Ken kuljet sa täällä, sus'hukkain maalla?

Metka löntysteli eteenpäin hyvin verkkaisesti. Sen kulkua saattoi sanoa juuri ja juuri jolkotukseksi, mutta se oli hyvin hidasta sellaista. Nartun maha oli mukavasti täynnä; Se oikein pullotti! Metka oli saanut Luumu nimisen nartun kanssa herkullisen hirven kaadettua, ja sitä oli nyt sitten vatsa täynnään. Metka olikin suuntaamassa pohjoiseen, joen törmässä sijaitsevalle pesäkololleen, jossa aikoi ottaa hiukan pidemmät unet...oikeastaan siihen asti, kun nälkä taas pakottaisi liikenteeseen. Metkan onneksi sen pesäkolo oli säilynyt tulipalossa hyvin, eikä sen ollut tarvinnut etsiä uutta majapaikkaa itselleen.
Ilma oli kääntymässä lämpimämmäksi. Sen huomasi siitä, miten lumi alkoi olla raskasta ja märkää tassujen alla, ja koko maisema näytti jotenkin tummalta, vaikka lunta tietysti joka puolella olikin. Puiden sun muiden oksat kiilsivät kaljuina, ja havut olivat tumman kostean näköisiä, sillä edellispäivien vinha tuuli oli puskenut niiltä raskaan lumitaakan niskasta, eikä tälläisellä lauhalla ilmalla olut huurrettakaan maiseman koristeena. Metkan kohotti katsettaan lumihangesta, ja huomasi olevansa saapumassa Korkeakallion kohtaamispaikalle. Samalla se huomasi tummana häämöttävää kalliota vasten, miten taivaalta oli alkanut sataa suuria, valkeita lumirättejä.

// Täältähän me tulemme! //

Kaksi jo ulkomuodoltaan hyvin erilaista sutta kulkivat peräkkäin halki lumisen maiseman. Tummanharmaa hukka askelsi edellä, vaalean lajitoverin kulkiessa peränpitäjänä. Jopa liikkumistapa kertoi susista paljon. Tumma narttu kulki askel lyhyenä ja jäykkänä, häntä selkälinjan jatkeena, korvat luimussa ja pää sivulta toiselle kääntyillen epäluuloisten silmien tarkkaillessa maisemaa. Jälkimmäinen narttu taasen kulki häntä rennosti roikkuen, korvat valppaasti ääniä etsien, mutta pää paikoillaan. Valkea narttu ei katsellut ympärilleen, vaikka silmiään auki pitikin.
"Sointu, miksi olet niin kärttyinen?" Valkea narttu kysyi korviaan heilauttaen. Sisar ei ymmärtänyt harmaaturkin ärtymystä lainkaan, mutta painautui varovasti matalammaksi, ettei Riitasointu vain suuttuisi häneen.
"En halunnut tulla tänne. Täällä on varmasti muitakin", harmaaturkki äyskähti, murahtaen sanojensa päätteeksi. Sävelrikko painautui kasaan, häntänsä tiukasti koipiensa väliin vetäen. "Älä huoli Sävel, kaikki on ihan hyvin", Sointu vakuutti huomattavasti lempeämmällä äänellä tajuttuaan, miten ilkeästi oli aiemmin sanonut. Valkeaturkki suoristautui varovasti, jatkaen matkaa sisarensa jalanjäljissä.

"Lähistöllä on susinarttu", Sävel sanoi yllättäen, kuulostaen sekä innostuneelta että pelokkaalta. Riitasointu kohotti päätään, koettaen hakea keltaisilla silmillään tuota tuntematonta. Sointu ei haistanut vielä Metkaa, mutta hetken matkanteon jälkeen narttukin huomasi tuulen kantavan mukanaan kevyttä tuoksua.
"Ohitetaan hänet", Riitasointu ehdotti lempeästi, mutta Sävel vastusti.
"Mennään tapaamaan häntä. Hän on yksin, en haista muita. Hän voi kertoa meille nykytilanteesta, tarvitsemme tietoa jos aiomme selvitä talvesta", Sävel sanoi, koettaen tavoitella varmuutta ääneensä - siinä onnistumatta. Sointu kuitenkin taipui, sillä pystyi lukemaan aran sisarensa tavoista, että sokea susi halusi tätä. Mitäpä Sointu ei tekisi sisarensa eteen.

"Hei!" Sävel haukahti päästyään lähemmäs Metkaa. Valkeankirjava narttu asteli sisarensa viereen, heiluttaen häntäänsä matalalla. Sävel painui alemmas, seisten kyyristyneenä Riitasoinnun vierellä. "Olen Sävelrikko ja hän on sisareni Riitasointu. Sävel ja Sointu vain", narttu esitteli itsensä ja sisarensa. Sävel katseli korvat valppaasti pystyssä siihen suuntaan, missä oletti Metkan seisovan, mutta harmikseen susi katseli hiukan ohitse. Harmaaturkkinen Sointu seisoi pää matalalla, korvat luimussa ja katse epäluuloisena. Sointu ei pitänyt tästä, ei sitten yhtään.

