Ystävää etsien

Katastrofi heräsi uupuneena, edellisen päivän tappelun jälkeen. Se oli sattumalta löytänyt itselleen vanhan, hylätyn pesän, jossa se oli nukkunut yönsä. Aamuaurinko paisoi jo kirkkaana taivaalta, säteet hyppivät valkealla, puhtaalla lumella. Susiuros asteli ulos pesästään ja istahti aivan sen eteen katselemaan järveltä päin paistavaa aurinkoa silmät hiukan sirrillään. Tappelussa saamansa ruhjeet olivan kipeitä, kaulassa ja kyljessä oli haavoja, sekä selkä ja oikea etutassu olivat hyvin huonossa kunnossa.

Uros nousi seisomaan ja lähti kävelemään järvelle päin kannatelleen toista etutassuaan. Kun kävelykin oli hankalaa kolmella jalalla, kipeän selän kanssa, niin miten ihmeessä susi saisi hankittua itselleen ruokaa? Ei mitenkään. Se kaipasi kovasti vanhoja ystäviään, jotka jätti taakseen lähtiessään pois laumansa luolta.

Katastrofi haisteli ilmaa. Oli täysin tyyni sää, luntakaan ei eilisen jälkeen ollut satanut. Susiuros haistoi ilmassa vieraan suden hajua ja tuli hiukan epävarmaksi. Kuka tällä alueella liikkui? Toivottavasti uros ei taas olisi joutunut vieraiden reviirille, sillä se olisi liian huonossa kunnossa juoksemaan karkuun, saatika sitten tappelemaan.

// Toin Kuurankukan Katastrofin seuraksi, toivottavasti ei haittaa. (: //

Nuori, vain kolmen vuoden ikäinen susinarttu jolkotteli järven rantaa pitkin. Suurimmalta osin valkoinen hukka tiesi tasapainoilevansa aivan reviirien rajoilla, vaan jolkotteli silti eteenpäin. Lopulta Kuurankukka saapui ei-kenenkään-maalle, alueelle joka ei siis kenellekään kuulunut. Sen haistoi ilmasta, sillä jokainen tällä alueella oleva suden haju oli erilainen - ei lainkaan sitä lauman ominaishajua. Eikä myöskään hajujälkiä, jotka kertoisivat lauman reviirin rajat. Nuori narttu jolkotteli järven rantaa eteenpäin, lumen halki, vailla päämäärää, määränpäätä. Nartun ruskeat käpälät osuivat valkoiseen lumeen tasatahdissa, rennosti ja sulavasti. Erittäin sulavasti, huumaavan kauniisti. Kaunis narttu kieltämättä oli muutenkin, sillä Kuurankukka oli siro, kauniin värinen, ketterä ja sulava. Kieltämättä moni piti narttua kauniina - myös ylpeä olento itse.

Kuurankukka siirtyi nopeampaan vauhtiin, laukka-askeliin, juosten nopeasti järven viertä. Vieläkään ei nuori narttu kiihdyttänyt huippunopeuteensa, joka oli erityisen nopea. Vaan suhteellisen rauhallista vauhtia Kuurankukka juoksi, nauttien tuulen viimasta kasvoillaan. Äkkiä valko-ruskea narttu seisahtui, ryhti suorana, pää korkealla. Häntäkin oli noussut ylöspäin, johtajan asemaa kuvaamaan. Kuurankukka oli itsensä johtaja, eikä alistuisi, vaikka haistoikin kauempana toisen suden. Vaan tuohon hajuun sekoittui myös veren tuoksu, kuivuneen sekä tuoreen veren. Loukkaantunut susi oli jossakin lähellä, ja Kuurankukka tiesi toisen haistaneen jo nartun. Niinpä hukka kääntyi, ja lähti jolkottelemaan hajun lähdettä kohti, nähden harmaa-valkoisen uroksen pian.

Ylpeä narttu tavoitteli toisen katsetta eriparisilla silmillään, oikea silmä kun oli puhtoisen meripihkan värinen, vasen taas tumman suklaan ruskea. Mikäli Kuurankukka saisi katsekontaktin Katastrofiin, narttu katsoisi toista suoraan silmiin, rävähtämättä tuijottaen. Ei välttämättä alistavasti, enemmänkin varoittavasti. Kuin viestien Kuurankukan olevan johtaja itselleen, kertoen ettei narttu alistuisi. Toisaalta katseen voisi tulkita suoranaisesti uhkailuksi, vaan sitä ei Kuurankukka suoraan tarkoittanut. Ehkäpä hivenen epäsuorasti, jos niinkään. Kerran johtaja, aina johtaja.

"Kuka olet?"
Kuurankukka kysyi epäkohteliaasti haavoittuneelta urokselta. Kuurankukka oli suhteellisen normaalikokoinen narttu, hartiakorkeus kun oli sellaiset 64cm. Toinen oli urokseksi melko pienikokoinen, sillä oli vain muutaman sentin Kuurankukkaa korkeampi. Ja hivenen massiivisempi. Vaan narttu nyt oli hentoinen kuin mikä, että huono vertailukohde Kuurankukka tällaisissa asioissa oli.
Nartun ruskeat korvat osoittivat itsevarmasti eteenpäin, kuunnellen. Muutoinkin narttu seisoi hyvässä ryhdissä, jalat hivenen haarallaan, samoissa kohdissa. Eripariset silmät tarkkailivat rävähtämättä toista. Kuurankukka ei varsinaisesti alistanut Katastrofia, pikemminkin vain kertoi nartun olevan johtaja itselleen.

