Myyräkuumetta

(Het ja Häivä tänne päin)

Solakka nuori susi jolkotteli jokitörmällä. Rinnemetsän reviirin pystyi lähes näkemään, mutta mustaturkkia ei voinut vähempää kiinnostaa. Se tiesi kyllä missä kunnossa lauma oli, eikä se tuntenut itseään uhatuksi. Se ei ollut tullut kuitenkaan rajoja rikkomaan, vaan se tiesi, että tällä alueella asui paljon myyriä, eikä niiden nappaaminen ollut ongelma eikä mikään, kun ne olivat lisääntyneet kuin rutto.

Hurme näki maassa kuoppia ja uros lipaisi kuonoaan ja pysähtyi väijymään, varoen ettei tömistäisi maata ja säikyttäisi välipalat pois. Juuri kun se oli hyökkäämässä yhden huono onnisen kimppuun, sen kuonoon tuli hyvin, hyvin ärsyttävä haju: toinen susi. Ennen kuin uros oli kerennyt kunnolla tiedostaa asiaa, sen niskakarvat, häntä ja korvat olivat nouseet pystyyn. Se siitä saalistuksesta. Hän ei todellakaan alkaisi kertoa parhaita paikkoja saalistaa, saati jakaa tätä paikkaa. "Perhana" Se tuhahti ja alkoi juosta nopeasti ympäriinsä tömistäessään maata ja säikyttäen myyrät maan alle tarpeeksi pitkäksi aikaa. Hurme pysähtyi ja pistävän keltaiset silmät suuntautuivat hajun lähdettä kohti.

//Häivän hahmotietoja olen hiukan päivitellyt, kannattaa käydä tarkistamassa jos yhtään kiinnostaa ;) //

Häivä tassutteli hitaasti mutta arvokkaasti Rinnemetsän reviirin lähettyvillä. Pitkä matka oli uuvuttanut nuorukaisen jalat, mutta se ei pysähtynyt. Ei ennen kuin se löytäisi taas sen paikan, jossa myyrät juoksivat maan alla. Niin valkoturkki oli päättänyt. Häivä lipaisi huuliaan, se saattoi edelleen tuntea suussaan vastuttamattoman myyränaromin. Tämä ajatus sai neidin jatkamaan toiveikkaana eteenpäin.
Maisemat muuttuivat tutuiksi ja Rinnemetsän lauman ominaistuoksu tulvahti nartun tummaan kuonoon. 'Muistan tämän, olen käynyt täällä joskus', nuorukainen tajusi ja irvisti. 'Silloin kuin olin typerä, pahainen pentu...' Häivä tuhahti itsekseen, se vieläkin häpesi lapsellista käytöstään pentuna. 'Käydä nyt uhittelemaan vieraille suurille susille, höyheniä minulla taisi olla aivojen tilalla!' narttu puuskahti ja pyöritteli päätään.

Pian neiti sai kuitenkin muuta ajateltavaa kun se nappasi ilmasta toisen suden tuoksun. Haju ei ollut sama kuin Rinnemetsän, vieras oli siis laumaton. Häivä kiristi vauhtiaan hölkkään. Sen sydän hypähti, olisikohan toisesta kenties ystäväksi..? Tai jos ei, niin ainakin olisi mukaavaa jotenkin hyödyntää tätä... Valkoturkki kevensi vauhtiaan saadessaan uuden tuttavuuden näköpiiriinsä. Lopulta se pysähtyi kokonaan ollessaan tarpeeksi lähellä. Hetken neiti pysyi vaiti ja antoi tutkivan ruskean silmäparinsa kiertää toisessa. 'Tumma uros', narttu tuumi ja hymyili itsekseen. Sitten se kohtasi uroksen katseen.
"Tervehdys", Häivä lausui muodollisesti. "Eihän sitä olla rinnemetsäläisiä, vai kuinka?" neiti esitti epäsuoran kysymyksensä kallistaen vaaleaa päätään. "Olen Häivä", nuorukainen tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen viattoman utelias katse arvioiden urosta. "Saanko kuulla nimesi?"