Metka kuuli tervehdykseksi tarkoitetun haukahduksen selkänsä takaa, ja kiepahti nopeasti ympäri, seisoen poikittain tulijoita kohden. Ne esittelivät itsensä Sävelrikoksi ja Riitasoinnuksi. Metka oli jälleen päästy yllättämään takaapäin...tämä alkoi jo olla huolestuttavaa yksinäisen nartun kannalta. MIhin sen entinen valppaus ja jatkuva varuillaan olo oli kadonnut?
" Te yllätitte minut, Sävel ja Sointu " Metka sanoikin, ja silmäsi tarkemmin näitä kahta tulijaa. Valkea susi, joka puhui, oli siis Sävel. Metkaa hämmästytti, miten se käytöksellään näytti tukeutuvan tummanharmaaseen sisareensa melko selvästi, vaikka olikin se, joka tuli esille ja puhui. Toinen siskoksista taas tuntui hyvinkin kyräilevältä, ja Metkaa epäilytti mitä tämän Riitasoinnuksi esitellyn hukan puolelta saattoi olla tulossa.
Metkaa myös kummastutti, miten tämä ystävällisempi Sävel tuntui katsovan kovasti Metkaa kohti, mutta kuitenkin aivan sivuun.
" Minun nimeni on Metka. Olen laumaton kuljeksija, aivan kuten tekin, oletan?" Näin sanoessaan Metka siirtyi hetken mielijohteesta seisomaan siihen paikkaan, minne Sävel katseli, ja jäi pää kallellaan katselemaan kohti siskoksia. Ei se aivan silmiin niitä mollottanut, niitä kun oli kuitenkin kaksi, vaikka Metkaa oli yksi iso.

Sointu seisoi hiljaa, katsellen pistävän keltaisilla silmillään suoraan Metkaan. Vieraan nartun liikahtaessa mustanharmaa pörhisti hiukan niskavillojaan, mutta rauhoittui hitaasti, kun tajusi Metkan vain siirtyneen Sävelen katsekohtaan. Valkeankirjava susinarttu tarkensi katseensa suuntaa vielä hiukan kuullessaan liikkeen, ja pystyi nyt katselemaan suoraan kohti Metkaa mitään näkemättömillä haalean sinertävillä silmillään.
Vieras esittäytyi kohteliaasti, lisäten loppuun kysymyksen.
"Kyllä, olemme laumattomia. Tätä nykyä", Sävel myönsi alakuloisena, painautuen hiukan lähemmäs tummaturkkista sisartaan. Sointu ei pitänyt Sävelen puheesta, minkä sokea susi vaistosi hetkessä. "Anteeksi", valkeankirjava uikahti hiljaa, painautuen häpeissään aivan kyyryyn. Vatsa hankea hipoen Sävel tuijotti sisartaan ylöspäin, uikuttaen surkeasti.
"Rauhoitu, kaikki on hyvin. En ole vihainen", Riitasointu sanoi hyvin lempeästi ja rauhallisesti, puskien päällään kyyristynyttä Säveltä. Valkeankirjava narttu suoristautui varovasti, heiluttaen hännänpäätään kokeilevasti. Sointu vastasi heilauttamalla häntäänsä yhtä lailla, mikä sai Sävelen itseluottamuksen taas hiukan korkeammalle.

Kääntyessään takaisin Metkan puoleen, Sointu näytti tismalleen yhtä epäluuloiselta ja kyräilevältä kuin aiemminkin. Kaikki mustanharmaan nartun lempeys oli varattu sokealle sisarelle. Vieraat saivat osakseen vain epäluuloa, joskus jopa suoranaista vihaa.
"Mitä teet täällä?" Sointu aukaisi kitansa, kysyen terävästi kysymyksensä. Uteliaisuutta ei ollut äänessä lainkaan, vain epäluuloa. Sointu halusi tietää, mitä Metka haki täältä, jotta osaisi varautua. Sävel vilkaisi sisartaan kohti.
"Kuulostat vihaiselta", sokea susi tuomitsi, painautuen jälleen kyyryyn.
"En ole, en sinulle. En vain luota häneen", Sointu vastasi.
"Kehen luottaisitkaan", Sävel tuhahti, uikahtaen jonkin anteeksipyynnön tapaisen heti perään.
"Sävel, minä en anna hänen tehdä sinulle mitään pahaa. Olet turvassa, ihan kuten laumassakin", mustanharmaa vakuutti, mulkaisten kiukkuisen oloisesti Metkaa, kuin viestien katseellaan, että tarkoitti mitä sanoi. Sävel suoristautui jälleen, mutta korvat pysyivät luimussa ja häntä koipien välissä.
"Anteeksi Metka, että joudut kuuntelemaan tätä", Sävel sanoi hiljaa, pää roikkuen. Sointu vain seisoi ja tuijotti, kyräili ja pysytteli valppaustilassaan. "Ei Sointu yleensä äyski näin", narttu jatkoi epävarmana, sillä ei halunnut suututtaa sisartaan enempää. "Hän on vain huolissaan. Hyvin huolissaan."

