Harmaat talvipäivät

// Tuonenkalla ja Kauna siis tänne ^^//
Talvi oli tullut. Maa oli jäinen ja sen oli peittänyt paksu lumivaippa, joka oli lähes koskematon, lukuunottamatta muutamia lintujen ja jänisten jälkiä. Päivä oli harmaa ja tuntui että milloin vain olisi voinut alkaa uusi lumimyräkkä, tällä hetkellä ei kuitenkaan tuullut lainkaan. Ja tästä johtuen Hallan oli vaikeampi saada hajua mahdollisista eläimistä lähettyvillä, myös lumikerros esti mustaturkkia juoksemasta tavallista vauhtiaan eläinten perässä. Halla ei ollut vielä kovin tottunut saalistamaan ryhmässä ja oli siis itsekseen lähtenyt etsimään saalista, haaskakin kelpaisi. Mutta nuori susi epäili oliko haaskoja niinkään jäljellä, jokainen hyödynsi kaiken syötävän minkä vain suinkin löytäisi. Viiman laumaan oli saapunut paljon uusia jäseniä ja Hallan oli välillä vaikea pysyä mukana. Musta hahmo jolkotteli aivan ajatuksissaan saalistusmailla ja oli aivan unohtaa mitä varten olikaan tullut, niin hajamielisesti se kulki.

Halla havahtui ajatuksistaan kun kuuli rääkäisyn jonkin matkan päästä, selvästi jokin keskikokoinen lintu, ei lintujoukko oli lähettyvillä. 'Olenpa onnekas! Talvi on niin kovaa aikaa, minun on pakko napata yksi.' Musta susi meni kyyryyn ja kulki mahdollisimman vähin äänin mitä kykeni paksussa lumessa hajuja ja rääkäisyjä kohti. Halla tekeytyi pieneksi läheisen puun taakse ja oli melkein kadota lumeen, lumi ei antanut Hallalle hyvää suojaväriä, mutta susi teki silti parhaansa. Halla vilkuili puun takaa tummia lintuja jotka tepastelivat suden onneksi maalla. Lumettomampi aukea antoi Hallalle paremman tilaisuuden hyökätä. Linnut olivat keskittyneet ruoan etsintään, olisiko susi voinut olla yhtään onnekkaampi? Halla lipaisi huulia kielellään. Parempaa tilaisuutta ei tulisi, oli parempi hyökätä nyt. Narttu jännitti lihaksensa ja hyppäsi lähintä lintua kohti lähes äänettä. Vasta nyt Halla huomasi tehneensä virheen. Lähimmän linnun kohdalla oli jäätä ja eikös nuorukaisen ajatus katkennut saman tien ja muksahtanutkin jäähän pää edellä. Linnut olivat lennähtäneet ilmaan ja lensivät Hallan yläpuolella sille ilkeästi nauraen. Halla liukui jäätä pitkin lumeen, haukkoen kiivaasti henkeään susi totesi epäonnistuneensa. Halla oli saanut ilkeän tärskyn päähän ja susi makasi hetken paikoillaan. Pää oli hiukan sekaisin mutta Halla oli tajuissaan ja hurjan pettynyt lopputulokseen. Se piti itseään melko hyvänäkin metsästäjänä, kuinka se oli tällä tavalla mokannut. Suuhun oli jäänyt vain muutama pyrstösulka kun susi oli yrittänyt tarttua lintuun kiinni. Sudesta tuntui että sillä olisi vielä paljon opittavaa. Halla huokaisi ja sai sydämentykytyksensä heltiämään. Siinä se makaisi ja murehtisi epäonnistumistaan ja päänsärkyään vielä hetken ennen kuin keksisi mitä seuraavaksi.
// Tuli hiukan tehtyä ylimääräistä tarinaa, nyt kun aikaakin oli...//

