Oppitunti elämään

(Tänne siis susu kera Kaislan)

Surma oli vahvistamassa ja vahtimassa laumansa rajoja. Valkoturkki oli todella huolissaan laumansa koosta ja sen kyvystä puolustaa rajoja. Narttu kertasi laumaan jääneet sudet mielessään ja yksi nousi päällimäisenä mieleen, nimittäin lauman nuorukainen Kaisla. Näin pienessä laumassa jokaisen tulisi niin sanotusti kantaa kortensa kekoon, eikä Surma uskonut, että Kaisla siihen kykenisi ja tuossa iässä pitäisi jo kyetä moneen asiaan tai ainaki yrittää.

Beta katseli ympärilleen ja se olisi virnistänyt hyvin leveästi jos olisi kyennyt. Se laski takapuolensa maahan ja kohotti kuononsa ilmaan ja kutsui nuorukaista paikalle ulvonnallaan. Paikka olisi täydellinen: täällä Aarnimetsän ja Nuormetsän laumojen rajat olivat vastakkain. Käytännössä vain joki erotti rajat toisistaan. Täydellinen paikka ja aika opettaa nuorelle todellisuuden karua tarinaa, minkä se oli itse kokenut turhankin hyvin. Surma pysyi istualtaan ja katseli syksyn pudottaessa puista lehtiä, odottaen samalla toista saapuvaksi.

//täältä tullaan :D Se vois opettaa hieman kunnioitustakin, kun mietin että Kaislalle olis vähän noussut "valtapäähän" kun se on ollut Ruusun ja Vallan kasvatuksessa. Nythän se on sillai myöhäisessä teini iässä, kai... :DD//

Nuori susi oli jolkkottelemassa lauman reiviirillä ja nuuhki muutamia vanhoja jäniksen jälkiä, saalistus alkoi sujua jo suhteellisen hyvin vaikka onnistuminen oli todella vaihtelevaa. Yllättäen Kaisla kuuli tutun äänen, lauman Beta kutsui sitä "mitähän asiaa Surmalla mahtaa olla? En kai ole tehnyt mitään väärää?" mietti ruskeakirjavaturkki ja lähti rivakkaaseen hölkkään kohti kutsuhuutoa, vastaten nopealla ulvahduksella betalle.

Nuori narttu ei ollu kovinkaan kaukana joten pian se sai Surman näköpiiriinsä. Heilautin häntääni tuolle tervehdykseksi ja astelin aika ylpeänä tuon eteen sanoen "Mitäs, Surma? Sinulla taisi olla asiaa?" Kaisla hidasti tahtia ja pysähtyi Surman eteen, se tunsi itsensä niin pieneksi tuon nartun edessä. Tosin olihan se itsekin pian täysikasvuisen kokoinen.

//Joo siitä ei ole ongelmaa. Surma kyllä antaa takasin jos joku hyppii sen nenille, oli tyyppi kuka tahansa muu kuin Valta tai Ruusu :D //

Surma kuuli vastauksen Kaislalta melko läheltä, joten sen ei tarvinut kauaa odottaa toista. Valkoturkki nousi seisomaan ja nosti häntänsä ja pörhisti hieman karvojaan näyttääkseen hitusen vielä isommalta. Sitä hieman hämmästytti toisen hyvin tuttavallinen sävy puhutella sitä, vaikka tämä oli beta ja Kaisla oli laumalainen. Olkoon kuinka Ruusun huostassa, laumalainen tuo penikka oli. Valkoturkki joutui katsomaan hitusen alas puhutellessaan nuorta sutta. "Sanohan, Kaisla, onko kukaan kertonut sinulle mitään lauman toiminnasta? Oletko jo osallistunut metsästykseen? Entä rajojen vahvistamiseen?" Se tietoisesti hieman tenttasi toista ja seurasi tämän reaktiota. "Mitä Ruusu on sinulle tähän mennessä opettanut?" Surma muisteli Vallan olleen viime aikoina jollakin tehtävällään ja tuskin hänellä oli ollut aikaa nuorelle, joten Ruusun jos onkun vastuulla nuoren opettaminen on ollut.