Kuurankukasta sai helposti väärän kuvan - tälläkin hetkellä epäystävällisyys johtui kateudesta Katastrofia kohtaan, vaikka uros olikin loukkaantunut. Toisaalta toinen oli ehjä, sisältä päin. Mitä narttu taas ei ollut. Menneisyys oli liikaa koetellut narttua, kunnes nuori ja kaunis Kuurankukka oli katkeroitunut. Ja lopulta nuoren nartun sydänkin vielä särjettiin. Ei sellaisesta selvinnyt ilman muuttumista, ei mitenkään. Niinpä Katastrofin edessä seisoi ylpeä, sulkeutunut ja kärsivä narttu, joskaan viimeistä tunnetta ei Kuurankukka paljastanut. Kuten kuorensa alla narttu oli myös lempeä ja avulias, rakastava ja huolehtiva. Vaan mitään näistä tunteista ei narttu näyttänyt, vaan piti yllä kovaa, ilkeää kuortaan.

(( Eipä mitään, hienoa että sain peliseuraa. ))

Katastrofi siirsi laiskasti katseensa Kuurankukkaan ja päätti nousta ylös tervehtimään. Se hyppi kipeän jalkansa kanssa nartun luokse, nosti häntänsä ylös ja heilautti sitä muutaman kerran iloisesti, näin se ilmoitti olevansa vaaraton.

"Nimeni on Katastrofi, jouduin Viiman lauman hyökkäyksen kohteeksi ja olen siksi haavoittunut. En todellakaan aio tapella, jos tappeluseuraa haet, sillä jalkani on kipeä. Kuka sinä olet?", uros puheli hilpeällä äänellä, koska oli varsin iloinen saadessaan kohdata toisia muuta kuin tappelun merkeissä.

Katastrofi tunki istumaan aivan naaraan nenän eteen ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin nartun ilmeet kirkkaassa auringon paisteessa. Uros kannatteli yhä etujalkaansa ilmassa, mutta ei silti näyttänyt tuntemaansa kipua ilmeissään. Se jäi odottamaan vaalean naaraan reaktiota.

Kuurankukka katsoi eriparisilla silmillään tarkasti haavoittuneen uroksen liikkeitä. Nartun katse ei kääntynyt pois, vaan yhäkin hukka tarkkaili - tosin nyt jo hivenen ystävällisemmin. Ei enää niin karkeasti, kylmän laskelmoivasti. Loppujen lopuksi, toinen oli haavoittunut, eikä hyökkäisi kimppuun. Kenties nartun lempeämpi, huolehtiva puolikin alkoi elämään kovan ja kylmän ulkokuoren sisällä. Toisaalta kun Kuurankukka tunsi halua auttaa toista - toisaalta taas nartun ylpeys oli sitä vastaan. Itseasiassa, ylpeys ja ennakkoluulot. Kuurankukkaa kun oli jo kerran satutettu pahasti, särjetty katkeroitunut sydän pirstaleiksi. Uroksen toimesta. Senpä takia narttu elätteli pienessä pääkopassaan ennakkoluuloja uroksia kohtaan - samaisti kaikki urokset Voiton, Kuurankukkaa satuttaneen uroksen muottiin. Teki kaikista samanlaisia. Kuvitteli kaikki yhtä hirveiksi henkilöiksi.

Hetken verran narttu tunsi halua olla hiljaa, katsoa vain. Jättää vastaamatta toisen kysymykseen, kuka tämä oudosti - siis ilkeästi - käyttäytyvä narttu oli. Vaan järki voitti, ja valko-ruskea hukka aukaisi kitansa.
"Olen Kuurankukka."
Narttu sanoi heleällä äänellään, kauniilla, liki laulavalla äänellään. Vaan vieläkin kaunis hukka kuulosti epäkohteliaalta, epäystävälliseltä, ilkeältä, sulkeutuneelta... ja monelta muulta. Ei Kuurankukan ulkokuorta hetkessä rikottu, kuorta jonka sisällä narttu kärsi. Tuon kyseisen kuoren alle Kuurankukka piilotti kaikki tunteensa, eritoten lempeän puolensa. Vain, koska ei itse kestänyt menetyksen kipua. Jos Kuurankukka olisi aikoinaan antanut asian olla, niin sanotusti päästänyt irti, ei tuo välttämättä olisi tässä tilassa, kuin nyt. Vaan mennyttä ei voi muuttaa, joten turha jossitella.

"Taisit rikkoa reviirien rajat?"
Kuurankukka kysyi kirkkaalla äänellään, katsoen yhä toista töykeästi. Vaan tappelemaan ei narttu ollut tullut, ehei. Pikkuhiljaa Kuurankukan koko keho rentoutui, häntä laskeutui alemmas, heiluen hitaasti puolelta toiselle. 'Olen vaaraton, olen vaaraton, olen...' koko keho kertoi. Ei, enää Kuurankukka ei uhkaillut, ei edes käyttäytynyt niin ylpeästi. Vaikkei se ylpeys kyllä minnekään karissut. Kunhan vain siirtyi sivuun. Hetken verran narttu tarkkaili uroksen haavoja jopa myötätuntoisesti. Vaan sen tunteen - kuten monen muunkin - ylpeys työnsi sivuun. Siro narttu istahti lumihankeen, kiepauttaen häntänsä etutassujensa päälle.

(( Pahoittelen lyhyttä roolia, en ehtinyt kirjoittaa parempaa. ))

Katastrofi seurasi naaraan katsetta. Uros katsoi Kuurankukkaa päästä varpaisiin arvostelevalla katseella ja sanoi sitten "Kuurankukka.. Varsin erikoinen nimi, kaunis sellainen". Uros tunsi rentoutuvansa mukavassa seurassa ja vastasi viimein naaraan kysymykseen "Kyllä, rikoin reviirin rajat puolivahingossa, eikä se ollut kovin fiksua. Siksi olenkin tässä kunnossa.". Katastrofi nosti tassuaan naaraan kuonon alle, kuin osoittaakseen, kuinka kipeä se oli. Se toivoi naaraalta myötätuntoa.

