"Mitä te teette täällä?" - loppunut

Yö tajusi viime hetkessä toisen suunnitelman, muttei ehtinyt aivan väistää. Korkea inahdus karkasi nartun kurkusta, kun se tunsi terävien hampaiden repäisevän kylkeen vaaksanmittaisen haavan. Nopeasti tuo jarrutti ja pakitti kauemmas. Jotakin kuumaa valui alas kylkeä ja pikainen vilkaisu paljasti puolen kyljestä olevan aivan veressä. Ei kiva. Yö irvisti toiselle kaikki hampaat paljaina ja murisi hurjasti, sitten ponkaisi hyökkäykseen irvistäen - kivusta.

Yö teki monta valehyökkäystä putkeen - syöksähdellen eri puolille, yrittäen vain saada Liekin sekaisin. Yhden valehyökkäyksen jälkeen tuo otti pitkän loikan toiselle puolelle. Narttu yritti painaa Liekin pään puoleinen etujalkansa vasten toisen poskea, pitää pää kauempana, jottei toinen pääsisi puremaan - kenties kaataa toinen. Sitten Yö yrittäisi iskeä hampaansa tuon niskaan, kaulaan tai kurkkuun - mikä nyt sopivasti eteen tulisi. Jos yritys onnistuisi, Yö purisi lujaa, niin lujaa kuin vain ikinä pystyi, sitten päästäisi irti ja pakittaisi jälleen. Jos ei onnistuisi, Yö joko loikkaisi sivulle tai pakittaisi.

Liekki oli tyytyväinen heti maistaessaan veren.
Sen katse seurasi tarkasti valehyökkäyksiä tekevää Yötä, ja väillä narttu säpsähteli toisen tullessa liian lähelle. Lopulta merkki tuli: Yösumu loikkasi tällä kertaa pitemmälle. Narttu valmistautui painaen päänsä, ja sai otsaansa toisen käpälän. Se ei kuitenkaan tuntunut missään, mutta toisen paino ja hampaat omassa niskassa kylläkin. Liekki yritti napata Yöstä kinni kun tämä pakitti taas, onnistumatta. Nartun niskakarvat punersivat, ja se tunsi jonkin kylmän valuvan kaulaansa myöten. Kyllä hukka tiesi, mitä se oli: toinen heikkouden merkki.

Narttukin teki valehyökkäyksen, aivan toisen nenän edessä ja sitten huitaisi etutassulaan toisen pään yli. Nyt sen eturuumis meni sivuttain ja kaula oli paljaana. Kuitenkin Liekki ponnisti itseään lähemmäksi Yön etutassuja, yrittäen napata kiinni.
Jos se saisi kiinni, se ehkä yrittäisi nostaa ja kaataa toisen, tai yksinkertaisesti musertaisi leuoillaan luun tassun sisällä.

Jos narttu epäonnistuisi, se kompastuisi, mutta ponnistaisi takajaloillaan ja yrittäisi liukua Yön rinnan ja vatsan alle, yrittäen purra sieltä. Kohde olisi etutassujen väli, sillä haava siinä kohtaa oli tuskallinen liikkuessa. Pureminen oli ensimmäisessä vaihtoehdossa lujaa, ja leuat menisivät lukkoon, toisessa vaihtoehdossa se riuhtoisi taas yrittäen tehdä haavaa.

Liekki tunsi vihlovaa kipua niskassaan, mikä vain yllytti sitä taisteluun.

Yösumu irvisti Liekille hampaat värjäytyneinä punaisiksi toisen verestä. Hah, ei tuo täysin voittamaton ollut. Yö nautiskeli sydämenlyönnin osumastaan, sitten jatkoi taistelua täysillä. Narttu nytkähti taaksepäin toisen valehyökkäyksen kohdalla, ja kirosi itsensä jätettyään käyttämättä toisen "heikon" hetken. Yösumu ei ehtinyt itseään koota ja väistää, vaan tunsi toisen hampaat etujalkansa ympärillä. Yö jähmettyi. Nyt jos tästä riuhaisisi, luultavasti jalasta menisi rikki suonia, ehkä jänteitä...

