Uuteen aamuun

Syysillan viileys oli saanut nuoren suden käpertymään tiukalle kerälle pesäkoloonsa joen vierelle. Punaturkkinen susi tuijotti mitään näkemättömin silmin multaista seinää, korvat lohduttomasti taaksepäin taittuinena. Kotkankynsi paransi hiukan asentoaan, peittäen pitkät koipensa punertavalla hännällään. Siniharmaat silmät tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen, kun nuori susi muisteli aikoja, jolloin kylmyydestä ei tarvinnut huolehtia. Niitä aikoja, kun ympärillä oli lauma. Ympärillä oli perhe, veljet, äiti ja isä. Kaikki olivat lähellä, valmiina auttamaan. Oli sisaruksia, joiden kanssa leikkiä.

Hitaasti Kotkankynsi lähti liikkeelle, ryömien ulos pesäkolostaan. Päänsä raikkaaseen ilmaan saatuaan susi katsoi ympärilleen valppain silmin, ennen kuin ryömi esiin kokonaan. Parempi vara kuin vahinko. Kotkankynnellä ei ollut varaa virheisiin, sillä nuori susi ei pärjäisi loukkaantuneena päivääkään. Jo nyt elämä oli riittävän hankalaa, eikä punaturkki kaivannut enää yhtäkään haastetta lisää.

Kuun valossa Kotkankynnen tilanteen kurjuus paljastui täydellisesti. Nuori susi näytti suoraan sanottuna surkealta. Kiiltonsa menettänyt punainen turkki oli paikoitellen varsin ohut ja kylkiluut pystyi erottamaan turkin lävitse. Lantion seudulla luut törröttivät terävinä, saaden nuoren suden näyttämään jo puoliksi kuolleelta. Askeleen mataluus ja liikkeiden sulavuus kielivät äärimmäisestä tarpeesta säästää voimia. Susi asteli pää selkälinjan tasolla, korvat valppaasti yön ääniä kuunnellen. Tottuneesti susi kulki kohti määränpäätään kertaakaan kompuroimatta, sillä monia kertoja oli uros tämän saman matkan kulkenut.

Joelle päästyään uros laski päätään juodakseen kirkasta vettä. Kotkankynsi pystyi maistamaan syksyn saapumisen jopa vedestä. Kylmyys oli täällä, eikä se hetkeen lähtisi pois. Susiuros joi lisää, lipoen vettä janoisena. Nälkä oli jatkuva vieras nuorelle urokselle, ja pian olisikin aika lähteä etsimään lähintä syömäkelpoista eläintä. Susi toivoi olevansa onnekas tänä yönä, sillä aiemmin karhu oli kulkenut tällä suunnalla. Ehkäpä jostakin lähistöltä löytyisi raato syötäväksi.

Uros asettui makuulteen joen töyräälle, roikottaen toista etutassuaan vain muutaman sentin päässä veden pinnasta. Vedenvirtaus oli tuskin havaittavaa. Punaturkki tuijotti peilikuvaansa veden pinnasta, korvat surullisesti taaksepäin kääntyen. Uros kaipasi perhettään, laumaansa, kotiaan. Kaipaus tuntui liki fyysisenä kipuna Kotkankynnen sisällä. Aiemmin susi oli tehnyt kaikkensa päästäkseen eroon emonsa rasittavasta ohjeistuksesta. Nyt Kotkankynsi olisi antanut toisen etutassunsa päästäkseen takaisin emonsa luokse. Pienenä pentuna susi oli nauttinut yksinäisyydestään, itsenäisyydestään, kyvystään selvitä itse. Tällä hetkellä punaturkki vain kaipasi lajitoverin seuraa. Jotakuta vahvempaa, viisaampaa, aikuisempaa.

Tai edes veljeään Ronskia, jota oli niin karusti kohdellut aiemmin.

