Askeleet kylmässä maassa

Marraskuinen ilta oli koittanut. Kuten aina kaamosaikaan, myös tänään aurinko oli laskenut aikaisin. Kaukana lännessä saattoi vielä erottaa vähäsen vaaleampaa taivasta, merkkinä siitä, ettei tuo valtava energiapallo ollut vielä kadonnut taivaanrannan taa. Tummansiniselle, pilvettömälle yötaivaalle oli syttynyt jo paljon tähtiä. Myös kuu oli kivunnut taivaalle, melkein täydellisen pyöreänä. Sen kelmeä valo loi syviä varjoja kylmään, kuolleeseen ja syksyiseen maahan. Raja-alueella ei kasvanut enää ruohokaan kunnolla, niin kovasti syksy oli sitä kurittanut. Multaista ja kuivaa maata peittivät enää vain ruskeat, pudonneet puiden lehdet. Kuunvalon luodessa kylmää valoaan kaikkialle metsä näytti täysin kuolleelta, kuin varjoilta kesäisestä, kukoistaneesta paikasta.

Metsässä kasvoi paljon mäntyjä, joiden pitkät varjot muuttivat metsää vielä synkemmäksi kuin se oli Noki, vain vähän päälle vuoden ikäinen urossusi asteli varjoista esiin kuun valaisemaan länttiin. Äänettömät, lehtien vaimentamat askeleet veivät urosta epäröiden eteenpäin. Tassutteluvauhti oli jotain ravin ja kävelyn välillä, epämääräistä temmoltaan mutta lennokasta. Välillä susi pysähtyi haistelemaan maata tai ilmaa. Sen hengitys höyrysi nopeasti viilentyneessä ilmassa. Tarkka kuono poimi monia hajuja: susi haistoi kuolleet lehdet, monien pikkueläinten jäljet, sekä jokusen suden. Nuo hajujäljet olivat jo tosin vanhoja, joten uros jätti ne melkein kokonaan huomiotta. Yksi asia piti sen kuitenkin tarkkana. Noki oli jo aiemmin huomannut, että tämä oli raja-aluetta: kaukaisuudessa haisti vahvasti susilauma. Uros ei ollut tullut tänne vaikeuksia kerjäämään, joten se koetti kulkea vain siellä, minkä se pystyi päättelemään ei-kenenkään maaksi.
Saattaisikohan täältä löytyä jotain syötävää, pohti Noki mielessään. Susi nuolaisi ohimennen mustia huuliaan. Se oli saanut syödäkseen viimeksi kaksi päivää sitten: vanha ja lentokyvytön fasaani oli ollut helppo saalis urokselle. Samanlaista onnenpotkua tuskin sen kohdalle sattuisi useampaa kertaa. Jatkuva ravinnon puute oli yksi niitä kulkijan elämän haittapuolia, joihin Noki ei koskaan oikein tottunut. Mustaturkki nuuskaisi vielä ilmaa pariin kertaan. Mutta, ei, missään ei haissut jänis tai lintu, ei edes hiiri. Sitä isommasta riistasta yksinäisen uroksen oli edes turha unelmoida. Mutta ehkä kauempana? Noki pakotti itsensä liikkeelle jälleen, astellen nyt vähän varmemmin kuin ennen. Se heilutteli häntäänsä levottomasti. Kellertävät silmät tutkailivat maastoa yrittäen löytää mitä tahansa: ravintoa tai lepopaikkaa.

Kauniin tähtitaivaan alla askelsi nopsaan narttu Ovelan laumasta. Roihu hengitti syvään alkavan talven kirpeää ilmaa ja tutkaili ympäristöään rauhallisen näköisenä kulkiessaan samalla päättäväisesti reviirin rajalla eteenpäin. Kuun kalvakka valo loi melkein aavemaisia valokaistaleita sinne tänne, mutta Roihu ei pelännyt sitä tai mahdollisia epätoivottuja rajojen ylittäjiä. Narttu ei ollut lähtenyt kiertämään vain tarkistaakseen rajoja, vaan se oli myös halunnut jaloitella kunnolla ennen lämpimään pesään palaamista - ja kirpeässä ilmassa hän todella jo kaipasi pesän suojaa.

