Kevätsateita ja kohtaamisia

Kuolema häiriintyi hieman jatkuvasta räksötyksestä, mutta toisaalta se piti ainakin muut karibut loitolla.

'' No auta nyt raahaamaan tämä kauvemmaksi! Etteivät nuo nelijalkaiset riistat tule puolustamaan kuollutta lajitoveriaan. '' Kuolema tarttuikin jo karibun etusesta ja alkoi raahaamaan tuota hitaasti kauvemmaksi, toki operaatio meni nopeampaa kun Kultaturkkikin tuli mukaan auttamaan. Onneksi karibu oli melko nuori ja ei niin massiivinen jotta kaksi sutta sen sai siirrettyä.

Kun karibunruho oltiin saatu kauvemmaksi. Ärähti Kuolema hampaat irvessä Kultaturkille jotta tuo perääntyisi siksi aikaa että vanhempi saisi syödä ensin.

Kuoleman lähtiessä raahamaan karibua kauemmas oli Kultaturkki heti apuna ja tarttumassa oikeaan takajalkaan. Siirto-operaatio todellakin sujui nopeasti kahden suden voimin. Kuoleman pysähtyessä nuorempi narttu siirtyi kiltisti kauemmaksi ennenkuin Kuolema ehti kunnolla ärähtääkään. Narttu istahti kunnioittavan välimatkan päähän ja antoi katseensa kiertää levollisessa maisemassa odotellessaan vanhemman nartun saattavan syömisensä päätökseen. Kultaturkin häntä naputti edelleen innostuneena maata, mutta silmissä oli jälleen tutuksi käynyt tyhjä katse nartun leijaillessa omissa, levollisissa mielikuvitusmaailmoissaan.

Kuolema repi karibun kylkeä auki, olipa sen nahka sitkeää muttei tarpeeksi sitkeää pysäyttääkseen nälkäistä tappokonetta.
Viimein tuli humaltava haju kunnolla esille ja narttu repi oikealla etusellaankin nahkaa lihan päältä. Narttu vilkaisi vielä että Kultaturkki pysyisi loitolla, ja aloitti sitten armottoman lihan repimisen ja sen mussutuksen. Ehkä liian isoinakin paloina lihan niellen ja täyteen tultuaan siirsi narttu katseensa Kultaturkkiin ja siirtyi sitten sivummalle, antaen toiselle luvan tulla nyt syömään osansa.

Kuolema istahti läheisen puunkannon viereen makuulteen sulattelemaan ruokaansa, se oli hotkaissut ehkä liiankin paljon yhdellä kerralla ja nyt urinan kera laski päänsä etustensa viereen, raukea olo täytti koko hukan ja sen mieliala koheni aavistuksen.

Kuoleman syödessä Kultaturkki odotti kärsivällisesti ja ihaili kaunista kevätmaisemaa, jota kuivuus kuitenkin aavistuksen verran varjosti. Nartun siirtyessä viimein syrjemmälle, narttu suorastaan hyökkäsi karibun kimppuun. Se oli aavistuksen verran sitkeää, mutta eipä sivuseikka paljoakaan menoa haitannut. Kultaturkki tajusi, että vanhempi narttu oli syönyt jo suurimman osan, mutta saipa nuorempikin mahansa täyteen ja säästyi valittamasta asiasta. Kokiessaan mahansa täydeksi Kultaturkkikin siirtyi sivummalle ja asettui ruokalevolle Kuoleman viereen. Karibusta jäi jäljelle vielä ruho sekä aavistuksen verran lihaa, mutta tuskin se täysin hukkaan menisi.

Kuolema vilkaisi vierelleen ruokalevolle siirtynyttä Kultaturkkia, oli toinenkin näemmä syönyt mahansa täyteen ja oli nyt ruokalevon tarpeessa. Eikä tuo varmaan hyökkäisi kimppuun jos narttu vaipuisi uneen hetkeksi. Vanhempi narttu siirsi katsettaan tyytyväisenä uristen, laski päänsä toisen etusensa päälle ja painoi silmäluomiaan kiinni. Viimein Kuolema vaipui puolitiedottomuuteen hengittäen hitaasti ja suun kautta.

Kultaturkki ei huomannut ollenkaan Kuoleman äkillistä vaitonaisuutta ja sitä seurannutta nukahtamista, koska oli itsekin unessa jo ennen kuin tajusikaan. Luottavaisin mielin Kultaturkki nukkui, mutta uni ei ollutkaan rauhallinen ja kaunis, niin kuin se oli toivonut. Unessa seikkaili sen äidin viimeinen, tuskainen silmäpari juuri ennen sen kuolemaa, entisten laumalaisten ilmeet Kultaturkin lähtiessä sekä mielikuvituksen tuottamia kauhukuvia mitä kaikkea sen laumalle ja perheelle olisi voinut päästä tapahtumaan.

