Talven merkit

// Naar tähän suuntaan. :) //

Talven merkit olivat ilmassa vahvoina ja selkeinä, jos vain tiesi, mitä etsiä. Hitaasti mutta varmasti syksyn lempeä viileys alkoi vaihtumaan terävämpään, viiltävään kylmyyteen ja hämärän sijaan iltaa hallitsi liki täydellinen pimeys. Pilvetön taivas levittäytyi laakson ylle suurena tummana peittona, jota kirkkaat tähdet rei'ittivät.

Suuri susiuros kumartui juomaan joesta, joka halkoi laaksoon vievää solaa. Uros oli ollut liikkeellä koko päivän, kulkien reviirin rajaseuduilla varmistamassa, että jokainen tietäisi, mistä alkoi Nuormetsän alueet. Nyt susi oli kuitenkin vaeltanut joenvartta pidemmälle, kunnes saavutti solan. Kaataja ei aikonut lähteä tämän kauemmas, sillä reviiri odotti takanapäin. Laaksossa ei ollut mitään, miksi suuren uroksen olisi sinne pitänyt suunnata, sillä perhe oli Nuormetsän alueella. Uteliaisuus oli saanut Kaatajan kulkemaan näinkin kauas, sillä susi halusi tietää edes jotakin, mitä laakson sisällä tapahtui. Nuormetsän alueille kun ei viimeaikoina ollut kantautunut uutisia muiden laumojen tilanteista tai laumattomista niin ikään.

Tummanharmaa susi asettui makuulteen pehmeälle nurmelle, levätäkseen hetken. Koko päivän kuljettuaan, pienet lepotauot olivat olleet paikallaan. Sitäpaitsi, yö oli susien aikaa, juuri nyt Kaataja ei kokenut oloaan uhatuksi. Hyvä syy siis levätä hetkinen, ennen kuin voisi palata takaisin oman lauman alueelle. Uros antoi ajatustensa vaeltaa laumaansa, josta oli tullut varsin tärkeä Kaatajalle. Olkoonkin, ettei susi tuntenut jokaista laumalaista niin hyvin kuin toivoi, ystäviä laumasta kuitenkin löytyi. Mistä suden ajatukset kulkivatkin Katalan kautta lauman toiseen alfaan, Säteeseen. Kaataja tunsi pienen syyllisyyden pistoksen, sillä susi ei varsinaisesti ollut tehnyt mitään tutustuakseen alfaansa paremmin. Aiemmin Säde oli aina jäänyt Haukan varjoon Kaatajan silmissä, ja nyt Katala oli se kirkkaampi johtotähti. Uros painoi mieleensä, että etsisi myöhemmin alfanartun tehdäkseen selväksi kunnioituksensa myös toista alfaansa kohtaan.

Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika. Uros oli lähtenyt oma-aloitteisesti varmistamaan rajoja ja selvittelemään, minne riista alkoi kokoontua näin talven lähestyessä. Kun Kaataja palaisi reviirille, voisi uros toivottavasti viedä mukanaan hyviä uutisia saaliseläinten suhteen, ennen kuin etsisi Säteen juttutuokiota varten.

((Hei. Kaatajalla on hyvä idea.))

Kylmä ilma oli ristiriidassa luonnon värien kanssa. Vaikka tuuli kertoi, että talvi oli saapuvilla, metsän punaisen ja kullankeltaisen sävyt ja päivisin aurinko lupasivat ikuista lämpöä. Sudet eivät värimyrskystä piitanneet. Sitä paitsi ne olisivat tienneet, ettei lupaus ollut totta.

Musta, kohmettunut karva oli painautunut väriseviä kylkiä vasten. Joen vesi oli kylmää, hyytävän kylmää, mutta karvoja kantava susi ei piitannut.
Tuisku oli pannut merkille joessa hypähtelevät lohet, Matti Myöhäset, jotka yrittivät vielä ehtiä jatkamaan sukuaan. Susi muisti hämärästi, (tai oikeastaan se oli vaistotoimintaa), miten sen emo oli kahlannut joessa ja napannut taitavasti kalan. "Ruodot ovat perseestä, mutta tämä on ihan toista kuin kaninpoikaset", hän oli sanonut.
Uros sähläsi vedessä ja urahteli turhautuneena, kunnes viimein se iski hampaansa sileään, pehmeään suomuun, joka tarttui sen suupieliin ja kaulapartaan.
Tuisku asettui vähän matkan päähän joesta. Se oli seurannut joen vartta Laaksosta asti. Mustaturkki tiesi, että lohi oli arvokasta ravintoa, varsinkin sen alfan nuorelle jälkikasvulle. Ja Tuisku oli päättänyt tehdä parhaansa lauman hyväksi. Sillä oli ollut kauan epävarma olo, koska sudet olivat laumaeläimiä, eikä uros ollut oikein kuulunut mihinkään. Siltä oli viety kaikki, se oli itse luovuttanut. Mutta ei enää.
Nyt oli tärkeintä, että pennut saivat syödäkseen - tosin ennen sitä Tuisku aikoi syödä yöpalansa itse. Valkea, yksinäinen kuu valaisi sen aterioimista. Vaikka susi oli musta, sen erotti helposti. Jos ei muuten niin märän turkin hajusta ja hengityshuuruista, jotka haihtuivat yön mustuuteen sekunneissa.

