Nopein askelin (loppunut)

Narttu loikki yhä sulavasti lumihangessa, vaan askellus kieli jo väsymyksestä. Äkkinäiset käännökset eivät enää sujuneet yhtä hyvin kuin aluksi, mikään ei itseasiassa ollut enää yhtä terävää, kuin aluksi. Siinä missä Kuurankukka oli aiemmin loikkinut joka suuntaan äkkinäisesti, ei nuo käännökset enää sujuneet yhtä nopeasti, vaan kääntymisen kaari kasvoi jatkuvasti. Kun Myrsky sitten suuntasi tallotulle alueelle, narttu liki huokaisi helpotuksesta. Myrsky spurttasi vielä, ja tietenkin Kuurankukka iloisena pinnisti omatkin voimansa äärirajoilleen, tavoittaen Myrskyn juuri ja juuri. Myrskyn hidastaessa Kuurankukka hidasti myös tyytyväisenä, iloisena leikistä. Narttu läähätti, mutta niin näytti Myrskykin läähättävän. Olihan leikki ollut melko raskas, eritoten viimeinen osuus tuolla syvässä lumihangessa. Vaikka leikki loppuikin, Kuurankukan iloinen, rento ja energinen olemus ei kadonnut mihinkään. Leikki oli nartun itse sitä edes huomaamatta, poistanut sen kuoren, jonka neitokainen yleensä kasasi tunteidensa peitoksi. Niinpä ystävällisyys ja riemu, elämänilo suorastaan hyökyi ulos nartusta, heijastui jokaiseen ympärillä olevaan tarttuvana, leviävänä. Positiiviset tunteet hyökyivät yli valko-ruskeasta nartusta, sillä hukka oli antanut itselleen hetkeksi mahdollisuden olla oma itsensä. Se nuori susi, joka ei ollut vielä joutunut kokemaan maailman julmuutta. Leikki oli siirtänyt kaikki ne tuskaiset muistot sivuun, peittänyt kaiken, ja tilalle oli tullut täysin toisen lainen susi, eri persoona. Niin paljon ystävällisempi, energisempi, ja ennen kaikkea iloisempi.

Kuurankukka katsoi Myrskyä eriparisilla silmillään, ilon ja riemun loistaessa yhä katseesta yhtä vahvana, kuin leikkiessä. Leikki oli myös karistanut sen ylpeyden nartun harteilta, jota tuo oli aiemmin kantanut, joten hukka ei nähnyt mitään syytä seistä suorassa, jännittyneenä, tai häntä korkealla. Sitä vastoin Kuurankukka seisoi täysin epätasapainossa, ruumis rentona ja häntäkin riippui alaspäin, eikä uhkaillut toisin kuin kaksikon tavatessa. Yksi pieni leikki oli muuttanut nartun suhtautumisen Myrskyyn aivan täysin - Kuurankukka arvosti urosta, kenties ensimmäistä kertaa elämässään hukka oikeasti kunnioitti jota kuta. Kunnioitti omasta halustaan, eikä sen takia, että olisi muutoin joutunut tappeluun. Myrskyn rento olemus rauhoitti Kuurankukkaa, joten ennakkoluulotkaan eivät jyllänneet nuoren nartun pääkopassa. Kaiken kaikkiaan Kuurankukka oli se sama iloinen ja energinen susi, kuin ennen kokemiaan kauheuksia, ennen kuin ymmärsi maailman julmuuden. Ennen kuin joutui kärsimään rakkauden takia.
"Se oli... mahtavaa!"
Kuurankukka sanoi pirteästi, heleällä äänellään. Ensimmäistä kertaa nartun kaunis ääni pääsi oikeuksiinsa, sillä nyt ääni kuulosti paitsi kauniilta, myös iloiselta. Luonnolliselta. Eripariset silmät tuikkivat riemua, häntä heilui puolelta toiselle, samalla kun hukka tasasi hengitystään. Mitään muuta sanottavaa ei narttu leikistä keksinyt - kukaan ei ollut koskaan keksinyt sellaisia sanoja, joilla tätä olotilaa voisi Kuurankukka muille kuvailla. Niinpä nartun oli tyydyttävä laimeaan ilmaisuun, mutta kenties kehonkieli ja muutoinkin Kuurankukassa tapahtunut muutos kertoisi enemmän Myrskylle kuin tuhat leikkiä ylistävää sanaa.

Edelleen raskaasti hengittäen Myrsky katseli nauravin silmin Kuurankukkaa. Hänkin vaikutti yhä iloiselta ja tyytyväiseltä, eikä kyennyt hetkeen vastaamaan mitään Kuurankukan sanoihin. Osittain syy oli siinä, että uros oli niin hengästynyt. Hän hengitti jonkin aikaa syvään ja yritti rauhoittua energisen leikin jälkeen. Toisaalta syy oli niin yksinkertaisessa syyssä, että Myrsky ei tiennyt mitä hän olisi voinut vastata. Se oli ollut hauskinta, mitä uros oli tehnyt pitkään aikaan ja oli iloinen siitä, että oli sattunut törmäämään narttuun täällä. Hän ottaisi mieluusti yhtä riehakkaan leikin uudestaankin myöhemmin, mutta ei juuri sillä hetkellä; joku toinen päivä ja toinen hetki.

Lopulta Myrskyn hengitys alkoi tasaantua. Hän ei ollut laskenut missään vaiheessa katsettaan irti Kuurankukasta ja näytti olevan edelleen sangen riemuissaan, koko vartalon ja olemuksen kieliessä hyvästä olosta. Kyllä, hän oli väsynyt ja voipunut, mutta äärettömän onnellinen. Siihen tilanteeseen sopivia sanoja ei vain löytynyt uroksen mielestä, mutta kai jotain pitäisi kohta sanoa.
"Enpä osaisi paremmin sanoa", Myrsky vastasi hengästyneellä ja normaalia matalammalla äänellä huvittuneesti. Hän puisteli turkkiaan ja haukkasi hieman lunta vierestä sammuttaakseen jatkuvasta juoksemisesta tulokseksi syntyneen janon.
Vaikka lihakset olivat väsyneitä, Myrsky hallitsi edelleen kehonsa ja istahti yhtä sulavasti ja nopeasti kuin mikä tahansa muukin hetki. Ilmassa olevasta pakkasesta huolimatta uros tunsi olevansa kuumissaan reippaasta juoksemisesta, joten viileä hanki ja talvisen kirpeä sää tuntuivat sillä kertaa jopa hyviltä. Uros ei toisaalta vihannut talvea millään tavoin, mutta juuri sillä hetkellä hän oli hyvillään siitä, että oli talvi eikä kesän kuumin iltapäivä.