Tumma naarashukka katseli kahden edessään seisovan suden keskinäistä käyttäytymistä, ja sen mielestä nämä sisarukset olivat sangen kummallinen pari. Vaan eipä Metka niin kovin paljon tiennyt muista susista ja niiden tavasta olla, joten se tyytyi vain kohottelemaan kummeksuen valkeita kulmatäpliään ylös otsalleen.
Mutta kun tummanharmaa Sointu äyskähti Metkalle, että mitä se täällä teki!? Niin Metkan koko olemus sähköistyi ja se äsähti toiselle tuimasti takaisin; " Ja mitähän se sinulle kuuluu!?" Mutta rauhoittui kohta Sävelen puuttuessa puheeseen sisartaan rauhoitellen.
" Anteeksi nyt, te kaksi, mutta olette hyvin eriskummallinen pari!" Metka huudahti sisaruksille, mulkoillen takaisin Sointua kohti. " Tietenkään Sointu ei luota minuun, miksi ihmeessä luottaisitkaan? Vieraseen suteen noin vain luottaminen on vähintään yhtä hullua kuin sen olettaminen, että minä tästä näin vaan karkaisin jomman kumman teidän kimppuunne...kai olisin jo tehnyt jotain sellaista jos olisin tehdäkseni, eikö vain?! Jos ihan tosiaan ajattelette asiaa, niin huomaatte, että minä olen aivan oikeassa" Näin sanottuaan Metka tuhahti nenäänsä, ja siirsi katseensa Sävelestä sointuun ja takaisin." Ja jos olette huolissanne jostain, joka saa teidät ihan tällätavalla pois tolaltanne, niin kertokaa nyt ihmeessä minullekin, että mistä on kyse? Pitääkö tässä taas lähteä juoksemaan karkuun, kenties?"
Metka jäi katselemaan Säveltä kohti, jonka ajatteli olevan kykenevämpi vastaamaan sen kysymykseen. Metkan pää oli sille tyypillisesti kallellaan, ja sillä oli tukeva, ryhdikäs asento. Sen häntä riippui rentona alhaalla, päästään hieman kipparalla, ja se heilahti pienesti silloin tällöin.

Metkan äyskähtäessä takaisin, Sointu kohotti häntäänsä aavistuksen. Mustanharmaa susi tarkkaili pää selkälinjan tasalla roikkuen Metkaa, odottaen epäluuloisena. Kun narttu sitten kommentoi, että sisarukset olivat eriskummallinen pari, Sointu murahti ja loikkasi eteenpäin hampaat esillä.
"Itse olet omituinen!", mustanharmaa ärähti vihaisena. Narttu oli asettunut hiukan sivuttain Sävelen eteen, tuijottaen Metkaa keltaisilla silmillään. Valkea purukalusto esillä mustanharmaa narttu ärisi kaikki karvat pörhöllään ja häntä korkealla. Sointu ei sietänyt minkäänlaista pilkkaa Säveltä kohtaan! Metkan jatkaessa luottamisesta ja huolestumisesta, Sointu kuunteli vain puolella korvalla, adrenaliinin virratessa jännittyneessä kehossa. Sävel oli mustanharmaan nartun takana kyyristyneenä ja peloissaan.

"Sointu on huolissaan selviämisestämme talvella. Emme pärjää kaksin", Sävel sanoi sisarensa takaa, saaden Soinnun murahtamaan.
"Pärjäämme hyvin", mustanharmaa vakuutti. "Mitä sinuun taas tulee", Sointu murahti jälleen Metkaa tuijottaen. "En pidä sinusta."
"Minä pidän", Sävel mutisi hiljaa tumman sisarensa takaa. Sointu käänsi hitaasti päätään, tarkkaillen kuitenkin Metkaa.
"Sävel, hän on vaarallinen."
"Sinä ylireagoit", sokea susi sanoi suoristautuessaan hitaasti. Sävel pelkäsi tosissaan tilannetta, sisarensa vihaa ja tuntemattoman seuraa. Valkeankirjava narttu joutui keräämään kaiken itsevarmuutensa pystyäkseen astumaan Soinnun rinnalle. Sisarestaan voimaa ammentaen, Sävel pukkasi päällään Sointua peruuttamaan. Mustanharmaa susi reagoi enemmän tottumuksesta kuin varsinaisesta pakosta, seuraten Säveltä jälleen kauemmas.

"Ei sinun tarvitse lähteä karkuun. Sointu vain pelkää puolestani, koska olen sokea", Sävel selitti korvat luimussa ja matalaksi painautuneena. Narttu pelkäsi tällaista, esilletulo ja tilanteessa näkyvillä oleminen pelotti Säveltä kerrasta toiseen. Sointu hoiti yleensä tällaiset tilanteet, mutta nyt mustanharmaa susi oli liian kireänä.
"Sävel!" Sointu parahti. Sisar ei yhtään pitänyt siitä, että Sävel kertoi sokeudestaan jokaiselle vastaantulijalle.
"Se on totta. En näe mitään, en ole koskaan nähnytkään. Metka ansaitsee selityksen äyskimisesi jälkeen", Sävel sanoi, puhuen ensin Metkalle ja sen jälkeen Soinnulle. Hetken mustanharmaa näytti siltä, että lähtisi pois paikalta, mutta asettui lopulta Sävelen rinnalle. Mustanharmaan suden ainoa vaihtoehto taisi olla sopeutuminen, sillä pelostaan huolimatta Sävel ei halunnut lähteä.