"Näetkö tuon joen. Sen takana on vihollislauman reviiri. Osaatko tästä tiedosta päätellä, miksi kutsuin sinut tänne?" Surma selitti ja kääntyi kohti Nuormetsän rajoja, nuuhkien pienesti ilmaa siltä suunnalta.

//oukkei, saa nähä minkälaisen selkä saunan Kaisla sitten saa ;D//

Kaisla seisoi ylväänä Surman edessä, kunnioittaa se kyllä osasi mutta lähinnä vain Ruusu ja Valtaa. Surman alkaessa tentata tältä Ruusun oppeja nuorukainen hieman yllättyi, miksi tuota kiinnosti tämä asia? Kuunneltuaan loppuun sillä alkoi raksuttaa, Surma aikoi opettaa sille jotakin. "Metsällä olen käynyt muutaman kerran Ruusun kanssa ja sitten olen harjoitellut itsekseni aika ahkerasti. Rajapartiossa en ole käynyt kuin ihan kerran tai kaksi, joten siitä en vielä tiedä paljoakaan. Muuten laumasta tiedän sen mitä Ruusun kanssa ollessani olen oppinut" Nuorukainen selitti ja siitä huomasi, että sen mielenkiinto oli herännyt ja samalla ylpeys oli kasvamassa. Kaisla oli ylpeä siittä miten se oli harjoitellut omin nokkineen saalistusta ja se muisti kuinka kaikki olivat olleet nöyriä sen läsnä ollessa, tosin se ei aivan ymmärtänyt että vain sen vuoksi koska Ruusu oli ollut yleensä paikalla.

Surman toiseen kysymykseen se vastasi hetken mietittyään "Koska aijot opettaa minulle jotakin rajapartiosta?" vastaus oli kysymyksen ja vastauksen välimuoto. Kaislan häntä heilahti uteliaisesti ja se höristi korviaan innokaasti.

"Mitä tiedät sitten laumasta? Sillä tällä hetkellä käyttäydyt kuin olisit samassa asemassa minun kanssani. Kun ruoka-aika koittaa, niin voin luvata sinulle, että sinulla ei ole asiaa ruholle ennenkuin minä olen oman osani ottanut. Sitten ja vasta sitten saat taistella omasta osastasi muiden kanssa." Surma totesi ja lähti kävelemään kohti jokea, lähemmäs rajojen reunaa. "Sinun tulee tästedes mennä useammin rajapartioon, jotta voin luottaa jonain päivänä siihen, että suoriudut siitä yksin. Tosiasia on, ettet pysty tekemään juuri mitään ilman valvovaa silmäparia. Kun sinua opetetaan, yksi asia vaatii kaksi tai kolme sutta, vaikka normaalisti tarvitaan vain yksi. Näin pienellä laumalla se on todella huono asia. Tiedät sen varmasti itsekkin." Surma selitti kiertelemättä asiaa sen enempää. Kyllä Kaisla oli järjeltään normaalisusi joka taatusti tajusi asiat ilman sössötystäkin. "Missä sinä olet hyvä?"

Surma nuuhki rajoja ja silloin tällön merkkasi uuden merkin. Näin se näytti nuorelle miten asia hoidettiin käytännössä. "Mitä teet, jos yhtäkkiä näet vieraan suden lähellä rajoja?" Narttu kysyi ja katsahti Nuormetsän alueelle päin. "Nämä reviirit ovat lähekkäin. Kun tulee kurja talvi, niin me taidamme olla alakynnessä Nuormetsää vastaan jos he päättävät vallata itselleen lisää saalistusmaita..." Surma totesi jälleen tosiasian.

Kaisla kuunteli Surmaa, mutta tämän oli vaikea ottaa toista tosissaan ruokailun suhteen. Se oli saanut elää arvostetun suden elämää pentuna, mutta nyt se aika oli ohi ja Kaisla oli aikuistumassa. Kaisla vain tuhahti itsekseen Surman puheille ja lähti askeltamaan tämän perään. "Ainakun olin Ruusun kanssa kaikki vain alistuivat" sanoin Surmalle hieman ihmetellen mitä väärää käytöksessäni oli, mutta uskoin saavani sen selville vielä tämän päivän aikana.

