Pyryssä (päättynyt)

Tuuli kulki jälleen yksikseen lauman rajoilla. Hän ei tiennyt miksi hän oli tullut juuri sinne, mutta hän oli tullut eikä siinä muuta. Sää ei ollut mikään paras, kylmä tuuli puhalsi ja lunta pyrytti aika tiuhaan. Vain hullu kulkisi siinä säässä ulkona. Tuuli ei odottanut tapaavansa ketään. Myötätuuli puhalsi, joten Tuuli ei haistanut ketään edeltäpäin tulevaa.

Hieman harhailtuaan Tuuli huomasi pienen kuusen joka antoi hieman suojaa. Se tepasteli sen luo ja istahti suojaisammalle puolelle, toivoen, että pyry hellittäisi edes vähän.

Hentojen tassujen aiheuttama suora jono halkoi hankea. Vaan tuuli peitti sekä uudella että vanhalla lumella nuo merkit suden kulkureitistä. Nuori, liki kokonaan valkoinen narttu askelsi pää matalalla eteenpäin, talsien liki tylsistyneenä eteenpäin. Myrskyn luota lähteminen oli ollut viisasta, mutta tapahtunut liian nopeasti. Kuurankukan sisällä poreili yhä ilo, narttusen askeltaessa eteenpäin, etsin. Oikullinen tuuli kantoi pian suden hajua Kuurankukan kuonoon. Ensin ei neitokainen tästä välittänyt, jatkoi vaan matkaansa. Uuden, voimakkaamman tuulenpuuskan mukana tuli voimakkaampi haju, ja se sai kauniin nartun pysähtymään. Nuori Kuurankukka kohotti päätään, haistellen tätä hajua. Susi, aivan selkeästi.. kenties laumalainenkin. Varmasti ei neito osannut sitä sanoa. Kumminkin kaunis narttu jatkoi matkaansa, asteli eteenpäin rennoilla ja lennokkailla askelilla, pää matalalla tuulta vasten puskien.
Hukka huomasi pian pienen kuusen, mikä onni tällä aukealla alueella. Neitokainen kääntyi reitiltään, ja lähti astelemaan pientä ja kitukasvuista kuusta kohden. Vaan jo toisen kerran lyhyellä aikavälillä, Kuurankukka pysähtyi. Susi, jonka narttu oli aiemmin haistanut, oli tässä lähellä. Itseasiassa... susihan oli tuon kuusen juurella! Kuurankukka pysähtyi, katsellen eriparisilla silmillään liki töykeästi Tuulia. Juuri näin. Aukean alueen luona oli yksi ainoa suoja, ja tietenkin se oli jo varattu. Nuori narttu vilkaisi toista, katsellen toista pää matalalla, tuulen riepotellessa pitkää mutta ohutta turkkia. Siro Kuurankukka katseli Tuulia pistävästi, valppaana ja tarkkaillen. Etäisyys ei ollut suuri näiden kahden nartun välillä, joten Kuurankukka päätti hyödyntää tilaisuuden. Narttu vetäisi syvään henkeä, haistellen. Kyllä, Tuuli laumassa, ainakin niin neitokainen epäili. Sillä monen muun suden haju sekottui nartun omaan hajuun. Kuurankukka mietti hetken, ennen kuin avasi suunsa.
"Taidat olla Viiman laumalaisia."
Kuurankukka totesi, tervehtimättä, vain sanoakseen heleällä ja kauniilla äänellään kommentin, joka ei kohteliaisuudellaan voinut ylpeillä. Kuurankukan ääni oli liki halveksiva, sillä tietyt ennakkoluulot näitä suuria laumoja kohtaan jylläsivät neitokaisen mielessä. Vaan samat ennakkoluulot olivat Ovelan laumaa kohtaan jyllänneet, vaan Myrsky oli ne poistanut omalla käytöksellään. Kenties Tuuli tekisi saman, tai sitten ei. Tulevaisuutta ei saattanut tietää. Päätään alas laskien, hivenen jaloistaan joustaen, Kuurankukka painui matalammas, sillä tuuli todellakin repi neitokaisen turkkia. Eikä talven kolea viima tuntunut hyvältä. Ei lainkaan.

Tuuli istuskeli pienen kuusen alla. Kylmä viima pääsi Tuuli turkin läpi luihin ja ytimiin asti, mikä sai sen hieman puistattelemaan.
Se hätkähti kun kuuli toisen suden kyselevän Viiman laumasta. Jotenkin äänensävy ei ollut kovin ystävällinen, pikemminkin töykeä. Toivottavasti toinen ei haastaisi riitaa. Tuuli ei välittänyt sen kummemmin siitä, vaan vastasi pirteästi: "Olenhan minä." Tuuli ei osannut sanoa oliko toinen laumaton vai Ovelan laumalainen. Se yritti haistella kunnolla toisen suunnasta pieniäkin hajuja, mikä vaikutti melko epätoivoiselta tässä tuulessa. Toinen taisi olla laumaton. Miksi Ovelan laumalainen edes tässä säässä tulisi tänne. "Sinä taidat olla laumaton?" Se kysäisi varovasti takaisin. Se huomasi myös, että tämä pieni kitukasvuinen kuusi oli ainoa suoja lähimailla. "Voit tulla tänne suojaan." Se sanoi vielä varovaisemmin perään. Mitä sitä turhaan ajamaan toista sutta. Samasa jamassa sitä oltiin.