Metka olisi voinut vain haihtua paikalta, jäämättä kuuntelemaan moista kummaa öykkäröintiä, mutta sen mielestä tämä kaksikko oli aivan liian mielenkiintoinen, jotta se olisi voinut tehdä niin. Metka oli arvioinut, että selättäisi Soinnun helposti, jos se äityisi ihan iholle asti hammastelemaan, ja Sävel taasen oli herättänyt siinä sen sympaattisen olennon, joka sen erakkouluonteen kanssa kulki käsi kädessä.
" Onneksi sinun ei tarvitsekaan pitää minusta" Metka tokaisi Soinnulle, mutta piti huomionsa Sävelessä. " Minä olen sitä mieltä, että te kyllä pärjäätte, muta en usko, että pärjäätte hyvin, koska Sävel on sokea" Metka sanoi suoraan. " Teidän täytyisi päästä jonkun lauman suojiin...sellainen saattaa olla mahdollistakin, koska kesän maastopaloissa menehtyi varmasti moni hukka, ja nyt on jäsenistä pulaa. Jopa sokeat kelvannevat mukaan."
Sitten Metka asettui hitaasti hankeen makuulleen, rentouttaakseen tilannetta. Sointu ehkä asettuisi, jos Metka köllöttelisi lumessa täysin tyynenä. Vaikka lämpöasteita alkoi olla sen verran, että lumi oli märkää, Metka saattoi silti maata siinä mainiosti, koska sen turkki oli normaalia tiheämpää lajia. Siitä ei mennyt kosteus tai kylmä helpolla lävitse.
" On tietysti mahdollisuuksien rajoissa, että ette yrittäisikään laumaan, vaan olisitte ihan kahteen hukkaan...uskon, että sekin onnistuisi, sillä minä olen elänyt yksikseni ihan nuoresta sudesta asti näillä seuduin, ja vaikka nälkä onkin joskus kolhinut, niin tässä olen, enkä mielestäni aivan surkeassa kunnossa" Tämän sanottuaan tumma hukka virnisti veikeästi kahdelle muulle, ja alkoi sitten muina miehinä narskuttaa etuhampaillaan jääpaakkua irti etuvarpaidesa välistä.

Sointu tapitti keltaisilla silmillään pistävästi Metkaa, muttei kommentoinut toiselle enää takaisin. Sävel kuunteli kyyristyneenä Metkan puhetta, pitäen toista narttua varsin järkevänä. Sointu oli hieno susi, mutta välillä sokeaa narttua ärsytti sisaren räväkkyys ja epäluuloisuus. Sointu ajatteli aina pahinta. Sävel oli ehkä arka ja pelokas, mutta narttu halusi kaikille vain hyvää. Sen takia Sävel nytkin koetti selittää sisarensa käytöstä. Olihan se väärin, jos toinen ei ymmärtäisi, mistä Soinnun ärinä johtui.
Valkeaturkin suureksi yllätykseksi Metka ei nostanut meteliä sokeudesta. Sävel oli tottunut sekä sääliin että halveksuntaan, mutta harvoin kukaan reagoi noin välinpitämättömästi. Kuin Metkalle olisi yksi ja sama, näkikö valkeankirjava narttu vai ei, se ei vaikuttaisi Metkan käytökseen lainkaan. Suuri narttu ei myöskään varonut jokaista sanaansa kuin peläten Sävelen reaktioita. Valkeaturkki arvosti sitä.

"Jos lauma ei hyväksy sokeaa mukaansa, ei se lauma ole minkään arvoinen", Riitasointu puuttui puheeseen yllättäen. "Väittäisin, että hänestä on enemmän hyötyä kuin monesta täysin terveestä sudesta." Sävel hämmästyi sisarensa sanoja. Harvoin Sointu ylisti sisartaan muille. Yleensä kun mustanharmaa narttu tuntui ajavan muut kauas pois, ettei mitään pahaa vain tapahtuisi. Metkan käydessä makuulteen maahan, Sointu rentoutui aavistuksen. Maasta ei hetkessä ponkaistaisi kimppuun, Sointu näki olevansa etulyöntiasemassa. Niin, narttu ajatteli aina jokaisen tahtovan vain pahaa.
"Sinä näet eteesi", Sävel totesi ystävällisellä äänellä Metkalle heiluttaen häntäänsä. Valkeaturkki ei ollut katkera näkönsä puutteesta, susi oli oppinut olemaan kiitollinen siitä, mitä tuolla oli sen sijaan, että surisi sitä, mitä ei voinut saada. "Pystyt juoksemaan jäniksen perässä pelkäämättä kompastumista kuoppaan tai törmäämistä puuhun. Minä joudun varomaan jokaista askeltani, ellen tiedä reitistä etukäteen."
"Yhdessä pärjäämme kyllä, Sävel. Minä toimin silminäsi, kuten tähänkin asti", Sointu vakuutti lempeästi, pukaten kyyristynyttä sisartaan. "Nouse vain." Ja kuuliaisesti Sävel suoristautui, hakien jälleen tuttua turvaa ja voimaa henkisesti vahvemmasta sisarestaan. Asiaa helpotti myös se, että Sävel tiesi Metkan makaavan hangessa. Metka ei siis uhkaillut lainkaan, mikä taas tarkoitti, ettei alistuminen ollut tarpeellista. Sävel istahti hetken mielijohteesta alas, kiertäen häntänsä tassujensa lämpimäksi. Sointu seisoi, mutta näytti jo rennommalta, vaikkei hetkeksikään irrottanut keltaisia silmiään Metkasta. Suoraan silmiin ei Sointu tapittanut, seurasi vain jatkuvasti jokaista Metkan elettä.