"Selvä on, selvä on, ymmärrään kyllä" Vastasin ehkä hieman tympeänä siihen kuinka Surma vaati sitä menemään useimmin rajapartioon, se oli tuntunut kovin tylsältä puuhalta kun vertasi saalistukseen missä sai tulosta ja ylpeillä omilla saaliillaan. Kuitenkin rajapartiointi oli tärkeää ja ymmärsin kyllä hyvin miksi beta sitä pyysi minulta, olin tarpeeksi vanha lähtemään mukaan ja minun oli tehtävä osani nyt entistä useimmin lauman eteen, mikä ei ollut ongelma minulle pidin siitä. "Mm... olenko hyvä missä, saalistaa osaan jo jonkin verran ja käyttää nenääni varsin hyvin ja osaan juosta nopeasti." Nuorukainen luetteli asioita missä piti itseään hyvänä.

Surman kysyessä mitä se tekisi nähdessään vieraan Aarnimetsän mailla, neiti alkoi miettiä hieman "En minä tiedä, mutta eikö se pitäisi ajaa pois?" kysyi ruskeaturkki hieman uhmaa äänessän, mielessään se kuvitteli kuinka se ajoi sutta pois reviiriltä ja tämä lähti häntä koipienvälissä pakoon.

Surma tuhahti hieman nuoren vastauksille. "Ruusu on alfan asemassa. Tietenkin kaikki osoittavat kunnioitusta hänelle." Surma painotti kenelle laumalaiset todellisuudessa olivat alistuneet. "Jos haluat selvittää oikean asemasi laumassa, niin sinun on parempi irtautua Ruususta ja olla muiden kanssa tekemisissä ilman alfan läsnäoloa, olethan loppujen lopuksi laumalainen."

Surma heilautti suurta häntäänsä laiskasti kun toinen väitti ymmärtävänsä rajavartio vuoroista. "Jos epäröit vielä omasta paikastasi laumassa ja väität olevasi mainitsemissasi asioissa hyvä, niin sinulle voi tulevaisuudessa olla paikka metsästysryhmässä jäljittäjänä ja takaa-ajajana." Surma totesi. "Mutta ensin sinun tulee aikuistua..." Valkoturkki katsahti ympärilleen ja jatkoi pienellä hölkällä lauman rajoja myöten, olettaen että Kaisla seurasi. "Maailma ei ole aina mukava paikka. Tulet vielä huomaamaan sen itsekkin. Näin pieni lauma tulee ottamaan laumalaisia herkemmin mukaan ja haluan sinun katsovan niiden perään ja tarkistamaan, onko niistä mihinkään." Surma sanoi Kaislalle ja antoi tälle näennäisesti tärkeän tehtävän, jotta se oppisi vastuuta. Tietenkin Surma pitäisi uusia itsekin silmällä.
"Kaikkia rajarikkureita ei noin vain ajeta pois. Jos olet yksin ja suurempi susi uhkaa, kutsu ensin apua, sillä sinulta lähtee henki helpommin kuin syksyllä lehdet puusta. Et näytä kovin rotevalta... Osa rikkureista haluaa liittyä laumaan. Se, kelpaako tämä meidän laumaan on minun tai alfaparin päätettävissä, ei kenenkään muun. Kutsu joku meistä paikalle tällöin." Se selitti ja vilkaisi nuorta sutta, tajusiko tämä mistä valkoturkki puhui.

Kaisla luimisti hieman korviaan kun Surma saarnasi tälle Ruusun asemasta ja kuinka hänen pitäisi irtaantua Ruususta. "No mitähän minä tässä koko ajanteen? Onko Ruusu paikalla, no eipäs näy" töksäytti nuorukainen hieman töykeästi, se ei oikein pitänyt siitä kun sitä pomotettiin. Mutta se ei ollut tajunnut ajatella mitä Surma äskeisestä tykkäisi, sen olisi todellakin aika oppia nöyryyttä vanhempia susia kohtaan tai se voisi saada vielä kenkää laumasta.
Kaisla seurasi Surmaa kuin hai laivaa, toisen seura oli kiinnostavaa vaikkei välttämättä antanut sitä kuvaa. Surman puhuessa nuorukaisen paikasta laumassa ja ehkä tulevasta paikasta metsästys ryhmässä neidissä syttyi uusi valo "Ihanko oikeasti? Voisinko minä päästä metsästys ryhmään jäjestäjäksi?" Hihakaisi narttu innokkasti ja kiri Surman rinnalle, jättäen aikuistumis kommentin huomiotta niinkuin ei olisi kuulutkaan sitä. "No sen minäkin tiedän, että maailma osaa olla epäreilu!" Totesi Kaisla hieman synkemmin, olihan se joutunut aivan pienenä vieraiden susien pariin eikä ikinä ollut tuntenut emoaa eikä edestiennyt, että tämä oli kuollut. Tämä oli myös kadottanut viimeisenkin suden omasta perheestään, nimitäin oman veljensä Huurteen. Olihan Kaislalla onnellinen pentuikä Aarnimetsän laumassa, mutta silti se olisi halunnut tietää jotain omista vanhemmistaan ja veljestään, sekä Seinäruususta joka oli pelastanut Kaislan hengen tämän ollessa avuton pieni karvainenkasa.