// Kaatajalla noita hyviä ideoita riitää... eikun? :'D Mutta joo, joskus hamassa tulevaisuudessa voisi Kaataja kohdata Säteen. //

Kaataja havahtui kevyestä unestaan kuullessaan veden loiskintaa ja matalaa, ilmeisesti turhautunutta urahtelua. Susi nousi seisaalleen, kuunnellen valppain korvin ääniä. Uroksen todetessa, että tuntematon lajitoveri oli laakson suunnalla, Kaataja lähti liikkeelle. Ehkäpä toinen jopa asui laaksossa ja osaisi kertoa jotakin hyödyllistä siellä vallitsevasta tilanteesta.

Suuri susi jolkotteli reippain askelin lähemmäs, haistaen märän Tuiskun kauan ennen kuin pystyi näkemään lajitoverinsa. Haistaessaan lohen ja nähdessään, kuinka toinen ilmeisesti valmistautui syömään, Kaataja hidasti vauhtiaan, pysähtyen kunnioittavan välimatkan päähän.

"Iltaa", uros tervehti hännänpää kevyesti heiluen. "Olisin toivottanut hyvää saalistusonnea, mutta nähtävästi onni kohtasi jo sinua", susi jatkoi hyväntuulisesti, katsellen suoraan kohti Tuiskua, katsekontaktia kuitenkin vältellen. Uros haisteli ilmaa, vetäen kirpeän kylmää yöilmaa syvälle suuriin keuhkoihinsa. Haju oli kaukaisesti tuttu, mikä sai Kaatajan epäilemään, että tiesi lauman, johon tämä susi kuului. Itse susi kun ei kovin tutulta Kaatajalle vaikuttanut. Toisaalta, kaikki muuttuivat.

"Olen Karhunkaataja, tunnetummin tosin Kaataja", uros esitteli itsensä yksinkertaiseen tapaansa. "Nuormetsän laumasta", susi vielä lisäsi, siltä varalta ettei Tuisku tunnistanut laakson ulkopuolisen lauman hajua. Varmasti toinen pystyi hajusta päättelemään, ettei Kaataja laumaton ollut, mutta jos ei aiemmin ollut kohdannut Nuormetsän laumalaisia, varsinkaan pitkiin aikoihin, ei haju varmasti olisi se tutuin. Parempi sanoa ääneen ja välttyä väärinkäsityksiltä - vaikkapa siltä, että Kaatajan alfa olisi Veri.

"Korjaa toki, jos olen väärässä, mutta taidat kuulua Harakansilmän pieneen laumaan?" Susi kysäisi hetken mielijohteesta, muistellen lämmöllä kaikkia kohtaamiaan Harakan lauman jäseniä. Liki huvittuneesti Kaataja mietti, että tunsi enemmän Harakan laumalaisia kuin muista riippumattomia laumattomia. Sinällään hauskaa, ettei Kaataja itse ollut koskaan kuulunut Harakan laumaan, mutta pitkään oli laumattomana vaeltanut tässäkin laaksossa.

((*Excellent.*))

Tuisku piteli saalistaan etutassujensa välissä ja raastoi sitä vähän epätoivoisesti. Se kuitenkin aisti toisen öisen kulkijan läsnäolon ja kohotti katseensa.
Tuiskun näkökenttään oli ilmestynyt varmanoloinen, kokeneempi uros, jonka turkilla lepäsi lauman tuoksu. Luonollisestikin mustaturkki nousi valppaana. Se ei todellakaan haastaisi Kaatajaa.
Koko toisen suden olemus ja käytös oli antanut Tuiskulle miljoona syytä olla tekemättä niin.

"Iltaa", se vastasi. Ei toinen takuulla ollut Veren piskejä. "Kiitos. Vesi tosin voisi olla lämpimämpääkin", susi jutteli. Sen sieraimet laajenivat kirsun työskennellessä eri hajujen kimpussa. Keltainen katse vilkuili jonnekin toisen ohimon tienoille häntä vaakatasossa.
Kun Kaataja sanoi olevansa Nuormetsäläinen, Tuisku rauhoittui. "Aivan, minusta tuntuikin, että tunnistin hajun. Eräs... Eräs tuttuni on teikäläisiä. Nimeni on Tuisku", susi sanoi vetäen suupielensä taakse ystävällisyyden merkiksi, mitä tosin oli vaikea nähdä. "Ja kyllä, osuit oikeaan. Liityin Harakansilmän laumaan edellisenä syksynä." Tuisku oli saanut vastata monella eri tavalla samaan kysymykseen. Se ei olisi enää kauaa nuori susi, ja uros toivoi, että voisi sanoa Harakan laumaa perheekseen vielä vuosienkin päästä.
"Mikä tuo Nuormetsän suden Solalle?" Tuisku kysyi silkasta uteliaisuudesta. Sen käsityksen mukaan Nuormetsä sijaitsi matkan päässä Solan suusta*.
*Kartan mukaan n.50km, mutta en nyt keksinyt miten ilmaista asian sudenmittoina ja järkevästi. :'D