//Muokkasin tätä viestiä jälkikäteen, sillä tajusin, että nämähän ovat jo kerran tavanneet! Unohdin kokonaan :DDD Mikäli sullekkin kävi samallalailla nii linkki on TÄÄLLÄ//

Hurme näki tulijan jo kaukaa, olihan maasto varsin aavaa. Tämä se tästä vielä puuttui; pikku tytteliini joka kuvitteli kaikkien olevan sen kavereita. Se päästi matalaa, vaimeaa murinaa kurkkunsa pohjalta ja nosti häntänsä ja karvansa pystyyn.
Kun toinen esitti niin sanotun kysymyksen mustaturkki töksäytti "Keskustelun aloitusta kannattaisi vielä miettiä..." Itsestään selvyyksiä turha heitellä. Tottakai vieras tajusi jo, ettei se kuulu laumaan, eikä Hurme ollut tyhmä luulemaan toisin.

Hurme nuuhki ilmaa vieraan suunnalta ja muisteli, joskos vieraan nimi tai ulkonäkö olisi mistään tuttu. Toisen haju oli kyllä kieltämättä hyvin etäisesti tuttu. Ensivaikutelma oli ärsyttävä... Uros tarkkaili tarkkaan toisen eleitä. Narttu vaikutti juuri sellaiselta sudelta, joka tunkee kuononsa kaikkien asioihin.... Hurme harrasti sitä myös, tosin hienovaraisemmin tai lähes huomaamattomasti kaiken sen räksyttämisen seasta. Yhtäkkiä mustaturkille valkeni. Tämä oli se sama narttu joka tunkeutui sen reviirille jo jonkin aikaa sitten!
"Tiedän kyllä kuka olet. Nimi on vieläkin Hurme. Oliko jotain asiaakin?" Se sanoi ärtyneenä, muttei aggressiivisena, kuten viimeksi, sillä nyt sen ei tarvinut puolustaa omaa pikku maatilkkuaan.

//Hahah, joo tajusin sen vasta äsken itsekin xD Ei kyllä hyvin mennyt tällä kaksikolla edellisessä pelissään, mutta jospa nyt onnistaisi... ;) //

Häivä sivuutti uroksen ensimmäisen kommentin tuhahtamalla. Ensin valkoturkki oli ajatellut vierasta ystävänään, mutta nyt se ei enää ollutkaan yhtä varma asiasta. Toinen vaikutti varsin nokkavalta, mutta narttu ei aikonut luovuttaa vielä. Kyllä se vielä saisi uroksen pehmenemään...

Hurmeen kertoessa nimensä Häivälle valkeni. Aivan, hehän olivat tavanneet aikaisemmin, kuten uroksen sanoista saattoi päätellä. Neidin silmät avautuivat ammolleen hämmästyksestä, miten se ei ollut aikaisemmin käsittänyt! Toisen tuoksukin tuntui nyt varsin tutulta nartun kuonoon... Hurme, kyllähän neiti nyt hänet muisti. 'Pentu-parkana tunkeuduin hänen reviirilleen... Se oli varsin hupaisa ensitapaaminen!' Häivä tuumi virnistäen. Hurme oli sama vanha ärtynyt itsensä, ehkei kuitenkaan yhtä hyökkäävä kuin viimeksi. Ehkä tällä kertaa onnistaisi... Narttu katsahti taas urokseen ja nyökytteli päätään ymmärtäväisenä.
"Niimpä niin, kyllähän minä sinut muistan, sattuipa sopivasti!" Häivä totesi ja hymyili Hurmeelle makeasti. "Anteeksi höyhenaivoisuuteni, etten heti tunnistanut. Ensimmäinen tapaamisemme oli kieltämättä hyvin mieleenpainuva..." se tuumasi heittäen merkitsevän katseen urokseen. Toinen oli vaikuttanut hyvin ärsyyntyneeltä neidin ilmaantuessa kuvioihin, se oli selvästi keskeyttänyt jotain.
"Ja eipä minulla mitään erikoista asiaa ollut, tulimpahan vain näille seuduille etsimään sitä antoisaa myyräpaikkaa", Häivä lausui totuudenmukaisesti. "Entäs sinä itse?"
Narttu katsahti taivaalle. Välillä aurinko pilkahti esiin pilvimassan takaa, mutta suurimmaksi osaksi se pysyi piilossa. Jos huonosti kävisi, sade saattaisi yllättää kaksikon...