"Pakko sanoa, että yllätit minut", uros jatkoi hiljaisuuden jälkeen. Enää hän ei muistanut sitä lausahdustaan, jonka takia narttu oli saanut sen tunnekuohunsa, joka oikeastaan oli ollut tämän leikin syynä. Ilman sitä Myrsky ei olisi kenties haastanut toista sutta leikkiin, ja ilman sitä he olisivat jääneet paitsi upeasta kokemuksesta.

Kuurankukka oli riemuissaan, tai itseasiassa se oli liian laimeasti sanottu - narttuhan oli kuin taivaassa. Niin iloinen, pirteä, energinen. Ystävällinen, avulias, lempeä. Positiivinen. Ja tietenkin täynnä nuoruuden iloa, kuten tämän ikäisen hukan vielä kuuluisikin. Sellainen, kuin narttu oli reilu vuosi sitten ollut, niin luottavainen ja avoin. Ja siksi niin haavoittuva. Rakkauden aiheuttamat haavat vuosivat yhä verta nartun sisällä, vaan kenties tämä leikki oli ollut askel parempaan. Kenties haavat alkoivat umpeutumaan, kunhan niille antaisi aikaa ja mahdollisuuden. Kuurankukka oli tällä kertaa valmis jättämään kaiken taakseen, toisin kuin koskaan ennen. Ennen narttu oli vain yrittänyt unohtaa kaiken - huonoin tuloksin. Se oli saanut nartusta entistä katkeramman, entistä hirveämmän suden. Vaan ehkä kaiken ohittaminen olisi parempi ratkaisu, sehän voisi jopa toimia. Tänään Kuurankukan mieliala oli sellainen, että kaikki kuulosti nuoresta hukasta mahdolliselta. Kenties huomenna usko olisi jo murtunut, ja neitokainen olisi palannut takaisin siihen pimeään kuiluun, josta oli kohonnut leikin ja Myrskyn ansiosta hetkeksi ylös.
"Yllätin sinut millä?"
Narttu kysyi uteliaasti, silmät iloa loistaen. Kuurankukka ei ollut enää sulkeutunut, vaan avoin, ei töykeä vaan ystävällinen. Iloinen ja energinen, ei pelkkä tyhjä kuori, joka yrittää säilöä kaiken sisäänsä. Narttu oli oikeasti utelias toisen sanojen takia - liittyikö Myrskyn mainitsema yllättyneisyys leikkiin, sitä edeltäneeseen hetkeen, vai kaikkeen? Kuurankukka ei tiennyt, mutta halusi tietää. Ja tällä kertaa narttu ei varmasti reagoisi samoin, nythän koko Kuurankukan olemus oli täysin muuttunut. Tämä iloisuus oli nyt sitä syvälle hautautunutta, mutta nopeasti pintaan kohonnutta iloa, eikä se varmasti suostuisi vielä pitkiin aikoihin piiloutumaan kovan kuoren alle. Jos suostuisi enää koskaan. Vaan tulevaisuus oli arvaamaton, täynnä kaikkea ja silti niin tyhjä. Tulevaisuuteen ei nähnyt, sitä ei voinut etukäteen tietää. Sen sijaan saattoi arvailla, vaan tällä hetkellä Kuurankukka oli päättänyt jättää arvailunkin sivuun. Neito päätti elää päivän kerrallaan, hetken kerrallaan. Nauttia jokaisesta hetkestä, jokaisesta kuluvasta sekunnista, jokaisesta henkäyksestä, jolla Kuurankukka veti kylmää ja raikasta talvi-ilmaa sisäänsä.

Kuurankukka haukkasi myöskin lunta, sillä peuhaaminen lumessa oli saanut aikaan kovan janon. Ja kuten Myrskykin teki, myös Kuurankukka istuutui alas, katsellen urosta mielenkiinnolla, etsien jotakin merkkiä, joka selittäisi Myrskyn sanat. Narttu oli utelias, vaan koska ylpeys ei peittänyt näitä tunteita, ne näkyivät selkeästi koko Kuurankukan kehosta. Eikä narttu edes yrittänyt peittää tunteitaan Myrskyltä, joka oli paitsi oikein mukavaa seuraa, myös erittäin mukava leikkikaveri. Kenties kaksikon olisi leikittävä joskus toistekin? Kuten jo todettua, narttu leijui taivaassa, pää pilvessä, kuten sanotaan, ja uskoi kaiken mahdolliseksi. Jopa sen, että sattuisi törmäämään Ovelan laumalaiseen rajalla - ja vielä siihen, että kävisi niin onnellisesti että tuo hukka olisi Myrsky. Narttu katseli avoimesti urosta, uteliaisuuden ja riemun hohkatessa eriparisten silmien katseesta. Ylpeys oli täysin poistunut nartun olemuksesta, tosin vain Myrskyn ansiosta. Oletettavasti Myrskyn ja Kuurankukan jatkettua matkaansa eri suuntiin, menisi korkeintaan neljä päivää, ja narttu olisi jälleen töykeä ja epäystävällinen hukka, se nykyinen oma itsensä. Vaikkakin kovan pinnan alla olisi aina se aiempi Kuurankukka, joka kaipasi leikkejä ja käyttäytyi kohteliaasti. Vaan se olisi pinnan alla, eikä pääsisi sieltä pois, vaikka miten yrittäisi. Valitettavasti.

