotta hän päihittäisi Kuurankukan. Leikkimielessä tietenkin.

Kierreltyään paljon reviirien rajoilla Myrskylle oli kehittynyt hyvä, fyysinen kunto, joten hän ei tuntenut oloaan vielä väsyneeksi. Nopeista ja arvaamattomista liikkeistä päätellen Kuurankukkakaan ei ollut vielä väsynyt, mikä oli Myrskyn mielestä hyvä asia: hän ei olisi vielä halunnut lopettaa näin riehakasta leikkiä, josta uros oikeastaan pääsi harvoin nauttimaan. Hän piti kauniista Kuurankukasta, vaikka nartun aikaisempi tunnekuohu olikin yllättänyt uroksen. Juuri sillä hetkellä, juostessaan Kuurankukan rinnalla, uros ei miettinyt sitä enää vaan keskitti kaiken huomionsa narttuun.
Pari nopeaa askelta, kevyt loikka ja Myrsky oli päässyt Kuurankukan eteen. Jos narttu olisi nopea liikkeissään - kuten oli monesti jo näyttänyt - hän ehtisi varmasti väistää uroksen ja pääsisi nopeasti jatkamaan pakoleikkiä. Jos taas narttu ei ehtisi havaita tielle yllättäen ilmestynyttä estettä, jonkinlainen yhteentörmäys lienisi väistämätöntä, mutta juuri se olikin Myrskyn suunnitelmissa. Vaikka hän ei halunnut lopettaa leikkiä näin lyhyeen, halusi hän todella testata Kuurankukkaa ja ottaa leikkimielellä selvää siitä, kumpi olikaan tässä leikissä parempi, nopeampi ja tarkempi. Saisiko hän Kuurankukan nyt kiinni, vai jatkuisiko hippaleikki entistä riehakkaampana ja arvaamattomampana?

Kuurankukka kiristi tahtia, juosten rinta rinnan Myrskyn kanssa. Vaan äkkiarvaamatta uros muutti nopeaa askelrytmiään entisestään, ja pienen loikan jälkeen oli tuo jo päässyt nartun eteen. Kuurankukka ponnisti riehakkaasti puuterilumihangesta, niin että puuterilumi vain pöllähti. Valkea narttu loikkasi sivummalle, väistäen täpärästi Myrskyn virittämän esteen - uroksen itse. Vaan vauhti ei tähänkään loppunut, sillä nopeasti narttu kiihdytti vauhtinsa arvaamattoman nopeaan juoksuun, loikkien lumihangessa kuin mikäkin pahainen pentu. Vaan nuoren nartun ilo oli tarttuvaa, puhdasta riemua ja elämäniloa, pelkkiä positiivisia tunteita täynnä. Niinpä Kuurankukka ei välittänyt lainkaan, vaikka olikin tällä hetkellä samalla tasolla nuoren pennun kanssa. Ylpeys oli karissut tämän riehakkaan leikin myötä liki kokonaan nartun olemuksesta, kiitos siis leikin ja Myrskyn. Eihän sitä yksin voinut leikkiä näin, ehei.