Talviturkkiaan hiljalleen kasvattanut Roihu seisahtui äkisti paikoilleen ja suuntasi hivenen surullisten silmiensä katseen ei-kenenkään-maalle. Luonto oli täysin äänetön hänen ympärilleen, mutta narttu oli havainnut liikettä kauempaa ja varovaisuus oli vienyt voiton. Heti ensimmäisenä Roihun mieleen nousi ajatus siitä, että joku Viiman laumalaisista - tai jopa narttu itse - oli päättänyt tulla kostamaan heidän menetetyn alueensa takia, mutta kirsu kertoi, että kyseinen kulkija ei ollut toisesta laumasta. Eikä hän sen puoleen ollut Ovelankaan laumasta, joten yksinäinen susi kummastutti Roihua vielä enemmän.
Hetken aikaa hän mietti kutsuvansa Ovelan paikalle varmuuden vuoksi, mutta laski päänsä takaisin ennen kuin ehti ulvoa viestinsä öiselle taivaalle. Muukalainen ei näyttänyt suunnittelevan rajan ylitystä, vaikka hän kulkikin aika lähellä heidän reviiriään. Siitä huolimatta Roihu päätti ensin itse ottaa selvää, kuka susi oli ja mitä hän teki täällä.

Roihu lähti liikkeelle pää hieman alhaalla, ruskeiden silmien katse naulittuna vieraaseen urokseen. Narttu ei ollut kooltaan kovin suuri, mutta siitäkin huolimatta hän uhmaili eleillään varsin selvästi ravatessaan lähemmäs toista sutta. Karvat pörrössä Roihu nuolaisi muutaman kerran huuliaan ja pienoinen murinakin kantautui nartun kurkusta hänen ravatessaan lähemmäs vierasta.
Kun heidän välillään oli kymmenisen metriä, Roihu pysähtyi muristen. Hän ei kuitenkaan siirtänyt pistävää katsettaan pois uroksesta ja odotti, minkä siirron toinen aikoi tehdä.

Noki oli ollut huolimaton tarkkailessaan ympäristöään. Uroksen vetäessä syvään viileää ilmaa se haistoi äkkiä toisen suden. Kyseessä oli naaras, luultavasti kooltaan pieni, jostakin laumasta. Susi ei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa alueella osaakseen sanoa, oliko sen haistama lajitoveri Viiman vaiko Ovelan laumasta. Kyseessä ei kuitenkaan ollut alfa, sen uros osasi sanoa varmasti. Noki antoi katseensa kiertää rauhallisesti ympäri aluetta. Nyt se vasta tajusi tulleensa melko lähelle Ovelan lauman reviiriä. Mustaturkki havaitsikin sitä lähestyvän suden tulevan tuolta alueelta. Vai että aivan Ovelan laumasta. Nytpä tulisi otettu selvää, millaisia tuon vastikään voitokkaan lauman jäsenet olisivat- vaikka mielummin uros olisi toivottanut lähestyvän ruskeaturkkisen hornan tuuttiin, jotta se olisi voinut jatkaa jaloitteluaan rauhassa. Nyt susi ei tehnyt mitään. Se pysähtyi ja loi katseensa nopeasti askeltavaan naaraaseen, osoittaakseen että tämä oli nähty.
Naaras ei ollut tullut toivottamaan rajoja mittailevaa Nokea tervetulleeksi alueelle, sen verran tuon eleistä saattoi päätellä. Uros veti korvansa luimuun, mutta ei paljastanut muuten yhtään, miten reagoi tilanteeseen. Hampaiden väläyttäminen olisi turhaa provosointia, mutta ei susi aikonut mielistelläkään toista. Punertavanruskea susi murisi hiljaista, varoittavaa murinaa. Ääni voimistui toisen ravatessa lähemmäksi, kunnes naaraskin pysähtyi tuijottamaan Nokea. Mustaturkki ei ollut aivan varma, miten toimia, mutta se päätti tehdä aloitteen. Ehkäpä se selviäisi toisesta helposti.

Noki laski päätään vähäsen ja piti edelleen korvansa pitkin päätä. Pörröinen häntä pysyi jäykistyneenä suden selkälinjan jatkeena- se merkitsi, ettei susi aikonut dominoida toista, muttei sen puoleen itsekään alistua dominoitavaksi. Lopulta sanat pääsivät ilmoille tiukasti suljettujen huulien välistä. "Saanen kysyä", susi kysyi epävarmasti huuliaan nuolaisten, "olenko tehnyt jotain väärää, uhannut kenties Ovelan aluetta?" Äänessä oli varovainen, mutta tyyni sävy. Se oikein viestitti, ettei Noella ollut mitän henkilökohtaista murisevaa naarasta vastaan. Uros nosti vähän päätään ja pörhisti turkkiaan näyttääkseen vaikuttavammalta. Syksy aikana tehty vaellus näkyi vielä Noen vartalossa, eikä se ollut aivan parhaimmillaan- ei kunnoltaan eikä ulkonäöltään. Mutta kun toinen oli noin varoittavasti aloittanut, ei sudella ollut varaa heittäytyä huolimattomaksi- olihan kyseessä toisaalta reviirien rajat.

