Et sinä ole sellainen (Yksinpeli)

Kevyt sade kasteli Kipinän vähitellen suden seistessä aloillaan. Märkä turkki sai sen näyttämään entistäkin surkeammalta.
Vaikka sen silmät kohdistivat katseensa Hukan loittonevaan hahmoon, oli se itse ajatuksissaan jossain ihan muualla. Kaukana tästä sateisesta kesäpäivästä ja Laaksosta. Vielä kauempana uroksesta, joka oli niin helposti riisunut sen ulkokuoren.
Hukan ominaishaju oli takertunut Kipinän turkille, märkään maahan, ilmaan, kaikkialle. Uroksen sanat kummittelivat Kipinän päässä, ne tuntuivat olevan sidonnaiset tähän paikkaan ja tuoksuihin.

"Lopeta, Kipinä."
Kaksi sanaa.
"Et sinä ole sellainen."
Neljä sanaa.
Irrallaan tai toisessa yhteydessä täydellisen vaarattomia. Vain pyyntö lopettaa jokin toiminta. Vain toteamus, että toinen oli ehkä sittenkin erilainen.
Mutta reaktiona toimintaan sanat saivat sisäisen painon ja merkityksen. Ne osoittivat, että Kipinä oli tullut torjutuksi. Mitä silloin tunnettiin? Häpeää? Pettymystä? Ilman tunnetta se ei loppujen lopuksi ollut mitään dramaattista. Mutta se ei tarkoittanut, ettei sillä olisi ollut väliä. Hukka oli päättänyt valita epäitsekkäästi. Tai ehkä sitä ei ollut alunperinkään kiinnostanut. Niinpä niin, kukapa olisi kiinnostunut säälittävästä pikku nartusta?

"Vaikka sinä oletkin viehättävä."
Taas neljä sanaa.
Kolea tuuli sai suden värisemään. Se halusi pois täältä. Muisto toisen läsnäolosta oli liian voimakas. Melkein kuin Hukka voisi vieläkin nähdä Kipinän kaikessa haavoittuvaisuudessaan.
Sadepisara putosi inhottavasti suden korvanlehdelle ja se ravisteli itseään ennen kuin lähti ravamaan metsään. Se ei halunnut kohdata tuota urosta enää. Turvallisuudentunne oli poissa ja nyt Hukka edusti vain suttta, joka oli nähnyt sen heikkona. Joka tiesi.
Sade yltyi, mutta aurinko paistoi pilvien lomasta kirjoten kaiken kullalla. Kipinä kiersi suuren kiven, kyyristyi saniaisten sekaan ja pujahti vanhaan karhunpesään. Aina samaa reittiä, muuten se ei olisi löytänyt onkaloa.
Kipinä käpertyi kerälle ja nuoli vettä pois ruskeankirjavalta karvapeitteeltään. Korvat yrittivät pysyä valppaasti pystyssä, mutta silmät kapenivat mustiksi viiruiksi. Susi nuolaisi kirsuaan vielä lyhyesti ja urisi itsekseen.
"Vielä koittaa päivä, jolloin aurinko paistaa kirkkaammin kuin koskaan ennen."
Enää Kipinä ei jaksanut laskea.