Valkoinen narttu rusehtavilla kuvioilla oli jo varsin rentoutunut, eikä välittänyt lainkaan toisen arvostelevasta katseesta. Sen luontoinen kun Kuurankukka oli. Liian ylpeä, jotta loukkaantuisi arvostelusta. Vaan hetkessä narttu jännittyi, jokainen lihas tuossa sirossa kehossa valmistautui toimimaan. Äsken niin myötätuntoinen katse muuttui vihamieliseksi, töykeys vaihtui avoimeen kylmyyteen. Kuurankukka nousi nopealla, sulavalla liikkeellä seisomaan, katsoen Katastrofia vihaisesti. Häntä oli jälleen kohonnut ylös, niskakarvat olivat pystyssä. Vaan kaiken tämän vihan alle kätkeytyi tuska, suuri tuska, sillä tietämättään oli uros repinyt nartun haavan jälleen auki. Henkisen haavan, haavan jonka Kuurankukka oli saanut petoksesta. Aika parantaa haavat, jos sille antaa mahdollisuuden. Kuurankukka ei ollut antanut.

"Sinä... Sinä hirviö!"
Kuurankukka ärisi urokselle hampaidensa lomasta. Suupielet kohosivat, paljastaen terävät hampaat samalla, kun narttu peruutti kauemmas. Valmistautuen hyökkäämään tai pakenemaan tilanteen mukaan. Pieni järjen ääni hukan päässä käski tuota lopettamaan, vaan mistä lähtien Kuurankukka oli järkeään kuunnellut. Niinpä narttu murisi suupielet koholla irvistäen, niskakarvat ja häntä pystyssä. Ruskeat korvat olivat kääntyneet taaksepäin, kuin halveksien, samalla kun narttu ärisi. Tämäkin viha juontui Kuurankukan sisältä - nartun oli pakko purkaa tuskansa, jota Katastrofin lausahdus nartun nimestä oli aiheuttanut. Ja ylpeälle nartulle se onnistui parhaiten suuttumalla. Vaikka harvoin Kuurankukka näin suuttui, yleensä kun tuon viha oli katkeraa, hiljaista vihaa. Vaan tällä kertaa narttu antoi vihansa näkyä päällepäin. Tietäen, että jätti samalla itsensä suojattomaksi.

"Olette kaikki samanlaisia! Pettureita..."
Kuurankukka sanoi hiljaa, kuin itsekseen. Narttu ei korottanut koskaan ääntään, tai jos korotti, niin yleensä vain halutessaan huomiota. Viimeisen sanan narttu liki kuiskasi, sylkäisi ulos kidastaan. Tuska satutti Kuurankukkaa sisältä, nakersi tuon itsetuntoa ja itsehallintaa pikkuhiljaa, kuten toukka nakertaa rei'än lehteen. Ylpeytensä takia hukka kärsi - jos tuo ei olisi niin ylpeä, tuo voisi kertoa tunteistaan jollekin, antaa anteeksi, jatkaa elämäänsä. Unohtaa menneisyytensä. Vaan koska narttu oli ylpeä, tuo ei voinut edellä mainittuja asioita tehdä. Niinpä tuo tyytyi purkamaan pahaa oloaan varsin mukavaan Katastrofiin. Vaikkei uros ollut edes tehnyt mitään pahaa. Kunhan vain sanonut nartun nimeä kauniiksi. Tästä päätellen vika oli täysin Kuurankukassa, ei ollenkaan Katastrofissa. Tuskin kukaan muu kuin Kuurankukka saattoi reagoida niin voimakkaasti täysin normaaliin kommenttiin.

Katastrofi katseli Kuurankukkaa hetkisen ja käänsi päänsä kallelleen. Sen jälkeen uros sanoi "Rauhoitu nyt. Ikävää, jos sinulla on huonoja kokemuksia muista uroksista, mutta usko pois, en ole samanlainen kuin muut." Tämän sanottuaan uros nousi ylös pidellen ilmassa kipeää jalkaansa. Susi ravisteli harmaasävyistä turkkiaan. Karvoista putosi lumipaakkuja, jotka olivat värjäytyneet verestä punaiseksi. Selkä ei tuntunut enää niin kipeältä, mutta etujalkaan koski yhä.

"Mitä sinä siinä vielä pälyilet? Minulla on ainakin nälkä ja tahdon ruokaa. Eikö meidän kannattaisi käyttää ylimääräinen energia mieluummin metsästämiseen, eikä riehumiseen?" uros kysyi hilpeästi ja katsoi vaaleaa narttua silmiin lempeästi. Hetken katseltuaan se siirsi viimein katseensa Kuurankukan kauniista, kiiltävästä turkista kauaksi metsään. Puiden läpi paistoi kirkkaasi aurinko, jonka säteet leikkivät järven jäätyneellä pinnalla. Kevyt tuulenvire kävi järven rannalla, se toi mukanaan raikasta tuoksua. Katastrofi katsoi lännen suuntaan, vuoristolle. Susiuros tunsi suurta suuttumusta katsoessaan Viiman reviirin vuorijonojen lumipeitettä, sillä edellispäivän tapahtumat painoivat yhä mieltä. Kuitenkin, nyt olisi täydellinen hetki hankkia ruokaa, sillä sää oli mitä ihanteellisin, tavallista leudompi. Aikaakin olisi riittämiin ennen auringon laskua, pesäpaikankin ehtisi hyvällä tuurilla löytää.

Kuurankukka katsoi yhä vihaisesti Katastrofia, samalla kun kävi sisäistä taistoa itsensä kanssa. Toinen puoli, se ei-järjellinen, olisi halunnut jatkaa vihanpitoa, raivoamista, mutta järki sanoi muuta. Lopulta, suurin ponnistuksin narttu kokosi itsensä, ja antoi vihansa hiipua pois. Tai pikemminkin sulki tuskansa jälleen kuorensa sisään. Kuurankukka katsoi huonossa kunnossa olevaa, siltikin kovin mukavalta vaikuttavaa urosta. Katastrofille voisi antaa vielä mahdollisuuden, eihän toinen voinut tietää nartun kokemuksista - ja niistä juontuvista ennakkoluuloista. Niinpä narttu rauhottui, katsoi jälleen toista ystävällisemmin, myötätuntoisesti.