Roihu pisti hivenen huojentuneena merkille, että vieras ei ainakaan vaikuttanut kovin uhkaavalta. Ilmeisesti kyseessä oli laumaton, joka oli pimeyden turvin saapunut paikalle hakemaan jotain syötävää. Sekin oli kuitenkin huono asia, sillä muiden alueelta ruoan pihistämistä ainakaan Roihu ei katsonut hyvällä.
Toisen kysymykselle narttu tuhahti ensin hiljaa, mutta lopetti kuitenkin murisemisen. Hän kohotti päätään ja ryhdistäytyi näyttäkseen mahdollisimman suurelta, mutta siitäkään huolimatta Roihu ei ollut suurempi kuin musta uros. Hiljaa hän mittaili toista katseellaan ja antoi hiljaisuuden heidän ympärillään syventyä, ennen kuin vastasi ilmeisesti nuoremmalle lajitoverilleen.

"Kyllä", Roihu vastasi vahvalla äänellä. "Joskaan et ehtinyt ylittää rajaa", narttu jatkoi. Siten uros ei ollut oikeastaan tehnyt mitään väärää, sillä he seisoivat sillä hetkellä ei-kenenkään-maalla ja Ovelan reviirille oli kuitenkin muutama kymmenen metriä matkaa. Roihu ei halunnut ottaa mitään riskiä tuntemattoman suden kanssa, ja siksi hän oli päättänyt pysäyttää toisen aikeet jo hyvissä ajoin. Vieraan kulkijan taipale näinkin lähellä rajaa oli kuitenkin Roihun mittakaavassa tietynlaista uhkaamista ja jotain, josta oli otettava heti selvää ja lopetettava sellaiset toimet alkuunsa.
Vaikka eihän narttu varmuudella tiennyt, millä asioilla musta uros näillä alueilla liikkui. Ehkä hän olisi röyhkeästi hajumerkeistä huolimatta ylittänyt rajan ja luottanut siihen, että kukaan ei saisi häntä kiinni.

"Kuka olet ja mitä teet täällä?" Roihu kysyi eikä missään vaiheessa laskenut katsettaan irti toisesta. Hän oli kuitenkin jo rauhallisempi kuin äsken, sillä toinen ei vaikuttanut aggressiiviselta, mutta oli silti varautunut yllättävään hyökkäykseen.
"Mikäli kuulut Viiman laumaan, suosittelisin sinun poistuvan takaisin alueellenne", hän lisäsi pian ja jo pelkästään Viiman nimen mainitseminen sai nartun äänen kuulostamaan entistä voimakkaammalta. Hän ei haistanut nuoressa sudessa vihjeitä siitä, että toinen olisi kuulunut mustaturkin laumaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.

Naaras vaikutti edelleen kiihtyneeltä, joten Noki tyytyi tuijottamaan tuota ja luimistelemaan. Kun epäsuora kysymys laumasta oli heitetty ilmaan, uros kohensi ryhtiään ja nosti päänsä ylemmäs. Tuhahdus. Mustaturkkinen nuolaisi huuliaan ja päätti vastata. Jollei se puhuisi vapaaehtoisesti, saattaisi olla että naaras pakottaisi tiedot irti siitä. "Nimeni on Noki, enkä tee mitään. Olin ohikulkumatkalla, etsimässä kenties saalista, kun keskeytitte minut", susi sanoi sille epätavallisen kohteliaasti. Mustaturkki oli kiitollinen, että toinen oli lopettanut murisemisen. Tilanne oli paljon helpompi, kun toinen ei ollut koko ajan valmiina iskemään kurkkuun. Susi vielä jatkoi: "Ja ei, Viima ei ole johtajani. Elän itsekseni. Eikä tietääkseni," uros sanoi uhmakkaammin kuin oli suunnitellut, "ole kiellettyä kävelemästä rajoilla, kunhan pysyy poissa itse varsinaiselta reviiriltä."Ääni oli hiljainen, mutta vahva- uros antoi ymmärtää, että se oli todellakin itsevarma ja hyvin pärjäävä laumaton, joka tiesi paikkansa muttei suostunut alistettavaksi. Heti sanansa loppuun sanottuaan Noki astui sivuunpäin. Se ei ollut varma, oliko tehnyt virheen uhmatessaan toista, varmaankin itseään vanhempaa ja ainakin parempikuntoista sutta. Mustaturkki heilautteli häntäänsä levottomasti ja nosti korvansa pystyyn. Se oli valmis, jos tilanne muututisi vaikeaksi.