Susi tuijotti syvälle peilikuvaansa, nähden vain huonokuntoisen, yksinäisen ja surullisen suden tuijottamassa takaisin. Kotkankynsi rikkoi peilikuvan tassullaan, kun tuijottaminen kävi liian vaikeaksi. Suru söi punaturkkia sisältä päin, kaipauksen täyttäessä mielen. Uros halusi palata ajassa taaksepäin. Takaisin siihen onnellisuuteen, jota ei ollut osannut arvostaa pienempänä.

Kotkankynsi pelkäsi. Sitä oli turha kiistää, sillä pelko oli asettunut asumaan noihin siniharmaisiin silmiin. Pelko siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Pelko siitä, näkisikö punaturkki enää seuraavaa yötä vai oliko tämä viimeisiä hetkiä. Pelko oli jatkuva vieras, se oli alkanut kytemään nuoren suden mielessä, vallaten hitaasti enemmän alaa.

Uros nousi seisomaan, kohottaen surullisena kuononsa tähtitaivasta kohti. Yksinäisen suden ulvonta kohosi täyteläisenä taivaalle, kutsuen ja anoen. Surullista tarinaansa kuulle laulaen, Kotkankynsi purki epätoivonsa, pelkonsa ja yksinäisyytensä yhteen suoraan sydämestä kumpuavaan ulvontaan. Olen täällä, löytäkää minut! Toivonsa Kotkankynsi oli menettänyt jo aikoja sitten, mutta itsepäisenä sutena ei punaturkki halunnut luovuttaa. Täällä punaturkki oli syntynyt, tälle reviirille, tähän perheeseen. Nyt, yksin ja hylättynä, susi oli jo alkanut miettiä muita mahdollisuuksia. Samalla kodin jättäminen tuntui liian vaikealta.

Mutta kylmyyden lisääntyessä, ei Kotkankynnelle ollut jäänyt vaihtoehtoja.

Ulvonta kuoli viimeiseen värähtävään säveleen, kun punaturkki sulki silmänsä kerätäkseen tahtonsa rippeet kasaan. Perhe oli hylännyt punaturkkisen jäsenensä. Ehkä he olivat kuolleet yksi kerrallaan, ehkä hekin olivat lähteneet uusille alueille, valloittamaan uutta reviiriä. Täältä ei Kotkankynsi enää löytänyt ketään, eikä mitään. Punaturkki oli kulkenut halki pahoin palaneen reviirin, nähnyt kuinka kasvit alkoivat hitaasti valloittaa palaneita alueita ja kuinka saaliseläimet olivat hitaasti palanneet. Perhettään ei Kotkankynsi ollut löytänyt. Suden oli jatkettava eteenpäin. Talvi painoi päälle raskaasti, eikä Kotkankynsi elätellyt pienintäkään toivetta yksinään selviytymisestä. Punaturkki oli odottanut uskollisesti, mutta nyt oli mentävä.

Silmänsä aukaisten uros astui joen jäätävään veteen, kahlaten toiselle puolelle. Susi kääntyi katsomaan reviiriään, kotiaan, viimeistä kertaa. Uudemman kerran kohosi ulvonta syysillan kirpeän raikkaaseen ilmaan, kun punaturkki antoi ulvontansa välittää hyvästinsä kodilleen, perheelleen ja elämälleen täällä. Oli uuden alun hetki. Vihdoin yö saisi väistyä uuden aamun tieltä.

Punaturkki otti ensimmäisen, haparoivan askeleensa tälle vieraalle maalle, kiihdyttäen kävelynsä nopeasti jolkotteluun. Susi seurasi jokea vähän matkaa, ennen kuin täysin harkitusti käänsi selkänsä reviirilleen. Hetkessä jolkottelu kiihtyi täyteen juoksuun, kun Kotkankynsi ryntäsi kauemmas reviiristään. Suden olisi saatava etäisyyttä itsensä ja vanhan kotinsa välille, ennen kuin viimeinenkin tahdonvoiman ripe katoaisi ja punaturkki löytäisi itsensä pesäkolostaan uikuttamasta. Vain yksi ajatus täytti Kotkankynnen mielen.

Kaipaan laumaani, mutta uusi elämä toisessa laumassa odottaa minua.