"Anteeksi."
Hyvin hiljaa, kuin koko sana olisi hirvittävän vaikea lausua, onnistui Kuurankukka pyytämään käytöstään anteeksi. Ylpeytensä kustannuksella. Vaikkei Katastrofi sitä välttämättä ymmärtänyt, anteeksi pyytäminen oli nartulle vaikeaa. Niinpä tämä pieni pyyntö merkitsi enemmän kuin uros saattaisi äkkiseltään uskoa. Vaan nyt Kuurankukka kiinnitti huomionsa toisen sanoihin, puheisiin metsästämisestä. Narttu vilkaisi merkitsevästi toisen kipeää etujalkaa.
"Tuolla jalallako ajattelit juosta?"
Narttu kysyi hivenen huvittuneesti, silti liki välinpitämättömästi. Tai pikemminkin tunteettomasti, sillä tunteensa otus kätki kuorensa sisään. Vaan luontainen lempeys alkoi valtaamaan alaa Kuurankukan sisällä, sillä uros kieltämättä oli pahassa tilanteessa. Ehkäpä Kuurankukka voisi hivenen tuulettaa näkemyksiään, antaa ennakkoluulojen lipua pois. Ainakin siksi hetkeksi, että Katastrofi saisi ruokaa ja selviäisi talvesta. Talvi kun oli petollista aikaa, ankaraa ja vaikeaa jopa voimissaan olevalle sudelle. Puhumattakaan yhtä pahasti loukkaantuneesta sudesta, kuin Katastrofi.

Kuurankukka kohotti kuononsa ilmaan, vetäen syvään henkeä kirsunsa kautta. Haistellen ilmaa, etsien tuoksua, tietoa saaliista. Rusakoita ja muita pikkueläimiä varmasti olisi lähistöllä, ja mitään suurempaa ei Kuurankukka yksin saisi tapettua. Katastrofista kun ei pahemmin olisi kipeän tassunsa ja muiden haavojensa takia apua. Ei se toisaalta narttua haitannut, sillä jotenkin Katastrofin huoleton käytös vaikutti Kuurankukkaan rentouttavasti. Niinpä narttu pystyi työntämään turhan ylpeyden ja sen mukanaan tuomat ajatukset - kuten 'miksi auttaisin tuota' ja 'jos on niin säälittävä, ettei saa itse ruokaa, niin kuolkoot' - sivuun.
Narttu lähti jolkottelemaan hitaasti eteenpäin, liikkuen sulavasti ja ilmavan lennokkaasti. Moni olikin sanonut, että Kuurankukka liikkui pikemminkin leijuen kuin juosten, sillä niin kevyen näköisesti hukka liikkui - ja täysin luonnollisesti. Narttu ei yrittänyt liikkua mitenkään erityisesti, vaan täysin luonnollisesti, vaikka se kyseisen hukan tapauksessa tarkoittikin kaunista liikettä. Kuurankukka jolkotteli eteenpäin, haistellen välillä ilmaa ja välillä maata, etsien hajua, joka kertoisi saaliin sijainnista jotakin olellista. Ja välillä narttu vilkuili, seurasiko Katastrofi.

Katastrofi yllättyi Kuurankukan myönteisestä reakiosta. "Ei se mitään." uros sanoi ystävällisesti ja lähti ontumaan reipasta tahtia nartun perään etutassuaan ilmassa pitäen. Harmaaturkki kunnioitti suuresti narttua ja sen kykyä myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Siihen ei moni samanikäinen olisi pystynyt.

Tavoittaessaan Kuurankukan uros sanoi "Juoksemaan en pääse kunnolla, mutta voin kuitenkin olla avuksi." ja nopeutti hiukan kävelytahtiaan. Jalkaan sattui, mutta uros ei helpolla lannistuisi. Kolmella jalalla se liikkui kuitenkin niin tasapainoisesti, että se kykenisi pian juoksemaan, kunhan muutaman viikon parantelisi jalkaansa. Kevyt tuulenvire leikitteli Katastrofin harmaassa turkissa ja virkisti nuoren uroksen mieltä mukavasti. Uros painoi kuononsa maahan ja haisteli tarkasti vilkuillen aina välillä kevytrakenteisen nartun suuntaan, aivan kuin toivoen, että se pääsisi riistan jäljelle.

"Kerro jos haistat jotain.", susiuros sanoi ja jatkoi haistelua.

( Jos kumpaistakaan ei haittaa rehaan Turren sekaan :P)


Turre jolkotteli järven rannalla rauhalliseen tapaansa kantaen saalista suussan, metso oloi suurehko lintu jonka Turre oli napannut kinni suurella työllä, se käänsi pian katseensa järven suuntan ja huomasi että paikalla oli outoja susia. turre halusi oitis ottaa selvää ketä mosiet otukset olivat. Niin turre siirsi askeleensa kohti kahta sutta.

Se tiputti metson maahan nostean tassunsa sen päälle " keitä te olette ja mistä tulette. " Turre lausahti se ei ollut päälle käyvä saat ihukaava se halusi vaion tietää mistä hukat tulivat jos olivat laumattomia se saattaisi olla hyväkin juttu. Turre katsoi kumpaakis vuoron perään pistäen merkille että uros näytti selkäänsä saaneelta.

Kuurankukka jolkotteli eteenpäin, haistellen tarkasti. Äkkiä uusi tuoksu leijui tuulen mukana nartun tarkkaan kirsuun. Vaan tämä ei ollut saaliin haju, vaan suden haju.. ja veren. Kenties sudella olisi saalista. Kuurankukka pysähtyi, kohottaen siropiirteistä päätään. Pian narttu jo huomasi Turren, joka lähestyi lintu suussaan. Hetkessä jo rennoksi muuttunut narttu jäykistyi, katsoen toista haastavasti. Ruskeapäinen häntä kohosi jälleen ylöspäin, samalla kun eripariset silmät tarkkailivat vieraan uroksen jokaista liikettä.