"Minunko pitäisi vahtia uusia tulokkaita?! Jei!" Ruskoturkki innostui ja hypähteli hieman, sitten se tajusi että käyttäytyi kuin pahainen pentu ja sitä alkoi hävettää. Joten se rauhoittui ja alkoi askeltaa jälleen rauhallisemmin Surman jäljessä. Mutta kun Surma sanoi sitä heikoksi tai siltä se sen korvaan kuulosti niin uhma alkoi nousta pintaan "Jaa väitätkö etten minä pärjäisi rajarikkureille, minähän taistelen kuin hurrikaani! Kukaan ei pääse meidän reviirille jos on minun vahtivuoroni!" väitti nuoruus iän sirorakenteinen hukkanen ja pörhisteli hieman rintaansa ylpeänä, jättäen lopun lauseesta huomiotta vaikka painoikin sen mieleensä.

Surman kärsivällisyyttä oli jo alusta asti venytetty äärimmilleen, mutta toisen uhma napautti sen poikki niin kovaa, että Kaisla olisi melkein voinut kuulla sen katkeavan kun toinen intti vastaan ja pieni murina kumpusi sen kurkusta varoitukseksi siitä, että nuori leikki vaarallisilla vesillä. Enään ei kärsivällisyys riittäisi uuteen uhmaan.

Toisen into mahdollisesta metsästysryhmän paikasta antoi Surmalle tilaisuuden käyttää sitä syöttinä. "Mikäli todistat kykysi minulle, niin voi olla että jonain päivänä saat paikan. Samaa paikkaa hakee myös monta muuta sutta, joten sinun on oltava paras niistä." Se sanoi totuudenmukaisesti. "Annan sinulle pienen vinkin: tieto on valtaa. Sillä pystyt saavuttamaan paljon. Se on yhtä hyvä ase kuin terävät hampaat ja kynnet. Jos tiedät vihollisesi heikkoudet, niin pystyt käyttämään tuota tietoa sitä vastaan. Älä unohda sitä. Kaikki tieto on jossakin välissä tarpeellinen, joten pidä aistisi terävinä aina." Se pysyi vaiti ennenkuin jatkoi hyvin vakavana "Kävi miten kävi, laumaa ei jätetä. Se on perhe josta huolehditaan ja joka huolehtii sinusta. Jos joskus päädyt näiden petturien kaltaisiksi jotka lähtevät heti, kun tulee vaikeaa, niin etsin sinut henkilökohtaisesti hampaisiini ja siinä ei käy hyvin. Pettureille ei ikinä käy hyvin." Se neuvoi omasta kokemuksesta, mikä vielä tuntui kuin piikki lihassa, muttei antanut asian näkyä ulospäin. Raukalla oli loppujen lopuksi niin paljon opittavaa.

Kun toinen totesi maailman olevan epäreilu narttu tyytyi nyökkäämään "Ja luonto tulee muistuttamaan asiasta vielä monta kertaa elämäsi aikana." Surma oli tyytyväinen, että toinen otti "tehtävänsä" ilolla vastaan. Ehkei toinen ihan onneton tapaus ollut. Mutta tyytyväisyys poistui ärtymyksen tieltä kun toinen rupesi isottelemaan taistelutaidoillaan. Samalla sekunnilla Surman viimeinenkin kärsivällisyys huuhtoutui pois ja karvat pörhistyivät täyteen mittaansa, hampaat tulivat täysin esille ja se syöksähti matalasti ärähdellen nuorta päin eikä aikomuksena ollut satuttaa vaan näyttää, että toinen ei ollut todellakaan mikään hurrikaani. "Tuo asenne koituu kohtaloksesi!" Se sanoi hampaiden välistä. "Laumalla ei ole varaa menettää yhtäkään sutta typerän asenteen ja käytöksen takia! Juuri sanoit, että ymmärrät kuinka elämä on epäreilua, vai oliko se vain louskutusta?"

