Uskaliaat nuoret kapinalliset

Ilma oli yllättävän leppeä, kuten se monesti maalis-huhtikuun vaihteessa oli. Nuusku ei ollenkaan tahtonut tajuta, että tuuli voi olla niin lempeä, ja aurinko ihan oikeasti lämmitti turkin läpi iholle asti. Turkin, joka oli alkanut jokin aika sitten kuoriutua kesäkarvan tieltä.
Nytkin kun nuorukainen kapsutti korvantakustaan antaumuksella, se pöläytti ilmoille melkoisen karvapilven siinä samalla.
" Miltäs tuntuu olla täällä?" Nuusku kysyi Kaikulta, joka oli sen vierellä. Tämä oli veljesten kotiseutua. Seutua, jossa ne olivat kasvaneet, ja jonka ne kumpikin tunsivat läpikotaisin, ja jolle ainakin Nuuskun sydämessä oli suuri ja lämmin kohta varattuna.
Mutta nyt tänne tuleminen oli vaarallista. Oikeastaan nuorukaiset olivat hyvin typeriä uhmatessaan toisen lauman reviiriä tällä tavoin...se oli hengenvaarallista hommaa.
Mutta kumpikin niistä tahtoi ottaa paremmin selvää siitä, mitä Veren joukoissa tapahtui, eikä niitä kiinnostanut iänikuinen suunnitteleminen ja asioiden puiminen, jota ryhmä tuntui jaksavan aina loputtomuuksiin saakka. Niinpä kaksikko oli livahtanut pikkuisen salavihkaa tiehensä, ja vaellellut tänne; Suurkalliolle.
Haikeasti Nuusku antoi katseensa vaellella tutussa maisemassa, ja sen tarkkaakin tarkempi kirsu tavoitteli ilmasta hajuja; mielenkiintoisia, merkityksettömiä, huomionarvoisia, vaarasta varoittavia, ja aivan kaikenlaisia hajuja, sillä mistään ei saanut niin paljon tietoa niin nopeasti, kuin hajujen maailmasta.
Nytkin Nuusku tiesi, että ainakaan viiden kilometrin säteellä veljeksistä ei ollut käynyt hukan hukkaa päiväkausiin. Hajut jotka sen nenään kantautuivat, tulivat paljon kauempaa, tai olivat niin vanhoja, ettei niistä tarvinnut välittää.
Nappasipa nuorukaisen nenä hajun, joka sai veden herahtamaan sen kielelle..alueella oli kaurislauma. Ja se oli aivan lähellä! Mutta eivät kai nuorukaiset sentään uskaltaisi ruveta metästämään täällä Veren mailla? Kamalasti Nuuskun ainakin tekisi mieli päästä kotikonnuilleen saalistamaan, mutta se saattaisi käydä hyvin vaaralliseksi, ja nyt ei oltu missään reviirin reunamilla, vaan aivan sen ytimessä.
Ja Nuuskulla oli hyvin muistissa miten raivokkaasti Varpu suhtautui laumaansakin kuuluviin susiin, jotka metsästelivät omine lupineen ja uskalsivat vielä ateriansa syödäkin...huh sentään!
Lisäksi Varpu mahtoi ajatella Nuuskusta ja Kaikusta...erityisesti Nuuskusta, joka oli elänyt sen laumassa, melkoisen myrkyllisiä ajatuksia, eikä Nuuskulla ollut mitään halua ottaa niistä sen tarkemmin selvää...ja tuskin Kaikullakaan?
Nuusku kääntyi hitaasti katsomaan veljeään. Se tapitti tätä vakavana hetkisen ja puhkesi sitten puhumaan; " Minä aivan totta haluaisin...enemmän kuin mitään muuta, jonain päivänä rökittää sen pöyhkeilevän karibunlantakuoriaisen!" Nuusku äsähti niin vihaisesti, että se kuulosti aivan ärähdykseltä." Etkö sinäkin?" Nyt Nuusku piti pienen tauon, ja asetteli itsensä mukavampaan istuma asentoon kallioiselle alustalleen." Mutta meidän täytyisi saada jostain taistelu opetusta...äiti ei siihen tule suostumaan, mutta luulen, että jossain on joku, joka aivan varmasti opettaisi meitä...ja vielä miellläänkin! Ehkäpä isästä olisi sellaiseen? Mitä luulet?"