# Ja mehän saavumme...
Tosin harvinaislaatuisen pitkällä vastauksella mekin..#

Kuinka talviselta maisema taas näyttikään. Lumi oli Kaunasta jokseenkin ihana asia, kaikesta sen tuomista kipeistä muistoista huolimatta. Lumihan sen oli silloin aikoinaan ajanutkin pois entiseltä reviiriltä... pois, etsimään uutta kotia. Uros oli seisahtunut hetkeksi muistelemaan, mutta puisti lopulta päätään ja tarkensi katseensa ympäristöön. Niin, piti muistaa, se oli nyt täällä. Se oli taas löytänyt lauman. Ja niin kuin tämä lamauttava talven hiljaisuus toikin hyviä muistoja siinä missä huonojakin, oli elämä jatkanut matkaansa... ja niin avasi hukka kitansa kiireettömään läähätykseen. Näytti kuin se olisi melkein hymyillyt kun suupielet vetäytyivät taaksepäin.
Maan alkaessa poltella käpälien alla niiden lämmöstä sulavan lumen ansiosta, havahtui uros ajanjuoksuun, ja hypähti itsekin takaisin sen pirtaan. Tasainen jolkotus-hölkkä nostettiin ja käpälät polkivat tasaisesti lunta, matkan taittuessa suhteellisen sulavasti eteenpäin. Laskemattoman ajan matkaa taitettuaan Kauna sai kuitenkin hätkähtää aivan läheltä kajahtavaan, hätähuudoilta kuulostavaan lintujen yhteisrääkäisyyn. Mikäs nyt?
Kauna pysähtyi taasen, hengitteli ilmaa tasaisen varmasti ja laski päänsä alas, samalle linjalle selän kanssa. Kaipa moinen vaanimisasento tuli jo selkärangasta, vaikkei välttämättä aivan välttämätön ollutkaan. Järkiperäisesti, omalla maallahan sitä oltiin... mutta talvesta ei aina tiennyt, se saattoi ajaa vieraslaumalaisiakin saalistamaan toisten alueille. Pieni tuhahdus laskettiin kuonosta ulos kun Kauna päätti lähteä tarkistamaan tilannetta. Olisi myös oikein rattoisaa, jos se olisi Viiman laumalaisia... uros kun ei oikein vieläkään ollut ehtinyt tutustua kehenkään paremmin. Siinä sitten askellettiin tutkimaan tilannetta, käpälien polkiessa maata niin hiipivän hiljaa kuin Kauna vain sai ne käskytettyä. Hiljaa, hiljaa...
Lähemmäs...

Ah.
Pää nousi takaisin peruskorkeudelleen ja korvat terhakoituivat pystynpään, kun Kauna tavoitti toisen katseellaan ja hajuaistillaan. Hatarasti se muisti lauman jäsenet, mutta tuo oli varmasti samaa laumaa. Häntä kookkaan uroksen takana heilahti verkkaan kaksi kertaa, sitten sekin seisahtui. Huurua pöllysi kuonosta Kaunan hengitellessä, ennen kuin se lausahti ratkaisevan haukahduksen ilmaan: "Oletkos kunnossa?"

Ei Halla halunnut murehtia, se pudisti päätään aivan kuin se olisi sillä tavalla saanut päänsäryn loppumaan. Susi nousi varovasti ylös, se ei todellakaan halunnut kaatua toista kertaa. Halla yllättyi nähdessään suuren suden edessään, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Pian ajatus kulki taas, tulija oli yksi laumasta. Mustaturkkinen muisti suden, uros oli niin iso että sellaisia ei kyllä joka päivä näe. Vaikka ei Halla tietenkään muistanut kunnolla toisen nimeä oli Halla kovin iloinen tavatessaan jonkun. Tuuhea häntä heilahteli hiukan edestakaisin ja uteliaisuus nuoressa heräsi " Kiitos kysymästä, ehjänä vaikutan olevan. Yritin napata tuollaista lintua mutta jää yllätti ja löin pääni." Halla alkoi selittämään ja toivoi ettei toinen ollut nähnyt omaa muksahtamistaan, asiasta puhuminenkin vaikutti hiukan nololta, myöntää että oli ollut huolimaton. Mainitessaan päänsä alkoi sitä taas särkemään, vaikka Halla oli jo melkein unohtaa sen toisen suden tullessa paikalle. Hallasta tuntui että päässä saattoi olla haavakin, tai ainakin kuhmu.