Tuisku ei vaikuttanut uhkaavalta tai haastavalta, mikä rauhoitti Kaatajan mieltä. Susiuros luotti omiin kykyihinsä mitä valtataisteluun tuli, muttei nähnyt sitä välttämättömäksi. Kaataja suosi rauhallista, järkevää keskustelua ivallisten kommenttien ja viiltävien haukkujen sijaan. Onnekseen susi totesi osaavansa yhä, kaiken jälkeenkin, näyttää ystävällisyytensä jo kaukaa. Turha aloittaa tappelua, tämäkin kohtaaminen olisi ollut huomattavasti ikävämpi, jos heti oltaisiin aloitettu siltä pohjalta, että kenen häntä nousee korkeimmalle.

Tuiskun sanat siitä, että tunsi jonkun Nuormetsäläisen, saivat Kaatajan valppaaksi ja hitusen normaalia uteliaammaksi. Niinpä susi päätti koittaa onneaan kysyen: "Kuka laumastani on tuttavasi?" Äänessä ei ollut minkäänlaista epäluuloisuutta tai vihaa, päinvastoin. Kaataja vain halusi vilpittömästi tietää, kenet Tuisku tunsi, vaikka vain välittääkseen terveiset.

"Toivon vilpittömin mielin, että lauma voi edelleen hyvin. Kuulin jo aiemmin, että siirryitte alemmas vuorelta, mistä en voi olla kuin iloinen puolestanne. Puhuin alfasi kanssa vuorten vaarallisuudesta lumen saavuttua...", Kaataja jutusteli, antaen äänensä häipyä olemattomiin loppua kohden. Susi näytti muutaman sekunnin ajan muistoihin vajonneelta, mutta havahtui nopeasti. "Toivottavasti Verestä ei ole ollut vaivaa", uros mutisi huolestuneen kuuloisena. Alaspäin siirtyminen kun tarkoitti Rinnemetsän alueiden läheisyyttä, mikä ei Veren tuntien sopinut ylimieliselle alfalle lainkaan.

Tuiskun kysymys Kaatajan tarkoituksista Solalla sai uroksen heilauttamaan häntäänsä rennosti. "Kiertelin laumani alueita, vahvistamassa rajoja ja etsimässä saaliseläinten uusia alueita. Uteliaisuus johdatti minut tänne, kenties toivo siitä, että kuulisin jotakin laakson laumojen tilanteista. Pitkään aikaan kun en laakson mailla ole liikkunut, eikä Nuormetsän alueille ole suuria uutisia kantautunut aikoihin", tummanharmaa uros selitti avoimesti ja vailla minkäänlaisia estoja. Mitä sitä suotta valehtelemaan, eihän Kaataja mitään pahaa ollut täällä tekemässä. Sitä paitsi, Sola ei kuulunut yhdellekään laumalle, mikä tarkoitti vapautta liikkua missä mieli. "Voisin melkein kysyä samaa sinulta.... Omakaan reviirisi ei ole aivan kahden loikan päässä", Kaataja huomautti hyväntuulisuus äänestä läpi paistaen. Susi oli tyytyväinen, mikä välittyikin rentona ja ystävällisenä kehonkielenä mustalle lajitoverille.

"No sitten on hyvä, että voin sanoa meillä menneen hyvin. Ei mitään konflikteja, ruokaa on riittänyt osaksi varmaan juuri sen takia että meitä ei ole paljon", Tuisku sanoi yllättyneenä siitä, että Kaataja oli sen johtajan tuttu eri laumasta. Se oli tietysti vain posiitiivinen sattuma.
Tuisku nuuski maata ja otti pari varovaista askelta Kaatajan suuntaan ennen kuin painoi takalistonsa alas. Ei ollut mitään syytä olla varuillaan, Nuormetsäläiset olivat aina olleet hyvää sakkia, ja Karhunkaataja oli Harakan ystävä.
"Katala, joka olettaakseni on nykyään betanne, oli aikoinaan minun betani. Tapasin hänet ja silloisen alfani, kun olin vasta pääsemässä pentuvaiheesta. Minä arvostan häntä ja kunnioitan hänen päätöstään aloittaa alusta Nuormetsässä." Tuiskun äänestä kuulsi ylpeys. Ei tarvinnut olla kovin fiksu tajutakseen, että sisimmässään se edelleen tunnusti Katalan johtosutenaan.