"Samaa voisin kysyä sinulta."
Kuurankukka vastasi töykeästi, närkästystä äänessään. Narttu ei pitänyt yleensäkään uroksista, puhumattakaan töykeistä sellaisista. Vaan kohteliaita kohtaan nartulla taas oli omat ennakkoluulonsa.. Ristiriitaista. Kuurankukan ääni oli heleä, kaunis, vaan silti selkeästi varmuutta hohkaava. Myös koko hukan keho viestitti samaa, sillä häntä oli korkealla, ryhti suorana, muutoinkin olemus valppaana. Narttu ei aikonut alistua tätä vierasta sutta, ehei. Se kun ei vain ylpeän nartun luonteelle sopinut.

Hukka haisteli ilmaa, tullen lopulta siihen tulokseen, että Turre oli laumaton. Selkeää lauman hajua kun ei toisessa erottunut. Niinpä Kuurankukka päätti kumminkin avata siron kitansa, ja vastata toisen kysymykseen.
"Olen Kuurankukka. Se mistä tulen, ei kuulu sinulle. Oletettavasti tyydyt tietoon, etten kuulu kumpaankaan laumaan."
Kuurankukan ääni oli heleä, kaunis, kuin hopeatiukujen soitto. Siro narttu oli yhä jännittynyt, vaan ei enää niin uhkaava kuin aiemmin. Pikemminkin nartun keho enää viestitti, ettei mokoma hukka aikonut alistua. Mikäli Turre vetäisisi sen takia herneen kirsuunsa, niin se ei olisi enää Kuurankukan ongelma. Kaiketi. Narttu ei kumminkaan vastannut Katastrofin puolesta, jättäen valinnan Katastrofille. Kenties uros ei haluaisi kertoa mitään, tai sitten kertoisi kaiken. Niinpä Kuurankukka ei sanonut mitään uroksen puolesta, vaan antoi toiselle mahdollisuuden puhua omasta puolestaan. Kyllä töykeästä nartusta löytyi edes hivenen käytöstapoja, vaikka nartulla ei ikää ollutkaan kolmea vuotta enempää.

Katastrofi oli hyvin nälkäinen ja närkästynyt, mutta yritti silti pysyä rauhallisena. Turre ei vaikuttanut kovinkaan uhkaavalta, eikä ärsyttävältä, mutta yksi häiritsevä tekijä löytyi - Turrella oli ruokaa. "Olen Katastrofi, mutta kukas ihme sinä olet ja mistä olet löytänyt noin kivaa riistaa?", uros kysyi ja katseli vierasta hukkaa. Nähtävästi isohko uros ei ollut mitä nuorinta sorttia, vaan hiukan vanhempi yksilö.

Harmaaturkki otti muutaman askeleen lähemmäksi vierasta, nosti häntänsä pystyyn ja heilautti sitä leikkisästi, itsevarmasti muutaman kerran. Se haisteli varovaisesti, hiukan epäröiden uutta tuttavuutta ja katsahti sen jälkeen Kuurankukkaan. Katastrofi haistoi vieraasta uroksesta toisten susien hajun, ja toivoi siksi mielessään, että sillä ei olisi seuralaisia. Ties mitä tuollaiset suunnittelisivat yksin liikkuvien, haavoittuneiden susien varalle.. Uros tunsi ärtymystä ja pientä pelkoa.

Turre tiputti riistansa maahan. " Jokapuoleltahan näitä silloin tällöin löytää, herra on hyvä ja käy kiinni jos mielesi tekee. näytät tarvitsevan sitä enemmän kuin minä. " Turre snaoi ystävällisesti. Se että turre tuoksui muilta susilta johtui varmasti Roiskeesta pikemmink uin Haukasta. Eihän Turre ollut juuri mitään ollut Haukan kanssa tekemisissä.

Turre katsoi kumpaistakin tyytyväisenä ja rauhallisena " Hauska tavata olen Turre, ja olettettavasti Laumaton. "
Turre katsoi

Kuurankukka katsoi toista eriparisilla silmillään varsin pistävästi, jopa töykeästi. Toinen vaikutti kumminkin rauhalliselta, ja kun Turre vielä tarjosi saalistaan Katastrofille, nartun oli pakko todeta toisen olevan ystävällinen. Niinpä Kuurankukka rentoutui hitaasti, pakottaen jokaisen hentoisen lihaksensa rentoutumaan. Se kävi suhteellisen helposti, sillä nartun piti vain kuvitella kaiken olleen niin kuin hetki aiemmin - että Kuurankukka oli vain Katastrofin kanssa. Ja kun siro ruumis oli sitten rento, narttu saattoi jälleen avata mielensä, päästää ajatuksensa vapaiksi. Hetken verran eripariset silmät katsoivat Turrea arvioivasti, kunnes nuori hukka lopulta vilkaisi Katastrofia. Jostakin kumman syystä narttu tunsi olonsa lievästi epämukavaksi kahden uroksen seurassa. Ennakkoluulot kun Kuurankukalla olivat niin vahvat uroksia kohtaan, että vaikka hukka saattoi käyttäytyä Katastrofin rennossa seurassa liki normaalisti, ei tuo siihen pystynyt läheskään yhtä hyvin kahden uroksen seurassa. Vaan se nyt ei mitenkään johtunut Turresta, vaan ongelma oli täysin Kuurankukan omassa päässä.
Itseasiassa, jos Turre olisi käyttäytynyt yhtään dominoivasti, uhkaavasti tai hurmaavasti, Kuurankukka olisi sähissyt urokselle ja häipynyt paikalta. Joten Turresta saattoi sanoa vain hyvää, sillä nartun olo oli suhteellisen helppo - ainakin verrattuna siihen, mitä se olisi saattanut olla. Niinpä nuoren, vain kolmivuotiaan hukan häntä laskeutui jälleen alaspäin, heiluen ystävällisesti puolelta toiselle. Muutoinkin hentoinen ruumis rentoutui, rauhottui, nartun pudistellessa päästään hirveät kuvitelmansa. Ehkäpä urosten tapaamisessa oli jotain hyvääkin, sillä narttu saattaisi oppia jotakin hyödyllistä tästä kokemuksesta. Tai sitten ei. Mistäs sitä koskaan tietäisi.