Myrsky näytti nauravan hengittäessään edelleen melko raskaasti suu auki ja kieli ulkona. Hän katseli jonkin aikaa Kuurankukkaa jälleen hiljaa, miettien sanojaan. Uros oli hyvillään nartun asenteenmuutoksesta ja jopa siitä, että neidin pirteä olo näkyi kuulsi myös hänen puheistaan. Kaunis, heleä ääni pääsi Myrskyn mielestä kunnolla oikeuksiinsa vasta nyt ja ehkä se oli yksi syy, miksi uros oli hetken aikaa hiljaa; hän vain kuunteli Kuurankukan äänen kaunista sointua korvat höröllä.
"Liikkeilläsi", uros vastasi lyhyesti ja näytti jälleen ilkikuriselta, kuin nuorelta sudenalulta. Eihän uros vielä kovin montaa talvea ollut elänyt, mutta käyttäytyi silti yleensä kuten aikuiset sudet, melko hillitysti ja rauhallisesti. Toki Myrsky oli jopa estottoman utelias ja halusi tietää kaikesta kaiken, mutta nekin utelut hän hoiti kohteliaasti eikä nuoren suden loputtomalla innolla ja energialla.
Myrskyn vastaus oli totuudenmukainen, vaikka ei hän ollut missään vaiheessa aliarvioinut Kuurankukkaa. Nartun rakenne oli vaikuttanutkin sellaiselta, että hän takaisi kunnon vastustuksen ja yksin eläessään toisen suden kunto olisi varmasti hyvä. Aikaisemmista mietteistään huolimatta Kuurankukan kestävyys, nopeus ja ketteryys olivat tulleet positiivisena ja mieleisenä yllätyksenä. Myrsky oli hyvillään siitä, että oli kohdannut vertaisensa vastustuksen, vaikka ei toki aliarvioinut muitakaan susia missään tapauksessa.

"En odottanut, että olisit aivan noin hyvä", Myrsky tokaisi nauravin silmin. Hän puisteli vielä turkkiaan ja alkoi tuntea, kuinka voimat alkoivat palata, vaikka uuteen ja samanlaiseen kierrokseen hänestä ei enää sinä päivänä olisi. Pahin hengästyminen oli kuitenkin jo mennyt ja uros saattoi sulkea suunsa. Nauravaisen ilmeen poistuminen ei vähentänyt uroksen olemuksen iloa ja huvittuneisuutta, sillä edelleen hänen olemuksestaan suorastaan loisti elämänilo. Silmissä näkyi edelleen vienoinen pilke, joka oli näkynyt myös leikin aikana uroksen härnätessä toista.

Kuurankukka loisti, sillä riemu jota narttu tunsi, todellakin hohkasi ulospäin. Kuten nuotio hohkaa lämpöä keskitalven paukkupakkasissa, myös Kuurankukkan riemu näkyi, ja se varmasti oli tarttuvaa. Narttu kun osasi olla sen luontoinen - kun neidon oli hyvä olla, kaikkien oli hyvä olla. Kun taas Kuurankukan olo oli huono, se joko ärsytti tai huolestutti muita. Ja sen takia muilla ei ollut hyvä olla. Vaan nyt nartun koko maailma oli päälaellaan, sillä ilo suorastaan ryöppysi värittämään neitosen maailmankuvaa, kuten joki tulvii yli kevättulvien aikana. Myös Myrsky vaikutti iloiselta, sekin osaltaan lisäsi neitosen iloa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, kuten sanotaan.
"Sinä senkin! Kehtaat aliarvioida meidän narttujen taitoja!"
Kuurankukka lausahti heleällä äänellään, esittäen kovinkin vihasta. Vaan lupaava alku, jonka esitys sai, tyrehtyi lyhyeen, sillä nauru hohkasi eriparisista silmistä. Pian myös siro kita aukesi, ja kieli roikkui suupielestä susimaisen naurun merkkinä. Tällä hetkellä ei neito pystynyt olemaan vihainen, ei edes leikillään, sillä kerta heitolla oli Kuurankukan maailma saanut niin paljon väriä, että silmiä aivan kirveli värien eri loisto.
"Tarjosit oivan vastuksen, Myrsky. Siitä on kauan, kun olen viimeksi saanut leikkiä näin..."
Kuurankukka sanoi, nyt jo vakavammin. Vaan iloisuus loisti yhä neitosen kehosta, jokainen pieni ele viestitti tuhat kertaista iloa Kuurankukan sisällä. Narttu heilautti ruskeita korviaan, vaikkei talvipäivän hiljaisuutta rikkonut mikään epäilyttävä ääni. Eikä Kuurankukan puolesta minkään olisikaan tarvinnut rikkoa tätä rauhaa, tätä seesteistä tunnelmaa. Tätä riemun määrää, joka suorastaan kareili ilmassa. Narttu oli saanut jo hengityksensä tasattua. Hukka myöskin tunsi voiman palaavan jälleen kehoonsa, vaikkei neito jaksaisi edes puolia tämän päivän leikistä uudestaan - ainakaan tänään. Vaan kenties huomenna Kuurankukka jaksaisi taas, suden kestävä keho kun oli nopea palautumaan. Vaikkei neitokainen sen kestävämpi ollutkaan, kuin keskiverto susi. Vaan ylipäätään luonto oli suonut susille kestävän kehon sekä siunannut koko lahjan vielä nopealla palautumiskyvyllä.
Kuurankukka ei sanonut enää mitään, sillä kaksikko ei kaivannut sanoja. Tällä hetkellä neitosen - ja oletettavasti myös Myrskyn - pelkkä elekieli kertoi kaiken. Turha sitä oli enää sanoilla selittää, miten mahtava leikki oli ollut, miten hyvä toinen oli siinä ollut. Tuskin kaksikko olisi näin riemuissaan tällä hetkellä, jos leikki olisi ollut tylsä, leikkikaveri huono tai ylipäätään leikki olisi sujunut huonosti. Miksi siis pilata mahtavaa tunnelmaa sanoilla? Narttu ei nähnyt siihen mitään syytä.

Ilo loisti myös Myrskystä, vaikka mitättömän pienen hetken hän oli todella uskonut Kuurankukan kipakan alun lauseesta. Ajatus siitä, että narttu oli loukkaantunut pyyhkiytyi olemattomiin Myrskyn huomatessa, että todellisuudessa Kuurankukka ei ollutkaan vihainen. Se oli Myrskylle suorastaan helpotus, sillä pieni ja kalvava pelko siitä, että toinen hermostuisi jälleen oli saanut hetkeksi uroksesta vallan. Toisaalta, juuri sen tunnekuohun takia he olivat saaneet koettua tämän kaiken, joten eihän se pohjimmiltaan kovin paha asia ollut.
Uros ei vastannut toisen sanoihin narttujen aliarvoinnista mitään, heilautti vain häntäänsä pirteästi ja hetken aikaa hän näytti jo valmiilta uusintaerään. Myrskyn sisällä into melskasi niin, että uroksen oli lähes vaikea sano "ei" uudelle kierrokselle, vaikka tiesikin, ettei jaksaisi juuri sillä hetkellä juosta. Äskeisestä leikistä saatu tunne - ja etenkin itse leikin aikana vallinnut tunne - olivat niin hurmaavia ja jopa harvinaisia, että oli sääli päästää ne menemään. Jossain vaiheessa tämäkin hyvänolon tunne katoaisi, mutta vielä ei ollut sen aika. Vielä ei kannattanut huolehtia huomisesta.