Kuurankukka juoksi lujaa, kunnes äkkiä loikkasi vasemmalle, kuin väistääkseen jotakin. Vaan ennen kuin hukan jalat edes koskettivat kunnolla lumihankea, narttu jo kääntyi ympäri, juosten takaisin tulosuuntaansa. Narttu nautti leikistä selkeästi, loikki riehakkaasti, kääntyili nopeasti ja ketterästi, erittäin tarkasti. Kaukaa katsottuna olisi tämän susikaksikon leikkiä voinut kuvitella tanssiksi. Kauniiksi mutta erittäin nopeatempoiseksi tanssiksi, jossa kaksikko liikkui sulavasti yhdessä. Sillä niinhän Kuurankukka ja Myrsky liikkuivat. Loppupelissä ei Kuurankukka voinut karistaa Myrskyä pois leikistä, vaan ei uroskaan siihen pystyisi, ainakaan mitenkään helposti. Loputonta, iäisyyden kestävää tanssia, jossa kumpikaan ei voittanut eikä kumpikaan hävinnyt. Tanssia jota tanssittiin vain tanssimisen riemun takia.
Narttu loikki puolelta toiselle, teki äkkinäisiä käännöksiä, yllättäviä spurtteja ja äkkijarrutuksia. Mitä tahansa millä voisi koetella Myrskyn eri puolia, etsiä vahvuuksia, löytää vahingossa heikkousia. Kuurankukka huomasi äkkiä lähellä olevan lumikasan, kenties kivi sen alla oli. Joka tapauksessa, hukka kääntyi sulavasti tuota kekoa kohti, ponnistaen täydellisessä tasapainossa lumipeitteisen matalan lohkareen yli. Vaan saman tien, kun nartun tassut koskettivat maata, tuo kiepahti ympäri, ja painautui lumeen, aivan lohkareen kylkeen. Kuin suuremman kiven vieressä olisi ollut pienempi kivi. Kuurankukan tarkoitus oli, että kun Myrsky seuraisi, loikkaisi kiven yli - mikäli siis loikkaisi - narttu "hyökkäisi" piilostaan vasta laskeutumassa olevan uroksen kimppuun. Koettaen loikata aivan Myrskyn vierestä, vaan silti koskettamatta urosta. Liian tuttavalliseksi ei Kuurankukka halunnut heittäytyä. Mikäli Myrsky ei ehtisi reagoida, hidastaa vauhtiaan tai kääntyä heti maahan laskeuduttuaan, voisi syntyä yhteentörmäys, sillä narttu loikkaisi nopeasti Myrskyn edestä. Ja jatkaisi järjetöntä menoaan tämän aution alueen halki, varoen yhä rajoja. Vaan mikäli Myrsky ei loikkaisi ollenkaan kiven yli, niin Kuurankukka kiertäisi takaisin, ja jatkaisi hippasleikkiä taas samalla tallotulla alueella, josta puuterilumi oli jo aikaa sitten väistynyt sivuun.

Hetken aikaa Myrsky näytti jopa harmistuneelta siksi, että narttu oli sittenkin väistänyt hänen ansansa, mutta pian into oli palannut takaisin. Toisaalta uros oli tyytyväinen siihen, että Kuurankukka ei ollut langennut siihen, sillä nyt kilpailu jatkui edelleen ja Myrskyllä oli aihetta yrittää entistä kovemmin löytää Kuurankukan heikko kohta. Tai ainakin kohta, johon hän kompastuisi varmimmin - näin äkkiä katsottuna nartulta kun ei tuntunut löytyvän heikkoja kohtia oikeastaan yhtään. Tilanteesta riippumatta he molemmat näyttivät hallitsevan käännökset, jarrutukset ja äkkipyrähdykset, joiden kanssa kömpelömpi susi olisi ollut hyvin pian pulassa.
Itsepintaisesti Myrsky seurasi Kuurankukkaa tämän käännöksissä ja pysäytyksissä, haukaten välillä ilmaa toisen ympäriltä härnätäkseen. Tassut hakkasivat maata nopeasti ja liukuivat välillä tallatulla lumella käännöksien aikana, mutta siitä huolimatta uros pysyi hyvin pystyssä.

Kun Kuurankukka kääntyi nopeasti ympäri, Myrsky seurasi häntä hieman yllättyneenä perässä. Hän ehti vain nopeasti miettiä, mitä nartulla mahtoi olla mielessä, ennen kuin näki kiven heidän edessään: vai sillä tavalla. Itsevarmasti uros nopeutti askeleitaan ja seurasi keveän näköisesti Kuurankukan perässä kiven yli. Sinisilmäinen uros suorastaan liisi kiven yli, laskeutui ketterästi maahan ja katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Juuri kun hän ehti kääntää katseensa nopeasti, vaalea hahmo livahti aivan Myrskyn vierestä ja kevyt ilmavirta pyyhkäisi uroksen yli. Hän astahti hämmästyneenä muutaman askeleen taaksepäin, jäi katsomaan Kuurankukan perään pöllästyneen oloisena ja hetken aikaa vain seisoi aloillaan. Paikoillaan seisomista ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä pian uros keräsi itsensä kasaan ja lähti seuraamaan Kuurankukkaa. Siniset silmät olivat nauliutuneet narttuun uroksen vain miettiessä, että hänen oli saatava toinen kiinni mahdollisimman pian ja nopeasti. Kuurankukka ei häntä näin helposti voittaisi!