"Tervehdys Turre. Olet ystävällinen."
Kuurankukka sanoi heleällä, kauniiksi luokiteltavalla äänellään. Vaan kaunishan koko narttu muutoinkin oli - vaikka olikin sisältä päin katkera ja kärsivä olento. Siltikään tunteitaan ei tuo paljastanut, mitä nyt hivenen kiitollisuutta saattoi tuosta aisti, mutta siihen kaikki sitten jäikin. Kuten Katastrofikin oli tehnyt, astui valko-ruskea narttu hivenen lähemmäs, haistellen Turrea hivenen tarkemmin. Painaen tuon tuoksun mieleensä, tunnistaakseen Turren ensi kerralla nopeasti. Haisteltuaan narttu peruutti takaisin alkusijoilleen, odotellen, tarkkaillen. Tuon silmät - sekä meripihkan että ruskean värinen - tarkkailivat ympäristöä, Turrea ja Katastrofia. Kaikkea ympärillä tapahtuvaa.

Katastrofi katsoi hämillään vuoroin Turrea, vuoroin Kuurankukkaa. Uros ei olisi ikinä uskonut, että kukaan voisi ikinä olla sille noin ystävällinen, varsinkaan vieraat susiurokset. Outo tunne valtasi uroksen, se pällisteli pitkään paikallaan, ennen kuin tajusi sanoa jotakin. Viimein se sai kitansa auki ja vastasi hiljaisesti vanhemmalle urokselle "Kiitos, etsimmekin tässä juuri syötävää. En vain pääse liikkeele tämän jalkani kanssa..". Jalkaansa linkuttaen se käveli saaliin luokse, jonka Turre oli juuri tiputtanut. Se repi palasen suurikokoisesta linnusta ja siirtyi sivummalle syömään sitä.

Susiuros huomasi vieressä olevan vaalean nartun olevan aavistuksen epävarma, ja sanoi sille rohkaisevasti "Uskon, että tuosta linnusta riittää sinullekkin syötäväksi. Jos Turrelle sopii, niin käy kiinni vaan. Sinullakin on varmasti nälkä. Sanottuaan tuon uros kävi maahan ja jatkoi aterioimista. Pitkästä aikaa kunnon riista, mahtavaa. Turre vaikutti erittäin mukavalta ja asialliselta susiurokselta, salaa Katastrofi toivoi, että tuo liittyisi heidän mukaansa.

Turre heilutti lepposiasti häntänsä. " Syökää pois vain. " Turre snaoi rauhallisesti. istahtaen alas. " arvelinkin sinun liikkumiesi vaikeaksi, et näytä kovinkaan hyvältä tuossa kuonnossa. " Turre sanoi ei se halunnut pahaa vaan itse asiassa Turre halusi kasikon mukaan suunnitelmaan.

" Mitä mietlä olette Haukasta ? " Turre kysyi " Tarkoitan siis siitä hukasta joka on perustamassa laumaa tälle ei-kenenkään-maalle " Turre tarkensi ja katsoi kumpaistakin kysyvästi. Turrelle olisi todella tärkeää että kaksikko tulisi sen mukaan ja mielellään sen suunnitelman puoleen. Turre suunniteli yhdessä monen muun kanssa että Haukan suunnitelmat piti tuhota ja se tarvitsi siihen ennen kaikkia kannattaji, jäseniä sekä tarvittaessa taistelu apureita.

Turren lisäksi operaatioon kuului Karhnkaataja, Surma sekä Savu toistaiseksi Turrelle ei ollut tullut tietoa että muitakin olisi mukana.

Kuurankukka katsoi molempia uroksia kiitollisena, jonka jälkeen - mikäli Katastrofi antaisi - narttu kumartuisi syömään linnusta hivenen. Varsinaisesti ei valko-ruskealla hukalla ollut nälkä, mutta aina oli parempi syödä, kun ruokaa oli tarjolla. Jossakin vaiheessa saattaisi käydä niin, että ruokaa ei olisikaan. Parempi syödä "varastoon" kuin riutua nälässä, kun ei suostunut syömään silloin, kun olisi riistaa saanut helposti.
Kuurankukka kohotti päätään, peruuttaen pois linnun luota, sillä siro narttu oli saanut jo tarpeeksi ravintoa, sen verran minkä nyt tarvitsi. Niinpä narttu katseli uroksia mielenkiinnolla, ja kun Turre mainitsi Haukasta, joka oli perustamassa laumaa, Kuurankukka valpastui, ja keskittyi enemmän keskusteluun. Mitäkö mieltä... vaikea sanoa. Toisaalta narttu näki mahtavan mahdollisuuden kohota jälleen korkeaan asemaan, tällä kertaa ilman paria, lauman tuella. Toisaalta taas hukka tunsi vastenmielisyyttä, sillä ei-kenenkään-maa pienenisi, ja elämä hankaloituisi. Ihan kuin se ei jo nyt olisi tarpeeksi hankalaa. Narttu vilkaisi silmäkulmastaan Katastrofia. Voisiko Kuurankukka välttää tuon kohtalon, tuon haavoittuvaisuuden, jos liittyisi laumaan? Vai olisiko se vain menoa alaspäin, ojasta allikkoon? Kuurankukka ei tiennyt. Vaan jotakin oli ystävälliselle Turrelle vastattava.
"Ei hyvä. Tämä maa on jo nyt liian pieni."
Narttu sitten sanoi heleällä, liki laulavaisella äänellään. Hukan eleet olivat itsevarmat, pieninkään kehon ele ei viestinyt epävarmuudesta. Vaikkei narttu edes tiennyt, kummalla puolella oli. Vai oliko kummallakaan. Sivulliseksi jättäytyminen voisi olla paras vaihtoehto, ainakin aluksi. Olisipahan turvassa edes hetken, eikä tarvitsisi sietää jatkuvaa määräilyä, pompottelua. Eikä tarvitsisi alistua ketään. Vapaa elämäntyyli. Sitä juuri. Ja sitä tapaa Kuurankukka arvosti, siitä tavasta narttu piti. Niinpä hukka ei varsinaisesti kommentoinut aivan suoraan, mitä mieltä oli Haukasta ja tuon suunnitelmista. Mitä nyt hivenen vastasi, jotta toinen olisi tyytyväinen.