Kuurankukka tarkkaili Tuuli pistävästi, liki töykeästi. Eriparisten silmien katse oli kiinnittynyt tuohon toiseen narttuun, Viiman laumalaiseen. Toisen todetessa reilusti kuuluvansa laumaan, neitokainen tuhahti. Vai että laumalainen... ilmeisen avuton sellainen. Miksi sitä muuten laumaan menisi, jos yksinkin pärjäsi mahtavasti? Niin, näitä polkuja Kuurankukan katkeruuden syömät ajatukset kulkivat. Hyvin nopeasti Myrskyn ja Kuurankukan leikin aiheuttaman hyvänolontunne katosi, sillä susi ei lainkaan pitänyt tästä. Kuurankukka ei ollut riidanhalunen, vain... väärinymmärretty. Neidon äkilliset tunnekuohut juontuivat tuskasta, eivät vihasta. Vaan tätä ei moni tiennyt, itseasiassa kukaan muu kuin narttu itse ei sitä tiennyt. Niin sulkeutunut oli kauniin nartun mieli.
"Olen laumaton."
Kuurankukka sanoi heleällä äänellään ylpeästi. Kuten jo todettua, ajatusmaailmassaan hukka ajatteli päin vastoin kuin monet muut - jotkut ajattelivat laumattoman osan surkeaksi ja kauheaksi elämäksi. Kuurankukalla tämä oli toisinpäin, neito itse piti laumattoman elämää mahtavana, ja ajatteli taas laumaelämää kirotuksi ja surkeaksi. Vaan eipä sitä oikeaa vaihtoehtoa ole kukaan koskaan sanonut, eikä kukaan sitä voisikaan sanoa, sillä mielipiteet ovat lausujansa omat. Tai ajattelijansa, tässä tapauksessa.
"Kiitos."
Kuurankukka sanoi jo ystävällisemmin, toisen tarjotessa suojaa myös neitokaiselle. Rauhallisesti - joskin erittäin sulavasti - liikkuen nuori narttu askelsi Tuulin vierelle, istuen alas kitukasvuisen kuusen tarjoamaan suojaan. Eihän sitä muuta vaihtoehtoa ollut, ylpeys antoi periksi tälle pakottavalle tarpeelle. Sillä jos on kaksi vaihtoehtoa - siirry suojaan, vaikka siellä onkin jo joku toinen tai jäädy tuolla viimassa - on erittäin helppo valita, kumpaan siirtyy. Jopa Kuurankukan, kaikessa ylpeydessään oli helppo joustaa, ja siirtyä Tuulin rinnalle istuskelemaan. Kenties hyvänolontunne ei ollut kokonaan menetetty, sillä nartun istuskellessa tässä, ilo palasi ja ajoi katkeruuden tieltään pois.
"Olen Kuurankukka."
Narttu totesi kauniilla äänellään, esitellen itsensä tälle vielä tuntemattomalle laumalaiselle. Ehkä tästä voisi sittenkin tulla jotakin muuta, kuin tappelua. Niin Kuurankukka ainakin toivoi, ja Tuulin käytös oli vakuuttanut nartun ainakin toisen rauhantahtoisuudesta. Ehkeivät laumalaiset sittenkään olleet niin hirveitä... No jaa, näin helpolla ei ennakkoluulot syöpyisi pois mielestä, mutta melkein ainakin. Kuurankukka kiepautti valkoisen, joskin ruskeapäisen häntänsä ruskeiden etutassujen suojaksi. Ruskeat korvat kääntyilivät valppaasti, vaan tuulen ulinalta ei pahemmin ääniä kuulunut. Löytynyt. Niinpä hukka keskittyi Tuuliin, tähän hetkeen, tähän päivään. Huomista voisi murehtia huomenna, eilistä parkua myöhemmin.

Tuuli seurasi Kuurankukkaa katseellaan, kun toinen istahti hänen viereen. Kuurankukan kiittäessä Tuuli antoi vastaukseksi pienen hymyn. Muut laumalaiset tuskin pitäisivät hyvänä, että ''veljeili'' laumattomien ja jopa Ovelan laumalaisen kanssa. Mutta muu lauma ei tulisi koskaan tietämään sitä. Tuuli taisi olla liian hyvä tahtoinen.
"Olen Tuuli. Hauska tutustua." Se vastasi iloisesti toiselle nartulle. Laumattomat olivat yleensä aika samanlaisia kuin Tuuli itse, he vain uskalsivat asua yksin, ilman minkäänlaista laumaa. Tuuli piti yksin olosta, mutta ei uskaltanut elää yksin. Hänellä oli kokemusta yksin elämisen karuudesta. Hän ihaili laumattomia, jotka kaikesta huolimatta elivät oman onnensa nojassa. Tuuli katseli pyryä, joka oli jo haudannut hänen jäljet jo aikoja sitten. Hänen täytyisi odottaa sään selkemiseen asti, muuten saattaisi joutua teille tuntemattomille, kun ei nähnyt eteensä kunnolla eikä mitään hajuja löytynyt. Tuuli vilkaisi Kuurankukkaa nopeasti. Ainakaan riitaa toinen ei haastanut, Tuulin onneksi. Se tästä vielä olisi puuttunut, että olisi tullut kinaa tästä pienestä suojapaikasta.