Sanomatta mitään edes Kuurankukan seuraaviin sanoihin, Myrsky vain nyökkäsi merkiksi siitä, että oli samaa mieltä. Kaikki aikuiset sudet eivät enää intoutuneet yhtä riehakkaaseen leikkiin, ja nuoremmat tahtoivat olla liian kömpelöitä pysyäkseen perässä. Kyllähän heiltä intoa löytyi, mutta kehon hallinta oli vielä haussa ja se haittasi leikkiä jonkin verran.
Uroksella ei tosin ollut tapana arvioida leikkitovereidensa taitoja kovalla silmällä, sillä yleensä hän oli tyytyväinen jo pelkästään siihen, että sai leikkiä. Oli aivan sama, millaista leikki olisi ja kuinka hyviä sudet siinä olivat, kunhan vain molemmat nauttivat tilanteesta eivätkä kokeneet sitä milloin tavoin uhkaavana. Äskeinen kilpajuoksu oli ollut juuri sellaista, rentoa ja elämäniloista, josta jokainen susi nauttisi suunnattomasti kohdatessaan sopivan leikkitoverin ja heidän löytäessä yhteisen leikin. Myrsky oli varma, että säikyin susi rentoutuisi ja tylsinkin intoutuisi haukkumaan riemusta, jos leikki vain olisi oikea.
Hetken aikaa Myrsky vielä vain istui paikoillaan ja katseli Kuurankukkaa siniset silmät nauraen, ennen kuin heittäytyi maahan ja kieri lumessa jonkin aikaa. Viileä lumi tuntui mukavalta äskeisen juoksemisen jälkeen eikä Myrsky halunnut vain istua aloillaan koko aikaa, hukaten leikistä saadun tunteen kokonaan. Hän halusi tehdä jotain, vaikka ei enää kykenisikään kovin riehakkaaseen leikkiin.
Urahdellen Myrsky kieriskeli maassa vielä pari kertaa, häntä nopeasti heiluen. Lopulta hän jäi makaamaan maahan kyljelleen Kuurankukan eteen, aukaisi suunsa ja näytti nauravan jälleen. Häntä hakkasi tasaisesti tallatulle lumelle ja kieli siitä kaikesta riemusta, joka Myrskyn sisällä yhä vallitsi ja joka ei toivottavasti ikinä häipyisi kokonaan pois.

Kuurankukka katseli huvittuneena Myrskyä, samalla kun vilkuili aika-ajoin ympäristöään. Nartun oli vaikea myöntää sitä edes itselleen - puhumattakaan että olisi voinut myöntää sen Myrskylle - mutta todellisuudessa Kuurankukka vartioi ympäristöä juuri uroksen takia. Sillä ei narttu tyhmä ollut, ja kieltämättä rennon uroksen seura oli Kuurankukasta erittäin mukavaa. Niinpä narttu halusi varmistaa, ettei Myrsky joutuisi ongelmiin tämän takia, jos joku laumalainen lähtisi tutkimaan ympäristöä. Vaan vaikeaa oli tämän ajatuksen myöntäminen edes neitosen omassa pääkopassa, puhumattakaan jos hukan olisi pitänyt se ääneen lausua.
Riemu ja ilo väreilivät kaksikon ympärillä, hyvän olon tunne ei poistunut mihinkään, vaikka leikki oli jo ajat sitten loppunut. Kuurankukka katseli Myrskyn kierimistä maassa, eriparisissa silmissään ystävällinen ja avoin katse, sekä tietenkin nuoren suden palava energia. Elämänilo näkyi jokaisessa neitosen eleessä, sanassa, teossa, sillä täynnänsä elämäniloa narttu oli. Pitkästä aikaa Kuurankukka tunsi itsensä kokonaiseksi, kuin olisi saanut kurottua katkeroituneen ja särkyneen sydämensä rippeet yhteen. Saanut palautettua kaiken normaaliksi, ihanaksi, valoisaksi elämäksi. Siksi elämäksi, jonka valekuva oli iäksi pyyhkiytynyt pois eriparisten silmien edestä. Vaan kenties kaikki vielä palaisi, muuttuisi hyväksi. Kenties Kuurankukka voisi jatkaa elämäänsä ilman satuttavaa tuskaa, viiltävää kipua, katkeroituneita ajatuksia? Ehkä vielä jonakin päivänä tuokin olisi mahdollista, tai sitten ei. Tulevaisuuteen ei nähnyt, toisin kuin menneisyyteen. Tosin nyt oli Kuurankukan aika kääntää katseensa tulevaisuuteen, elää menneisyytensä kanssa, vaikkei siitä pitänytkään.

Nuori narttu heilautteli häntäänsä, katsellessaan makoilevaa urosta. Eriparisten silmien katseesta hohkasi iloa, kuten koko muustakin valko-ruskeasta kehosta. Neitokainen pyöritteli korviaan, etsi ääniä, vaikkei mitään kuullutkaan. Kuurankukka ei kaivannut ylistäviä sanoja, ei kehuvia sanoja, ei itseasiassa mitään sanoja. Koska sellaisia sanoja ei ole vielä keksitty, että ne kuvaisivat täysin nartun riemua. Sillä ilo ei ollut pelkästään pinnalla, vaan syvällä neitokaisen sisällä hohkasi sama ilo. Eikä tuo liekki toivon mukaan sammuisi vielä pitkään aikaan, sillä niin nautittavaa tämä riemu monien kuukausien surun jälkeen oli. Vaikkei Myrsky tiennyt Kuurankukan menneisyyttä, eikä näin ollen saattanut ymmärtää täysin neitoa ja tuon monia puolia, äkkinäisiä tunnekuohuja ja voimakkaita ennakkoluuloja, niin riemun jonka leikki oli antanut, ymmärtäisi kuka tahansa. Syvältä kumpuava riemu, täydellinen elämänilo suorastaan säteili Kuurankukasta. Neitokainen säteili kilpaa auringon kanssa, vaikka aurinko lämmittikin konkreettisesti maailmaa, niin Kuurankukan riemulla oli sama vaikutus neitosen maailmaan. Ilman aurinkoa oli pimeää, ilman aurinkoa oli kylmää. Näin oli myös nuoren Kuurankukan maailmassa, siinä äkkiä suuren pimennyksen kokeneessa henkisessä maailmassa.