Syvä hiljaisuus oli koittanut. Tämä oli se hetki, jolloin mittailtiin toista, pohdittiin, kuinka tilanteesta selvittäisiin itselle tuottoisalla tavalla. Ei taistelemalla, se olisi ollut luultavasti suden loppu. Noki tunsi olonsa epävarmaksi tuijottaessaan ruskeaturkkia. Se ei ollut kookas, mutta esiintynyt edukseen ja toinen vaikutti muutenkin rohkealta. Ainakin siinä oli varmuutta, jota uroksessa ei näkynyt.

Hiljaa Roihu kuunteli toisen vastauksia. Hän seisoi edelleen määrätietoisesti aloillaan, tarkkaillen uroksen pienempiäkin liikkeitä ja eleitä yrittäen arvioida, mitä hän aikoi tehdä seuraavaksi. Uloshengityksen mukana nousi edelleen huurua tummalle taivaalle ja yön jäljessä seuraava kirpeä, pieni pakkasilma tuntui jäädyttävän koko ympäristön täysin hiljaiseksi. Kesäyöt olivat erilaisia verrattuna niiden talvisiin versioihin.

Arvioiden Roihu punnitsi jälleen sanojaan Noen vastausten jälkeen. Ilmeisesti laumaton vaikutti kuitenkin päällisin puolin ihan kohteliaalta nuorukaiselta, joten ehkä Roihu oli erehtynyt hänen suhteensa. Nartulla ei ollut mitään syytä olla uskomatta toisen puheisiin eikä hänen luonteenpiirteisiinsä kuulunut skeptinen epäily kaiken suhteen.
"Olet oikeassa", Roihu myönsi toisen sanoessa, ettei ollut kiellettyä kävellä rajojen läheisyydessä. "Mutta ymmärtänet hyvin millaisia seurauksia sillä voi olla. Kaikki sudet eivät välttämättä jättäisi sinua henkiin jos olisivat itse ylättäneet sinut näin lähellä rajaa haahuilemassa", hän jatkoi. Onneksi Noki ei kuitenkaan kuulunut Viiman laumaan, joten mistään alfanartun hullusta päähänpistosta tuskin oli kysymys.

"Väitätkö eläväsi täysin yksin?" Roihu kysyi ja Noen astuessa muutaman askeleen sivummalle myös Roihu astui kääntyäkseen paremmin Nokea kohti. Hän ei halunnut päästää urosta silmistään, sillä vaikka narttu ei uskonutkaan toisen tekevän mitään typerää yllätyshyökkäyksen muodossa, ei hän kuitenkaan halunnut riskeerata mitään.
"Siinä tapauksessa tästä talvesta tulee sinulle vaikea", narttu jatkoi ja äänessä saattoi huomata pientä ivaa. Hän ei suoraan sanottuna uskonut, että näin nuori susi pärjäisi talven yli täysin yksin, vailla minkäänlaista tukea toisilta susilta. Roihu oli itse kokeillut sitä elämää jonkin aikaa, mutta hän oli sentään saanut silloin tällöin tukea muilta susilta muodostaessaan pieniä ja väliaikaisia laumoja saalistusta varten.

Noki luimisti korvian vielä enemmän. Musta susi murahti toisen kommentille, pehmeästi mutta silti äkäsesti. Se ei pitänyt toisen ylenkatseisesta puheesta. Toki suden talvesta laumattomana tulisi vaikea, mutta oli Noki ennenkin selvinnyt. Susi kyyristyi huomaamattaan kasaan tuntiessaan Roihun katseen. Sitten se vastasi, tuskin kuuluvasti mutta täynnä uhmaa. "Kyllä, talvesta tulee vaikea. Mutta luulenpa, että saatan selvitä. Vahva susi selviää omillaan..." Ääni ei enää lopussa kantanut, vaan muuttui kuin yksinpuheluksi. Hiljaiseksi mutinaksi, joka tuskin ylsi kymmenen metrin päässä seisovan naaraan korviin. Noki vilkuili ympärilleen, syksyiseen maahan, ja mietti, kuinka pääsisi tästä tilanteesta pois. Vaikuttaisiko epäilyttävältä, jos susi lähtisi toiseen suuntaan? Näyttäisikö se siltä, että Noki oli kuin olikin tullut rikkomaan Ovelan reviirirauhaa, ja jouduttuaan kiinni se pakenisi paikalta? Mutta ei: se jä paikoilleen seisomaan. Häntä pysyi jäykkänä selän kanssa samassa linjassa, heiluen hermostuneesti puolelta toiselle.