Kuoleman '' uni '' , jos siksi sen pystyi sanomaan, oli vain mustaa. Välillä kuului tuulen huminaa unen häilyvän rajan läpi, mutta muuten oli rauhallista ja ajantaju katosi täysin.

Huomaamattaan narttu oli myös heilauttanut häntäänsäkin pari kertaa unissaan, ja siirtänyt päätänsäkin. Viimein narttu heräsi mutta jäi paikoilleen makaamaan silmät sirillää.

Kultaturkki heräsi havahtaen unestaan kuin jonkin pelästyttämänä, mutta ei muistanut mikä pelästyksen oli aiheuttanut. Narttu nousi venytellen ja raukeana seisomaan, sydän korvissa takoen ja adrenaliini suonissa juosten. Hiljalleen vaistot ymmärsivät ettei mitään uhkaa ollut ja kehokin rauhoittui. Kultaturkki huomasi edelleen makaavan Kuoleman, mutta päätti tarkistaa oliko tämä hereillä. Narttu asteli lähemmäs ja näykkäisi vanhempaa hellästi korvasta.
"Nukutko sinä?" seesteisen ilman leikkasi kirkas ja lapsekas ääni joka huokui viattomuutta. Narttu heilutteli häntäänsä levollisena ja haukotteli.

Kuolema näki liikettä, tunsi sen ja kuuli sen. Kultaturkki oli selvästi herännyt ja vaikutti säikähtäneeltä. Mutta Kuolema ei avannut silmiään. Painajaistako se oli nähnyt kun noin vaikutti säikyltä ja oli tuli hännän alla.

Hento näykkäsy kovassa korvassa, Kuolema nosti päätänsä ja sen keltaisten silmien moittiva katse siirtyi Kultaturkkiin. '' Penska, minä en ole nukkunut silmäystäkään. '' Siinä esiintyi pieni valkoinen valhe, eihän se niin vakavaa ja tuo uppoaisi Kultaturkkiin varmasti yhtä hyvin kuin kivi veteen. Kuolema nousi ja oikoi sitten uristen takasiaan.

Kultaturkki pyöräytti silmiään Kuoleman jutusteluille. Ja varmana oli nukkunut, hyvä ettei sentään kuorsannut. Narttu ei kuitenkaan alkanut väittelemään vaan haukotteli vanhemman nartun oikoessa ja venytellessä itseään.
"Jos sinä kerran kuului tämän Veren laumaan - jos oikein ymmärsin - niin mikset ole siellä vaan juoksentelet muualla? Vai olenko minä eksynyt Rinnemetsän alueille?" Kultaturkkia lähinnä kiehtoi ajatus muiden alueille harhautumisesta: mikä seikkailu siitä voisikaan kehkeytyä! Narttu upposi jälleen haavekuviinsa ja silmiin kohosi lasittunut ja muusta maailmasta täysin tietämätön ja viaton katse.

'' Hitot minä mitään Veren laumaan kuulu, vielä. En ole löytänyt sitä kempelettä rajoilta ja rajarikkuriksi en rupea kun on kyseessä rinnemetsän lauma! '' Kuolema korotti ääntään loppusanoissa.

Toinen pääsisi varmasti henkikullastaan jos eksyisi Veren reviirin sisäpuolelle, jopa Kuolemalle voisi käydä melko huonosti jos laumalaiset saisivat väärän käsityksen.

Kultaturkki havahtui mietteistään pienestä hätkähtäen kuullessaan Kuoleman korotetun äänensävyn. Hetken narttu katsoi Kuolemaa kuin keskustelun punaisen langan kadottaneena, mutta kohautti sitten hartioitaan antaen asian olla.
"Kuka on paras ystäväsi?" narttu kysäisi mietteliäänä. Se itse piti edelleen, kaikesta välimatkasta ja erimielisyyksistä huolimatta, isosiskoaan parhaana ystävänään. Tulisilmä kurtisti hämmentyneenä otsaansa. Mikä siskon nimi taas olikaan? Eihän se niin voinut olla ettei parhaan ystävänsä ja ainoan siskonsa nimeä muistanut! Sitten nimi läsähti kuin ruoskan iskemänä suden tajuntaan: Takiainenhan se.