Hurme ei ymmärtänyt mistä toisen 'haluan jutustella' -asenne tuli. Oliko toisella asiaakin, kerran jutusteli niitä näitä, vai mistä nyt tuuli... Uros vilkuili ympärilleen näkyikö muita susia. Toinen ei haissut laumalaiselta, mutta mustaturkki ei käsittänyt miten toinen oli vielä laumaton yli-innokkaansosiaalisena ja nokkansa toisten asioihin tunkevana. Toisessa oli varmasti jotain vikaa, ettei mikään lauma ollut hyväksynyt sitä mihinkään.

Toisen muistaessa Hurmeen, toinen tyytyi vain tuhahtamaan. "Tulit reviirilleni. Olisit tehnyt samoin, jos olet yhtään järkevä." Se totesi toisen tuumaukseen tapaamisesta, eikä toisen antama katse jäänyt myöskään huomioimatta ja uros heittikin varsin pistävän silmäyksen takaisin. Mustaturkki ei ollut erityisen yllättynyt, ettei toinen muistanut sitä oitis aijemmasta käytöksestään huolimatta, sillä se yrittikin pysyä hieman sivussa kaikesta sulautumalla varjoihin. Näin se sai aina omaa rauhaa halutessaan.
Nartun alkaessa selittää myyristä Hurme kirosi mielessään. Miksi myyrien piti mennä näyttäytymään muillekkin kuin sille... Toisen kysymykseen uroksen teki mieli tiuskaista ettei asia erityisemmin sille kuulunut, mutta tällöin toinen voisi luulla että hukka salasi jotain, mitä se tavallaan tekikin. Sen sijaan se töksäytti hieman hassusti "Mitäpä muutakaan kuin matkalla paikasta A paikkaan B. Laumattomana kun ei ole rajoja sen erityisemmin, jotka rajoittaisivat menoa." Se tyytyi vastaamaan jopa hiukan totuudenmukaisesti. Se jatkoi melkein heti perään "Miksi olet vielä laumaton kerran olet tuollainen" Tällä se koitti vaihtaa puheenaihetta. Ei kukaan fiksu laumaton kerro ruokailupaikoistaan muille.

Hurmeen katse näytti hiukan kummastuneelta Häivästä, toinen varmaankin pohti, miksi narttu oli tullut tuosta noin vain jutustelemaan. Neitiä melkein huvitti, Hurme ei todellakaan ollut jutustelutyyppiä. Noh, toinen oli oma itsensä, eikä valkoturkilla tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Huokaisten turhautuneena narttu katkaisi typerän pohdiskelunsa ja palasi maan pinnalle. Hurme väitti, että Häivä olisi toiminut samoin jos joku olisi tunkenut sen reviirille. Neiti naurahti epäuskoisesti ja vastasi uroksen pisteliääseen katseeseen silmien pyöräytyksellä. Toinen jatkoi kertoen varsin mukavaan sävyyn tekimisistään, siitä ettei laumattomana ollut rajoja. Häivä nyökytteli ponnekkaasti. Kerrankin hän oli jostain asiasta samaa mieltä tuon äkäpussin kanssa.
"Totta, totta. Se onkin laumattoman elämässä parasta!" narttu julisti häntä heilahtaen.