"On laumattomana elämisessäkin hyviä puolia. Et ole riippuvainen mistään. Voit määrätä itse tekemisistäsi. Ja väitätkä sinä, narttu, että oma asemasi laumassa on kovinkaan hyvä? Tuskin naaraita paljonkaan enempää arvosteta kuin muitakaan tai ehkpä vähemmnin kuin uroksia?" Noki kysäisi. Se tuijotti haastavasti Roihua. Uros ei koskaan ollut itse maistanut laumaelämän reimuja, mutta oli toki kuullut muilta kulkureilta tarinoita laumoista ja näiden elintavoista. Ja olihan silläkin perittyjä tietoja, vaistonomaisia arvauksia siitä, millainen oli lauman hierarkia ja toiminta. Mutta kysyessään Noki tunnusteli myös tuntematonta, halusi oppia lisää. Mitä se oli menettänyt syntyessään ja eläessään laumattomana?

Jollain tapaa Roihu arvosti sitä itsevarmuutta, joka nuoremmassa uroksessa oli, mutta toisaalta hän ei voinut kuin tuhahtaa moiselle pöyhkeydelle. Noen sanoma "vahva susi selviää omillaan" särähti ikävästi Roihun korvaan, sillä narttu ei ollut asiasta täysin samaa mieltä.
Ei hän uskonut, etteikö tästäkin laaksosta löytynyt susia, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja pärjäämään omillaan. Mutta kuuluiko hänen edessään seisova susi niihin? Laumattomana elämisessä oli hyvät puolensa, mutta Roihun näkökulmasta niitä huonoja puolia oli kasakaupalla enemmän. Hän ei kaivannut sitä aikaa omassa elämässään eikä etenkään nyt, kun hänen asemansa Ovelan laumassa oli kasvanut.

Noen haastava tuijotus sai Roihun hetkeksi ärtymään, mutta saman tien hän sai hillittyä itsensä. Kyseessä oli vain mistään mitään tietämätön laumaton, jonka puheista ei kannattaisi loukkaantua.
"Myönnän, että laumattomana saa itse valita, mitä tekee ja miten", Roihu vastasi hieman sovittelevasti. Eleistä kuitenkin näki, että narttu vastasi Noen haasteeseen sanallisesti eikä suinkaan ottanut tätä leppoisana iltapäiväkeskusteluna.
"Olen itsekin ollut laumaton, ennen kuin tajusin silloisen elämäni haastavuuden ja päätin liittyä laumaan. Voit sanoa minua pelkuriksi tai luovuttajaksi, miten vain", narttu jatkoi ja otti muutaman askeleen lähemmäs Nokea, kaartaen hieman uroksen sivulle. Välimatkaa heidän välillään ei silti juuri pienentynyt.

"Mutta minun asemastani laumassa sinä et tiedä mitään." Roihu tuijotti suoraan Nokeen ja nartusta näki, että jollain tapaa nuoremman sanat olivat jopa loukanneet narttua. Hän oli aloittanut omegasta ja elänyt jonkin aikaa täysin tavallisena laumattomana, mutta edes silloin hän ei ollut ikinä valittanut asemastaan. Vaikka etenkin omegana elämisessä oli huonoja puolia, ei hän silti kokenut milloinkaan suoranaista vääryyttä Ovelan laumassa huonosta asemastaan. Muut sudet olivat olleet määrätietoisia ja tiukkoja, mutta kuitenkin ystävällisiä.
Tiukasti Roihu tuijotti edelleen Nokea, seisoen määrätietoisesti aloillaan ja jatkoi: "Puhut sattumalta pian Ovelan lauman korkea-arvoisimmalle nartulle."

Vaikka Roihu ei laumassa sitä kuuluttanutkaan, että saisi kevään korvilla pentuja Ovelan kanssa, halusi hän silti tehdä sen sangen selväksi mustaturkille. Kohoaminen lauman hierarkiassa ei myöskään vaikuttaisi mitenkään Roihun luonteeseen, sillä myös tulevaisuudessa hän kohtelisi alempiaan kuten oli kohdellut nytkin: määrätietoisesti, mutta ystävällisesti.