Narttu vingahti taas korkealta tuntiessaan toisen yrittävän murtaa jalan. Se jos mikä ei tietäisi hyvää... Nyt piti valita kahdesta pahasta pienempi ja Yö teki valintansa hetkessä. Susi hyökkäsi eteenpäin, yrittäen purra toista aivan lavan taa, miltei kainaloon, mutta hieman ylemmäs, kohtaan, jossa paljastuu jalan ollessa edessä. Siinä on ohutta ihoa, ja siihen Yö suuntasi puremayrityksensä. Jos hukka osuisi, tuo yrittäisi repiä haavan mahdollisimman suureksi. Koska toisen olisi otettava purema vastaan tai väistettävä kauemmas, repäisi Yö jalkansa irti tässä vaiheessa ja koikkelehti taaksepäin. Hetkeksi narttu jäi vain murisemaan Liekille ja tarkasti nopeasti vahingot. Syvä haava, joka vuosi melkoisen runsaasti, vihlonnasta päätellen ehkä jopa hiusmurtuma. Yö kyyläsi toista täydellisen kylmin silmin. jos katse voisi tappaa, jäisi Liekistä jäljelle muutama tuhkahippu...

Yö lähti aavistuksen onnahdellen kiertämään Liekkiä. Syvä lumi oli ihanaa, se viilensi haavaa ja se luultavasti lopettaisi vuotamisensa pian. Lumeen jäi kuitenkin verijälkiä. Yö kiersi, kiersi, kiersi, kiersi. Jos tuon onnistuisi päästä kyljen kohdalle, se loikkaisi nopeasti, yrittäisi purra kupeeseen, lonkan eteen. Jos purema osuisi, narttu päästäisi irti ja perääntyisi, jos ei osuisi, tuo perääntyisi kuitenkin ja jatkaisi kiertämistään, kiertäisi, kiertäisi...

((Tuotam...Yö siis osui vai ei? No, poistan viestin jos ymmärsin väärin ;D))

Liekki yritti nyt katkaista koko jalan. Se painoi ylä- ja alahampaitaan lähemmäs ja lähemmäs, kunnes tunsi toisen painon painuvan eteen. Hitto! oli kaikki mitä narttu ehti ajatella kun jo Yö oli purrut sitä ikävästi etutassun yläviistoon taakse. Sen kidasta kuului vinkaisu, ja Liekki hellitti otettaan, kuin päästääkseen irti, mutta sitten puristi lujaa uudellleen. Se puri tuskasta hammasta yhteen, ja koska Yön jalka oli välissä, eleellä oli kaksinkertainen etu. Tuo ei olisi nyt niin ketterä tai nopea, joten silkasta armosta ruskeaharmaa turkkinen narttu päästi kuin päästikin irti eikä murtanut jalkaa.

Liekki nuolaisi huuliaan verestä, ja luimisti toiselle korvansa. Taistelu riitti sille. Se tunsi niinkin suurta mielihyvää aiheuttamastaan, pitkästä kitumisesta, että oli valmis lopettamaan taistelun. Jopa alistumalla.
Nartun oma sadistisuus voitti kunniansa säilyttämisen.

"Eiköhän tämä jo riitä? Voimmehan toki jatkaa tätä täysin turhaa itsemme purkamista. Mutta hitto vie... sinustahan oli vastusta! Toisin kuin kaikista muista jotka olen päiviltä päästänyt. Mokomat eivät ansaitse elää täällä, ja viedä vahvojen ravintoa..."

Yösumu tärisi aavistuksenomaisesti. Verenhukka oli ihan kiitettävä, vaikka isoja haavoja oli vain kaksi: kyljessä ja jalassa. Narttu teki kaikkensa, jottei olisi tärissyt enempää, ontunut pahemmin, tai vetäynyt nuolemaan haavojaan. Vielä, melkein kuin varmuuden vuoksi, Yö näytti hampaitaan ja murisi hiljaa Liekille. Sitten narttu hymyili suden tavalla, mutta kylmästi.
"Kiitoksia vain", tuo lausahti pehmeästi ja ivallisesti. "Jaaa, tietysti, jos sinun tekee mieli alistua, niin voimme tietysti, koska vain lopettaa", Yö lisäsi mahdollisen enkelimäisesti viaton ilme hopeanharmaissa silmissään. Narttu ei jaksanut kuunnella toisen ylpeilyä - "...kaikista muista jotka olen päiviltä päästänyt..." - vaan keskittyi tutkimaan lunta tylsistynyttä välinpitämättömyyttä kuvastavan ilmeen kera. Sitten Yö kohotti katseensa ja tuijotti Liekkiä. Ja tuijotti. Ja tuijotti. Koko kehollaan narttu viestitti, ettei varmasti aikoisi liikkua, ennenkuin toinen kääntäisi selkänsä ja häipyisi. Idiootti Yö ei ollut, ja jos toinen vapaaehtoisesti lähtisi, ei Yö kimppuun enää hyökkäisi. Nämä vammat riittivät ja pelottivat, mutta jos Liekki lähtisi, ei voittajana - muttei virallisesti häviäjänäkään - olisi Yö enemmän kuin tyytyväinen. Narttu halusi ruokaa.