Toisin kuin Kuurankukka, Myrsky ei suonut ajatustakaan laumalleen - mikä oli luonnollisesti typerää. Hän vain ei jaksanut ajatella nyt, mitä tästä voisi pahimmillaan seurata; mitä voisi tapahtua, jos joku laumalainen nyt näkisi hänet luvattoman iloisena ja pirteänä tuntemattoman kanssa. Laumattoman kanssa. Se oli ajatus, joka ei mahtunut nyt Myrskyn mieleen kaiken sen elämänilon ohella, sillä moinen ajatus olisi tarkoittanut paluuta arkeen. Siihen tavalliseen ja normaaliin arkeen, jota Myrsky ei normaalisti kavahtanut, mutta joka nyt tuntui liian harmaalta. Tällaisia päiviä ja hetkiä ei ollut ainakaan Myrskyn elämään mahtunut kovinkaan montaa, joten hän halusi nauttia niistä harvoista hetkistä sydämensä pohjasta ja painaa mieleensä kaiken siitä hetkestä: tunteet, ajatukset, Kuurankukan. Tämä saattaisi olla ainoa hetki, jolloin he tuntisivat näin - vaikka Myrsky olisi valmis uusintaan kun he seuraavan kerran tapaisivat.
Kaikkea ympäristöstään Myrsky ei ollut sulkenut pois. Hän kyllä näki, että Kuurankukka välillä katseli ympäristöä kuin peläten, että joku saattaisi osua paikalle ja rikkoa tämän hetken. Niinpä uros kohotti päätään ja lopulta kohottautui makaamaan sivuttain niin, että kykeni itsekin vilkaisemaan ympäristöä, mutta sama elämänilo hohkasi yhä hänen olemuksestaan. Edelleenkään Myrsky ei jaksanut huolehtia eikä halunnut, että Kuurankukkakaan huolehtisi turhia. Kyllä hän pärjäisi, jos jotain ongelmia ilmenisi lauman suunnalta.

"Oletko kunnossa?" Myrsky varmisti. Hän katsoi yhtä iloisen näköiseen suteen ja hetken aikaa näytti siltä kuin hän olisi katsonut lammen pintaan muodostunutta omaa kuvajaistaan. He olivat niin kovin samanlaisia Kuurankukan kanssa ulkonäöltään, että heitä olisi voinut luulla vaikka sisaruksiksi. Siitä, kuinka samankaltaisia he olivat sisimmältään, ei Myrsky osannut sanoa. Hän toivoi, että luonteenpiirteiden saralla he kohtaisivat myös ainakin jollakin tasolla.
"Älä huolehdi minun takiani", uros vakuutti ja nousi istumaan. Eihän hän toki tiennyt, minkä takia Kuurankukka katseli ympäristöä, ja siksi sanojen takana häivähti jälleen huvittuneisuutta. Hän oli jo iso poika, kyllä hän osasi huolehtia itsestään ja tiesi, mitä kannatti tehdä ja mitä ei. Ehkä tämä kuului siihen jälkimmäiseen kategoriaan, mutta uros oli valmis ottamaan riskin.

Kuurankukka vilkuili vielä hetken ympärilleen, ennen kuin Myrsky kyseli neitokaisen vointia. Koko olemus elämäniloa hohkaten narttu kääntyi uroksen puoleen, sanomatta mitään. Eiköhän eriparisten silmien iloinen katse riittänyt kertomaan enemmän kuin muutama hassu sana. Niinpä Kuurankukka ei sanonut mitään, vaan tarkkaili vain Myrskyä. Toisen huvittava kommentti huolehtimisesta sai nartun kielen roikkumaan - jälleen kerran - suupielestä, susimaista naurua kuvastaen. Uros vain oli sen luontoinen, että sai Kuurankukan riemukkaaksi, eritoten niin mahtavan leikin jälkeen. Myrskyn toiseenkaan kommenttiin ei narttu sanoin vastannut, mitä vain heilutteli häntäänsä iloisempana ja lopetti vilkuilun. Ympäristö unohtukoon, nyt olisi elettävä tätä hetkeä, nautittava tästä tunteesta. Sillä jossakin vaiheessa leikin antama hyvänolontunne poistuisi, tämä kuplan jonka sisällä kaksikko oli, särkyisi ja Kuurankukka palaisi karusti tömähtäen takaisin julmaan maailmaan. Siihen ankeaan ja harmaaseen paikkaan, josta oli Myrskyn ansiosta päässyt hetkeksi pois. Päässyt ylös siitä murheen ja tuskan pimeästä kuilusta, johon oli vajonnut. Ja vajoaisi uudelleen.

Hetkeksi epävarmuus värähti Kuurankukan sisällä, sillä ensimmäistä kertaa kaiken tapahtuneen jälkeen, narttu luotti johonkuhun. Myrskyn huoleton käytös, itseasiassa kaikki Myrskyssä, herätti luottamusta nartussa. Ja se taas aiheutti epävarmuutta, sillä toisaalta kaikki ennakkoluulot olivat luottamusta vastaan. Toisaalta Kuurankukka olisi voinut ratkaista asian yksinkertaisesti, ja häipyä pois paikalta, vaan kaiken jälkeen se ei sopinut. Ei ollut oikein. Vaan neito tiesi, että mitä kauemmin viettäisi Myrskyn seurassa, sitä enemmän Kuurankukka satuttaisi sekä itseään, että Myrskyä. Ellei Kuurankukka kykenisi repimään menneisyyden haavoja auki ja kertomaan neitoa traumatisoineen menneisyytensä Myrskylle. Ja suoraan sanottuna neito ei itsekään uskonut tähän mahdollisuuteen, sillä vaikka huomasikin luottavansa Myrskyyn, ei hukka silti vain kyennyt siihen. Koska ensinäkin se satuttaisi Kuurankukkaa, ja vielä kaiken päälle Myrskyä. Ei olisi oikein, että Myrsky joutuisi kantamaan Kuurankukan ongelmia harteillaan, vaan koska narttu oli liian heikko kyetäkseen siihen itse. Näihin katkeriin ajatuksiin neito päätti jättää tämän aiheen pohtimisen. Oli elettävä päivä kerrallaan - kenties jokin päivä voisi Kuurankukka huoletta kertoa menneisyytensä salat Myrskylle, ilman kalvavaa pelkoa tuskasta.