Noen epätavallisen pöyhkeä käytös oli selvästi loukannut vanhempaa naarasta. Mustaturkki nosti korviaan vähäsen pystympään ja pörhisti turkkiaan näyttääkseen vähän isommalta. Se tunsi olevansa nyt ehkä jopa samanveroisessa asemassa tuon hyväkuntoisen naaraan kanssa, vaikka tämä oli alusta alakenkin esiintynyt selvästi varmemmin kuin uros. Kuultuaan Roihun aseman laumassa Noki hieman liikahti. Sen aivot pohtivat hetken aikaa kuulemaansa, kunnes susi tajusi, että naaraan uhmaaminen ei ollutkaan aivan loppuun asti harkitty juttu. Mutta korkea-arvoisin, ei alfanaaras, muistutti susi itseään. Se oli eri asia. Kokonaan eri asia.

Mustaturkki vilkaisi ovelasti naarasta. Se ei ollut luonteeltaan kovinkaan alistuvainen, eikä uros nytkään alkanut madella toisen edessä vain sikis, että tämä sattui olemaan vähäsen korkeammassa asemassa kuin tavallinen laumalainen. Toki Noki tiesi, että laumattomat olivat susien välisessä hierarkiassa aivan pohjalla: jopa alempana kuin lauman kurjinkaan omega. Silti uros tunsi saavansa itseluottamusta naaraan joutessa jopa puolustelemaan itseään. Mustaturkki astui eteenpäin, jääden jälleen puiden varjoihin. Tummuudesta saattoi erottaa vain keltaiset, kiiluvat silmät. "Tarkoittanette vain korkea-arvoisinta, ette alfanaarasta?" se kysyi saadakseen varmennuksen mietteisiinsä. Jos vastause olisikin kielteinen, ja selviäisi, ketä uros oli mennyt uhkaamaan... auts. Mutta nuori susi janosi tietoa uudesta elinalueestaan, ja tiedonjano oli täytettävä, vaikka sitten erehdyksen kautta.

Edelleen haastavasti tuijottaen Roihu seisoi hiljaa ja odotti. Narttu toivoi, että hänen sanomansa sanat olisivat herättäneet kulkijassa edes hieman kunnioitusta, vaikka ei Roihu odottanut vieraan matelevan hänen edessään. Entisenä laumattomana hän ymmärsi vielä jonkin verran heidän ajatuksiaan ja aatteitaan. Hänen ollessaan laumaton oli ollut suuri askel lopulta päätyä hakeutumaan Ovelan laumaan, sillä omissa päätöksissä ja niiden toteuttamisessa oli hohtonsa.
Mutta lauman tuomalla turvalla oli Roihun mielestä edelleen se suurempi hohto, ja narttu halusi olla mukana luomassa sitä turvantunnetta myös muille.

Jostain syystä Noki näytti saaneen itsevarmuutta tilanteen saamasta käännöksestä ja Roihun sanoista, eli niillä oli ollut täysin päinvastainen vaikutus kuin narttu oli toivonut. Noen astuessa lähemmäs myös Roihu otti uhkaavana muutaman askeleen edemmäs ja alkoi hiljalleen kypsyä laumattoman uhmailuun. Hän ei pitänyt tummaturkin asenteesta.

"Se lienee vain ajan kysymys", Roihu tyytyi vastaamaan ja haluamattaankin lauseesta heijastui ikävästi liiallinen määrä itserakkautta. Kuulosti kuin Roihu olisi ollut jo varma siitä, että hänestä ja Ovelasta tulisi alfapari ennen pitkään; että Ovela ei voisi kieltäytyä siitä "kunniasta", että ottaisi Roihun puolisokseen.
Mutta kyse ei ollut siitä. Jossain vaiheessa pentujen synnyttyä hän olisi kenties valmis toiseksi alfaksi, mikäli Ovela olisi edelleen halukas siihen ja sen päätöksen Roihu tekisi ihan puhtaasti tunteittensa, ei asemansa puolesta.

"Mutta kuten näet", narttu jatkoi nostaen päätään ylemmäs: "Myös laumassa voit olla oman onnesi seppä. Et ole tainnut ikinä kokeilla sitä?" hän kysäisi viitaten laumassa elämiseen ja lauman kanssa työskentelyyn.

