Kotia kohti

Pakkanen oli kiristynyt ja taivas seljennyt jo aamuaikaisella. Auringon kohotessa pilvettömälle taivaalle, saattoi hetken ajan kuvitella laakson hohtavan kauneutta. Lumihanki kiilsi kultaisena auringon hohteessa, hanki oli pinnalta jäinen yön pakkasten jälkeen. Musta, palanut maa oli peittynyt valkeaan, puhtaaseen lumihuntuun, jonka aurinko kultasi loistollaan. Sola näkyi edessäpäin kuin porttina talven ihmemaahan.

Kaksi sutta kulki peräjälkeen metsässä, kahlaten lumihangessa sitkeästi eteenpäin. Harmaa susinarttu kulki ensimmäisenä sivuilleen vilkuillen, korvat valppaasti puolelta toiselle kääntyillen. Häntä roikkui selkälinjan tasalla suden astellessa lyhyin ja terävin askelin eteenpäin. Valkea narttu kulki sisarensa takana, hiukan kumartuneena, häntä koipiensa välissä. Toisin kuin harmaa susi, tämä narttu ei katsellut ympärilleen. Korvat kyllä kuuntelivat ääniä ja kuono etsi hajuja, mutta pää ei kääntyillyt.
”Missä olemme? Täällä haisee susilauma”, Sävelrikko kysyi epävarmalla äänellä.
”Matkalla solaan, vuoren rinteiden lähellä. Emme ole reviirillä, älä huoli”, harmaa narttu vakuutti lempeästi.
”Oletko varma? Minusta haju on voimakas.”
”Olemme lähellä, muttemme rajojen sisällä.”
”He voivat silti tulla”, Sävel huolehti, ääni värähtäen. Korviaan luimien ja häntänsä tiiviisti koipiensa väliin painaen susinarttu uikahti pelokkaasti. Riitasointu pysähtyi ja kääntyi kasvotusten sisartaan kohti.
”Kaikki on hyvin, Sävel. Eivät he tule. Sitä paitsi, täällä on parempi liikkua kuin vuoristossa.”
”Olet oikeassa, olet hieno susi, Sointu. Luotan sinuun.”
”Minäkin luotan sinuun”, Riitasointu vastasi, puskien päällään kannustavasti sisarensa hartiaa. Tyytyväisenä sokea narttu vastasi eleeseen, suostuen jälleen seuraamaan harmaata narttua halki hangen.

Riitasointu katsoi ympärilleen kaksikon päästyä joelle. Sävel seisoi harmaan nartun takana, haistellen ilmaa ja sen mukanaan tuomia tuoksuja. Sointu katseli keltaisilla silmillään, ihmetellen ja yhä uudelleen järkyttyen.
”Kaikki näyttää erilaiselta”, narttu sanoi hiljaa. Sokea Sävel kääntyi kohti sisartaan, roikottaen häntäänsä.
”Kaikki haisee erilaiselta”, Sävel vastasi, katsoen mitään näkemättömillä silmillään ympäri aluetta.
”Kaikki on erilaista”, Riitasointu lopetti, tuijottaen keltaisilla silmillään pistävästi ympäristöään. Narttu toivoi, ettei mitään tulipaloa olisi koskaan tapahtunutkaan, että kaikki olisi kuten ennen. Heillä olisi pieni laumansa, turvapaikka ja pesäkolot, luotettavaa seuraa. Heillä olisi perhe. Nyt he olivat kaksin, tutulla seudulla joka ei kuitenkaan ollut tuttu. Tulipalo oli muuttanut kaiken.

