Tapaaminen Vallan kanssa (kutsupeli - päättynyt)

Lunta oli tuiskannut melkoisesti ja kulkeminen oli paikoin hankalaa. Viima kahlasi vatsakarvojaan myöten nietoksessa. Välillä se pysähtyi tarkastelemaan ympäristöä ja haistelemaan ilmaa. Näillä main Ovelan reviiri oli melkoisen lähellä, eikä ollut varaa ottaa riskejä eksyä tämän alueelle. Onneksi se oli vain solan lähistöllä pienen matkaa. Reitti takaisin Vallan luo oli uuvuttavan raskas lumen runsauden takia, mutta Viima kulki päättäväisenä eteenpäin. Mitä pikimmiten Vallan luona, sitä parempi.

Kun matkaa oli taittunut useita kilometrejä, sola oli saavutettu ja enää pitäisi paikantaa Valta. Naarassusi haisteli kuono pystyssä erittäin tarkkaan tuulenvireiden kuljettamia tuoksuja ja kuullosteli erittäin valppaana.
"Vallan pitäisi olla näillä main," Viima totesi hieman kuin itselleen, mutta tarkoittaen myös sen Valon kuultavaksi.
Muutamia sudenmittoja vielä ja mustaturkki pysähtyi jälleen. Lumi oli paakkuuntunut ikävästi rinnuksiin, vatsakarvoihin sekä tassuihin. Hieman emmittyään Viima kajautti kuuluvan ulvonnan kutsuen Valtaa. Ulvonta kaikui solan kallioseinämiä pitkin. Mustaturkki jäi odottelemaan, että saisiko tämä vastausta Vallan olinpaikasta.

VAlta nautiskeli jänöstään hieman kauenpana betastaan, mutta nostyi oitsi katseensa ulvonnan suuntaan kun Viima kutsui sitä. Alfa heilautti häntäänsä ja niin kookas uros kohotti valkean kuononsa kohti taivasta ja kumiseva ääni katnatutui vastauskeksi betalle että Valta oli kuullut ja oli matkalla paikalle.
Valkoturkki jolkotteli kepeästi lumessa kunnes hanki muuttui kantamattomaksi ja uros kahlasi reippaasti lähes vatsaansa saakka lunta. VAlta oli piakalntanut Viiman ja jonkunb ulkopuolisen suden olinpiakan joten suutnasi kohti sitä. Niinhän beta oli pyytänyt.
Hukka saapui paikalle se lipaisi huuliaan ja katsahti oitis mustaan Viimaan " Kutsuit betaseni " Se lausahti vitiskkäästi Viimalle ja vilkaisi valoa kohden ja pian ryhtinsä oikaisten jällene takaisin Viimaan.

Valo oli seurannut Viimaa tässä kaksikon yllättämässä tuiskussa jo jonkin matkaa. Lumen yhtäkkinen paljous ja sankka pyry estivät Valoa saamasta kunnollista käsitystä ympäristöstään, ja hän painoi varmuuden vuoksi jokaisen hajun muistiinsa. Koskaan ei tiennyt, joutuisiko vielä palaamaan tänne laaksoon.
Valo olisi mielellään kulkenut Viiman edellä. Hän olisi voinut raivata lumeen jäljen, jota pitkin Valoa pienemmän Viiman olisi ollut helpompaa kulkea. Valo kuitenkin tiesi, että Viima oli nyt johtaja, eikä hän voinut edes Viiman kulkua helpottaakseen kulkea tämän edellä.
Valo havaitsi tuiskun ja pyryn seasta kohoavan valtavan vuoren ja sen halkaisevan solan. Tämän täytyi olla aukko pois laaksosta. Viima pysähtyi tutkimaan tarkkaan ympäristöään, ja Valo oli juuri avaamassa suutaan kysyäkseen, voisiko hän olla avuksi ja raivata puolestaan tietä Viiman osoittamaan suuntaan, kun Viima mutisi jotain, mistä Valo erotti viimeiset sanat. "Selvä", hän sanoi. Viima jatkoi taas matkaa ja Valo seurasi, mutta vain lyhyen matkaa, kunnes Viima taas pysähtyi. Hän ulvoi, mutta Valo päätti pysyä hiljaa. Hän kuulosteli vastausta, joka kajahtikin ilmaan pian, ja kuului hyvin läheltä.
Pyrystä jolkotti esiin Valon tapaan vaalea susi. Kohteliaasti Valo nuolaisi huuliaan ja käänsi päänsä sivulle - tietenkin oikealle. Viima oli ollut kuin ei olisi nähnytkään Valon olevan yksisilmäinen, mutta Valo ei tiennyt, miten Valta asiaan suhtautuisi. Näkönsä kautta sudet eivät maailmaansa kummemmin havainnoi, mutta yksisilmäinen susi oli silti rampa.
Valo antoi Viiman ensin esittää asiansa, hän kuuntelisi sivusta Viiman tapaa kommunikoida johtajalleen ja esittelisi sitten itsensä ja asiansa parhaaksi katsomallaan tavalla.