Vaikka ajatukset olivatkin surullisia, jopa hirveitä, ei ilo silti poistunut neitosen olemuksesta. Ajatuksissaan hukka oli ehkä vajonnut alaspäin, miettiessään pahoja asioita, vaan yhäkin jossakin syvällä sisimmässään riemu loisti, vaikkei se aivan ajatuksiin asti yltänyt. Sillä hyvänolontunne oli ja pysyi.

// Joo-o, ja loppu meni ihan överiksi. Koeta kestää, se on hivenen sekavakin kaiken lisäksi. //

Levottomuus hoputti Myrskyä jälleen liikkeelle. Joskus uros kirosi luonteessaan juuri sen piirteen, jonka takia hän niin paljon piti liikkumisesta. Nytkin olisi ollut kenties vain parasta olla ja nauttia, mutta vaikka he olivat hetki sitten juosseet ja hyppelehtineet pitkän aikaa, Myrsky ei enää vain halunnut olla paikoillaan. Hänestä näki, että leikin tuoma mielihyvä poreili edelleen pinnan alla eikä se ollut väistymässä yhtään minnekään.
Mutta ehkä siinä oli syy siihen, miksi Myrsky halusi liikkua. Hän ei halunnut menettää sitä tunnetta ihan noin vain, istumalla paikoillaan, sillä se tuntui liian hienolta sellaiseen haaskattavaksi. Hän halusi nähdä ja kokea samankaltaista, kuten se leikki oli ollut, ja hetken aikaa uros tuntui taantuvan takaisin pennuksi. Yleensä Myrsky oli nuoresta iästä ja energisyydestään huolimatta hillitty käytökseltään, mutta nyt hän vaikutti normaalia paljon levottomammalta ja vauhdikkaammalta. Kuin pieneltä pennulta, joka ei malttaisi enää odottaa ja istua kiltisti vain sen takia, että aikuiset ja täysikasvuisetkin sudet niin tekivät.

Nopsasti itseään venytellen ja turkkiaan vielä puistaen, Myrsky astahti kevein askelin hieman kauemmas. Hän ei haastanut Kuurankukkaa enää uuteen kierrokseen, sillä se olisi ollut ruumiillisesti liian rasittavaa, mutta muunlainen liikkuminen ei ollut uroksen mielestä pois suljettua. Hän ei olisi halunnut vielä erota Kuurankukasta, sillä uros piti nartun seurasta ja luonteesta - tai ainakin niistä luonteenpiirteistä, joita hän oli juuri löytänyt sirosta nartusta. Eihän uros voinut tietää, millainen susi saattoi sisimmässään todella olla. Joidenkin oli helpompi huijata muita kertomalla niitä näitä omasta elämästään, keksien kaiken omasta päästään ja käyttäytyen vielä täysin päinvastaisella tavalla, kuin mitä he todellisuudessa sisimmässään tunsivat. Myrsky ei pitänyt itseään sutena, jota olisi helppo höynäyttää, mutta siinä Kuurankukan vilpitöntä iloa katsellessaan uros ei ajatellut hetkeäkään, että nartun ajatukset saattaisivat pyöriä murheellisimpien asioiden ympärillä.
Jälleen Myrsky otti pari askelta tallatulla hangella eteen päin, muttei suinkaan kohti lauman rajoja. Hän olisi vain mieluusti käyskennellyt alueella Kuurankukan kanssa vaikka ilman sanoja, muistellut äskeistä tapahtumaa ja purkanut omaa, loputonta energiaansa.

Pitkästä aikaa hän varmasti nukkuisi yönsä hyvin ja levollisesti.

Kuurankukka katseli ympäristöä, kuin yrittääkseen painaa jokaisen seikan mieleensä... painaakseen jokaisen täällä koetun hetken syvälle sisimpäänsä. Ja se onnistui helpoiten vain katselemalla, sillä turha oli jokaista pientä liikettä yrittää muistaa. Helpompaa oli muistaa paikka, ja pikkuhiljaa muistotkin palaisivat. Jopa vuosien päästä voisi narttu muistaa tämän leikin, jos vain sattuisi tälle paikalle uudelleen. Mikä oli rahtusen epävarmaa, sillä kuka ihme haluaisi seikkailla reviirien rajoilla, kun olisi varmasti parempaakin tekemistä. Narttu tosin voisi joskus tylsänä päivänä tänne jolkotella, ihan vain muistelemaan... mistäs sitä tiesi. Tulevaisuus oli arvaamaton, muuttui yhtä nopeasti kuin tuulen suunta tai sen nopeus.

Myrsky nousi ylös ja venytteli, ja uteliaasti siro narttu katseli toisen perään. Myrskyn astuessa muutamat keveät askeleet kauemmas, nousi kaunis hukka, ja seurasi urosta. Olisihan se pitänyt arvata. Ei tuo uros kyennyt olemaan paikallaan hetkeäkään. Vaan toisaalta, kenties juuri tuon pakollisen liikkumisen tarpeen nojalla Myrsky oli eksynyt tänne, ja kaksikko oli kokenut mahtavan leikin. Eli ei kai siinä sitten mitään pahaa ollut. Energinen susi on energinen susi, vaikka sitä miten kieputtelisi. Niinpä Kuurankukka seurasi Myrskyä, astellen lennokkaasti eteenpäin. Nuori narttu katseli ympärilleen, jälleen, etsien ja muistellen. Enää reviirin rajan läheisyys ei haitannut Kuurankukkaa, sillä mitä sitä turhaan murehtimaan. Niin kauan kuin narttu pitäisi tassunsa - ja muut ruumiinosansa - poissa rajoilta, ei tuolla olisi mitään hätää. Ja sekin, miten ystävällisesti Myrsky oli alunperin kohdellut narttua... no jaa, harva rajavahti tuskin olisi niin reilusti kohdellut aivan rajoilla tasapainoilevaa, ylpeää narttua. Mutta Myrsky oli toiminut rauhallisesti, joskin selkeästi osoittanut olevansa korkeammalla arvossa. Ja se oli jotakin, mitä narttu arvosti uroksessa.

