Sitten oli hiljaista...

Toska oli kauan vaeltanut pitkin palaneita alueita. Se oli useamman kerran pysähtynyt ja katsonut kärsien tuhkaa ja hävitystä. Kuolleeksi palaneiden, viime henkäyksellään huutaneiden eläinten jäänteitä.
Mitään syötävää uros ei ollut löytänyt. Se oli yrittänyt kaluta pikkulinnun olemattomia kehon rippeitä, turhaan. Nälkä oli ainoastaan yltynyt.

Liian pitkän ajan jälkeen nälkiintynyt susi haistoi ilmassa leijailevan lihan ja veren hajun. Epätoivoisena ja kähisten, vinkuen huohottaen se nousi pakottaen raajansa liikkeelle. Jonkin matkan päässä makasi rusakon raato. Näky olisi ollut täydellinen, ellei Toska olisi nähnyt jonkin syövän haaskaa.
Sen enempää miettimättä hukka hoiperteli kania ja sen syöjää kohti muristen surkeasti. Tumma hahmo päästi varoitusäänen, matalan ja äkäisen. Silläkin oli nälkä.
Tummaturkkinen susi hymyili. Se ei kuolisi näin. Ei voinut. Sillä oli vielä tehtävää...

Nälän sokaisemana susi luotti niihin ajatuksiin ja läksi taisteluun kaninpahasen takia. Karva pöllysi, veri valui ja lopulta kuului selkäpiitä karmiva räsähdys sekä suden tuskanhuuto.
Sitten oli hiljaista.