//Oih, anteeksi, kun tämä peli on unohtunut! Lupaan parantaa tapani. ^^ //

Musta hukka ei vastannut Roihun haastavaan tuijotukseen, vaan loi keltaiset silmänsä kuolleeseen, sykyiseen maahan. Hieman kunnioitusta se toista kohtaan osoitti, olihan naaras sentään tuleva alfa, kuten tämän vastauksesta ilmeni. Ei susi toki laumaelämästä edelleenkään paljoa tiennyt, eikä se siis kovinkaan hyin osannut sanoa, kuinka arvostettua oli olla lauman johtajan puoliso. Varmasti kunnioitettavampaa kuin laumattomana eläminen, se oli totta. Kuitekaan Noki ei aikonut näyttää, että pitäisi itseään yhtään Roihua huonompana. Jokin itsetunnonrippunen taisi silläkin olla.
Suunsoitto ei kuitenkaan ollut mustaturkkisen mieleen. Se nuolaisi huuliaan, ja nosti katseensa vastatakseen naaraan hieman ivaavankinsävyiseen kysymykseen. "Ei," se vastasi, "eipä ole tullut kokeiltua. Laumattomana olen syntynyt, ja sellaisena taidan pysyä, kiitosta vain." Näennäisesti kohtelias vastaus oli kuitenkin hieman nenäkäs. Nokea ärsytti toisen hyväkuntoisuus, selkeä tapa puhua ja olla läsnä. Urokseen verrattuna Roihu oli kovin nuori ja paljon epävarmempi- ei ihme, jos toinen piti sutta hieman säälittävänä!

Noen lähestytyä Roihukin oli valppaana ottanut askeleen eteenpäin. Välimatka oli kuitenkin vielä turvallisen pitkä, mikäli jommankumman suden hermot pettäisivät. Taistelua ei uros kuitenkaan pelännyt. Roihu oli kuitenkin pienikokoisempi ja luultavasti huonompi taistelemaan kuin kovaan elämään tottunut Noki. Mutta täydellä varmuudella ei voinut koskaan sanoa... Noki laski taas katseensa ja nosti korviaan hieman haastavasti. Jos naaras oli kerran niin itsevarma, täytyi mustaturkkisenkin uskaltaa vähän änyttää, ettei se ollut täysi raukka.

[ Ei mitään. Mukavaa, että jatkoit silti. :) ]

Itsevarmuutta uhkuen Roihu vaikutti tyytyväiseltä siihen, että Noki oli kääntänyt katseensa maahan eikä tuijottanut enää häntä. Vaikka hän ei ollut tuntenut oloaan kovin ahdistuneeksi tai edes harkinnut perääntymistä nuoremman keltaisten silmien häijyn katseen alla, tunsi hän silti tilanteen vapautuvan hieman kun toinen susista oli kääntänyt katseensa pois.
Ja narttu oli hieman hyvillään siitä, että juuri Noki oli lopettanut tuijottamisen ensin.

"Nuorien susien itsevarmuutta ja pöyhkeyttä", narttu vastasi rauhallisesti Noen sanoihin siitä, että hän aikoi myös pysyä laumattomana. Roihu näytti äskeistä rennommalta, eikä hän kokenut nuorempaa mustaturkkista urosta kovin suurena uhkana itselleen enää. Nartusta jopa vaikutti siltä, että Noki alkoi tyytyä siihen, että taistelu ei olisi nyt järkevä ratkaisu ja kenties nartun puheet siitä, että hänestä kenties tulisi alfan puoliso joku päivä olivat antaneet Noelle syyn miettiä kuinka käyttäytyä. Roihu ei kaivannut itsekään taistelua ja tuskin olisi se osapuoli, joka sellaisen mahdollisesti aloittaisi, mutta puolustaisi itseään kyllä hanakasti ja näyttäisi Noelle, kenen kanssa uros oikein temppuili. Vaikka Roihu olikin pitkäjalkainen ja häneltä kyllä löytyi voimaa, jäi hän silti koonsa puolesta toiseksi Noen kanssa. Sen puutteen hän yritti korjata vaikuttamalla mahdollisimman itsevarmalta niin eleidensä ja puheidensakin vuoksi, välttämällä silti liikaa uhmailua. Siihen tuskin olisi enää tarvetta.