Kuurankukka asteli hiljaisuuden vallitessa eteenpäin, tietenkin kauemmas rajoilta. Turha sitä olisi hankaluuksia kerjätä taiteilemalla rajojen vieressä. Joskus kun yksi pieni askel saattoi olla se ratkaiseva... Ja joskus askelia joutui ottamaan satoja, ennen kuin mitään tapahtui. Vaan turhaan ei Kuurankukka halunnut hyvää mieltään tuhota, joten ilmava askellus johdatti nartun kauemmas rajalta. Tähän tilanteeseen ei narttu kaivannut sanoja, ei mitään sanoja, sillä pelkkä tasainen kävely ja muistelut olivat jo tarpeaksi nautinnollisia. Eikä ennenkään hiljaisuus ollut Myrskyn seurassa ollut painostavaa, vaan iloista hiljaisuutta. Juuri sellaista, mistä moni susi nauttisi.
Hyvänolontunne poreili nartun sisällä, lainehti ja kuohui - Kuurankukka oli kuin joenuoma, joka keväisin tulvi yli. Koski, joka sai enemmän vettä ja pauhasi lujempaa... Neitokainen nautti tästä, sillä loputtomiin ei tämäkään tunne voisi kestää. Mutta tarpeeksi kauan se kestäisi, aivan varmasti. Sillä jo nyt se oli kestänyt kauan, ja neitokaisen toiveiden mukaan vielä kauemmin. Myrskyn seurasta ei narttu halunnut lähteä, mutta toisaalta se mietti, pitäisikö sen. Ohut turkki ei kauaa estäisi kylmää, ja neito kiroaisi itsensä jossakin vaiheessa, kun ei olisi tarpeeksi aikaisin etsinyt itselleen pesää. Vaikka talvi olikin jo suurimmalta osalta ohi, ei sitä koskaan tiennyt, vaikka jokin jälkipakkasaalto pyyhkäisisi vielä tästä läpi. Ja muutenkin oma pesä olisi kiva. Olisi aina paikka, johon palata illan koittaessa. Päätään ravistaen narttu järjesti sekavat ajatuksensa, ja keskittyi jälleen tähän hetkeen. Tähän siunattuun hetkeen, jonka Kuurankukka sai viettää Myrskyn seurassa.

Tyytyväisesti Myrsky loikkasi pari pidempää askelta huomatessaan, että Kuurankukka lähti seuraamaan häntä. Juuri sitä Myrsky oli toivonutkin ja hän oli hyvillään siitä, ettei narttu ainakaan vielä halunnut jatkaa matkaansa. Kenties hänelläkin oli parempaa tekemistä kuin vain oleskella jonkin laumaan kuuluvan suden kanssa, joten Myrsky päätti nauttia nyt jokaisesta minuutista, jonka Kuurankukka askelsi hänen vierellään. Hän jäisi varmasti kaipaamaan narttua sitten kun heidän tiensä erkanivat. Saattaisi mennä jopa vuosia, ennen kuin kaksikko kohtaisi uudestaan, vaikka siihen Myrsky ei halunnut uskoa. Hän halusi uskoa siihen, että he tapaisivat pian uudestaan ja tietenkin mahdollisimman samankaltaisissa merkeissä. Siitä syystä uros päätti pitää silmänsä ja korvansa auki ja haistella tuulen mukana tuomia erilaisia hajuja, jos Kuurankukka sattuisi myöhemminkin käyskentelemään lähettyvillä.
Näyttäen nauravan susien hassunkurista naurua kieli ulkona suupielestä roikkuen, Myrsky jatkoi matkaansa muttei irrottanut katsettaan Kuurankukasta. Iloisuuden takaa pelko ja harmi siitä, että pian jommankumman olisi jatkettava matkaansa, alkoi nostaa päätään ja se hermostutti hivenen Myrskyä. Parhaan kykynsä mukaan sinisilmäinen tummaturkki yritti kuitenkin unohtaa moisen pelon ja keskittyä vain siihen, mitä äsken oli tapahtunut: muistot äskeisestä leikistä olivat arvokkaita ja jopa harvinaisia, joten niistä Myrsky halusi pitää kiinni tiukasti. Liian usein uros ei ollut päässyt nauttimaan sellaisesta leikistä.

Taivaalta alkoi sadella hiljalleen suuria lumihiutaleita. Taivaanrannassa aikaisemmin väijyneet harmaat ja paksut pilvet olivat saavuttaneet susikaksikon, ja parhaansa mukaan ne yrittivät myös peittää taakseen auringon. Välillä keväinen pilkahdus pääsi esille pilvien takaa, mutta pian taivas täyttyi suurista pilvistä ja aurinkokin hävisi niiden taakse. Toisaalta oli vielä melko valoisaa, vaikka aurinkoa ei näkynytkään, joten asia ei Myrskyä liiemmin häirinnyt - miksipä olisikaan, kun hänellä oli paljon parempaa ajateltavaa! Ei hän sillä hetkellä halunnut tuhlata liiaksi mietteitään luontoon, jonka kauneudesta ja arvaamattomuudesta Myrsky pääsi nauttimaan päivittäin.
Hiutaleita laskeutui myös Myrskyn kirsun ja selän päälle, saaden uroksen näyttämään oudon täplikkäältä. Lumi jäi kevyesti turkkiin kiinni ja pari kertaa Myrsky puisteli itseään, mutta lopulta kyllästyi siihen ja antoi hiutaleiden valloittaa itsensä. Ei niistä oikeastaan haittaa ollut.
Mutta säästä sen sijaan näytti olevan. Hiljaisten hiutaleiden tanssi alkoi muuttua tuulen takia puuskittaisemmaksi ja jos lunta tulisi vielä enemmän, näköyhteyskin heikkenisi. Myrsky ei todellakaan kaivannut nyt minkäänlaista lumimyrskyä, sillä päivä oli alkanut niin aurinkoisena ja lumimyrsky voisi tarkoittaa sitä, että heidän tiensä erkanisivat. Toki Kuurankukan pitäisi löytää suoja itselleen eikä jäädä myrskyn armoille.

Myrsky kuitenkin painotti mielessään jos-sanaa. Välttämättä sade ei tihenisi eikä tuuli yltyisi, joten kenties hän voisi vielä nauttia Kuurankukan hiljaisesta, mutta sitäkin enemmän yhteenkuuluvuutta aiheuttavasta seurasta. Hän katsahti jälleen vaaleampaan narttuun ja näytti selkeästi nauttivan tilanteesta, astellen samalla korkeasti jo äskeistä hieman korkeammassa hangessa.