Hurmeen jatkaessa melkein saman tien kysymyksellä, valkoturkki hieman yllättyi. Neiti heitti kummastuneen katseen toiseen. Se ei ihan ymmärtänyt uroksen kysymystä, miten niin tuollainen..? Ja tietysti se oli laumaton, ei narttu ollut laumaa ennenkään tarvinnut. Turhia laumasääntöjä rajoittamaan sen valmiiksi täydellistä elämää, ei kiitos.
"En halua laumaa", Häivä töksäytti. "En kuitenkaan sopeutuisi sääntöihin, ne eivät taida olla minua varten." Se piti pienen tuumaustauon, mutta  jatkoi sitten kysyen; "Mitä sitten tarkoitat 'tuollaisella'?" Narttu melkeimpä arvasi jo, mutta tahtoi mielenkiinnosta kuulla toisen vastauksen.
"Miksi muuten itse olet laumaton?" Häivä kysäisi terävästi pilke silmäkulmassaan. "Kuvittelin, että sinunkaltaisesi komea uros saisi laumapaikan mistä tahansa..." se vielä heitti virnistäen. Narttu oli valmiina peruuttamaan muutaman askeleen, jos Hurmeen pinna yllättäen katkeaisi.

Ilmeestä päätellen Häivä ei olisi reagoinut kuten Hurme aijemmalla tapaamisella, mutta susi oli millainen oli, eikä yhtään katunut omaa käytöstään. Laumattomia oli melkein enemmän kuin laumallisia, joten jos sai itselleen pienenkin paikan mihin aina palata rankan päivän jälkeen, oli puolustus kaiken sen arvoista. Laumatonkin tarvitsee elämäänsä pysyvyyttä, toiset enemmän kuin toiset.

Vai ei säännöt kiinnostaneet narttua. Sen mustaturkki ymmärsi hyvin. Ehkei tämä vieras näyttänytkään kaikkea itsestään. Joku toisessa vain tuntui olevan hieman... vinossa, jos näin voisi asian ilmaista. Toinen oli ilmeisesti aina ollut laumaton, sillä toinen ei varsinaisesti tiennyt sopeutuisiko sääntöihin, oletti vain ettei sopeutuisi. Hurme hymähti ajatukselle.
Toisen heittäessä kysymyksen takaisin mustaturkki totesi vähemmän ärtyneenä ja enemmän huvittuneena "Olet tuollainen joka tunkee nokkansa toisten asioihin ja pälätät paljon. Laumassa rakastetaan sitä, että tungetaan toisten karvoihin kiinni ja laumattomana nyt ei hirveästi ole susia kenen kylkeen kiehnätä." Mustaturkin käsitys laumaelämästä saattoi olla hieman karkea ja mustavalkoinen, mutta eihän se sitä itse tiennyt, sillä se oli nähnyt vain lauman ulkopuolen. Toisen kysymykseen se vastasi selvästi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. "Olen laumaton, koska en tarvitse laumaa. Koska päätän itse asioistani, teen mitä haluan, milloin haluan ja miten haluan. Olen laumaton koska olen vahva. Minulla on vapaus mennä ja tulla ja olla. Saisin luultavasti laumapaikan jostakin, mutta yksinkertaisesti en vain halua sitä." Hurme tiesi, että se oli komea mitäs muutakaan, mutta se myös tiesi, ettei sillä edulla juuri mitään tehnyt elämässä, joten se jätti toisen kommentin huomioimatta.

Hurmeen kertoessa millainen Häivä sen mielestä oli, narttu ei voinut muuta kuin nauraa. Se ei ollut ivallista naurua, se tuli suoraa sydämestä. Neitiä huvitti suuresti, sillä se tunnisti itsensä uroksen sanoista. Samalla se oli myös hiukan helpottunut, ettei Hurme enää pitänyt sitä inhottavana ja ärsyttävänä niinkuin narttu oli olettanut. Hymyillen huvittuneena valkoturkki kääntyi uroksen puoleen.
"Olet oikeassa", se tokaisi. "Ei minulla ole ollut koskaan lauman läheisyyttä ympärilläni ja silti olen tällainen!" Narttu kohautti lapojaan. "Olen aina tähän saakka ollut yksin, mutta onneksi löysin sinut vierelleni!" neiti huokaili dramaattisesti, mutta virnisti perään, jotta Hurme ymmärtäisi sen pilailevan. Ainakin osittain. Olihan Häivä toki iloinen, että sillä oli joku jolle jutella. Ainakin hetkellisesti.