Kaislan sydän alkoi tykyttää kun se kuvitteli itsensä nopeinpana metsästys ryhmän jäsenenä jahtaamassa kaurista, yhdessä muun lauman kanssa. "Minä kyllä näytän olevani paras kaikista!" Se hihkaisi ja päätti harjoitella entistä kovempaa saalistus taitojaan.

Kaisla kuunteli korvat höröllään Surman neuvoja, kun tämä puhui petturuudesta ja kaikesta muusta. Se oli aikaisemmin huomannut murinan, mutta ajatteli sen olevan vain isottelua. Kaisla säikähti pahanpäiväisesti Surman valehyökkäystä ja sen johdosta neidon korvat menivät luimuun, häntä koipien väliin, silmät suurenivat ja nuorukainen painautui maatavasten aivan vaiston varaisesti. Sieltä se sitten nousi huuliaan lipaisten ja murahti hieman, "Hyvä on selväksi tuli." se vinkaisi Surmalle nöyremmin, nartun sisään alkoi väkisin tulla kunnioitusta toista kohtaan. Silti sen oli vielä pakko lisätä "minäkö en tiedä miten epäreilu maailma voi olla? Minä en ole koskaan tuntenut oikeaa emoani enkä koskaan nähnyt isääni, veljeni minä kadotin nuorena ja emoni kadottua olen kasvanut monen hyvän suden huostassa." sanoi nuorukainen ei kuitenkaan enään yhtä jääräpäisen tivaavasti, sitä harmitti kun se oli jääny/jätetty metsään yksin. Nykyään Kaislalla oli hyvä ja rakas perhe Aarnimetsässä, mutta joskus se silti tunsi tyhjän paikan sydämmessään ja toivoi joskus näkevänsä vielä veljensä, sekä selvittää kuka heidän emo oli? Kaisla kuitenkin tiesi kuuluvansa tänne ja oli iloinen paikastaan Aarnimetsänssä, eikä ollut valmis jättämään laumaa sillä se oli kasvanut täällä eikä osannut kuvitella itseään muualle.

"Surma, oletko sinä koskaan pettänyt perhettäsi?" utelias pentu kysyi varovaisesti, se ei halunnut suututtaa toista uudelleen ainakaan ihan heti. Köniinhän se tiesi toiselta vain saavansa.

Toisen mentyä matalaksi Surma laittoi hampaansa piiloon mutta pörhisteli karvojaan vielä hetken. Nyt näytti paljon paremmalta. Sen ärtymys hiukan laantui ja susi nuolaisi nopeasti huuliaan rauhoittaakseen tilannetta hiukan. "Mutta olet elossa. Pääsit hyvien susien huostaan pahojen sijaan. Vaikka joskus löytäisit emosi, merkitsisikö tämä susi todella sinulle jotain kaiken tämän jälkeen? Sinulla on perhe. Kaikilla on menneisyys ja sinun menneisyytesi on millainen on, eikä sitä voi muuttaa vaikka haluaisi. Sen kanssa on vain elettävä ja selviydyttävä." Surma totesi toisen lievempään puuskaan. "Jos tietäisit kuka emosi on, muuttaisiko se enää tilannetta kovin kummoiseksi? Entä jos emosi olisi pettymys tai ilkeä?" Se kyseli. Se vielä tästä puuttuisi, että toinen lähtisi typeryyksissään etsimään jotain, mikä ei olisikaan sitä, mitä aluksi on kuvitellut.