Haukahduksen saattelemana Myrsky sai Kuurankukan kiinni. Nyt uros alkoi tuntea, kuinka jatkuva juokseminen ja hyppely alkoivat väsyttää, mutta liian väsynyt hän ei vielä ollut erääseen testiin. Myrsky lähti juoksemaan kohti puhtoista ja koskematonta puuterilunta, jota ylsi pitkälle, pahimmassa tapauksessa jopa mahaan asti. Sellaisessa maastossa liikkuminen olisi raskasta ja vaivalloisempaa kuin tasaiseksi tallatulla lumella, joten sillä kertaa nopeat käännökset eivät onnistuisikaan aivan niin helposti. Hangessa liikkuminen oli jo paljon haasteellisempaa, mutta Myrsky ei pelännyt sitä, vaan jatkoi rohkeasti matkaansa ja hangen tullessa tarpeeksi syväksi hyppelehti eteenpäin tarkistaen välillä, seurasiko Kuurankukka häntä edelleen.

Kuurankukka loikki innoissaan eteenpäin, riemastuneena leikin jatkumisesta, yksinkertaisesta ilosta, jota tämä leikki nartulle tuotti. Iloisesti narttu pyyhälsi eteenpäin, vilkuillen Myrskyä. Kun uros sitten kääntyi kohti syvempää hankea, Kuurankukka seurasi perässä, joskin tietäen, että täällä ei pärjäisi urokselle. Kuurankukka tunsi väsymyksen, tiesi ettei jaksaisi enää kauaa, mutta se ei narttua estänyt osallistumasta tähän testiin, kenties leikin viimeiseen, tai sitten ei. Valko-ruskea hukka olisi voinut huijata juoksemalla muutaman metrin Myrskyn jäljessä, käyttäen apunaan uroksen jo tekemää uraa syvään lumeen. Vaan eihän se sopinut leikin laatuun. Niinpä Kuurankukka kiihdytti, loikkien riemuissaan eteenpäin, päästen lopulta Myrskyn rinnalle jopa täällä syvässä lumessa. Neitonen tosin tiesi, ettei pärjäisi hyvin, jos uros aloittaisi spurttailun ja kaiken moiset äkkiliikkeet, sillä hento narttu ei jaksaisi kauaa tässä syvässä lumessa loikkia. Vaikkei se vielä hidastanutkaan narttusen menoa. Väsymys aikanaan muuttaisi liikkeet laahustaviksi, jalat raskaiksi, vaan ei vielä. Tälläkin hetkellä Kuurankukka loikki keveästi eteenpäin, puskien syvän lumihangen läpi, saaden puhtoisen valkoisen puuterilumen pöllyämään.

Nartun askellus oli vakaa, rento ja reipas, matkaavoittava ja tasainen, vaikka hukka loikkikin mihin sattuu suuntiin. Milloin sivulle, milloin minnekin, valmiina Myrskyn liikkeisiin vastaamaan. Uroshan voisi keksiä ties mitä - Myrsky kun oli jo osoittanut ettei aikonut helpolla luovuttaa, varsinkaan kesken näin mahtavan leikin. Eikä sen puoleen, luovuttaminen ei tullut Kuurankukallekaan mieleen. Väsymys ei vielä painanut hentoisia jalkoja liikaa, jotta leikki olisi pitänyt lopettaa. Niinpä hukka loikki, nauttien. Riemuissaan. Täynnä nuoruuden iloa, puhdasta elämäniloa, jota tämä leikki Kuurankukalle tuotti. Narttu keskittyi niin täydellisesti leikkiin, ettei pahemmin kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä. Mitä nyt tiedosti, missä raja meni. Muutoin hukan ajatukset olivat täydellisesti leikin tiimellyksessä, eikä minkäänlainen leikistä eroava ajatus lainehtinut neitosen pääkopassa. Tällä hetkellä kun Kuurankukasta tuntui, että kaikki mitä narttu teki, liittyi jotenkin tähän vauhdikkaaseen leikkiin, leikkiin jota hukka ei ollut pitkään aikaan leikkinyt. Ei sitten pentuaikojensa. Ja silloinkin Kuurankukka oli ollut paras, ylivoimainen sulavine liikkeineen ja mahtavan tasapainonsa kanssa. Myrsky sen sijaan tarjosi mahtavan vastuksen, sillä uros oli vähintään samalla viivalla nartun kanssa. Paitsi että Myrskyllä oli parempi kunto, ja oli uros lihaksikkaampikin. Vaan eihän se nuorta narttua lannistanut - päin vastoin! Mitä leikki olisi ollut ilman kunnon vastusta, haastetta jolla voisi testata itseään ja "vihollistaan".
Kieltämättä oli nartun myönnettävä, että Myrsky oli parempi, ainakin hieman. Uros oli löytänyt Kuurankukan heikon kohdan, onnistunut väsyttämään nartun lumihangessa loikkimisen avulla. Vaan ei se vähentänyt leikin riemua, ei lainkaan. Eikä se myöskään estänyt Kuurankukkaa osallistumasta leikkiin vielä hetken aikaa, niin kauan kunnes väsymys painaisi jo raskaana taakkana, ja hukkasen olisi lopetettava kerätäkseen voimiaan. Tälläinen leikki kun oli melko raskas, vaikkei se siltä välttämättä näyttänytkään, kun sitä leikkivät kaksi sulavasti liikkuvaa sutta. Kaksi sutta, jotka loivat lumeen oman tanssinsa, lisäilivät koreografiaan omia liikkeitään. Ja silti tanssivat selkeästi yhdessä, vailla minkäänlaista eroa. Yhteenkuuluvuus, yhteishenki... Monet tunteet, joita narttu ei ollut aiemmin kokenut. Sillä kenenkään kanssa ei Kuurankukka ollut näin riemukkaasti leikkinyt, näin tasavertaisesti. Näin kauniisti.