Kaatajan mainitessa Veren, mustaturkin korvat kääntyivät taakse, ei pelosta vaan enemmänkin inhosta. Näytti vähän kuin sen niskakarvat olisivat nousseet. Tai ehkä se oli vain tuuli.
"Veri... Minä... Ei, ei hän ole vaivannut laumaamme, mutta en voi sanoa, etteikö minulla olisi mitään häntä vastaan." Se oli lievä ilmaus. Koko uroksen olemus yhdessä kylmettyneen äänenpainon kanssa huusi sitä, että sillä oli jotain henkilökohtaista, Vereen liittyvää hampaankolossa. "Meillä on pari kanaa kynimättä", Tuisku totesi.
Tuuli ulvoi vuorilla ja osa viimasta kulkeutui Solan läpi pöllyttäen lehtiä ja eläinten turkkeja. Luontainen huoli, velvollisuudentunto laumasta kävi Tuiskussa sen miettiessä, oliko muilla tarpeeksi lämmin, vaikka tietysti oli.
"Seurasin jokea. Virtaus on voimakkaampi täällä kuin suuren järven lähellä Laaksossa ja lohet hyppivät. En oikeastaan tiedä miksi, mutta ne ovat helppo välipala, ja se riittää minulle. Velvollisuuksiahan minäkin olen täällä suorittamassa. Ajattelin, että laumamme pari vintiötä kaipaa jotain vaihtelua ainaisiin rusakoihin ja hirviin." Susi heilautti häntäänsä ja nuolaisi kirsuaan. Se ei ehkä koskaan saisi omia pentuja, mutta ehkä sen ei tarvinnutkaan.

((Pakko tarkentaa vielä, että kanoilla Tuisku tarkoitti lähinnä naaraspuolista lintua, eikä varsinaista kanaa. ;D))

Kaataja kuunteli hyvillä mielin Tuiskun vakuutuksen siitä, että lauma oli kunnossa. Susiuros oli vilpittömän iloinen Harakan hyvästä menestyksestä laumansa suhteen, sillä Tuiskun alfa oli tosiaan jättänyt lähtemättömän vaikutuksen Kaatajaan. Kyllä siinä oli hyvä alfa johtajaksi, siitä ei Kaatajalla ollut epäilystäkään.
"Olen iloinen kuullessani, että laumallasi menee hyvin", Kaataja vakuutti lempeästi, jatkaen: "En tosin odottaisi vähempää alfasi kaltaiselta sudelta. Hän kyllä osaa luoda lauman, joka koostuu taidokkaista yksilöistä, mutta jotka pystyvät saumattomaan yhteistyöhön."

Yllättyneisyys paistoi läpi jokaisesta eleestä, kun Tuisku kertoi Katalan olevan tämä tuttu Nuormetsäläinen. Susi heilautti häntäänsä muutaman kerran huomattavasti reippaammin, istuen myös alas kuten Tuiskukin oli tehnyt. "En voi väittää, ettenkö yllättynyt. Katalalla ei tuntunut liikaa ystäviä olevan, kun hän ensimmäisen kerran Nuormetsään saapui", Kaataja jutusteli yhäkin hiukan yllättyneenä. Mikä oli todennäköisyys sille, että hyvän ystävän Katalan vanha laumalainen oli Kaatajan toisen tuttavan laumassa, ja nyt kohtalon oikusta Tuisku oli talsinut suuren uroksen näköpiiriin ensimmäisen kerran? "Katala on alfani, ei betani", Kaataja korjasi lempeästi, tuntien ylpeyttä ruskeaturkkisesta ystävästään.

Veri ei ilmeisestikään kuulunut Tuiskun lähimpiin ystäviin, jos toisen jyrkkä suhtautuminen antoi minkäänlaista vinkkiä. Kaataja oli osannut varautua tähän, kuultuaan kerran, että Tuisku oli aiemmin pitänyt Viimaa alfanaan. Katala oli lähtenyt Veren takia, miksei siis Tuiskukin.
"Hyvä niin. Veri on jo aiheuttanut tarpeeksi ongelmia, ilman että piinaisi laumaasi yhtään enempää", Kaataja totesi. Susi ei erityisemmin pitänyt Verestä, kuultuaan mitä toinen oli tehnyt, muttei itse ollut koskaan tuntenut Viimaa tai Verta, eikä näin ollen osannut vetää henkilökohtaisuuksia mukaan kuvioon. Sitä paitsi, ilman Veren mullistavaa väliintuloa Katala ei olisi koskaan tullut Nuormetsään, ja Kaatajalta puuttuisi yksi läheisimmistä ystävistään.

"Lohet tosiaan tarjoavat vaihtelua rusakoiden ainaiseen makuun", uros totesi huvittuneena. "Olen varma, että vintiöt osaavat arvostaa sitä."