Toisen kysellessä valkoturkin taustaa Surma hymähti huvittuneena. "Toivottavasti se ei ollut hirveän ilmeistä. Joskus kauan sitten kun olin nuori ja tyhmä... tuli tehtyä typerästi." Se totesi lähes lämpimään sävyyn. "Etsin jotain, mitä ei ollut olemassakaan. Älä sinä tee samaa virhettä. Kaikki ei ole vereen merkitty." Se sanoi päättäväisesti ja katsoi toista merkitsevästi.

Kaisla kuunteli Surmaa korvat höröllään uteliaisuudesta. Tämän sitä itseään vanhemman nartun puheet saivat nuorukaisen ajattelemaan asioita uudelta näkökannalta. Ruskeaturkki vaipui niin syvästi ajatuksiinsa että se jäi toljottamaan johonkin kaukaisuuteen vähäksi aikaa eikä tajunnut vastata Surman esittämiin kysymyksiinsä, koska ei ollut itsekään ajatellut asiaa.

Neiti palasi maanpäälle ajatuksistaan kun Surma alkoi puhua omasta menneisyydestään, se kuunteli uteliaana ja hieman ihmetteli 'miten nuorena on muka tyhmä?' tavallaan se kyllä tiesi vastauksen mutta silti se häiritsi sitä. "Enhän minä nyt mitään tyhmää tee" sanoi se sitten hieman ylpeilevästi, mutta tajusi sitten sanavalintansa ja vaihoi puheen aihetta kysyen "Miten sinä Surma olet noin viisas?" nuorukaisen äänestä saattoi huomata pientä ihailua, mikä paistoi sen silmistä iloisena.

Surma hymähti toisen kysymykselle. "Elämä opettaa. Ankarat olosuhteet ovat parhaita opettajia. Tällaisissa tilanteissa näkee suden todellisen luonteen. Näit itsekkin millaiseen kuntoon laumamme jäi ankaran talven jälkeen, kun heikot laumalaiset juoksivat pakoon häntä koipiensa välissä. He eivät oppineet mitään. Maailmaa ei voi juosta karkuun." Se tiuskaisi ärtyneenä heikko mielisille, entisille laumalaisille. Pelkkä niiden ajattelu sai sen verenpaineen nousemaan. "Laumaan täytyy luottaa ja laumamme on parempi ilman näitä hermoheikkoja." Surma totesi.

"Ja mitä sinun tekemisiisi tulee, niin jokainen tekee tyhmiä jossakin vaiheessa. Ajatus saattaa vaikuttaa hyvältä sillä hetkellä, mutta myöhemmin asian voi nähdä erillälailla. Silloin vain täytyy elää tekojensa seurausten kanssa. Esimerkiksi laumasta karanneet tietävät varmasti, etten hyväksy niitä enään takaisin." Valkoturkki sanoi päättäväisesti ja nuuhki syksyn raikasta ilmaa. Syksy oli mukavaa aikaa. Kuuma kesä oli takana, eikä jäätävä talvi vielä ollut saanut laaksoa kiinni. Yhtäkkiä narttu pinkaisi juoksuun, kohti sisempää metsää. "Nämä rajat ovat kunnossa. Nyt saat näyttää miten hyvä olet nappaamaan pienriistaa." Se sanoi ja antoi nuorelle tietä, jotta se voisi ottaa hajun päästä kiinni ja alkaa seurata sitä. Surma hidasti vauhtiaan ja alkoi seurata miten toinen etenisi tehtävänsä kanssa.