" Entäs mitä sinä täällä? Oletko tottunut jo laumaan?" Hallaa ei itseään kiinnostanut kuinka huonossa kunnossa oli, susi oli niin kiinnostunut toisesta ettei se ajatellutkaan muuta. Halla tutkaili toista rauhallisesti pienen matkan päästä, olisihan se halunnut juosta lähelle. Mutta nuori ei tahtonut olla päälletunkeva tai toisen tiellä. Hallan häntä heilui rauhallisen iloisesti ja suden korvat olivat uteliaasti höröllä, silmät tuikkien se katseli ylöspäin suurta tummanruskeaa urosta

// Älä ihmettele jos olen kirjoitellut jotenkin oudosti, tulin juuri ulkoa ja kädet tärisevät kirjoittaessa kuin Parkinson tautisella...//

Tapansa mukaan paikoiltaan järkähtämättä uros kuunteli toisen suden vastauksen. Juurikaan elekään ei värähtänyt, hienoisesti nytkähteleviä korvia lukuun ottamatta - pitihän sitä kuitenkin pysyä perillä ympäristöstä edes parilla aistilla kerrallaan. Sopimatonta olisi täyteen huolettomuuteen heittäytyä avarassa maailmassa.
"Hienoa", kävi vastaus sitten takaisin nuorelle. Lapojen lihaksistoissa rentoutui, uros ei ollut läsnä vain sanoillaan. "Jää tuppaa joskus olemaan talvella vähän oikukas jalansija." Suupielet vetäytyivät pariksi sekunniksi taas hieman taaemmas, näytti taas kuin uros olisi hymyillyt. Tämän jälkeen hetken hiljaisuus tulvahti paikalleen, ja Kauna pysyi tavoissaan, seisoen paikoillaan rennosti, hyvin neutraalina, mutta kuitenkin vielä selvästi etäisenäkin. Samalla tilanne hyödynnettiin tarkastelemalla toista kiinnostuneesti. Olemuksestaan huolimatta tilanteeseen uros kuitenkin muokkautui, ja heti naaraan taas ottaessa kontaktia, Kauna taipui siihen mielellään. Kovin asiallisenoloisesti se nyökäyttikin päätään, ennen kuin vastasi taas naaraalle. "Täytynee myöntää että hieman heikoissa kantimissa... voi kai sanoa että olen tottunut, mutten ole oikein ehtinyt... tutustua. Olinkin lähinnä tutkailukierroksella."
Uroksen keltainen katse tutkaili nuorta vielä hetken, sitten se antoi häntänsä heilahtaa taas pari kertaa, yhtä verkkaisesti kuin aiemminkin. Lopulta tuo jopa otti ja laski päätään haukotellakseen leukojavenyttävästi, puisti turkkiaan ja palautui taas sitten seisomaan pää tyytyväisenä kohollaan. Suupieliä venytettiin taas hieman taaksepäin, häntä heilahti taasen. Kaunan olemus pehmeni hiljalleen. "Joten, mukava tavata muita näin ajan kanssa. Ellet sitten ole kiireinen?"