Tuisku otti hyvillään kehut vastaan. Harakka oli nuori alfa, mutta Tuisku oli yhtä lailla sitä mieltä, että se oli oikea susi tehtävään.
Uros ei voinut pidätellä hymyntapaistaan Kaatajan mainitessa Katalan suosiosta. Tai siis epäsuosiosta. Niin, kovin moni susi ei ollut sen sydänystävä. Katala antoi helposti itsestään kusipäisen kuvan, mikä ei tosin pitänyt paikkaansa. Se rakasti laumaansa ja teki nytkin varmasti kaikkensa sen hyvinvoinnin eteen huolimatta alun surkeasta kohtelusta.
Oli Tuiskun vuoro yllättyä. Katala oli Nuormetsän alfa? "Mitä? Onnitteluni hänelle, hän on varmasti ansainnut sen. Mutta entä Haukka? Tai se narttu... Säde?" Tuisku ei ollut kuullut tulipalon jälkeisistä tapahtumista. Juorut kulkivat hitaasti vuorilta Laaksoon, varsinkin, kun reviirit olivat vakiintuneita eivätkä laumattomat olleet ylimpiä ystäviä laumasusien kanssa.
"Katala on persoonallinen susi. Kaikki eivät aina ymmärrä hänen tarkoitusperiään" Tuisku totesi myötätuntoisesti. Siitä tuntui, että Kaataja oli niitä, jotka olivat ymmärtäneet. Tavallaan mustaturkki tuntui yhteenkuuluvuutta Kaatajan kanssa. Olihan niiden laumatkin (ja Kaataja henkilökohtaisesti) hyvissä väleissä, mikä oli aika harvinaista. Äkkiä Tuiskusta ei enää tuntunut yksinäiseltä. Se kuului johonkin. Viimein.
Selvästi olotilasta tyytyväisenä ja siksi rentoutuneena susi rapsutti korvantaustaansa. Onneksi se oli seurannut lohia. "Niin minäkin", se vastasi vintiö-kommenttiin.

Tuisku selkeästi yllättyi Katalan uudesta asemasta, kuten Kaataja oli aiemmin yllättynyt Tuiskun tuttavan henkilöllisyydestä. Kaatajan silmissä välähti suru, kun Tuisku mainitsi Haukan. Ilmeisesti uutiset kulkivat harvinaisen hitaasti laaksoon ja Harakansilmän reviirille.

"Haukka menehtyi tulipalossa. Hetken haparoinnin jälkeen Katala kokosi hajanaisen lauman yhteen, ja erinäisten vaiheiden jälkeen hän ja Säde asettautuivat ystävinä alfoiksi", Kaataja selitti, voimatta peittää suruaan Haukasta puhuessaan. Kaiken jälkeenkin Haukka oli ollut Kaatajan hyvä ystävä. Uros mainitsi tarkoituksella, että alfakaksikko oli ystäviä - kyseessä ei siis ollut valtataistelun lopputulos, vaan lauman parhaaksi tehty ratkaisu. Parempi antaa hyvä, vahva kuva Nuormetsän laumasta, sillä koskaan ei tiennyt, miten paljon puheet vääristyivät eteenpäin kulkiessaan. "Katala ja Säde muodostavat yhdessä kaksikon, joka pystyy johtamaan laumaamme parhaalla mahdollisella tavalla", uros totesi jälkiajatuksena. Tottahan toki Katala ansaitsi hankalan alkunsa jälkeen paikan lauman alfana - eritoten, kun Katala oli paras mahdollinen susi kokemattoman Säteen rinnalle.

Kaataja ei voinut kuin aukaista kitansa ja roikottaa kieltään suupielestään susimaisen naurun merkkinä, kun Tuisku kaunistellen totesi Katalan erilaisuuden. Siitä olikin kauan, kun joku oli muotoillut huonot piirteet noin kauniiseen muotoon. "Katala on Katala, eikä muuksi muutu. Hyvä niin, sillä Katala pystyy asioihin, joihin muilla ei olisi mahdollisuuksia", susi totesi, jatkaen mielessään; kuten joutumaan häädetyksi kotoaan, jonka jälkeen liittyy uuteen laumaan vain tullakseen kohdelluksi kuin syöpäläinen ja silti nousemaan kaiken jälkeen kyseisen lauman rakastetuksi (tai ainakin kunnioitetuksi) alfaksi.