Kaisla vain nyökytteli ja ihmetteli Surman puhuessa entisistä laumalaisista, sekä sai nuorukaisen päähän taas uusia ajatuksia liikkumaan siitä mikä oli viisasta ja mikä ei. Kaislan kunnioitus Surmaa kohtaan oli noussut esiin ja lähes kaikki ylpeys oli kadonnut.
Surman lähtiessä juoksuun Kaislalla kesti hetken tajuta se ja lähteä perään, mutta juoksi tuon nopeasti kiinni ja jäi alkuun hieman tämän perään. Toisen kuitenkin antaessa Kaislaalle tehtävän, tämän sisimpään syttyi palo ja valtava halu näyttää taitonsa. Se rynnisti toisen ohi innokkasti ja hidasti sitten hieman vauhtiaan, alkaen nuuskia kuumeisesti maata ja ilmaa kunten sitä oli opetettu.
Hetken kuluttua Kaislasta alkoi tuntua toivottomalta kun mitään ei meinannut löytyä. Neiti ei kuitenkaan lopettanut vaan jatkoi kunnes huomasi jäniksen tuoksun maassa, ruskeaturkki teki äkkikäännöksen otuksen hajunperään ja lähti seuraamaan sitä. Se ei ollut huomannut ajatella ollenkaan sitä pysyisikö Surma sen perässä, kun oli niin innoissaan saallistus tehtävästään. Jonkun ajan kuluttua Kaisla sai jäniksen näköpiiriinsä ja pysähtyi lähes kokonaan, se alkoi lähestyä jänistä hieman kaartaen ja astellen rauhallisesti. Se kuintekin oli niin innoissan, että hätiköi hieman säntäsi jäniksen perään liian aikaisin ja tämä lähti karkuun. Kaisla kuitenkin juoksi jäniksen perään ja jäniksen tehdessä hieman huteran pompun se kompuroi hieman, samassa Kaisla loikkasi jänikseen kiinni. Se onnistui vahingossa katkaisemaan jäniksen selkärangan hypätessään sen päälle, mutta ylpeänä se otti jäniksen suuhunsa ja etsi sitten katseellaan Surmaa.

Surma katsoi kuinka nuori susi lähti innokkaasti suorittamaan tehtäväänsä. Surma seurasi kuinka toinen jäljitti varsin kärsivällisesti ja lopulta sai kuin saikin vainun. Surma seurasi nuorta, kun tämä tehtävän lumoissa lähti ottamaan jänistä kiinni.
Lopulta jänis tuli näkyviin ja Surma huomasin heti, että toinen oli kokematon, sillä toinen teki muutamia aloittelijoiden virheitä. Toinen oli vielä kärsimätön ja pinkaisi liian aikaisin jäniksen kimppuun ja kaiken huipuksi nirhasi saaliin täysin vahingossa. Jos Kaisla olisi osunut hiukan eri kohtaan, niin saalis olisi päässyt pakoon. Nuorsusi kuitenkin varsin ylpeänä kantoi saalistaan. Surma oli selvästi huvittunut. "Sinullahan kävi hyvä tuuri" Valkoturkki tokaisi. "Enemmän kärsivällisyyttä ja yritä ensikerralla käyttää enemmän hampaita" Se totesi huvittuneena, mutta tarkoitti mitä sanoi. Eiköhän toisesta vielä oikein hyvä metsästäjä tulisi. "Jäljestit ja väijyit hyvin kunnes kärsivällisyytesi petti. Alku oli lupaava. Ensikerralla koita napata kaulasta, niin tappaminen ei ole niin paljon sattumasta kiinni. Harjoitusta vain enemmän ja hyvä tulee." Surma totesi. "Ja nyt seuraa paras osuus: saat itse syödä saaliisi. Isommat saaliit tietenkin jaetaan ja osa pienemmistä viedään pesille." Se selitti ihan vain siksi, ettei toinen ryhtyisi turhan ahneeksi tai jälleen ylpeäksi.

Asteli nuorukainen reippasti betan luokse ja pudotti jäniksen heidän väliin kuunnellen tarkkaavaisena Surman kommentteja sen saalisutksesta. Se oli hyvillään kun toinen kehui sitä, mutta hieman harmistui kun tiesi että kärsivällisyys petti. Kuitenkin se päätti ottaa opikseen ja olla ensikerralla kärsivällisempi. Kaisla heilautti häntäänsä ymmärtäen kun Surma sanoi että neiti saisi itse syödä saaliinsa. Se kävi ahneesti saaliinsa kimppuun ja irroitti siitä lihaa hampaillaan, sekä katkoi muutamia luita siinä samalla.
Nopeasti nälkäinen Kaisla oli tehnyt selvää saaliistaan ja nousi sitten huuliaan nuollen ylös. "Oletko sinä nälkäinen? Voin saalistaa sinulle myös jotain jos haluat?" Kysyi narttu innokkaana, se halusi yrittää uudelleen. Tosin lähimailta se tuskin saisi riistaa koska kaikki saalis eläimet olivat paenneet kauemmas kuultuaan äskeisen saalistus retken äänet. Se katsoi Surmaa makuultaan ja häntä heilahteli innokkaasti.