Häivä nyökytteli ymmärtäväinen ilme kasvoillaan, kun uros kertoi syitä, miksei se halunnut laumaan. Narttu tunsi itse samoin, se oli villi sielu, joka ei laumaa tarvinnut.
Yhtään kauempaa neiti ei kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, kun sen tummalle kuonolle putosi yllättäen painava vesipisara. Häivä murhati yllättyneenä ja ravisti pisaran pois kuonoltaan, jolle kuitenkin laskeutui heti uusi. Narttu perääntyi pari askelta ja katsahti taivaalle. Taivaalle kerääntyi kovaa vauhtia raskaita, harmaita pilviä, jotka peittivät auringon. Sade kastelisi pian kaksikon läpimäräksi.
"Hitto!" neiti huudahti harmissaan, nyt olisi löydettävä suojapaikka ja mieluiten nopeasti. Se käännähti Hurmetta kohti.
"Täytyy löytää jokin suoja..." valkoturkki tuumasi toiselle. "Tiedätkö mitään hyvää suojaa tästä läheltä..? Vai joudummeko tyytymään puuhun?"

Humeen silmät laajenivat valtavan suuriksi kun toinen niin julisti kuinka nyt oli löytänyt vierelleen suden. Pian se tajusi että se oli vitsi ja rentoutui silmin nähden. Toinen osasi sitten säikäyttää hemmetti sentään! Hetken mustaturkki luuli, että joutuisi kestämään toisen hännässä roikkumista. Hurme tyytyi murahtamaan toiselle vastaukseksi.

Juuri kun uros luuli päässeensä liemestä, perhanan taivas päätti aloittaa sateen. Mieliala laski alemmas kuin sen alla olevat myyrät. Sen pää laski hitusen alemmaksi, korvat menivät kiinni niskaan ja silmät siristelivät, kun sen otsaan ja kuonolle tippui useampi suuri vesipisara. Yksinkertaisesti susi oli kettuuntunut, eikä epäröinyt näyttää sitä. Kun toinen heitti kysymyksen suojasta, mustaturkin ilme ei värähtänytkään, kun se hitaasti käänsi päänsä nartun suuntaan. Hurme tiesi tottakai paikan missä olisi hyvä suoja, mutta epäröi sen kertomisesta. Kestäisikö se kälyisen puun suojaa, vai kertoisiko se paikan missä voisi saada kunnon suojaa? Se inhosi sitä kun sen turkki kastui. Mustaturkki tiesi jo nyt, ettei pääsisi toisesta eroon kovin helpolla. Jos se alkaisi häätämään toista pois, toinen voisi seurata sitä ihan hyvin kauempaa suojaan. PUHUMATTAKAAN kaikesta siitä miksi, miksi, mitä täh täh päläpälä käläkälä -soopasta mikä nartusta lähtisi jos toinen käskisi vieraan painua muualle. Ja sitä sen hermot eivät kestäisi! 'Kova päivä.... Huomenna on parempi päivä, kyllä aivan...' Se tsemppasi itseään ajatuksensa voimalla ja hengitti syvään.

Mustaturkki ravisteli turkkinsa ja lähti ravaamaan sanaakaan sanomatta tietämäänsä, kahdelle sudelle sen mielestä liian pieneen suojaan. Toinen kyllä seuraisi jos halusi suojaa. Tämä niin kutsuttu suoja ei ollut kaukana, onneksi. Se oli vanha mäyrän kolo, joka oli ollut jo vuoden päivät hylättynä. Se oli jäänyt monelta huomaamatta, sillä se oli suuren kivenlohkareen juurella, hyvin, hyvin lähellä Rinnemetsän rajoja, muttei kuitenkaan rajan sisäuolella saakka.
Kolon luona Hurme pysähtyi. Sisälle saattoi mahtua kaksi, mutta uros ei aikonut mennä ensin, jottei se jäisi ansaan seinämän ja toisen suden väliin. Voi kettu mikä päivä.