Vaaleampi veljeksistä istui pentumaisesti toisella kankullaan ja antoi katseensa kiertää tutussa maastossa. Ne tutut puut ja suuret kivet, kaikki olivat paikallaan niin kuin ennen. Kaiku liikautteli välillä korviaan kuullakseen lähistöllä olevien linnunpoikasten sirkutuksen, lehtien havinan tai tuulen lempeän huminan. Vaikka suden olo oli raukea, kuulo teki koko ajan töitä. Mikään ei saanut nyt jäädä huomaamatta tai kuulematta. Kaiku vilkaisi Nuuskua vierellään, veli pitäisi varmasti huolen siitä ettei kukaan pääsisi yllättämään kaksikkoa - tuon kirsu kun tuntui tekevän töitä ihan huomaamatta. Nuuskun nenää tehokkaampaa tuskin löytyisi koko laaksosta, joten Kaiku tyytyi vain kuuntelemaan ja välillä haravoimaan ympäristöä katseellaan.

Rauhallista. Kaiku haukotteli komeasti paljastamalla rivin teräviä hampaitaan, samalla hetkellä kun Nuusku pöläytti ilmoille karvapilvensä. Se siitä sitten. Kermaturkki köhi kutisevia karvoja suustaan ja mulkaisi sitten veljeään. "Hmmh..", susi hymisi itsekseen eikä pystynyt pidättelemään sudenhymyään katsoessaan Nuuskun laikukasta turkkia. Osaksi kesäkarvaa, osaksi vielä paksumpaa talvikarvaa.
Miltä tuntuu olla täällä?, Kaiku käänsi katseensa maastoon, kotiseutuunsa.
"Tuntuu kuin..", kermaturkki aloitti ja lipaisi huuliaan. "..kuin olisi tullut kotiin"

Tämä oli koti. Mutta joku - tässä tapauksessa Veri - oli riistänyt sen. Oli aika vallata se takaisin. Kaiku kuuluisi tänne, muttei Veren laumaan. Kauhu ja Sammal saattaisivat ottaa alfaparin paikan, eikä Kaiulla ollut mitään sitä vastaan. Ainakin se luuli vielä niin. Katse kiersi maastoa tarkkaan ja korvat liikahtelivat eteen, taakse ja sivuille. Nuuskun haistama kaurislauma oli lähellä - Kaiku pystyi kuulemaan niiden vaimeat äänet. Nuorukainen lipaisi huuliaan ja nousi seisomaan. Sen täytyi hillitä itseään ja muistaa, että ne olivat nyt vihollisen alueella. Oli jo tarpeeksi vaarallista tulla näinkin pitkälle reviirin sisäpuolelle. Mutta jos kerran tänne asti tultiin.. Kaiku virnisti lyhyesti, silmissään se tietynlainen pilke. Silmäkulmastaan se huomasi veljensä tapituksen, eikä aikaakaan kun rauhallinen hiljaisuus oli muuttunut pieneksi ärinäksi. Kaiku kallisti päätään ja unohti kauriit hetkeksi, Nuuskuhan oli tosissaan. Vastaukseksi karibunlantakuoriaisen aka Veren höykyttämiseksi nuorukainen nyökkäsi äänettömästi ja painoi takamuksensa takaisin maahan. Totta vie se halusi rökittää sen! Ja kunnolla.
"Kysyin sitä äidiltä kerran aiemmin, silloin kun saatiin ajettua kahdestaan kolme rajarikkuria pois", Kaiku pörhisti rintaansa. "Ei suostunut, mutta nyt sitä taitoa tarvittaisiin enemmän kuin koskaan! En lepää ennen kuin Varpu anelee armoa päästäkseen haudatuksi karibunlantaan!", nuorukainen nousi takaisin seisomaan ja katsoi nyt veljeensä. "Isä voisi ehkä suostuakin.. pitäisikö lähteä katsomaan mitä sille papparaiselle nykyään kuuluu?"
Kaiun vasen korva käännähti sivulle, ihan kuin joku olisi.. ei kai mitään. "Vai kehitelläänkö joku Beta-Katalan-poikien-taistelutyyli?", kermaturkki painoi etumustaan maahan ja louskautti leukansa virnistäen yhteen.

