Kaksi kaverusta

(( Kesällä, siinä elokuun tienoilla, menneisyydessä ))

Aurinko lämmitti mukavasti laaksoa. Tuulenvireet hyväilivät susien turkkeja, mutta maa oli myös hyvin kuivaa. Vesi, tummaturkkinen naaras susi, oli hakeutunut varjoon, kalliossa olevaan pieneen luolaan. Siellä oli edes hiukkasen viileäpää.


Samaan aikaan, lumivalkea susiherra, Naali jolkotti kuumassa ilmassa. Sen häntä oli hiukkasen kärähtänyt, sillä se oli joutunut tulen saartamaksi. Onneksi se oli päässyt pakoon, kaatuneen puun kautta ja viime hetkellä. Vammoja oli kuitenki ntullut, mutta ei vakavia. Naali höristi korviaan ja haisteli ilmaa. Tämä tuttu tuoksu... Kuin Deja Vo... Olisiko se... Ei se voinut olla... Mutta silti...? " Tummaturkki...? " huusi Naali matalalla äänellä ja tähyili katseellaan ympärillään.


Vesi hätkähti. Tummaturkki... Shän on minun lempinimeni ? Mutta.. Sitähän käytti vain... neitokainen ajatteli ja säntäsi ulos. Ja silloin Veden keltaist silmät kohtasivat Naalin valkean turkin. " Kiilusilmä !! " huudahti Vesi ja juoksahti kohti urosta. Mustaturkki painoi kuononsa susiherran rinnukseen, se oli onnellinen. Naali oli ollut sen paras ystävä, mutta herra oli kadonnut kuin tuhka tuuleen entisestä laumasta. Ja nyt oli narttu löytänyt ystävänsä !


Naali katsoa möllötti vain Vettä. Oliko tämä unta? Ei naaras voinut olla siinä, kaikkien näiden vuosien jälkeen... Vai oiko ? " Vesi, missä olet ollut ? " Naali, "Kiilusilmä", kysyi ja lipaisi toisen korvaa ystävälisenä. Se oli ollut huolissaan ystävästään jo pitkään. Ja nyt toinen oli tässä.


Tässä tapaamisessa ei sanoja sen enempää tarvittu. Ystävykset olivat palanneet toistensa luokse, niin kuin palapelin palat. Kaikki oli nyt hyvin. Hiljaa ja ääneti, jätämme kaksikon iloitsemaan ja lähdemme muihin seikkailuihin !