Myrskyn häntä heilui vauhdikkaasti uroksen huomatessa, että Kuurankukka oli ottanut haasteen vastaan. Hetkeksi uros seisahti aloilleen, katsahti vaaleampaan narttuun ilkikurisesti suu edelleen auki hengityksen noustessa huuruna pilvettömälle taivaalle. Myrsky oli jo hengästynyt, mutta ei aikonut lopettaa leikkiä näin pian - ei etenkään, kun Kuurankukalla näytti riittävän jonkin verran energiaa vielä. Hän paitsi nautti tästä leikistä itse suunnattomasti, niin toivoi myös nartun viihtyvän ja halusi jatkaa tätä niin kauan kuin toinen vain oli menossa mukana. Kuurankukka oli paljon kauniimpi loikkiessaan energisesti ja innoissaan, kuin vain seisoessaan ylpeästi paikoillaan. Sellainen ei Myrskyn mielestä sopinut sirolle nartulle, vaan hänen täytyi näyttää ystävällisemmältä, rennommalta, iloisemmalta. Silloin Kuurankukka oli Myrskyn mielestä parhaimmillaan.

Korkeassa hangessa oli haastavaa liikkua, mutta ei mahdotonta. Myrsky kykeni siihen melko helposti harrastettuaan moista lajia monena talvena innokkaasti, ja kenties ilokseen huomasi, että asia ei ollut Kuurankukallekaan mahdoton. Vaikka narttu vaikutti elämäniloiselta ja edelleen vauhdikkaalta, oli Myrsky aistivinaan hänessä väsymystä mikä oli aivan normaalia. Olihan uroskin jo melko väsynyt kaiken tämän leikkimisen jälkeen ja se alkoi jo hiljalleen näkyä liikkeissä, jotka eivät olleet aivan niin teräviä ja yllättäviä kuin aikaisemmin. Se johtui osittain myös hangesta, mutta myös silkasta väsymyksestä.
Siitä huolimatta Myrsky jatkoi vielä etenemistä. Hän loikki jonkin aikaa Kuurankukan ympärillä jatkaen tuttua härnäämistään, ennen kuin kääntyi takaisin tallotulle alueelle, jossa liikkuminen oli paljon helpompaa. Hän jatkoi juoksuaan vielä jonkin aikaa, käytti kaiken energiansa ja juoksi niin lujaa kuin vain pääsi. Enää Myrsky ei edes katsonut, seurasiko Kuurankukka häntä.

Juostuaan voimansa lähes loppuun Myrsky hidasti. Hiljalleen hän jättäytyi ravivauhtiin, kunnes lopulta enää asteli rauhallisesti ja kääntyi katsomaan taakseen läähättäen. Myrsky etsi katseellaan toistaa, hengittäen raskaasti ja seisoen hieman kumarassa kaiken sen juoksemisen jälkeen.