Paniikki hulahti kylmänä Yösumun vatsaan. Ruokaa. Miten ihmeessä Yö aikoi metsästää tämän jalan kanssa? Jalan, jolle saattoi hädin tuskin astua? Kolmijalkaisena ei saalista - ainakaan mitään kovin isoa - saataisi. Ehkä hiiri, tai loukkaantunut joku jänö, muttei paljoa muuta. Yö ei antanut tunteidensa näkyä ulos, mutta ongelma oli mittava. Ratkaisun oli löydyttävä, tai Yö kuolisi. Eikiva.

Liekki näytti hampaansa toiselle, mutta ilme oli enemmänkin virnistys. Enää se ei ärsyyntynyt, joskin ihmetteli toisen nenäkkyyttä. "En minä sinulle alistu. En, vaikka olisit kuka tahansa. Ja vaikket laumoista välittäisikään, tiedän yhden syyn, miksi et ole sellaisessa: Olet rasittava. Mitenköhän emosi jaksoi sinua..." viimeisen lauseen hukka sanoi melko matalasti, kuin tuumien itsekseen. Sitten se katsoi toisen haavoja, ja tunsi jälleen mielihyvää. "Toivottavasti ei nälkä yllätä ihan heti!" se haukahti ja alkoi vähän elehtiä siihen suuntaan, että lähtisi nyt. Kuitenkaan ihan ympäri se ei uskaltanut kääntyä, vaan pakitti pari askelta.
Liekki oli todella tyytyväinen aiheuttamistaan haavoista, mutta nyt kun taistelun tuoksinta oli ohi niin se alkoi muistaa oman tuskansa. Narttu irvisti vähän kivusta, etenkin niskassa olevan jäljen takia.
Mitenhän se tämänkin selitttäisi? Yhteenottoja oli nyt ollut monta, eikä Ovela tiennyt yhdestäkään. Eikä hänen tarvitsekaan... Liekki ajatteli, ja jäi katsomaan Yösumua, joka taisi aavistuksen väristä. Vaikka tämä olisi ollut Liekin oma sadistinen kuvitelma, sen mieliala kohosi jälleen taivaisiin.

// Crap, aiempi rooli katosi, enkä muista enää ollenkaan, mitä siinä oli... //

Yö väläytti leveän, kaikki hampaat paljastavan sudenhymyn.
"Kiitos samoin", tuo sanoi reippaasti, hieman ivallisesti. Hetken narttu katsoi alas, pikamuunsi naamalleen enkelinhymynsä ja katsoi takaisin, osittain säälivä ilme naamallaan.
"Voi, hän jaksoi minua hyvin. Paljon paremmin, kuin sinua voisi kukaan jaksaa.." Ja sitten hukka antoi hymyn valahtaa pois, seisoi vain siinä ilmeettömänä, silmät kovina ja kylminä kuin graniitti. Nyt ei Yö näyttänyt uhkaavalta, ei anteeksipyytävältä tahi alistuvalta, seisoi vain ja katsoi toisen peruuttamista. Aivan kuin narttu enää olisi hyökkäämässä! Oli sudella sentään sen verran itsesuojeluvaistoa. Yö viestitti koko ruumiillaan, ettei todellakaan olisi käymässä toisen kimppuun tuosta noin vaan, huvikseen, muttei myöskään ollut poistumassa paikalta ennen Liekkiä, senhän voisi tulkita vaikka luovuttamiseksi, tai alistumiseksi, ja miksi sellainen pitäisi tehdä, kun tässä ei ollut mitään hätää?

Vaikka Yö oli saanut mitä ilmeisimmin pahemmat haavat kuin Liekki, ajatteli narttu silti tappelun päättyneen hyväkseen. Toinen oli ensimmäisenä ehdottanut, että nuo lopettaisivat ja oli jopa myöntänyt Yön olevan hyvä! Ihan reilua ja sillai (ja totta, ainakin Yön mielestä), mutta narttu itse ei ainakaan koskaan sellaista viholliselle sanoisi. Sillä vihollisena Yö Liekkiä lähes ajatteli: toinen oli pilkannut ja hyökännyt, eikö se täytä jo vihollisen mitat? Yö ei ollut aivan varma. Narttu jatkoi toisen kylmää, eleetöntä tuijottamistaan, jota aikoi jatkaa siihen asti, että se vihdoin ja viimein korjaisi luunsa, näin Yön ajatuksia mukaillen.