//Aivan loistava idea tuo sade, ei hitsi! :DD //

//Hahah, tunnelma kirjaimellisesti tiivistyy :D:D

Hurme epäröi. Häivä kallisteli kärsimättömänä päätään, jonka sade oli ehtinyt jo kastella. Suojapaikalla ei olisi kohta mitään vaikutusta jos he vielä kauankin seisoskelisivat tässä... Uros tietysti pohti, olisiko viisasta paljastaa hyvä piilopaikka puolituntemattomalle laumattomalle... Häivä toivoi hartaasti, ettei Hurme häätäisi sitä luotaan. Kylmät pisarat tunkeutuivat neidin turkin läpi iholle ja susi värähti. Sen häntä roikkui ja silmät tuijottivat uhmakkaasti sateen läpi. Mutta Hurme näytti vielä kurjemmalta kääntyessään Häivää kohti. Narttu hymähti, ei sade sentään tappanut. Ainakin se toivoi niin siinä täristessään kylmästä.

Vihdoin Hurme kääntyi ja lähti jolkottelemaan vieläkin lähemmäs Rinnemetsän rajoja. Ravistellen märkää turkkiaan Häivä pinkaisi uroksen perään. Kyllä tuo häätäisi nartun kintereiltään jos ei haluaisi tätä mukaan. Valkoturkin ruskeat silmät sumentuivat sateen piiskatessa niitä päin. Sen jalat litsahtelivat vettyneeseen maahan. Rankkasade peitti koko maiseman niin, ettei Häivä erottanut edessään muuta kuin Hurmeen ääriviivat. Hammasta purren se painoi päänsä jatkaen urhoollisesti eteenpäin.

Viimein kaksikko saapui litimärkänä pienen kolon suuaukolle. Hurme ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen sisälle, joten neiti lampsi tämän ohi suuaukosta sisään. Samalla se tupsahti nenälleen, pesä olikin ollut ahtaampi mitä se oli kuvitellut. Itse asiassa todella ahdas. Turhautuneesti muristen narttu kömpi jaloilleen. Valkoturkki joutui kumartumaan astuessaan pari askelta toista nurkkaa kohti. Häivä asettui makuulle jättäen Hurmeelle mahdollisimman paljon tilaa. Sen olisi tehnyt mieli ravistella turkkiaan, mutta siitä uros olisi varmasti raivostunut ja pahasti.
"Hienoa", neiti tuumasi ykskantaan. "Mikäs tässä on ollessa, kaksin aina kaunihimpi, vai?" Narttu melkein tunsi toisen turkin kyljessään...

Hurme tunsi pientä vahingoniloa kun toinen tupsahti kuonolleen. Ah, elämän pieniä iloja... Mustaturkki katsahti vielä ympärilleen, ennekuin ahtautui toisen perässä koloon. Hurme pyrki pitämään niin suuren välin toiseen kuin mahdollista, mikä ei siinä kolossa juurikaan onnistunut. Uros asettui kasvot uloskäyntiä kohden ja asetti korvansa luimuun, jotta kuulisi takaa kuuluvat äänet. Koko tilanne hieman ahdisti sutta. Se ei todellakaan luottanut toiseen niin paljon, että olisi täysin rentoutunut, saati nukkunut. Mustaturkki asetti päänsä etutassujensa päälle ja katseli rankkasadetta hiljaisena. Perhanan syksy ja sen sateet. Lämpötilakin oli hieman tippunut sateen takia ja uros kiitti itseään tästä kolosta. Olisihan se vieläkin säälittävämpää värjötellä kylmissään parin hassun oksan alla aivan kuin se auttaisi jotakin. Jos jotakin positiivista pitäisi keksiä, niin kaksi sutta lämmitti enemmän kuin yksi.