Nuuskun ärhentely vaihtui äkisti huvittuneisuuteen ja se haukahti hyväntuulisesti veljensä heitolle taistelutyylistä. " Niin, kai sitä jokainen susi osaa luonnostaan sen verran hampaitaan käyttää, että miksemme voisi jotain kehitelläkin" Nuusku sanoi ilkikurisesti, ja sen olisi toden teolla tehnyt mieli loikata veljensä kimppuun hieman hiomaan tätä taistelutyyliä, mutta se sai pysyttyä nahoissaan. Nyt ei tosiaankaan oltu sellaisessa paikassa, että olisi voinut ruveta kahinoimaan, vaikka miten mieli tekisi!
Nuusku oli pysähtynyt paikalleen pidätelläkseen nuoruuden energiaansa, ja sen kirsuun osui häivähdys...se ei ollut aivan varma vielä, että osuikokaan, mutta aivan niin kuin sen kirsuun olisi osunut tuoreen suden haju jostain hyvin kaukaa...se tuli sivutuulessa, ja viivähti vain hetkisen, joten Nuusku ei osannut sanoa sen enempää.
Nuusku ravisti päätään. Tulija oli vielä hyvin kaukana, joten tässä voisi seurailla tilannetta aikalailla rauhassa jonkin aikaa.
"Minä lähtisin oikein mielelläni katsomaan isää...siitä on niin käsittämättömän pitkä aika, kun olen isää tavannut, vaikka muistan ukon kyllä kuin eilisen!" Nuusku sanoi huvittuneisuutta äänessään ja jatkoi hieman haikeasti; " Siitä tulisi hienoa."
Samassa Nuuskun pää kääntyi kuin jonkun kiskaisemana aivan toiseen suuntaan, ja kesti hetken, ennenkö se sai lopun ruumiinsa käännettyä perässä. Kauriit olivat ihan liki, ja ne seisoivat metsän reunassa täysin myötätuulessa veljeksiin nähden. Ne eivät huomaisi veljeksiä ennenkö olisi aivan liian myöhäistä, jos sudet vain olisivat hiljaa....ÄSH!
Nuusku vilkaisi nopeasti Kaikuun. " Ajatteletko sinä samaa kuin minä?" Se kysyi ja tunsi jo, miten metsästyskiihko alkoi kuplia sen rinnassa. " Olemmehan me jo ennemminkin saalistaneet luvatta Varpun mailla...minä useamminkin..." Nuusku sanoi hiljaa ja rauhallisesti veljelleen.
Sen teki kuitenkin mieli nielaista sanansa takaisin, sillä se tiesi, että se itse oli se viimeinen järjen ääni, ja jos sen puheet olivat tuollaisia, Kaiku oli menetetty jo aikaa sitten!
Viimeisenä Nuusku yritti takertua ajatukseen isästä, ja siitä, miten jyrkästi tämä kieltäisi poikiaan ryhtymästä siihen, mihin ne nyt olivat mitä ilmeisimminkin ryhtymässä...se olisi ehkä toiminut, jos Nuusku olisi nähnyt isäänsä myöhemmin, kuin puolivuotiaana pallerona, mutta nyt se ei tehonnut.
Tilanne oli aivan liian kutkuttava! Kauriit olivat siinä aivan kuin tarjottimella, niin helposti napattavissa, ettei ollut tosikaan! Ja Nuuskua hiukan kaiveli se saalis, jonka ne olivat Kaikun kanssa jättäneet lähestulkoon syömättä, kun olivat lähteneet Ruskon perässä ryhmän luo...ja mahdollisuus häpäistä Varpun metsästysmaat oli myös yksi houkutin...ja oikeastaan paljon suurempi, kuin mitä nuorukainen tajusikaan.