" Niinkö tosiaan?" Kysyi Metka innostuneesti Soinnulta tämän sanoessa, että sisarestaan olisi enemmän iloa laumalle kuin monesta täysin terveestä sudesta. " Osaatko sinä jotain erityistä? Onko sinulla ehkä parempi kuulo kuin muilla susilla?"
Metka ei uskonut sellaiseen, mutta se elätteli toivetta, että tapaisi joskus jonkun toisen suden, joka tiesi mitä kasvia oli syötävä mihinkin vaivaan ja miten. Silloin narttu olisi saanut vaihtaa tietoja tämän kanssa. Vaan ei se ollut koskaan kuullutkaan kenenkään muun perehtyneen asiaan. Tuskinpa vain tämä Sävelkään oli kasvilisuuteen sen tarkemmin tutustunut. Muttas silti alati uteliasta Metkaa kiinnosti kuulla, jos toisessa oli jotain erikoista tarjolla.
" Onhan se sokealle yksinään mahdotonta pärjätä ilman laumaa, mutta sinulla on sisaresi" Metka jutteli Sävelelle." Minullakin on sisar, jonka kanssa olen jakanut palan polkua aina silloin tällöin, ja minä tiedän, miten paljon sellainen suhde parhaimmillaan merkitsee. Hän ei tosin yleensä kulje kanssani, vaan kuuluu erääseen laumaan...tai ainakin kuului, ennenkö metsäpalo hajoitti sen kesällä. Viimeksi kun näin, niin hän oli lähdössä etsimään laumansa rippeitä ja katsomaan mitä siellä on jäljellä."
Nyt Metka haukotteli leveästi varpaitaan venytellen. " Minne suuntaan te olette matkalla tästä? Vai kuljeksitteko vain johonkin päin?"

"Kyllä", Sointu vakuutti. Mustanharmaa pörhisti hiukan turkkiaan tyytyväisyydestä. Sävel ansaitsi jokaisen kehun, jonka vain voisi saada. Mustanharmaa Sointu kehui sisartaan liian harvoin, kyllä narttu sen tiesi. Toisaalta, kuka uskoisi oman sisarensa hokemia kehuja, jos muut vain halveksivat sokeuden tähden? Metka oli reilu, sen Sointu myönsi. Toinen ei järkyttynyt sokeudesta eikä selkeästi pitänyt sitä halveksuttavana asiana. Pisteet Metkalle hienosta reaktiosta.
"Minä... kuulen ja haistan paremmin kuin monet muut", Sävel myönsi vaikuttaen hiukan häpeilevältä. Sokea narttu ei mielellään kehuskellut itseään, pikemminkin Sävel pysytteli sivummalla ja vältteli keskustelua itsestään. Eihän narttu halunnut antaa ylpeää kuvaa itsestään, ettei juttukaveri vain suuttuisi.
"Hän lukee elekieltä taitavasti", Sointu kommentoi väliin. "Hän tietää valehtelun ja petoksen heti."
"Liioittelet taas", Sävel torui korvat luimussa. "Elinehto on, kun en pysty eleitä näkemään, aistia äänensävyistä mieliala tarkasti. Hengityksen rytmikin kertoo paljon", valkeankirjava narttu selitti luimien.

"Mikä lauma?" Sointu kysyi uteliaana, koettaen hakea ystävyyttä ääneensä. Siinä narttu ei oikein onnistunut, mutta ainakin kysymys kuulosti pehmeämmältä ja liki neutraalilta, kuin Sointu ei sittenkään vihaisi Metkaa. Sävel istui korvat luimussa, tuijotellen maata jalkojensa juuressa. Narttu ei tiennyt, mitä Sointu nyt aikoi. Niin kauan kun mustanharmaa sisar olisi kohtelias, ei Sävel puuttuisi puheeseen. Sitä paitsi, sokeaakin sutta kiinnosti, mihin laumaan Metkan sisar kuului.

" Niin olen kuullutkin, että sokeilla, tai jostain muusta kohtaa vajavaisilla susilla on sitten korostuneet muut aistit...se on aika mielenkiintoista, minusta."
Metka oli kiinnostunut kaikenlaisesta normaalista poikkeavasta. Ehkä vain oman uteliaan luonteensa vuoksi, tai sitten siksi, että vaelteli yksikseen niin paljon ja se kaikki yksinäisyys täytyi sitten täyttää jollakin.
Soinnun esitettyä kysymyksensä Metka siirsi katseensa tuohon tummanharmaaseen suteen ja katseli sitä lempeästi.
" Sisareni kuuluu, tai ainakin kuului sellaiseen laumaan kuin Nuormetsän lauma. Se oli ennen paloja käsittääkseni ihan hyvän kokoinen porukka, ja sitä johti alfapari; Haukka ja Säde. Lauman reviiri on joen tuolla puolella, vuorien eteläpuolella. Tai siis oli. Minä kun en tiedä mitään laumojen tilanteesta nyt palojen jälkeen..ainakaan reviirimerkkejä ei ole ollut siellä, missä niitä ennen on ollut. Voi olla, että moni hyvä susi on saanut surmansa kesällä, sillä se metsäpalo oli, sanoisinko...kattava."