Katastrofi lopetteli jo syömistään. Se oli aivan täynnä, riistalintu oli ollut todella maistuvaa nälkäiselle, haavoittuneelle sudelle. Susi astui sivuun ja antoi vaalealle susinartulle, Kuurankukalle vuoron syödä.

Uros mietti mielessään Turren kysymystä. Tämä ei-kenenkään-maa oli tosiaan aika pieni, jos siitä vielä vallattaisiin alueita, niin ei hyvä. Mutta toisaalta, jos Haukan laumalaiset olisivat ystävällisiä, laumattomatkin voisivat hakea suojaa heidän alueiltaan. Vaikka Katastrofi suhtautuikin negatiivisesti valloituksiin ja laumoihin, silti se uskoi voivansa vielä joskus liittyä laumaan. Se oli kuitenkin hiukan samalla kannalla, kuin Kuurankukka.

"Kuurankukka puhuu asiaa. Ei-kenenkään-maat ovat jo liian pieniä laumattomille susille, jos Haukan lauman alue kasvaa, niin ei meille laumattomille jäisi olinpaikkaa. Kuitenkin, olisin kiinnostunut kuulemaan hiukan lisää suunnitelmista. Millainen tyyppi tämä Haukka on?"

Susihukka istahti ja jäi kuulemaan Turren vastausta. Katastrofi ei pitänyt siitä, että se ahdistettiin nurkkaan, eikä siitä, että joku olisi kokoajan määräämässä. Mutta laumaan liittyminenkään ei olisi poissuljettu vaihtoehto, jos alfa sallii vapaat elämäntavat.

" Noh Suunitelmana on tuhota haukan aikeen ellei hän suostu itse niit äperumaan. Tälle ei kenenkään maallle on vuoden sisällä kertynyt toista kymmentä laumatonta sutta. joista kuulemma suurin osa hlauaakin pysyä laumattomana. Mielestäni jokaisella on lupa elää juuri sellaisenaan mitä itse haluaa ja tällä aluella on jo kaksi laumaa joiden suojiin voi halutessaan halukkaa nmennä. Tämä haukak on nuori ja joksnekni koknenutkin alfan alku, mutta se ei ole tarpeeksi varovainen teoissaan. on siis kaksi vaihtoehtoa joko häätää hänet viiman tai ovela nlauma aluelle tai pois koko laaksosta ellei hän suostu yhteis työhön laumattomien kanssa sen suhteen että ei-kenekään-maa jää laumattomille. Kyllin pieni elintiloa jonka jäsen määrä kasvaa yhtenään alkaa olla kohtalokas jo nyt laumattomille ruokaa on vähän eikä turvaa ole juurikaan. " Turre selosti kaksikolle ja katsoi toisia kysyvästi.

Turrelle olisi tärkeää jos hänt saisi kaksikosta itselleen puoltajia. Tosin loukkaantuneesta sudesta ei paljoakaan ollut apua ennenkuin hän olisi terve. Tosaalta toinen näytti melko massiiviselta että mikäli hän paranisi nopeasti saattaisi jopa taistelu rintamlalla olla hyötyä uroskesta. Nartusta Turre ei oikien tienynt se vaikutti osaavalta ja ketterältä taistelun suhteen Turre ei kuitenkaan osannut sanoa juuri mitään mutta se selviäisi varmasti piankin. Turren lisäkis suunnitelmaan olivat ottaneet osaa. Savu, Karhunkaata sekä Surma tietoisesti Turrella ei ollut muista nimiä tiedossaan.

Kuurankukka kuunteli tarkasti Turren selostuksen Haukan laumasta, ja siitä, mitä laumattomat aikoivat sille tehdä. Eripariset silmät välähtivät hetken verran sitä piiloteltua tunnetta, tuskaa, kun Turre puhui siitä, millainen Haukka oli. Melkein samoja sanoja oli aikoinaan Kuurankukan isä käyttänyt Voitosta. Nuori ja kokenut alfanalku, nuori ja kokenut alfanalku, nuori ja ... Neitokaisen ajatukset hokivat, samalla kun monet kuvat menneisyydestä välähtivät eriparisten silmien verkkokalvoilla. Vaan hetkessä Kuurankukka kovetti itsensä, pakotti menneisyyden juuri siksi, menneisyydeksi, keskittyen vain tähän päivään, tähän hetkeen. Neitokainen kuunteli tarkasti, painoi jokaisen tiedonmurun siron kallonsa uumeniin. Silkkiturkkinen Kuurankukka vilkaisi Katastrofia, ennen kuin avasi suunsa.
"Elintila on jo nyt liian pieni, joten varmasti moni puoltaa suunnitelmaa."
Kuurankukka sanoi heleällä äänellään, katsellen Turrea miettivästi. Toisaalta Kuurankukka halusi pysyä tästä sivussa, jatkaa erakoitunutta elämäänsä, vaan toisaalta tässä voisi olla tilaisuus... Tilaisuus vaikka minkälaiseen elämään. Narttu ei osannut valita puoltaan - ehdottomasti Kuurankukka puollustaisi laumattomien alueita, jos tarve vaatisi, jos taas Haukka suuntaisi Ovelan tai Viiman lauman reviirien puolelle, Kuurankukka pysyisi sivussa, ja antaisi nuoren uroksen mellastaa sydämensä kyllyydestä. Niinpä hukka ei kommentoinut mitenkään kummalla puolella itse oli. Ja se tuskin jäisi huomaamatta muilta, ellei Turre ja Katastrofi sitten olleet täysin keskittyneet omiin asioihinsa.