Hiljaisuus laskeutui susien välille. Sanoja ei tarvittu, molemmat tunsivat toisensa ja tiesivät, mitä toinen ajatteli. Sisarukset olivat läheisiä, kasvaneet yhdessä, selvinneet yhdessä, aina toinen toistensa tukena. Riitasoinnun tarjoama tuki oli paljon konkreettisempaa, tumma susinarttu auttoi sokeaa sisartaan kaikessa. Sointu kulki edellä, jotta Sävel kuulisi reitin. Sointu kertoi, miltä joku näytti, jotta Sävel osasi mielessään koota nimistä ja hajuista myös kuvia. Sointu hoiti metsästämisessä vaikeimmat osat, jotta sokea susi ei joutuisi suin päin vaaraan. Sointu toimi Sävelen silminä. Sävelen puolelta tukeminen ei ollut yhtä selkeää. Sävel oli kuitenkin Soinnulle rakas, eikä mustanharmaa narttu voinut kuvitella elämää ilman sokeaa sisartaan. Sävel oli aina läsnä, luotti Sointuun, tasapainotti sisarensa räväkkää luonnetta. Ilman Säveltä, Sointu olisi täysin pulassa, epävarma ja epäluuloinen erakko.

”Mennäänkö?” Sävel kysyi hiljaa, tuijottaen haalean sinisillä silmillään kohti Sointua. Mustanharmaa narttu oli aina ihmetellyt, miten Sävel tiesi, missä hän oli ja katsoi erehtymättä suoraan kohti. Sävel oli selittänyt, että löysi Soinnun kaikista helpoiten, koska tiesi tarkalleen, mitä etsiä. Muiden tapoja ei sokea susi tuntenut, joten silloin Sävel erehtyi useammin tuijottamaan ohi kuin katsomaan suoraan kohti. Itse Sävel ei nähnyt siinä mitään pahaa, sehän vain tarkoitti, ettei kukaan erehtyisi pitämään Säveltä uhkana itselleen. Sointua se häiritsi, sillä se kertoi selvästi, ettei Sävel nähnyt. Se paljasti valkeankirjavan nartun heikkouden hetkessä jokaiselle vastaantulijalle.

Soinnun tapa oli ajatella jokaisesta pahinta mahdollista ensimmäisenä. Jokainen halusi satuttaa heitä, viedä heidän saaliinsa, ajaa heidät pois. Sen takia mustanharmaa oli aina valmiustilassa, aina yhtä epäluuloinen, varovainen ja toisaalta räväkkä. Hyökkäys oli paras puolustus, kuten Sointu aina itselleen muistutti. Iskemällä ensin saattoi yllätyksen suoman edun turvin säikäyttää vaaran pois paikalta. Sävel muodosti tässä jyrkän vastakohdan Soinnulle. Sävel luotti jokaiseen, uskoi kaikista löytyvän hyvää ja pelokkuutensa keskellä välitti kaikista. Sävel ei ollut räväkkä ja itsevarma, kuten Sointu, vaan pelokas ja arka. Sen takia tervehtiminen oli aina yhtä vaikeaa. Sointu olisi voinut huikata tyytyväisenä tervehdyksensä, jos olisi ollut lämpimämpi ja avoimempi luonteeltaan. Sävel taas halusi aina tervehtiä, muttei pelkonsa keskeltä uskaltanut joka kerta. Niinpä valkeankirjavan tervehdykset tuntuivat olevan maasta madellen huudettuja uikahduksia, Soinnun seisoessa hiljaa ja epäluuloisena rinnalla.

Siinä oli tiettyä turvallisuuden tunnetta, kun uusi tilanne noudatti aina aluksi samaa tuttua kaavaa.

”Mennään”, Riitasointu vastasi, asettuen jälleen sokean sisarensa edelle. Paluu kotiin ei olisi helppoa, mutta mustanharmaa toivoi takaisin tulon olevan sen vaivan arvoista. Sitä paitsi, Sävelrikko tarvitsi tätä, joten Sointu tekisi kaikkensa, että kotiinpaluu olisi helpoin mahdollinen sokealle sudelle. Uuden elämän rakentaminen vanhan onnen raunioihin olisi raskasta, vaikeaa ja haastavaa, mutta kaksikko oli valmis koettamaan onneaan.

Ehkä he vielä eläisivät onnellisina tällä alueella, jota olivat koko ikänsä kutsuneet kodikseen ja joka oli aina edustanut toivoa ja onnea.