Ainoastaan Sävelen rento olemus ja Metkan ystävällinen ääni estivät Sointua kivahtamasta Metkalle, ettei sisar ollut vajavainen millään tavoin. Mustanharmaa narttu hillitsi itsensä suurin ponnistuksin, turha nostaa meteliä asiasta, joka ei hetkauttanut Säveltä vähääkään. Eri asia olisi ollut, jos sokea susi olisi säpsynyt tai näyttänyt loukkaantuneelta.
"Nuormetsän lauma... Kuljimmeko sen rajaa pitkin, Sointu?" Sävel kysyi mietteissään Metkan lopetettua.
"Emme, kuljimme joen toisella puolella, Aarnimetsän lauman rajoilla", Sointu korjasi. Sävel nyökkäsi hitaasti, hakien sen jälkeen katseellaan Metkaa.
"Metsäpalo oli karmaiseva. Pieni laumamme hajosi sen myötä, siksi tulimme tänne, suurien laumojen luokse", Sävel sanoi korvat luimussa. "Emme edes nähneet liekkejä, mutta haistoimme niiden katkun ja kuulimme tuulen kantaman rätinän ja räsähdykset. Sointu johdatti meidät etelään, kauemmas palosta. Selvisimme, mutta palatessamme emme enää löytäneet laumaamme. Jokainen hajosi eri suuntiin", Sävel jatkoi luimien. Narttu oli tottunut käyttämään ilmaisua "nähdä", vaikkei valkeankirjava tosiasiassa koskaan nähnyt mitään. Sointu näki ja se riitti molemmille. "Voimme vain kuvitella, millainen se oli täällä."

Metka tunsi, miten ruumiin läpi kulki väristyksiä sen eläessä tulipaloa jälleen Sävelen kertoessa sisarusten kokemuksista.
" Olette oikeassa..se oli hirvittävää. Minä ja sisareni juoksimme kujanjuoksua jokivartta pitkin pohjoiseen kahden tulimeren välissä. Ensin liekit olivat vain joen itäpuolella, mutta hyppäsivät pian vastarannalekin. Välillä me uimmekin eteenpäin. Ja voitte kuvitella, että emme suinkaan olleet ainoita pakenijoita siellä jokiuomassa, vaan se kuhisi eläimiä aina karhuista ja hirvistä pienimpään metsämyyrään asti. Matkalla me vielä pelastimme mukaamme erään nuoren, savun pökerryttämän suden, ja kolmestaan me selvisimme solan läpi pohjoiseen, jossa sisareni tuntee seudun...se tunne, miten karva paloi karrelle kärjistään...kaikki se savunkatku ja ilma, joka poltti kun sitä hengitti...en todellakaan tahtoisi kokea sitä kamaluutta enää uudelleen! Minä olen ollut vaikka missä...jopa lumivyöryssä, mutta mikään ei ole vetänyt vertoja tuolle kesäiselle hirvittävyydelle!"

Sointu kuunteli Metkan puhetta rentoutuen jälleen aavistuksen. Mustanharmaa narttu istui hetken mielijohteesta alas, sallien sisarensa painautua häntä vasten. Sointu piti muiden susien läheisyydestä, jos vain luotti suteen. Säveleen narttu luotti, joten oli vain mukavaa, kun tunsi lämpimän kehon painautuvan vasten kylkeä. Sokea susi piti läheisyydestä vieläkin enemmän.
"Näytätte kuitenkin selvinneen hyvin", Sävel sanoi ystävällisesti. Niin, Metka kuulosti hyvävointiselta ja Sointu saattoi varmistaa, että toinen todellakin oli hyväkuntoinen. Mitä paremmalta tuntematon susi näytti, sitä epäluuloisempi Sointu oli. Vahingoittuneesta lajitoverista ei ollut harmia kuten terveestä ja vahvasta.
"Kukaan ei halua tulipalon toistuvan", Sointu sanoi yllättäen, osallistuen jälleen keskusteluun. Se oli nartun tapa viestiä edes alkukantaista ystävällisyyttä, sillä mustanharmaa ei osannut olla luontevasti tuntemattomien seurassa. Jokainen vastaantulija oli uhka ja vihollinen, kunnes toisin todistettiin. Metka oli hyvää vauhtia paljastumassa mukavaksi sudeksi, mikä olikin ainoa syy Soinnun istumiseen. Metka ei vaikuttanut vaaralliselta.

"Tästä talvesta tulee raskas kaikille. Metsien palaminen tuhosi paljon suojapaikkoja ja saalistusmaita, joten saaliit ja suojat ovat kivenalla tänä talvena. Toivottavasti luonto armahtaa edes sen verran, ettemme joudu vielä myrskyjenkin uhriksi", Sävel puheli ystävällisenä, tuijottaen sokeilla silmillään Metkaa. Vasta silloin suden mieleen juolahti, ettei haalean sinisten silmien tarkkailun kohteena oleminen ollut välttämättä Metkan mieleen. "Anteeksi", Sävel inahti korvat luimussa katseensa sivummalle kääntäen. Susi ei halunnut pitää silmiään kiinni, sillä se tuntui typerälle, mutta ei valkeankirjava narttu halunnut Metkan oloa epämukavaksikaan. Niinpä Sävel tuijotti sivummalle.
Sointu katseli keltaisilla silmillään valppaana mutta jo ystävällisempänä Metkaa, suurimman epäluulon ja kyräilyn kadottua katseesta. Sointu oli ehkä kylmä tutustuttaessa, mutta mikäli mustanharmaa narttu ei nähnyt tilanteessa uhkaa, susi rauhottui lopulta. Turha kyräillä, jos toinen ei tehnyt mitään epäilyttävää. Pikemminkin, jatkuva epäluuloinen tuijotus saattoi ajaa lajitoverit tekemään kaikenmoista typerää hermostuessaan. Eikä Sointu halunnut tappelua, vaan varmistaa itsensä ja sisarensa turvallisuuden.