Haukka oli kuollut? Syyllisyydentunne pisti Tuiskua, Kaatajan ilme oli niin surullinen. Nuormetsän alfa, perustaja oli kuollut - mutta lauma seisoi silti vahvana. Uros tunsi ihailua. "Olen pahoillani." Ei sitä kai voinut mitenkään muuten sanoa. Uros toivoi, että olisi osannut sanoa jotain hienoa ja syvällistä. Mutta toisaalta: mikään, mitä se sanoisi, ei toisi Haukkaa takaisin. "En voi sanoa muuta, kuin että olen todella vaikuttunut. Katala ja sinä, koko laumanne vain selviytyy, kaikista takaiskuista. Te seisotte toistenne rinnalla, tuli mitä tuli. Kaataja, sinä voit olla todella ylpeä laumastasi. Ja Katala teki fiksusti, kun päätyi tuohon ratkaisuun. En olisi odottanut häneltä yhtään vähempää. Hän todella on ihmesusi." Tuiskun suupielet vetäytyivät taakse kuin hymyyn. Äkkiä se tunsi vanhaa kaipuuta Katalan luo, mutta nykyään se ei ollut enää mahdollista. Tuiskun paikka oli muualla. Se oli kiitollinen, että sai edes tavata Nuormetsäläisiä. Millaisia muut laumalaiset mahtoivat olla? "Kerro laumalaisista", Tuisku pyysi vilpittömän kiinnostuneena. Se ei ollut tavannut kuin kourallisen Nuormetsäläisiä, ei sitäkään. Susi halusi tietää, keitä sen ihailema Katala oikein johti. Ja kuka Säde oikeastaan oli. Tuiskulla oli pieni vaikutelma, että Säde vähän juoksi vallan perässä, mutta eihän se voinut tietää.

((Oho. Jäipä lyhyeksi. Lisää kahvia... O___o))

Tuiskun pahoittelut saivat Kaatajan nostamaan katseensa maasta takaisin keskusteluseuraansa. "Niin minäkin", susi totesi korvat edelleen sivulle taittuneina. Nopeasti Kaataja kuitenkin jatkoi eteenpäin, sillä vaikka suru oli suuri, oli menetyksestä jo aikaa. Kaataja oli oppinut, että surun kanssa oli vain elettävä.

"Katala on hieno susi, yksi hienoimmista, joita olen pitkän ja kokemusrikkaan elämäni aikana tavannut", Kaataja totesi yksikantaisesti, heilauttaen hännänpäätänsä. Katala oli hieno susi, ja uros olikin ylpeä, kun saattoi kutsua ruskeaturkkista alfaansa ystäväkseen sanan varsinaisessa tarkoituksessa. "Lauma on vain niin vahva, kuin sen heikoin jäsen", susi totesi lempeästi. "Vaan heikointa voi aina auttaa."

"Laumalaiset... pieni sana, mutta kattaa paljon. Varmasti sinunkin laumaasi mahtuu toinen toistaan erilaisempia susia - näin on myös Nuormetsässä. Lauman tulevaisuus on laskettu Haukan ja Säteen pentujen harteille, tai no pennuista on enää huono puhua", susi sanoi lopun selkeästi huvittuneena. Niin, oli siitä jo hyvän aikaa vierähtänyt, kun pennut olivat syntyneet. "Betaa meillä ei ole, mutta kaksi alfaa luottosusineen paikkaavat sen tyhjän tilan. Itse johdan metsästystä", Kaataja totesi ystävällisesti, vähääkään ylpeilemättä asemallaan. Uros johti metsästysryhmää, koska osasi paitsi tuoda ruokaa laumalle, myös johtaa ryhmää tuomaan ruokaa jokaisen yksilön parhaiden ominaisuuksien mukaan. Jos joku osoittautuisi Kaatajaa tehokkaammaksi metsästäjäksi, uros luovuttaisi asemansa ilomielin, tietäen lauman tulevaisuuden olevan turvattu.

Tuisku hymähti. Voi kyllä - susia oli joka lähtöön.
Uros oli tavallaan imarreltu Kaatajan niinkin avoimesta vastauksesta. No, ei ollut mitään syytä olla epäluuloinen, mutta silti. "Meillä on aika lailla samanlainen asetelma. Pennut takaavat tulevaisuuden, Harakka kasvattaa heistä vahvoja susia. Minä luotan häneen ja laumaani, ihan kuten sinäkin omaasi", Tuisku sanoi. Vaikka se tarkoittikin vain hyvää, sisimmässään uros halusi jotenkin tiukentaa suhdettaan laumaan. Saamalla enemmän luottamusta ja vastuuta, se olisi varmempi osa uutta perhettään. Epävarmuus juontui menneistä hylkäämisentunteista ja tasapainottomuudesta. Tuisku ei ollut yhtään varma, jaksaiko se nousta taas jaloilleen jos jotain tapahtuisi. Ja vaikka se olikin jo sanallisesti hyväksytty laumaan, susi kaipasi tämän tunnustamista enemmän muulta laumalta.
Ehkä sillä olisi varmempi olo, kun se tapaisi uudet jäsenet.
"Onnitteluni, olet siis Metsästysryhmän johtaja? No, voin sanoa näinkin lyhyessä ajassa, että olet varmasti oikea susi tehtävään. Minusta ei olisi organisoimaan", Tuisku sanoi ja naurahti ilottomasti. Se mietti hetken, oliko viisasta avautua toistaiseksi ventovieraalle. Ehkä sillä ei ollut väliä. Kaataja oli kuitenkin ystävä. "Onko sinusta koskaan tuntunut, ettet oikein kuulu mihinkään?" se kysyi yksinkertaisesti. Sudelle yksinäisyyden ja tarpeettomuudentunne olivat hirveitä, olivathan ne sentään laumaeläimiä.
Keltainen katse kävi kohteliaasti Karhunkaatajan ohimolla. Tämä oli arka aihe ja Tuisku toivoi, ettei se joutuisi kauheasti selittämään.