((Olen pahoillani, että tekstistä tuli vähän tökkivää ja lyhyttä, en tällä kertaa suunnitellut pelivuoroani ennen julkaisua. On sen verran kiire eteenpäin, I presume? :3))

Ei tarvinnut kauaa odottaa Vallan vastausta, joka kumeasti kajahti lähistöltä. Viiman ilme kirkastui siinä samassa ja kun Valta kahlasi lumen keskeltä vastaan.
"Valta, alfani, olen palannut!" mustaturkki sanoi ja loikahti muutamalla loikalla lumen halki tervehtimään alfaansa. Viima nuoli Vallan huulia ja poskia ja huiskutti häntäänsä korkealla. Tervehdittyään alfaansa, Viima kääntyi Valoon päin ja vilkaisi Valtaan.
"Alfani, tahtoisin esitellä sinulle erään, jonka tapasin jäähyväisretkelläni," Viima kertoi ja silmäili Valtaa ja Valoa vuoron perään. Naaras oli aivan varma, että Valta ottaisi mielellään Valon laumaansa. Hän oli siitä aivan varma, vaikka ei ollut Valtaa vielä tuntenut kovinkaan kauaa. Mutta Viima aisti tämän alfastaan. Hän aisti, että Valta olisi hyvin huolehtivainen, joskin jämäkkä uros. Ja näistä piirteistä musta beta piti erityisesti.

Valta heilutteli tuuheaa valkeaa hätnäänsä edes takaisin tasaiseen tahtiin. Betan kohtaaminen on miellyttävää kaikin puolin. Koska lyhyessä ajassa oli valta suonut betansa välille korkean luottamus siteen. Kun viima esitteli tuntemattoman suden alfa katahti toista tukivasti kuten sillä oli aina tapana tehdä. lempeä katse pysyi kasvoilla tuon nyökätessä tervehdys tuolle ilmeisestikkin puolisokealle hukakselle ja siirsi katseensa Betaansa " Muakvaa että palasit olinkin juuri aikeissa lähetä aarniometsään tarkastaamaan tulevaa reviriiä ainakni tuhon puheiden perusteella isellä ei ole merkkejä musita laumosita saati juurikaan laumattomsita. " se lausahti Viimalel ja siirsi sitte takaisin katseensa Valoon " Hauska tavata Olen VAlta, oman pienen luaman alkuni alfa ja Viima on betani joka on vaarmasti tulltu jo ilmi, kuka mahdat olal " Se kysäisi sitten lempeällä mutta sitäkin matalamma äänellään. Vanha herra oli harvinainsen lemepä luonotinen hukak herra.

"Nimeni on Valo", Valo sanoi kirsuaan lipaisten. "Viima kertoi, että suunnittelette lauman perustamista ja reviirin valtausta. Toiveissani olisi katsastaa laumanne potentiaalisuus ja mahdollisesti liittyä joukkoihinne, jos oloni tunnen kotoisaksi." Valo ei katsonut tarpeelliseksi sanoa enempää. Hän odotti, jos Vallalla olisi jotakin kysyttävää. Täytyihän olla, kyllähän jokainen itseäänkunnioittava alfa halusi laumastaan toimivan ja toimivuuden ratkaisivat sudet ja se, miten hyvin susien yhteishenki pelasi.

((Tynkä, mutta Valolla ei pahemmin ole tekemistä enempää. :D))

Viima seurasi vierestä, kun Valo ja Valta tekivät pientä alkututtavuutta. Mustaturkki oli näennäisen tyytyväinen tilanteeseen ja uskaltautui istahtamaan aloilleen. Matka laaksosta oli ollut pitkä ja uuvuttava, joten naaras oli myös paikoin väsähtänytkin. Se katsoi Valtaan hieman anovasti kellertävillä silmillään.
"Voisimmeko sitä ennen hieman levähtää? Matka oli nimittäin aikamoisen raskas runsaan lumen vuoksi, Viima kysyi vaimealla äänellä, vaikka tiesi ettei Valta varmastikaan vastustanut ideaa. Silti mustaturkki tahtoi viestittää, että alfalla oli viimeinen päätös jokaiseen asiaan ja näin ollen elehti kunnioittavasti Valtaa kohtaan.