" Selvisimme oikein hyvin moneen muuhun verrattuna, se täytyy myöntää. Ainoa mistä jouduimme pitempään kärsimään oli noesta mustunut turkki, ja minuun se ei vaikuttanut sitäkään vähää mitä muihin; tumma kun olen."Metka jutteli, ja haukotteli leveästi." Minä taidan olla ihan tosiaan uuvuksissa." Narttu sanoi sitten ja kokosi itsensä ylös lumihangesta hyvin verkkaisesti ettei aiheuttaisi hepulia Soinnulle, saati sitten Sävelelle. " Siinäkin mielessä olen tosiaan onnekas, että pesäkoloni säilyi lähes ennallaan. Se sijaitsee joen varrella täältä pohjoiseen. Mutta on totta, että monet suojat ovat tuhoutuneet...kuten nyt vaikka vanhat kuuset. Ja saaliit ovat hirveän vähissä. Eipä niitä muinakaan talvina liikaa ole ollut, mutta tämä talvi on kova. Tosin toivoa on, sillä saalistamamme hirvi oli pullea ja hyväkuntoinen. Se joukko oli selvästi vaeltanut jostain muualta näille seuduin, joten voimme toivoa, että niiden kaltaisia vaeltajia on lisää. Tosin, kun talvi tästä etenee...sanoisinko että helmikuuhun; voikin olla, että nälkään kuolevat saaliseläimet ovat meidän petoeläinten pelastus. Sanokaa minun sanoneen, että kevättalvella niitä makaa lumihangessa ketarat pystyssä kuin leskenlehtiä pättärällä huhtikuussa."
Metka pulputti kuin mikäkin teeri keväällä. Se onnistui olemaan iloinen ja kepeä puhuessaan vakavistakin aiheista. Tämä oli tyypillistä Metkaa; iloisuus ja keveys. Leikkisyys ja rentous kuuluivat myös Metkaan, eikä ollut kuin ehkä yksi Aarnimetsäläinen susi, johon se ei ollut tehnyt positiivista vaikutusta...no, saattoi olla että oli joku muukin. Ei Metka koskaan yrittänyt mitään vaikutuksia tehdä. Sille ei ollut niin suuri merkitys sillä,mitä jotkut vieraat hukat siitä olivat mieltä, mutta jotenkin vain muiden miellyttäminen kävi tältä leppoisalta nartulta ihan luonnostaan.


// Äitiiiii!!!!! Minä olen jotenkin ajatellut, että Metka on tulossa aarnimetsältä päin, vaikka sehän on tulossa pohjoisesta, liuskakivikkoi hässäkältä päin! Siellä ne luumun kanssa saalistivat! Eli siis jos olen sanonut etelä, niinse on pohjoinen, ja iä on länsi ja toisinpäin...voi äh. En nyt tiedä haittaako se niin, ettei asian kasnsa voi elää...korjaan tekstin, jos jossain vaiheessa iskee moinen inspiratsuuni, mutta muuten jääköön.//

// Eipä tuo mitään. :) //

Sävel kuunteli ystävällisesti, kallistaen hiukan päätään. Sokeiden silmiensä katseen valkeankirjava susi piti yhä hiukan Metkasta sivussa, ettei toinen vain ahdistuisi tuijotuksesta. Metkan noustessa hitaasti seisomaan, Sävel vilkaisi Sointua. Mustanharmaa susi nousi seisaalleen turkkiaan ravistellen, jolloin Sävelkin nousi ylös. Sokea susi tukeutui sisareensa kääntyessään jälleen Metkan puoleen. Sointu oli kiitollinen Metkan rauhallisesta liikkumisesta, sillä se vakuutti sanojakin selvemmin suden siitä, ettei lajitoveri aikonut mitään pahaa.
"Toivottavasti olet oikeassa", Sävel totesi. "Olisi mukava tietää, ettei talvesta tule yhtä kamala kuin mitä kesä oli." Sokea susi venytteli raukeasti, haukotellen päälle. Sointu seisoskeli häntä selkälinjan jatkeena, rauhoittuneena mutta yhä valppaana. Nyt mustanharmaa narttu ei kuitenkaan kyräillyt jatkuvasti eikä muutoinkaan näyttänyt räjähdysherkältä tapaukselta, vaan oli jo hiukan rennompi. Sävel aisti muutoksen Soinnun käyttäytymismallissa, mikä taasen sai sokean hukan luottamaan itseensä enemmän. Sävel oli tehnyt oikein tullessaan tervehtimään Metkaa.