((Anteeksi tönkköys. Kauhea kiire, kun ollaan lähdössä laivalle. :3))

// Anteeksi tuhannesti kestosta! //

Kaataja kuunteli toisen sanat rauhallisena, mutta osoittaen jatkuvasti eleillään kuuntelevansa tarkoin mitä Tuisku sanoi.
"Olen iloinen, että laumasi voi hyvin", susi totesi rauhallisesti. Oli rauhoittavaa kuulla, että Harakan laumalle oli myös yurvattu tulevaisuutta uuden sukupolven myötä. Monet laumat kun kaatuivat siihen virheeseen, ettei nuoria jäseniä löytynyt.

Tuiskun vilpitön onnittelu ja sulavasti samaan lauseeseen liitetty imartelu sai suuren susiuroksen heilauttamaan häntäänsä tyytyväisenä. Uros itsekin uskoi, että oli oikea susi tehtävään - ainakin tällä hetkellä. Mitä huominen toisi tullessaan, sitä ei Kaataja voisi tietää, muttei aikonut murehtia turhia. Huomispäivän näkisi, kun ensin eläisi tämän päivän.
"Kiitos, ystäväni. Olen liikuttunyt lämpimistä sanoistasi", susi kiitti lempeällä äänellä, antaen elekielensä välittää viestin siitä, miten Tuisku oli onnistunut piristämään Kaatajan mieltä.

Tuiskun seuraava kysymys tuli melkoisena yllätyksenö, mutta uros ymmärsi nopeasti, miksi toinen kyseli moista. Päässään Kaataja onnistui laskemaan yhteen tietonsa Tuiskun lauman historiasta, mikä taas sai susiuroksen ymmärtämään, mitä toinen oli käynyt läpi. Hetken mietittyään, Kaataja päätti vastata rehellisesti kysymykseen. Sen verran uros koki olevansa velkaa Tuiskulle.
"Kyllä", Kaataja sanoi, jatkaen rauhallisella äänellään, "Ensin en kokenut kuuluvani tähän laumaan. Hitaasti kuitenkin tästä reviiristä tuli kotini ja laumalaisista perheeni. Valehtelisin, jos väittäisin sen käyneen helposti ja kivuttomasti."

Uros kohotti katseensa, koettaen tavoitella Tuiskun silmiä. "Antaessasi kaikkesi laumalle, hyvä lauma antaa kaikkensa sinulle."

// Kirjoitettu iPodilla, minkä takia ei kursiivia löydy mutta virheitä senkin edestä. :) //

((Eipä mitään. Itsekin olen ollut väsynyt viime aikoina, mutta onneksi joulu ja uusivuosi on nyt pois alta. :D))

Uros nyökkäsi hitaasti toiselle. Ehkä siitäkin varttuisi vuosien varrella yhtä varma ja vakaa kuin Kaatajasta.
Tuiskun onneksi Kaatajan terävä päättelykyky loisti jälleen, joten sen ei tarvinnut repiä rupia vanhoista haavoista. Tuisku oli halunnut vain vastauksen. Ja sen Kaataja sille antoi.
"Se on totta. Tosin nykyään hyvää laumaa on vaikea löytää, jos ei satu sytymään sellaiseen. Arvot ovat muuttuneet niistä ajoista, kun minä ensimmäisen kerran tulin tänne", Tuisku sanoi suoden vielä viimeisen katkeran ajatuksen Rinnemetsälle. "Täällä näkee kaikenlaisia hiippareita. Ennen se oli niin yksinkertaista, että vatsa kurni, mutta nykyään... Vain valta ja oma henkilökohtainen hyöty merkitsevät." Uros kohtasi toisen katseen surumielisenä. Se viittasi susiin, jotka elivät ryhmissä, mutta joita ei voinut oikein kutsua laumaksi. Kyse ei ollut yhteispelistä vaan ylivoiman käytöstä. Toisten pettämisestä ja voimasta oli tullut käypää valuuttaa.
Suru haihtui Tuiskun kasvoilta. "Minä kuitenkin uskon, että nämä maat kukoistavat vielä. Lojaalisuus ja kunnia ovat säilyneet vanhoissa laumoissa. Hienoja susiakin löytää vielä. Toivon eläväni siihen asti, että Laaksossa on rauha ja ehkä, jos hyvin käy, Verestä ja hänen roskasakistaan ei ole tietoakaan."
Ajatus lämmitti Tuiskun sydäntä. Ehkä se saisi elää vanhaksi ja kuolla rauhassa.