// Lyhykäiseksi jäi. //

"Laumattomille on hyvin vähän elintilaa jäljellä, minä ainakin olen valmis taistelemaan oman alueeni puolesta. Ei, Haukka ei saa vallata alueita, eihän täällä muuten mahdu enää asumaan."

Katastrofi osoitti oman puolensa heti kättelyssä, ja loi paljon merkitsevän katseen Kuurankukaan. Toivottavasti narttu olisi samaa mieltä, muutenhan tämä vasta-alkanut tuttavuussuhde kariutuisi rantaansa. Katastrofi katseli lempeästi ja ystävästi naarasta, sen eriparisia silmiä, sekä vaaleaa turkkia. Susi siirsi katseensa Turreen, hiukan vanhempaan ja todella ystävälliseen urokseen, joka oli jopa luopunut saalistaan Katastrofin vuoksi.

Uros nousi seisomaan ja kokeili kipeää jalkaansa maahan. Painoa pystyi laskemaan hiukan jalalle, mutta se teki todella kipeää. Nopeasti hukka veti jalkansa pois lumesta ja kävi takaisin istumaan. Vielä se ei olisi tappelukunnossa, ainakaan vähään aikaan. Asia suretti Katastrofin mieltä, sillä se todella haluaisi auttaa. Apeana se jäi katselemaan jaloissansa pyörivää lunta ja odotti toisten vastausta.

Turre loi urokseen kiitollisen katseen. katsoi sitten narttua toinen ei ilmeisesti ollut aivan varma mitä mieltä oli. Entinen alfa kun Turre oli sillä oli ominainen kyky havaita toisten epäröinti, sekä muutenkin äkillisesti muuttuvat mielen tilat.
Turre heilautti häntäänsä leppoisasti. " Haluatko olla mukana operaatiossa lauman sisällä vai lauman ulkopuolella? " turre kysyi ja jäi odottamaan vastausta urokselta sekä odottamaan nartun todellista puolta. Turre kun ei aikonut painostaa ketään mukaan jokainen sai itse päättää millä tavalla oli mukana. Turrelle kun oli tärkeintä vian kaikkien hyvin vointi.

Eli kaiken kaikkiaan Turrella oli nyt mukana Savu, Surma, Karhunkaataja, Katastrofi ja suurella kysymys merkillä olivat Kuurankukka, Tähkä, Kelmi. Turrella ei ollut minkään laista tarkoitusta kerätä itselleen kannatus joukkoa mutta oli ylpeä siitä miten moni ooli lähtenyt sen mukaan. Turrella oli vielä paljon laumattomia tapaamatta mutta jokunen osa niistä oli nyt kasassa tavalla tai toisella. Turre olisi mielellään tarjonnut kaksikolle olinpaikkaa pesäkolostaan, mutta pesällä asusti jo viitisen sutta joten tila voisi käydä ahtaaksi jos sinne tulisi kaksi sutta lisää. Turrella oli ehkä liikaa auttamis halua.

Kuurankukka tarkkaili molempia uroksia, jotka katsoivat hyvinkin vetoavasti narttuun. Hukka mietti tarkasti, miten vastaisi. Voisiko narttu lähteä tähän mukaan, vai olisiko parempi jättäytyä ulkopuolelle? Niin, Kuurankukka ei tiennyt. Mitä narttu olisikaan antanut, jos olisi tiennyt vastauksen. Ei nyt ehkä sentään elämäänsä, mutta paljosta olisi kaunis Kuurankukka voinut luopua, jos olisi saanut nähdä tulevaisuuteen, ja tietää miten tälle salaliitolle kävisi. Hukka kun ei välittänyt laumaelämästä, ainakaan enää kaiken kokemansa jälkeen. Kerran erakko, aina erakko. Vai oliko?
"Minä... minä jäisin mielelläni taka-alalle. En halua, että luulette minun olevan Haukan puolella, mutta en halua ehdoin tahdoin ajautua ongelmiin. Laumaelämä kun ei ole minua varten. Voin... voin kyllä auttaa, jos vaikuttaa siltä, että Haukan valloitusyritykset kohdistuvat ei-kenenkään-maahan, mutta jos Haukka suuntaa Ovelan tai Viiman luo, haluan pysyä täysin ulkona koko tilanteesta."
Kuurankukka sanoi, pitäen välillä pieniä taukoja, miettiäkseen miten asettelisi sanansa. Ylpeä narttu ei ollut Haukan puolella, mutta ei halunnut tapahtumien keskipisteeseenkään. Mieluiten sivustaseuraajana, ja jos tilanne huononisi, vasta sitten saattaisi Kuurankukka puuttua siihen. Vaan siihen asti halusi Kuurankukka pysyä tilanteesta irti, vapaana ja valppaana.
Eripariset silmät loivat anteeksipyytävän katseen ensin Katastrofiin, ja sen jälkeen Turreen. Narttu todellakin toivoi, että urokset ymmärtäisivät, mitä Kuurankukka ajoi takaa. Varmistaakseen, että molemmat olivat tajunneet asian, ja vielä oikein, Kuurankukka avasi vielä kerran suunsa:
"En halua tapahtumien keskipisteeseen, enkä halua joutua niiden pyörteeseen niin, että tämä suunnitelma hallitsee elämääni. Vaan jos on valittava kahden pahan väliltä, valitsen mielummin suunnitelman tukemisen, kuin laaksosta lähtemisen."
Kuurankukka lisäsi, katsellen uroksia odottavasti. Narttu tunsi olonsa hivenen vaivautuneeksi - miksi sen oli niin vaikea innostua tästä suunnitelmasta? Katastrofi oli ollut heti mukana, Turrekin kertoi siitä niin iloisesti... ylpeästi? Vaan Kuurankukka ei kyennyt iloitsemaan tästä. Niinpä narttu vain oleili, odotteli. Kuurankukka halusi tietää urosten mielipiteen asiasta, ennen kuin jättäisi kaksikon keskustelemaan keskenään. Eihän narttu halunnut pilata Turren ja Katastrofin iloa suunnitelman johdosta, vaikkei itse voinutkaan siitä iloita.