Valta kuunteli mitä valo puheli. ja istahti itsekkin pian alas. Vaika alfa olikni se ei kokentu valoa uhkaksi itselleen jotein kykeni oitis rentoutumaan se katsoi valoa arvioivasti kunnes avasi suunsa " Mitä kaltaisesi susi tuo laumaamme. laumammehan ei ole kooltaan järin suuri verrattuna Ovelan lauman jäsen määrään m utta haluan tietenkin että laumassani oelvat sudet ovat hyödyksi muutoinkni kuin vain kasvattavat jäsen määrää. " Valta puheli valolle ja jäi kuutnelemaan mitä toinen mahtoi vastata alfalle. Pian kutienkin viima puheli alfalleen jotian ja valta käänsi katseensa tuhon. LEmpeä valkoinen suorastaan jääkarhumainen otus loi lempeän katseen viimaan " Toki, Tuho hoitaa reviirin katsastusta para aikaa jtoen minulal ei ole kiirettä sinne. " Se lausahti viimalle varsin lemepään sävyyn jos se olisi olltu lähenpänä betansa olsi ise varamsti p ukanntu tuota kuonollaan. Valta siirsi katseensa kutienkin pia ntakaisin valoon joak varmasti phueli pian.

Valo myhähti itsekseen tyytyväisenä ja istuutui. Tätä hän oli odottanut, kyllä Valta osasi asiansa.
"Huomaat kyllä, että näössä häviän muille susille. Mutta kuka näköään tarvitsisi, kun nenämme on elämämme avain? Olin edellisessä laumassani kakkosalfa, koossa pitävä voima. Voin tuoda rauhaa ja pysyvyyttä, olen hyvä ratkomaan kiistoja. Se tehtävä tosin lienee alfan, joten vain jos sallitte..." Valo teki pienen kunnioittavan eleen, "Ja metsästää tietenkin osaan, ja olen hyvä johtamaan tiimiä ja myös toimimaan osana sitä. Voimalla en asioita ratkaise, ellei ole kyseessä hyvinkin epäreilu tapaus, jos vaikkapa ylempi käy laumalaistaan vastaan syyttä. Tietenkään en oleta, että te niin tekisitte," Valo teki toisen kunnioittavan eleen, "Mutta välillä jouduin turvautumaan kokooni ja hampaisiini edellisessä laumassani." Valo tarkkaili Valtaa jokaisella aistillaan tehden havaintoja ja oletuksia. Lopetettuaan ensimmäisen esittelynsä hän kommentoi Viiman sanomaa. "Voisimme tosiaan levähtää, Viima tarpoi koko matkan laaksosta tänne edelläni, hän on varmasti väsynyt. Kun lähdemme eteenpäin, voisin kulkea edellänne, jos te sallitte", Valo veti korviaan niskaan osoittaakseen ettei halunnut tällä kommentillaan riitaa aikaan. Johtaja kulki aina edellä, se oli selvä, kirjoittamaton sääntö. Mutta Valo tahtoi myös osoittaa uhrautuvaisuutensa lauman eteen, olevansa valmis likaiseenkin työhön jotta lauman olisi hyvä olla. "Voisin tehdä tähän syvään lumeen jäljet, jos sallitte minun auttavan."

Viima kierähti muutaman kerran ympäri ja meni kerälle hankeen. Se huokaisi syvään vihdoin päästessään lepuuttamaan jalkojaan ja lihaksiaan. Mustaturkkinen kuitenkin vilkaisi Valtaan ja Valoon.
"Jos tulette tänne viereeni, niin voimme jakaa lämpöä toisillemme" Viima sanoi, sillä entisenä alfana ja monen rankan talven jälkeen se oli oppinut, että kun makaa lähekkäin niin on paljon lämpimämpi. Susi tunki kuononsa hännäntyveen lämpimään ja vilkuili silmäkulmasta Valtaa ja Valoa.