// Lyhyt, mutta pakko mennä. //

Metka istuskeli rauhassa alallaan ja katseli vuoroin Sointua, vuoroin Säveltä. Sen valkeat kulmatäplät pompahtelivat sen osoitukseksi, että se oli sangen kiinnostunut kulloisestakin katseensa kohteesta. Metkan häntä lepäsi rauhallisesti lumella heilahtaen välillä laiskasti.
"Niin, toivon ettei kysymykseni ole tungetteleva tai mitään sellaista, mitä joku sen saattaisi ajatella olevan, mutta minne päin te olette tästä menossa? Onko teillä kenties jokin päämäärä...vai oletteko vasta hakemassa suuntaa, niin sanotusti?"
Samassa Metkan kuono nousi ilmaan ja lähti kääntymään itää kohti. Musta kirsunpää heilui pienesti puolelta toiselle, ja Metkan rento olemus valpastui hieman. Se oli haistanut jonkin oudon, mielenkiintoisen hajun; mutta haju katosi yhtä nopeaan kuin oli Metkan nenään tarttunutkin. Nyt se katsahti jälleen sisaruksia kohti, selvästi kysyvä ilme sudenkasvoillaan.
" Haistoitteko te sen...jonkin? Metka kysyi ja toivoi, että toiset osaisivat valaista sitä tiedolla, mikä kumma tämän uuden hajun aiheutti? Näissä erämaissa ei voinut olla kauhean monta asiaa, joita Metka ei ollut haistanut...vai voiko sittenkin?

Sointu vilkaisi vuoria kohti, kun Metka kyseli, oliko kaksikolla suunnitelmia matkan suunnaksi. Ei heillä mitään tarkkaa ollut, vai oliko? Sointu oli suunnistanut kohti solaa vain vaistonsa varassa, törmäten tälle kohtauspaikalle Sävelen pyynnöstä. Tarkkaa suuntaa ei kaksikko ollut päättänyt. Ensin pitäisi päättää, mitä he edes halusivat. Lauman suojaa vai ei, oli päivän polttavin kysymys. Sointu ei pitänyt henkilökohtaisesti ajatuksesta lainkaan, mutta Sävel ei kestänyt kaksioloa yhtä hyvin kuin Sointu.
"Haemme suuntaa", Sointu totesi. "Kun tiedämme, mitä haluamme, tiedämme myös, minne suunnata." Nartun puhe oli nopeaa, mutta se oli Soinnun tapa puhua. Mitä nopeammin sanat sai syljettyä suustaan, sitä nopeammin hampaat olivat käyttövalmina. Sävel puhui aina rauhallisesti, muodostaen tässäkin asiassa vastakohdan tummalle sisarelleen.

Sointu haistoi sen, mistä Metka puhui, muttei tiennyt, mikä se kummallinen asia oli. Sävel nuuski ilmaa keskittyneen oloisena, vaikka haju tuntui vahvana sokean suden kuonoon. Narttu sulki silmänsä miettiessään.
"Tunnen sen... En vain muista!" Valkeankirjava susi parahti turhautuneena. Korvat luimussa niskaan painuneina Sävel kohotti kuonoaan korkeammalle, koettaessaan virkistää muistiaan. Haju oli tuttu, mutta jollakin tavalla erilainen. Se oli kuin vanhuuden sairauksista kärsivä peura, hajun tunnisti peuraksi, muttei heti osannut sanoa, mistä omituinen lisä johtui. Myöhemmin sitten tajusi, että kyseessä oli vanha ja heikko eläin. Nyt sokea susi ei osannut sanoa, mikä aiheutti tämän hajun. Peura se ei ainakaan ollut, siitä Sävel oli varma. Tuulen puuskahtaessa uudelleen, haju kantautui vahvana susien kuonoon. Sointu koetti tunnistaa hajua, muttei saanut päähänsä, mitä haju oikeastaan tarkoitti. Mustaturkki vilkaisi vetoavasti Metkaa. Ehkä toinen olisi keksinyt? Sävel ainakin kamppaili muistojensa keskellä, koettaen yhdistää hajun johonkin tuntemaansa asiaan.

Sointu vilkaisi kohti Metkaa, ja tämä pudisti sille päätään kirsu ilmaa peraten.
" Oi en minä tiedä" Se sitten sanoi harmistuneena, kun haju katosi jälleen. Nyt Metka alkoi jo käydä vähän epäluuloiseksi tämän asian kanssa...mikä se saattoi olla?
" Mitä mieltä te olette? Hiivitäänkö hajun suuntaan tuulen alla ja käydään tarkistamassa tämä asia...toinen vaihtoehto on pötkiä tiehensä, mutta minusta olisi turvallisinta tietää, että mistä ihmeestä on kyse!?" Se katseli kummankin seuralaisensa suuntaan...Metka ei oikein osannut päättää, kumpi sisaruksista lopulta teki päätökset tämäntapaisissa asioissa...vaikutti siltä, että Sointu tietenkin, mutta ne olivat niin hyvin yhteen nivoutuneita Sävelen kanssa, ettei Metka ihan osannut sanoa.
Tuuli virisi taas, ja toi tuota hajua lisää..." Eikö se teistäkin ole tullut hieman lähemmäs...ja voimakkaammaksi? Metka kysyi käytettyään kuonoaan jälleen. Sitten se katsahti kohti vaaleampaa Säveltä; " Joko sinä voit kuulla jotain merkittävää? Minun korviini ei kantaudu yhtään mitään muuta, kuin metsä vain..."