Mustaturkki katseli sadetta vielä hetken hiljaisena ennenkuin vilkaisi narttua, kun se totesi kaksin olevan parempi. Siitä Hurme ei ollut samaa mieltä, muttei sanonut mitään, tyytyi vain hieman murahtamaan. Jotenkin toinen pysyi pirteän oloisena ja iloisena, vaikka joutui vieraan kanssa jakamaan sadesuojan. Se oli outoa Hurmeen mielestä. Joko toinen oli oikeasti luottavainen ja iloinen, tai sitten toinen esitti. Joka tapauksessa oli hyvä ettei kumpikin ollut yhtä epäileväisiä tai muuten tilanne olisi paljon tukalampi. Hurme vilkaisi uudelleen takana olevaa narttua mietteliäänä. "Toivottavasti sade ei kestä kauan..." Se töksäytti. Tällaiset tilanteet olivat varsin vieraita sille. Viimeisin susi jota sen piti kestää kauemmin kuin hetken tai pari oli sen emo ja siitäkin oli jo varsin kauan. Tilanne oli sen mielestä lievästi sanottuna outo ja toivottavasti tilanne helpottuisi edes hiukan. "Se vielä puuttuisi, että mäyrä tulisi takaisin." Se sopersi. "Mutta onneksi se ei ole mahdollista, toinen kun heitti veivinsä tässä taannoin..." Hurme kälätti ja tajusi ettei ainakaan helpottanut tilannetta.

//Niimpä. Hurme raukka ihan hermona :D //

//Voi toista :D ;) Mutta kyllä tästä on kehittynyt hyvin mielenkiintoinen peli :))

Hurme vaikutti selvästi hermostuneelta. Toinen tuijotti ulos sateeseen. Häivä vilkuili urosta huomaamattomasti, mikä tähän oli yllättäen mennyt..? Äskenhän sitä oltiin niin maailman keskipisteenä. Vaikka ymmärsihän tuon, ei turkki märkänä vieraan nartun kanssa samassa kolossa oleilu ehkä houkutellut Hurmeen kaltaista sutta. Narttu pyöräytti silmiään, sitä itseään ei juurikaan ahdistanut. Se oli tottunut viettämään öitä ahtaissa luolissa vieraiden kanssa... No se siitä, neiti tuumi. Se ei muistellut niitä aikoja mielellään. Huokaisten nuorukainen laski valkean päänsä kuraiset käpäliäensä varaan. Sitä väsytti, muttei se silti halunnut nukkua.



Häivä käänsi laiskasti päänsä kun Hurme esitti toiveensa sateen loppumisesta. Narttu hymyili toiselle, sen melkein kävi sääliksi urosta. Neiti olisi halunnut tokaista jotain tunnelmaa keventävää, mutta sillä hetkellä sen mieleen ei putkahtanut mitään mainittavaa. Toisaalta, tämä ehkä hiukan epätavallinen tilaisuus oli nuorukaiselle oiva tilaisuus saada enemmän selvillä uroksesta. Ehkä Hurme vielä pehmiäisi... Toisen selittäessä jotakin mäyrästä Häivä väräytti viiksiään huvittuneesti. Se käänsi ruskean silmäparinsa urosta kohti. Sade rummutti tasaisesti pesän maakattoa eikä näyttänyt hellittävän ollenkaan...
"Luultavasti tämä on vain kuuro", neiti totesi sivuuttaen hienovaraisesti uroksen höpinät. Hetkeen se ei keksinyt mitään sanottavaa, tuijotti vain sateeseen. Lopulta sen mieleen putkahti kysymys.
"Kuule", Häivä aloitti. "Oletko aina elänyt täällä? Vaikutat tuntevan tämän paikan kohtalaisen hyvin..." Neiti katsahti uteliaasti urokseen.