Nuori narttu seurasi urosta, loikkien syvimmissä kohdissa hankea. Kuurankukka askelsi vakaasti, vailla väsymisen merkkejä, vaikka olikin leikkinyt riehakkaasti Myrskyn kanssa. Suden keho on nopea palautumaan, vaan ei toiseen kierrokseen nartusta olisi ainakaan tänään. Se verottaisi jo liikaa voimia. Sitä varten pitäisi hankkia ylimääräistä ravintoa, ja muutoinkin valmistautua. Nuori narttu asteli eteenpäin, rentona ja reippaana, tutkiskellen. Luonnonkauneus ei hetkauttanut pahemmin narttua, sillä usein oli Kuurankukka seurannut, milloin missäkin tilanteessa. Kaunis narttu askelsi vakaasti, nauttien tästä tunteesta. Nauttien luonnosta, säästä, ja eritoten toisen seurasta. Sillä kohtalo voisi leikitellä omia kieroja leikkejään, ja kenties seuraavan kerran, kun Myrsky ja Kuurankukka tapaisivat, tilanne saattaisi olla täysin erilainen. Tai kohtaamiseen voisi mennä vuosia. Tulevaisuus, niin mystinen ja salaperäinen, silti jokaista koskettava seikka.. Kuinka... mielenkiintoista. Koskaan ei voinut tietää, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Saattoi vain arvailla, ihmetellä ja toivoa... Vaan varmaa tietoa ei saisi, ennen kuin asiat jo tapahtuisivat.
Lumimyrsky alkoi hentona, mutta voimistui jatkuvasti. Pikkuhiljaa valkoinen turkki peittyi hohtavaan lumikerrokseen, eikä Kuurankukka vaivautunut sitä pois ravistelemaan. Turhaa, sillä pian uusi hiutale laskeutuisi vanhan tilalle, ja tuskin montaa minuuttia olisi kulunut, kun narttu olisi jälleen lumikuorutuksen saanut. Ei sillä, valkoisessa turkissa eivät hiutaleet pahemmin näkyneet, tai ainakaan muuttaneet väritystä. Mutta ei lumi selässä kivaltakaan tuntunut. Ainakaan päästessään ohuen turkin alle, ja sulaessaan sinne. Puuskittainen tuuli heitteli lunta päin Kuurankukan kasvoja, joten susi laski päätään alemmas, suojatakseen itseään edes hivenen jatkuvasti voimistuvalta viimalta. Voimakas, joskin erittäin puuskissa puhaltava tuuli pyyhki hetkeksi nartun selkää puhtaaksi, ennen kuin peitti sen jälleen uuteen lumihuntuun. Ei, Kuurankukka ei halunnut lähteä, vaikka pian se olisi pakollista. Huomioiden, ettei Kuurankukan talviturkki ollut mikään erityisen paksu, ja vielä kaiken lisäksi neitokaisella ei edes ollut pesää, mihin voisi luikkia tälläisiä myrskyjä pakoon.

Hitaasti Kuurankukka kohotti päänsä ylemmäs, vilkaisten valkoista maisemaa ympärillään. Liian pian paksu pilvipeitto läheni, voimistui, satoi alas. Narttu tiesi, vaikkei mikään sään lukija ollutkaan, että kaunis päivä oli muuttumassa myrskyisäksi yöksi. Samoin neitokainen tiesi lähdön hetkensä koittavan hetkenä minä hyvänsä. Niinpä Kuurankukka käänsi siroa päätään Myrskyä kohden, tuulen riepotellessa ohutta mutta pitkähköä turkkia.
"Minun on mentävä pian. Mutta sitä ennen, haluan kiittää kaikesta. En ole pitkiin aikoihin ollut näin.. onnellinen."
Kuurankukka puhui heleällä äänellään, tuulen ulvoessa taustalla. Neitokaisen mieli oli haikea, lähdönhetki oli koittanut liian nopeasti ja äkkinäisesti. Mielellään Kuurankukka olisi viettänyt kauemminkin aikaa kohteliaan Myrskyn seurassa, vaan kaikki ei mennyt niin kuin halusi tai toivoi. Ei mennyt nyt, eikä ollut mennyt ennenkään. Kuurankukka katseli eriparisilla silmillään Myrskyä, kääntyen lopulta, ja lähtien vaeltamaan kohti ei-kenenkään-maita. Vain hentojen tassujen jättämät jäljet lumihangessa kielivät Kuurankukan matkasta tämän tasaisen alueen halki, mutta pian uusi lumi ja tuulen heittelemä vanha lumi peittäisi nuokin vähäiset jäljet. Muistot säilyisivät, kenties ne olivat ainoita todella kestäviä asioita.

// Kiitos mahtavasta pelistä! (: //

[ Kiitos vain itsellesi! :D Tämä on nyt melko nopea lopetus. ]

Harmistuneena Myrsky luimisti korviaan huomatessaan, että jos-sanan saattoi unohtaa. Lumimyrskyn mahdollisuutta ei enää voinut jossitella, sillä se oli jo saavuttanut heidät: lumi kieppui heidän ympärillään, haittasi ympäristön näkemistä ja tuuli vinkui korvissa. Kaiken lisäksi Myrsky kuuli ne sanat, joita hän oli pelännytkin: Kuurankukka aikoi lähteä.
Olihan se ymmärrettävää ja Myrsky oli jo osannut odottaa moista lausetta, mutta silti sen kuuleminen oli sangen ikävää. Vilpittömästi uros toivoi, että he tapaisivat toisensa jälleen mahdollisimman pian ja mieluiten tietenkin samankaltaisissa merkeissä.

"Toivottavasti näemme pian", Myrsky vastasi haikeasti. Uros vaikutti kyllä päällisin puolin edelleen yhtä reippaalta ja energiseltä kuin aina ennenkin, mutta äänessä kuulsi surumielisyys ja jo nyt Myrsky huomasi kaipaavansa äskeistä, riehakasta leikkiä.
Jonkin aikaa sinisilmäinen susi katseli Kuurankukan perään. Lumisade ja tuuli tuntuivat vain yltyvän innostuttuaan, joten pian vaalea narttu hävisi lumen sekaan ja Myrskykin päätti kipaista pesille suojaan. Onneksi tuuli oli myötäinen urokselle ja matka takaisin reviirille sujui vikkelästi.