Kaataja kuunteli kaikessa Hiljaisuudessa, mitä Tuiskulla oli sanottavanaan. Monet toisen mainitsemat asiat pitivät paikkansa, ja surukseen oli Kaatajan myönnettåvä, että laumat olivat muuttuneet kovin.
"Olet oikeassa", susi totesi lyhyen ytimekkäästi. Tuisku ei ollut typerä, vaikka nuorempi olikin. Toinen oli nähnyt elämää siinä missä tummanharmaa Kaatajakin. Monessakin suhteessa Kaataja laski Tuiskun omanvertaisekseen. Lajitoveri oli voittanut Kaatajan kunnioituksen ja sitä kautta arvostuksen.

"Sinun laumasi ei ole huono", Kaataja sanoi lempeästi, "alfallasi riittää järkeä, hyvää tahtoa ja voimaa. Hän tietää, miten johtaa laumaa lempeästi mutta järkkymättömästi." Hetken Kaataja kokosi ajatuksiaan, ennen kuin jatkoi samalla rauhallisen vakaalla, liki isällisellä äänensävyllään, "Anna laumallesi aikaa, ja pian olet erottamaton osa perhettäsi, kuten lumi kuuluu talveen." Susi oli vaistonnut, että toinen vaikutti hiukan epävarmalta laumansa suhteen ja halusi nyt rauhoitella toveriaan. Miksi muuten toinen kyselisi kuulumattomuuden tunteesta?

// Järkyttävää roolia tällä vempeleellä. Toivottavasti saat edes vähän irti tästä tekstistä. //

((Don't worry. :) ))

Taaskaan Tuiskun ei tarvinnut selitellä. Se oli kiitollinen vanhemmalle sudelle. Kaataja antoi urokselle mahdollisuuden kieltää kaiken halutessaan, mutta se ei tehnyt sitä, koska silloin se olisi valehdellut. Muutenkin valehtelu paljastaisi vieläkin enemmän, miten kipeä aihe oli, eikä suden ego oikein kestäisi sitä.
"Ei olekaan", Tuisku sanoi. Todellisuudessa lause jatkui "vaan minä olen kiittämätön", mutta se oli liian itsesäälistä ja henkilökohtaista sanottavaksi ääneen toiselle urokselle, joten taas susi valitsi olla hiljaa. Äkkiä se tunsi itsensä taas pennuksi. Ehkä se johtui Kaatajan kypsyydestä, tai sitten mustalla hukalla oli vieläkin kasvukipuja.
"Kiitos", Tuisku sanoi ja tarkoitti sitä. Se väisti kohteliaasti Kaatajan katseen hetken tuijottelun jälkeen. "Onko sinulla muuten haaveita?" se kysyi yllättävän luontevasti puheenaiheen vaihdosta huolimatta.

((Lyhyys...xC))

// Aww, Tuisku on suloinen tapaus! //

Kaataja valitsi, ettei jatkaisi aiheesta, joka selkeästi oli lähellä Tuiskun sydäntä. Parempi antaa toiselle aikaa ja tilaa. Turha painostaminen ei auttaisi, sillä toinen kyllä purkaisi murheensa sanojen muodossa, jos itse olisi siihen valmis. Turha Kaatajan olisi kysellä enempää, Tuisku puhuisi luotetuimmilleen kun itse haluaisi.

"Turha sinun on kiitellä, ystävä hyvä. Ilo on minun puolellani", uros totesi kaikessa rauhallisuudessaan, kokematta tehneensä mitään kiittämisen arvoista. Kunhan vain oli vastannut kysymyksiin ja jakanut hiukan omaa elämänkokemustaan ja -katsomustaan toiselle. Turha siitä oli mitään sen suurempaa tehdä, Kaataja oli vain iloinen, jos pystyi auttamaan nuorempaansa edes hiukan.

"Kaikilla on haaveita", susiuros totesi huvittuneesti. "Toiset vain haaveilevat kuuta taivaalta, kun toiset ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on", Kaataja jatkoi lämpimästi. "Minä haaveilin pitkään laumasta, jossa voin elää rauhallista elämää perheeni ympäröimänä. Rauhallisuudesta en menisi vannomaan, mutta perheeni on Nuormetsässä", tummanharmaa uros sanoi huvittuneena. Niin, jokaisessa laumassa, josta nuoria susia löytyi, ei rauhasta voinut puhua. Pennut tuppasivat aina aiheuttamaan yhtä jos toista hämminkiä, oli lauma sitten mikä tahansa.