Hurme tyytyi nyökkäämään toisen kommentille kuurosta, edelleen katse sateeseen. Kun toinen rupesi utelemaan Hurmeesta enemmän, mustaturkki oli jälleen hetken hiljaa ja näytti hukkuneen ajatuksiinsa. Mitä muutakaan tässä pystyi tehdä. "Aina" Se totesi vaisusti uteliaalle nartulle ja kääntyi hetkeksi katsomaan toista. "Pakko tuntea alue, jotta selviää. Sinä et taida olla täältä?" Se tyytyi tokaisemaan toiselle. Narttu pärjäisi varmaan täällä kerran noin utelias oli. Toisaalta toinen oli varsin köykäinen tavassaan kysellä, että se saattoi johtaa hankaluuksiinkin. Jos toinen ei ollut laaksosta kotoisin, niin se kyllä selittäisi miten toisen luonne poikkesi niin paljon laakson laumattomien luonteesta joihin se oli törmännyt. Hurme ajatteli, että tässä laaksossa sudet olivat armottomia toisilleen, laumalliset laumattomille, mutta myös laumaton laumattomalle. Aijemmin tässä laaksossa susia ei uhannut mikään, mikä lisäsi susien määrää ja nyt susien pahin vihollinen oli toinen susi. Osa laumattomista oli muodostaneet laumoja ilman varsinaista reviiriä ja se oli laumattomalle varsinainen uhka, sillä he vaeltelivat missä halusivat ja jos yksinäinen laumaton sattui tielle... siitä ei hyvää seuraisi, jos sille porukalle alkaisi uhittelemaan tai toisinpäin. "Parasta on pysyä varjoissa" Hurme jatkoi puolivahingossa ääneen ajatuksiaan ja katsoi jonnekkin tyhjyyteen. Tajuttuaan tämän susi tokaisi nopeasti "Parempi, että vahtii selustaansa, eikä luota jokaiseen vastaan tulevaan" Hurme ei voinut muuta kuin todeta, että narttu oli lähes vastakohta sille. Se ei vain tiennyt oliko se toiselle eduksi ja toiselle haitaksi. Jos Häivä olisi kuten se, menestyisikö se laaksossa paremmin tai jos Hurme olisi kuten Häivä, pärjäisikö se paremmin silloin? Ainakin tähän asti Hurme oli selviytynyt laaksossa, joten se luotti omiin kykyihinsä, mutta jokin vaivasi sitä, eikä se tiennyt mikä.

Häivä kuunteli sateen tasaista ropinaa korvat välillä kääntyillen Hurmeen puoleen. Uros kertoi eläneensä täällä aina. Narttu nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Ilmankos toinen oli tiennyt neidin muka salaisen myyräpaikankin. Noh, se itse oli toki mennyt tyhmänä mainitsemaankin asiasta, joten sillä ei ollut enää mitään väliä...

Hurmeen kysyessä Häivältä kysmyksensä, narttu pudisti päätään. Ei, se ei ollut näiltämain.
"Suurimman osan elämääni olen elellyt kaukana täältä perheeni parissa onnellisena autuaan tietämättömänä kaikesta... Tosiaankin, voi niitä aikoja!" nuorukainen huokali onnellinen virne naamallaan.
"Perheeni ei kuulunut mihinkään laumaan", Valkoturkki jatkoi heti perään. "Ainakaan emme enää kuuluneet laumaan minun syntyessäni... Itse asiassa..." neiti pysähtyi miettimään katse suunnattuna pesän kattoon.
"Nyt muistankin, taisin olla itse syypää siihen. Olin niin sanotusti 'kielletty pentu'" Häivä paljasti ja naurahti hilpeästi perään.
"Vanhempani tahtoivat hommailla minut maailmaan, vaikkeivät he olleet edes alfa pari, hyi heitä!" narttu puuskahti huvittuneena.

Hurmeen seuraavat sanat oli selvästi tarkoitettu varoitukseksi Häivälle. Narttu ei heti vastannut mitään. Se vain tuijotti sateeseen ruskeat silmät sumeina.
"Pidät minua varmaan aivan outona", nuorukainen totesi ja sen äänessä oli yllättäen katkeruutta. Oliko sen aivoissa höyheniä vai miksi se oli mennyt sanomaan mitään tuollaista...