Kaiku murahteli leikkisästi ja hypähti askeleen sivulle. Sen olisi tehnyt mieli painia edes vähän, opetella siinä sivussa taistelun alkeita. Järki kuitenkin huusi käyttäytymään kunnolla ja nuorukainen sai hillittyä itsensä nipin napin. Nyt oltiin vihollisen alueella. Piste. Kaiku nosti päätään ja yritti rentoutua, hengittää syvään sisään.. Mikä? ja ulos. Katse haravoi maastoa, ihan varmasti joku oli liikkunut jossain lähistöllä.

"Isä on varmaan Haukan alueilla, täältä etelään?..", kermaturkki mietti ääneen, mutta hiljeni samassa. Kaiku tuijotti veljeään, joka oli kääntynyt katsomaan jonnekin metsän reunaan. Eih.. Kauriin haju leijaili myötätuulessa, eikä sitä yksinkertaisesti voinut olla haistamatta. Kaiku yritti hillitä itseään ja toistamiseen, mutta vain vilkaisu ja peli oli menetetty. Siellä ne olivat, rauhallisen tietämättöminä niitä uhkaavasta vaarasta.. jos vain veljekset olisivat hiljaa ja.. Ajatteletko sinä samaa kuin minä?, Kaiku kuuli veljensä kysyvän. Katse oli naulittuna saaliiseen, hieman heikompaan yksilöön kuin nuo muut. Olemmehan me jo ennemminkin saalistaneet luvatta Varpun mailla...minä useamminkin..., sanat kaikuivat kermaturkin korvissa, kun tämä lipaisi huuliaan. Ei! Kaiku repäisi katseensa irti kauriista ja kääntyi katsomaan veljeään. Ei! Tämä oli Veren aluetta. Koko suunnitelma voisi mennä pilalle jos se hirviö saisi veljekset kiinni.. Eikä siinä menisi varmastikaan vain suunnitelma, vaan myös henki. Mitä isäkin sanoisi? Taputtaisi päätä ja kehuisi, hienoa pojat, pilasitte suunnitelman ja häpäisitte Varpun metsästysmaat.. !
Vakava, epäröivä ilme vaihtui lennossa tuttuun virnistykseen. "Tehdään se"


< Tuo "Tehdään se" kuulostaa aika oudolle, en tiedä johtuuko siitä että kirjotan tätä näin yöllä vai mistä. Mutta hain sitä sellaista "Let's do it" juttua juu nou :D >