'' V- ... '' Kuolema oli lausumassa nimen Viilto, mutta sen mieleen palautui kuin ammuttuna se että Viilto oli vain omaa etuansa ajatteleva, märkäkorva ja petturi, siihen narttuun ei ollut mitään luottamista ja tuokin olento pitäisi pyyhkiä maan päältä. Pakeni surkeasti alfansa luokse saadakseen vain alfanartun paikan, ei se siitä uroksesta oikeasti välittänyt. Tai kettuissaan näin narttu ajatteli, se oli vieläkin käärmeissään kyseisen nartun tempulle.

'' Sota. Pikkusiskoni on paras ystäväni. Sota on Veren laumassa ja suurimmaksi osaksi siksi haluan sinne, mutta olisin liittynyt sinne vaik ei siskoni olisi ollut siellä. '' Murahti sitten jälkeenpäin narttu hieman tylsistyneesti, olipa pitkästyttävät puheenaiheet. '' Entä onko sinulla, rääpäle, parasta ystävää? Mitä semmosella edes tekee? Minä en vain ymmärrä teitä pennunretaleita. ''

// No lisättiin ny sitte tähänki kysymys, mutta taitaapi olla koko postaus edelleenkin yhtä huono ja mielikuvitukseton ku äskönki! //

Kultaturkki hymyili hajamielisesti Kuoleman pienoiselle takeltelulle ja kallisti hieman päätään kuullessaan nimen Sota. Nimi ei varsinaisesti sanonut nartulle mitään, mutta se pisti sen kuitenkin muistiinsa: voisihan siitäkin joskus olla vielä hyötyä. Nartun hymy leveni aavistuksen sen kuullessa Kuoleman kysymyksen, mutta se jäi ihmettelemään viimeistä lausetta. Pennunretaleita? Mitäköhän sekin oli tarkoittavinaan?
"On minulla, minun isosiskoni Takiainen, mutta emme ole tavanneet pitkään aikaan," Kultaturkki rypisti kulmiaan miettiessään vastaustaan seuraavaan kysymykseen.
"Paras ystävä on tietenkin joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa ja surunsa ja kertoa kaikki salaisuutensa. Tukee elämässä ja auttaa tarvittaessa ja on mukava," narttu hymyili haaveellisesti.
"Minkä takia sinun nimesi muuten on Kuolema? Hirveän... surullinen nimi. Vaikka ei Kultaturkkikaan kaiketi sen parempi ole," narttu hymähti.

[[ Mielestäni roolissasi ei ole mitään vikaa. ]]

Narttu pudisti päätään halveksuvasti, ei sillä riittänyt aika ja tahto ystävien säilyttämiseen. Sen oli pidettävä itsensä hengissä niin kauvan kunnes liittyisi Veren laumaan. Sota oli vitsaillut ettei sen jälkeen rajan yli pääsisi laumalaisetkaan.
'' Takiainen. Kuullostaa takertuvalta, jos minun nimeni kuullostaa surulliselta. Minä pidän nimestäni enkä koe siinä mitään huomautettavaa, ja sinun nimesi nyt on mitä on. '' Kuolema vastasi toisen sanomaan ilkeästi, kuten yleisemmin.
'' Entä miksi sinun nimesi on Kultaturkki? Mistä minä tietäisin sanoa mitä minun synnyttäneen nartun päässä on liikkunut kun se minut nimesi! '' Kuolema nielaisi murahduksensa nyrpein mielin ja tuijotti kultaturkkia tiiviisti.

"Takiainen oli aina hieman omistushaluinen ja halusi määrätä kaikesta. Aivan, ja roikkui se ainakin emommekin perässä silloin kun se siis oli vielä hengissä. Äiti siis," narttu hieman takelteli, mutta toivoi sanojensa idean menneen siitä huolimatta perille. Ohimennen olkiaan kohauttaen susi ohitti Kuoleman kommentin omasta nimestään: mielipideasioista oli turha kiistellä. Kultaturkkia hieman kummastutti toisen nyrpeä suhtautuminen, mutta se kerrankin nieli huomautuksensa ja mietti hetken vastaustaan ennen kuin sitten puhui hitaasti.
"Kaipa se liittyy jotenkin minun turkkiini, sehän päättyy sanaan 'turkki'. Minä en tosin näe tätä kultaisena, ennemminkin keltaisena. Enkä kyllä erityisemmin siitä pidäkään," narttu naurahti tunnelmaa keventääkseen ja juttelun hyväntuulisena pitääkseen. Kuoleman tiukka töllötys alkoi hämmentää narttua, joten seuraava utelias kysymys koskikin sitten sitä.
"Miksi katsot minua tuolla tavalla? Olenko tehnyt jotain pahaa?" Kultaturkki kysyi varovaisesti ja kyyristyi nyt hieman arkana, vaikkei vielä varsinaisen pelokas ollutkaan sinisilmäisyytensä ja hyväuskoisuutensa ansiosta.