((Anteeksi, lyhyt vuoro ^^'))

VAlkea alfamme kuutneli mitä uutukainen saneli Vallalle. Tosiana toisen sokea islmä ei olltu jäänyt alfalta huomaamatta. Mutta koska Valta oli varsin suvaitsevainen ja ystävällniennkin ja ehkä joksenkin jopa viisas. Se tiesi ettei yhden menetetyn silmän takia ollut syytä huoleen. Olihan Valla näiti aikoinana ollut tyystin sokea eikä tuo ollut sen erikoisenpi hukaknen ollutkaan. Valta oli tovin hiljaa ja mietti asioita päässään. " En näe mitään syytä miksi et voisi olal osa lumaamme. Joten tervetuloa joukkoomme. ja mielläni otan laumaani kiistojen rikkojan vaikak toki toivon ettei sellaisia tule. mutta katostaan sitten koko luaman läsnä olessa miten sijat jakautuvat kullekkin. " Valta lausahti lämpimästi tuolle uudelle lauman jäsenelle lepposiaan sävyyn. Vallan lauma senkun kasvoi kasvamistaan ja sehän teki valla nvarsin iloiseksi.
se käänsi katseensa Viimana joka ehdotti lähekkäin makoilemista lämmittämisekis. Niin tottahan se oli, yhdessä oli lämpimäpää. Valta asteli viiman luo ja asettui tuon vasemmalle puolelle makamaan. Yksin valta olisi kaivautunut lumen alle niin ettei valkoturkkista hukkaa edes olisi erottanut.

"Hyvä Valta, tiedät, että kiistat ovat väistämättömiä. Yksikään perhe ei ole täydellinen, kiistat ovat arkipäivää - varsinkin nyt, kun talvi alkaa tulla, ja monella varmasti voi olla hermo kireällä. Se on normaalia ja väistämätöntä. Mutta kuten tekin, minäkin toivon, ettei isompia riitoja syty." Valo nyökkäsi kunnioittavasti edessään seisovalle sudelle kirsuaan nuolaisten.

Valo koki päässeensä varsin helpolla osaksi laumaa. Hänen tarkoituksensa oli tarkastaa lauman potentiaalisuus, miettiä, oliko lauma hänelle oikea. Hän halusi tuntea olevansa kotona, ei vain jonkun alaisena ja toisten ylisenä. Talvi oli hyvää aikaa kokeilla tällaista - siihen aikaan toiset laumattomatkin kerääntyvät yhteen ja yhdistävät voimansa. Kevään tullen ne hajaantuvat tai pysyvät yhdessä, riippuen luoduista suhteista ja ravinnonsaannin tilasta. Ei joukkoon liittyminen tarkoita verensä sitomista laumaan, jos ei näin halua.

Ja oikeastaan Valo kaipasi kumppania vierelleen. Ja ympärilleen laumaa, joka olisi lähtöisin hänen omasta verestään. Viisivuotiaalla sudella olisi kuitenkin vielä elämää jäljellä ja näinollen aikaa oikeiden päätösten tekoon, ja nyt hän tarvitsi tämän lauman turvaa. Se oli oikea päätös nyt.

Valo huomasi Vallan jättäneen hänen viimeisen kommenttinsa huomiotta. Hän ei kysynyt asiaa uudestaan, sillä hän oletti Vallan kuitenkin kuulleen hänen sanansa ja vastaavan siihen myöhemmin - kun olisi liikkeellelähdön aika. Nyt Viima kuitenkin pyysi uroksia luokseen, ja vastattuaan Valolle Valta painautuikin Viiman vasemmalle puolelle suojaavasti. Valo haukkasi lunta janoonsa nyt, kun ei tarvinnut vastata enää kysymyksiin. Sitten hänkin käveli Viiman luo ja asettui pienikokoisemman nartun oikealle puolelle. Hän ei käpertynyt kerälle vaan kävi suojaavaksi kilveksi Viiman tälle kyljelle, jos Viima antoi. Valo tiesi Viiman matkan olleen raskaampi kuin omansa, ja halusi auttaa tätä pitämään itsensä lämpimänä hangessa ponnistelun jälkeen. Vaikka Valolle tulikin hieman vilpoisa heidän vähän aikaa maattuaan, hän piti asentonsa tahtoen vain pitää Viiman lämpimänä.

Viima oli todella tyytyväinen. Näytti siltä, että Valo oli hyvillään myös ja Valta ylpeä uudesta laumalaisesta. Aivan kuin Valta olisi valanut Valon osaksi laumaa jo. Mustaturkkinen naaras tuhisi ha huokaisi syvään, kun kumpainenkin oli asettunut vieri viereen. Viima vilkaisi vielä nopsaan alfaansa. Valta näytti niin viisaalta. Lämmin aalto huljahti Viiman sielussa ja hän tunsi pienen suloisen muiston isästään. Tottam Vallassa oli jotain, joka muistutti tätä isästään. Viima huokaisi jälleen syvään ja ummisti silmänsä. Kohta he lähtisivät kohti aarnimetsää ja tapaisivat muut sudet. Ja reviirin valtaus alkaisi.

((Noniin, jatkakaamme tuolla pelissä, jossa Valta kokoaa laumansa :3 ))