Kissankello, tuo pannahisen utelias narttu oli seurannut kahden nuoren uroksen hajuhiukkasia Veren reviirille. Valkeaturkkinen narttu saapui viimein suurkalliolle, sen jokainen askel oli harkitseva, korvat luimussa tiukasti ja narttu kulki matalana ettei kukaan huomaisi sitä, silloin tulisi loppu. Pian kaukana sen näkökentässä oli kaksi sutta, tosin niiden ääriviivat näkyivät juuri ja juuri ja mutta niiden päät olivat suuntautuneet kohti jotain, mitä Kissankello ei tiennyt. Niin reipasti askeleensa valkeaturkki ja pakotti tassujaan työskentelemään kävellessään lujempaa kuin tavallisesti, pari sanaa heikon tuulen läpi se sai tulkittua. Kiintoisaa... He eivät ole Veren laumalaisia. Oli sen kuumeinen miete. Jos nämä nuoret urokset olisivat olleet Veren laumalaisia, olisi narttu jo ottanut jalat alleen kun olisi vielä mahdollista moinen pako.
Ja niin otti Kissankello pienet juoksuaskeleet, todella reippaat ja kiivaat päästäkseen toisten luo mahdollisimman nopeasti ettei vaikuttaisi vakoojalta. Kissankello pörhisti karvojaan, ei koskaan tiedä kuinka ystävällisiä nuo kaksi rajarikkuria olisi. '' Mitä te kaksi täällä? Te ette ole Veren laumalaisia, mutta en ole minäkään. '' Narttu lipaisi huuliaan silkasta jännityksestä, ilmapiirissä oli muutenkin sähköisyyttä ja energisyyttä liikaa. Se sai hieman vanhemmankin nartun hermostuneeksi. Kaksikon reaktiota odottaen jäi Kissankello seisomaan paikoilleen kannon vierelle.

// Edit; Joo tässä kun lukaisinkin teidän postauksia tarkemmin niin ymmärsinkin paremmin ;) Elikkä muuntelin vähän tätä tekstiä, anteeksi, minun mokani. //

// Öh...minusta tuntuu, että tuota kohtaa, että Kissankello istuksi kannon takana ja kuunteli poikien puheita pitkät pätkät pitäisi hiukan korjata...siis Kaiku oli valppaana, ja Nuuskulla on se äärimmäisistä äärimmäisyyksien parahin hajuaisti, että niitä ei ihan tuolleen voi yllättää...nuorukaisten tarkkaavaisuus on kaikki nyt kyllä saaliissa, joten Kissankello voi tulla hiukan yllättäin paikalle, mutta kovin kauaa se ei ole siellä oikein voinut olla...sopiiko tämmöinen? Ja tajusiko tästä sepostuksesta mitä ajan takaa? :)//


Kaikun "tehdään se."

Nuuskun rinnassa tulvahti kiihko, joka kohisi samoin tein sen päähän saakka, ja nuori urho oli täysin latautunut täyteen toimintaan. Nuusku oli unohtanut kaiken muun, paitsi saaliinsa ja toverinsa; veljensä, jonka kanssa saalis oli tarkoitus saada.
Tässä tilanteessa olisi tarvittu sitä hillintää ja hallintaa, mitä vanhemmiten ja kokemuksen myötä sai, mutta nämä kaksi nuorta kolhoa, toinen toistansa innokkaampina, eivät vielä moisia jaloja ominaisuuksia olleet saaneet imettyä itseensä elämän polullaan.
Nuusku vilkaisi terävästi kaikuun, otti pari hiipivää askelta eteenpäin, saalista kohti, ja pysähtyi saaliita tuijottaen. " Minkä me noista valitsemme, Kaiku?" Nuusku kysyi veljeltään hyvin hiljaa suhahtaen, ja sen häntä osoitti suoraa kalliota kohti, jonka päällä se seisoi, kertoen hienoisesta epävarmuudesta tässä asiassa, vaikka koko muu olemus kertoikin valppaudesta ja halusta toimia. Saalistaa.

Silloin Nuusku näki naarassuden astuvan esiin viistosti edessään, ja kuuli tämän puhuvan.
Nuori uros jähmettyi kauhuissaan paikoilleen. Siitä tuli aivan yhtä järkähtämätön kuin se kallio, jonka päällä se seisoi, eikä se saattanut järkytykseltää muuta, kuin seistä ja tuijottaa tuota naarasta, päästäen kurkustaan hyvin matalaa murinaa. Sellaista, jonka ennemminkin tunsi, kuin kuuli.