Liekki oli kuin kivettynyt. Mitä toinen vielä halusi? Narttuhan oli lähdössä, ja Yö alkoi taas provosoimaan. Narttu irvisti todella varoittavasti Yösumulle: Vaikkei se enää ollut niin vauhkona, niin se ei epäröinyt käydä toiseen kiinni uudestaan. Liekki pörhisti uudelleen karvansa, mutta lopetti irvistelyn ja tyytyi vain katsomaan Yötä kylmästi. Tuo kyllä kuolisi, jos taistelu alkaisi uudestaan. Ei Liekki Yön taitoja epäillyt, ei enää, mutta kuten varmasti toinenkin osapuoli huomasi, Yö oli saanut pahempia vammoja. Oli Liekinkin keho parempia aikoja nähnyt, mutta haava niskassa oli ainoastaan tuskalias. Kyllä Liekki liikkui ihan hyvin vieläkin.
Nyt hukka teki sen, kaikista inhoavimman ilmeensä minkä vain osasi, ja tuhahti.
Liekki käveli karvat pörrössä ja uhmakkaan näköisenä kauemmas. Ei sekään mitenkään luovuttanut ollut, mutta taistelu oli ollut tasaväkinen ja turha. "Yö, lopeta jo." se sanoi matalalla äänellä. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun narttu käytti Yösumun nimeä. Sitten hukka lähti hitaasti astelemaan pois päin. Hyvin valppaana joka ikiselle äänelle, sillä se ei ollut täysin varma Yön reaktiosta.

Vaikka se olisikin todella typerää jos Yösumu hyökkäisi nyt. Liekki osasi reagoida hyvinkin nopeasti hyökkäyksiin, jotka tulivat takaa päin. Sillä oli suunnitelma jo kaiken varalta valmiina, vaikka Yö ei elehtinytkään hyökkäävästi.
Tai sitten se ei vain halunnut antaa Liekin ymmärtävän asiaa niin.

Yö hillitsi halunsa irvistää Liekille takaisin. Sen sijaan narttu jatkoi tuijottamistaan, mutta siirsi katsettaan hieman toisen pään yli. Hukka oli rento, niskakarvat olivat alhaalla, samoin häntä, huulet peittivät hampaat kokonaan. Koko Yön olemus oli rauhallinen. Ilmeettömänä tuo katsoi, kun Liekki pörhisteli ja irvisteli, ilmeettömänä, kuin ei kuulisi, seisoi, kun Liekki puhui. Seisoi vain, tuijottaen kylmästi tuon pään yli. Teki mieli hymähtää, virnistää toiselle: Oletpa idiootti, mutta henkikulta oli sudelle kalliimpi.

Kylmästi, mutta huojentuneena Yösumu katsoi Liekin perään tuon kävellessä pois. Eloonjäämisvaisto oli nyt niskan päällä, eikä Yö halunnut toista uudelleen kimppuunsa ärsyttää. Tämä riitti. Hyvä jos näinkään saisi metsästettyä. Yö seisoi aloillaan kuin patsas, tuulen leikkiessä harmaalla turkilla, hulmuttaen ja pyöritellen sitä. Vasta, kun Liekki katosi näköpiiristä, patsas heräsi henkiin. Yö ravisteli päältään sataneen lumen, venytteli ja nuoli hieman etujalkansa haavaa. Se oli todella kipeä. Vielä kerran narttu loi katseensa olkansa yli ja lähti sitten pää matalalla tuulta vasten kävelemään itsekin pois paikalta. Askellus oli jäykkää kyljen haavan takia, ja ontuvaa etujalan takia. Yösumu käveli tiehensä, jättäen jälkeensä vain verisen, tallotun alueen, joka tosin pian katoaisi tuulen ja satavan lumen alle, jättäen jälkeensä vain muistot ja arvet kahteen suteen.

// Eli Yö häipyi paikalta. x) //

((Juu. Liekkikin lähtee nyt ihan "virallisesti" Ja Kiitos pelistä! Tämä oli todella kiintoisa. ))

Suuri, joskin karhumainen narttu käveli eteenpäin lumisateessa. Sen taakse jäi pahasti loukkaantunut susi ja taistelukenttä. Kohta oli verinen, ja polkuanturoiden jättämiä jälkiä täynnä. Maa oli kuin kirja, josta olisi voinut lukea kaikki susien liikkeet. Mutta sitä paikasta ei nähnyt, että siellä oli ollut kolmaskin susi aiemmin.

Tuo kolmas, yön musta uros katsoi muiden lähtöä, ja katosi paikalta itsekin.