Pian Roihu jatkoi aikaisempia sanojaan tarkkaillen Nokea edelleen ruskeilla silmillään varmuuden vuoksi. Hän ei ollut typerä eikä ottaisi turhia riskejä vain sen takia, että uskoi toisen käyttäytyvän rauhallisesti. "Tulet vielä huomaamaan, että laumattomana eläminen ei ole pelkkää hohdokasta vapautta", hän sanoi jopa ystävällisen kuuloisena. Roihu ei tosin tuntenut minkäänlaista ystävällisiä tunteita Nokea kohtaan, eikä edes viitsinyt sääliä nuorta siitä, että tästä talvesta kenties tulisi vaikea hänelle. Hän piti Nokea nyt vain harmittomana kiusankappaleena, jonka itsevarmuus yksinelämisen suhteen sai Roihun ajoittain vaikuttuneeksi, mutta pääasiassa hän piti sitä vain tietämättömän uhmailuna.

"Niinpä kai..." Noki vastasi Roihun vastattua sille. Toteamus nuoren suden pöyhkeydestä hieman kirveli, mutta uros päätti pitää huolen, ettei tämä näkyisi ulospäin. Mustaturkki siristi silmiään ja vilkuili hetken ympärilleen. Kolea, kylmettyvä metsä oli kovin hiljainen. Saalista ei ollut lähimaillakaan, muttei ihmekään- saaliseläimet osasivat kyllä pysyä poissa kahden suden tieltä. Lisää susiakaan ei ollut havaittavissa, jos kirsua ja kuuloa oli uskominen. Se tosin oli helpotus Noelle. Mustaturkilla oli tarpeeksi kestämistä jo yhdestä naaraassa, ja lisätukea Ovelan lauman alfanaaraalle ei enää vaadittu. Tosin Roihulle se saattaisi olla onnenpotku.
Noki siirsi taas katseensa Roihuun ja tutkaili tätä. Naaras oli kovin hyvässä kunnossa, selvästi hyvin ravintoa saanut, eikä tämän mainitsemasta laumattomana elämisen menneisyydestä näkynyt ulkoisia merkkejä. Se taas muistutti urosta tulevasta talvesta. Susi eläisi ensimmäistä kertaa talvensa yksin. Pentuna siitä oli huolehtinut vahva ja älykäs, paljon kokenyt emo, ja mustaturkki oli oppinut elämään vain kesäaikaan. Ei talvi sille ollut mitenkään vieras maailma, muttei Noki siltikään tiennyt kaikkea, mitä tarvittiin karusta vuodenajasta selviämiseen. Mutta sitähän en tule hänelle näyttämään, uros muistutti itseään. Jäyistynyt häntä nousi vielä korkeammalle, mustan turkin peittämä, hieman hapsullinen hännänpää kiertyi jo muun hännän päälle. Korvatkin nousivat pystyyn kuulemaan pienimmätkin rasahdukset öisessä erämaassa, vaikka se olikin turhaa. Noen sanojen jälkeen ei lehtikään ollut liikahtanut pimeässä, syksyisessä metsässä.

Hiljainen ja liikkumaton metsä sai Roihun tuntemaan olonsa väsyneeksi. Hän muisti, että oli tullut ainoastaan kiertelemään reviirin rajoja ennen pesälle vetäytymistä, mutta olikin päättänyt yllättää Noen varmuuden vuoksi ja varmistaa, että uroksella ei ollut mitään pahoja aikeita mielessään rajarikkomusten merkeissä. Nyt, kun tilanne oli rauhoittunut alusta ja Roihu oli todennut mielessään, että nuoresta uroksesta tuskin oli mitään uhkaa heille, narttu rentoutui ja tunsi itsensä voipuneeksi. Marraskuinen yö pimeyden ja kylmyyden kanssa sai aikaan sen, että Roihu olisi mieluusti vain vetäytynyt tilanteesta ja lähtenyt takaisin reviirille.
Mutta sitä Roihu ei halunnut tehdä. Hän halusi, että Noki lähtisi paikalta ensin pois ja sitten vasta narttu voisi itsekin lähteä rauhallisin mielin takaisin pesälle.

"Ehkä sinun olisi aika etsiä suoja täksi yöksi?" Roihu totesi selvästi vihjaten, että kenties olisi jo aika erota. Huomatessaan, kuinka Noella häntä nousi uhkaavasti ylemmäs, myös narttu valpastui. Hän kohotti jonkin verran häntäänsä, muttei aivan niin paljon kuin nuorempi uros ja höristi korviaan. Ajoittain Roihu katsoi Nokea suoraan silmiin tiukasti, mutta käänsi rauhallisesti katseensa lopulta pois. Hän ei edelleenkään kokenut Nokea uhkana itselleen, vaikka toinen vaikuttikin saaneen itsevarmuutta jonkin verran.