Kaiku lipaisi huuliaan ja painoi päätään. Korvat osoittivat suoraan eteenpäin, sinne missä saaliit odottivat ottajaansa. Veljensä tavoin myös Kaiku otti muutaman hiipivän askeleen, kunnes painautui kokonaan kalliota vasten. Katse kiersi tarkkaavaisesti jokaisen kauriin läpi, etsien hieman heikompaa tai nuorempaa yksilöä..
"Tuo tuolla..", kermaturkki vastasi lopulta. Sen kuononpää osoitti kohti kaurista, jonka toinen sarvi oli katkennut puolestavälistä. Joku suden aisteista väitti tuon yksilön olevan muita heikompi, ehkä se oli kärsinyt taistelussa..? Tai jos se olikin ollut kovempi kuin vastustajansa, siis voimakas eikä heikko! Tai se kärsii ja yrittää parannella haavojaan, heikko siis.. äh! Kaiku puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Mitä typeryyksiä se oikein ajatteli.

Kaiku avasi silmänsä uudestaan. Joku puhui, mutta se ei ollut Nuusku. Ensin kääntyi korva, sitten pää. Lopulta Kaiku hypäytti koko kehonsa ylös ja kääntyi tulijaan päin - vieraaseen suteen.
Kuka, mitä!, uros otti askeleen taaksepäin. Nuusku oli jämähtänyt paikalleen ja kauriit liikahtelivat silmäkulmassa hermostuneesti. Ehkä nekin vaistosivat ilmassa olevan jännitteen. Kumpa ne eivät vain huomaisi.. "Älä liiku!", Kaiku murahti tuolle vieraalle sudelle. Katse hakeutui hetkeksi takaisin saaliiseen, mutta kääntyi äkkiä takaisin. Nuorukainen kirosi mielessään, kumpa ne eivät vain huomaisi.. Mitä se taas oikein ajatteli! Ruokaa. Niin, ruokaa. Vaikka aivan lähellä seisoi vieras susi, ehkä juuri Veren laumalainen. Uros ei ollut kuullut tarkkaan tulijan sanoja ja yritti nyt haistella ilmaa saadakseen selville enemmän.
"Mitäs nyt?", Kaiku kysyi kuiskaten, pakittaen jälleen askeleen. Veljeksien aikeita ei tarvinnut arvailla ja nyt ne olivat jääneet kiinni. Ne olivat Veren lauman alueella, saalistamassa Veren alueella olevia kauriita, ne eivät osanneet taistella.. Samassa tuuli kääntyi ja tulijan haju tavoitti Kaiun kirsun. Tyttö.. tyttö?! Kaiku jämähti nyt puolestaan paikoilleen. Eihän se voinut tyttöjä pelätä.. edes Veren laumalaisia.

Tuo kalliolla seisova uros näytti täysin yllättyneen Kissankellon tulosta, mutta tuo toinen piittasi enemmän jostain muusta. Mitä siellä oli? Niin suuntasi valkeaturkki katsettaan viistosti kaurislaumaan joka osui sen näkökenttään puskien ja minkäkin ruohomättäiden takaa. Vain vaisu nyökkäys suotiin vastaukseksi kermaturkille sen murahtavaan käskyyn.

'' Miksi te Veren rajoilla saalistatte? Ette taida ymmärtää asian vakavoisuutta ja riskejä, keitä te olette? '' Mutisi narttu matalasti ja vilkuili kulmiensa alta vuoron perään kermaturkkia ja toista urossusista. Mikä kumma nämäkin nuoret oli tuonut Veren maille? Mitä niiden päässä liikkui? Kissankello suunnisti mietteliästä ja vakavaa katsettaan taas kaurislaumaan. Valkeaturkki laski päätään matalemmaksi hitaasti ja yritti vapauttaa lihaksiaan, rentouttaa lihaksiaan jottei nuo riistaeläimet tajuaisi viimeinkin ilman jännittäneisyyden tarkoitusta.