Halla kuunteli keskittyneesti ja aivan kuin toisen vaikutuksesta se nyökkäili myös toisen vastatessa. Häntä heilahteli jatkuvasti rauhalliseen tahtiin. Halla ei tosin tarkkaillut ympäristöään lainkaan, kai se oli myös jonkinlaista nuoruuden huolimattomuutta. "Voisin sanoa samaa itsestäni. Saavuin tänne syksyllä mutta en ole vielä tutustunut niinkään kunnolla moneenkaan, varsinkin kun minun jälkeeni on myös tullut paljon porukkaa. En ole oikein pysynyt perässä." Halla vastasi heti toisen lopettaessa. Uros vaikutti rentoutuvan hieman ja mustaturkki hymähti lempeästi. "En toki, minustakin on mukava tavata lisää muita laumalaisia. Jokin lintu saa odottaa." Susi vilkaisi ilkeästi tummiin lintuihin jotka rääkyivät aina aika ajoin." Ai niin olen Halla. En usko että olisit koskaan kuullut nimeäni." Halla . Susi nuolaisi huuliaan ja kirsuaan, sen naamalle ilmestyi hymyn kaltainen. Sen huomio oli keskittynyt suureen urokseen, vaikkei se niinkään tuijottanut. Aluksi se oli vähän varovaisemmin vilkuillut toista. Nyt se katseli vähän pidempiäkin aikoja, mutta ei niin että toinen olisi häiriintynyt.

Uros yritti pitää itseään tarkkaavaisena ympäristöstään, mutta mitä enemmän se yritti myöskin keskittyä miellyttävällä tapaa keskusteluun Hallaksi esittäytyneen kanssa, sitä enemmän se menetti sitä kaikkea turhaakin, mitä luonto ympärillä tarjosi. Jotain turhaa, jotain tärkeää. Uros nuolaisi kirsuaan hienoisesti, niin.
Keskity nyt sitten edes johonkin.
"Mm. Niinhän noita tulee.", totesi uros toisen ensimmäiseen kommenttiin. Se haukahdettiin ilmaan hieman puolihuolimattomasti, Kauna tuntui jäävän erityisesti ajattelemaan sitä. Niin... senkin jälkeen oli tainnut tulla pari. Kaunaa se lähinnä helpotti. Omeguus oli aina turhauttavaa. Kirsua nuolaistiin uudestaan, ja susi terästäytyi. Korvankärjet värähtivät ylöspäin, sitten ne heilahtivat hieman sivuille. Mutta mitään erityistä ei kuulunut. Ne saivat palata takaisin suuntautumaan nuoreen narttuun edessä.
"Ah, hauska tutustua... Halla. Minä olen Kauna.", uros esittäytyi vihdoin itsekin ja nyökäytti päätään hieman, hieman kuin kumarruksen elkeisesti. Toisin kuin naaras, Kauna oli varsin kainostelematta tuijottanut ja tarkkaillut Hallaa koko tämän ajan... ei mitenkään maanisesti, mutta rohkeasti. Ja olihan uros havainnut takaisinkin saadut katseet, muttei se tosiaan tätä häirinnyt. Ei ollut mitään syytä. Lintujen rääkynä taustalla sai kuitenkin uroksen siirtämään katsettaan taas toisesta, mitä ne nyt mokomat olivat kuitenkin lähipuihin jääneet.
"...terve vaan teillekin, ja nyt. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää, no!", haukahtelu muuttui ulvahtelunsekaiseksi kumeaksi äännähtelyksi kun uros osoitti sen mustille tyhmille linnuille, joista kuitenkin vain pari honteloa ja nuoren näköistä lehahti tiehensä.
...mokomatkin. Tiesivät olevansa turvassa puussa. Varsinkin, kun Kauna ei ollut viitsinyt edes liikahtaa senttiäkään tirppojen kansoittamia puita kohti laiskan uhkavaatimuksensa aikana. Tyytyminen oli siis siihen mitä sai, ja hukka käänsi päänsä takaisin naaraan suuntaan. Höh.

E: // # Anteeksi, otan hahmoni pois täältä jumittamasta... 3: Kiitoksia kuitenkin pelinalusta, mitä meillä ehti olla~#