Kuurankukka käänsi eriparisten silmiensä katseen pyryyn, tuohon lumimyrskyyn, joka riepotteli avuttomia lumihiutaleita mielensä mukaan. Lumihiutaleiden tanssi oli kaunista, joskin todella nopeaa, johtuen tuulen nopeudesta. Vaan siltikin susi piti lumesta, lumihiutaleiden kieppumisesta ilmassa - vaikkei halunnutkaan seistä sen keskellä. Myrskyt kun olivat mitä olivat, eikä kukaan täysijärkinen susi haluaisi joutua myrskyn silmään. Siitä kun ei seuraisi mitään hyvää. Lopulta hukan harhailevat ajatukset kääntyivät jälleen Tuulin puoleen, samoin kuin eriparisten silmienkin katse mittaili toista narttua. Tuuli vaikutti rauhalliselta, ystävälliseltä, ainakin kun ajatteli tilannetta. Oletettavasti Tuuli olisi pärjännyt paremmin tappelussa, sillä Kuurankukka oli jo väsyttänyt itsensä, ensin leikkimällä varsin riehakkaasti, ja sen jälkeen tarpomalla syvässä hangessa tuulta vasten. Ja siltikin tuo laumalainen kohteli Kuurankukkaa hyvin, vaikka olisi voinut vain jäädä suojaansa, ja antaa hukan taittaa matkaansa kauheassa säässä.
"Millaista on elää Viiman laumassa?"
Narttu sitten kysyi, katsoen toista avoimen uteliaasti. Laumaelämästä Kuurankukalla oli vain huonoja kokemuksia, mutta siltikin hukkaa kiinnosti kovin, mitä muut näkivät elämässä, joka oli sidottu niin moneen suteen. Elämässä, jossa muut sanoivat mitä tehdä, ja sinä teit. Kyllä laumattomuus ja sen mukanaan tuoma vapaus oli jotakin, mistä Kuurankukka piti. Jotakin, mistä narttu nautti. Nautti ja kovin. Vaikka varmasti olisi ollut nartun kannalta parempi, että tuo olisi kuulunut laumaan. Olisihan aina edes joku, joka huomaisi että puutuit. Laumattomia kun ei kukaan varmaan kaikkia tuntenut, ja kun sitä elettiin niin vapaasti, ei voinut edes sanoa tapaavansa muita säännöllisesti. Joku saattoi olla poissa kuukausia, ennen kuin puuttuminen edes huomattiin. Laumassa tuskin olisi niin. Ainakin Kuurankukka uskoi, että joku huomaisi jos puuttuisit joukosta. Olihan laumaelämä kumminkin melko tiivistä, elettiin yhteisillä alueilla, laumana. Ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tuuli katsahti uudelleen Kuurankukkaan. Se mietti hetken ennenkuin vastasi. "Viiman laumassa on mielestäni hyvä olla. Siellä ei tule syrjityksi, vaan se tuntuu kuin yhdeltä suurelta perheeltä, missä otetaan kaikki huomioon. Mutta jos sattuu olemaan yhtään samanlainen kuin minä, ei laumasta erotu hyvään eikä pahaan suuntaan. Viima on oikeudenmukainen ja viisas alfa, vaikka aika nuori onkin, kaikki kunnioittavat häntä. Beta osaa pitää hyvin kuria ja järjestystä yllä. Hän on kaikinpuolin betan hommaan sopiva." Se vastasi lyhyesti, ehkä hiukan aiheesta poiketen. "Vaikka elää laumassa, ei tarkoita että ei olisi yhtään vapautta. Minä kuljen aika paljon yksin, mikä aiheuttaa sen, että en ole aina kovin paljon perillä lauman asioista. " Tuuli naurahti perään. Se heilautti häntänsä tassujensa suojaksi. Tuuli jäi katsomaan toista hukkaa ja odotti, mitä saisi vastaukseksi.

Kuurankukka kuunteli tarkasti, tietyllä tapaa jopa uteliaasti toisen puhetta. Ei syrjitty, vaan yksi suuri perhe... Kuurankukan niskakarvat kohosivat aavistuksen. Nartun mielikuvat - ja kokemukset - laumaelämästä olivat erilaisia. Ainut lauma, mihin narttu oli koskaan kuulunut, oli erittäin epävakaa ja täynnä riitoja. Ei mikään mukava paikka kasvaa. Vaan lopulta neitokainen rentoutui, ja painoi toisen loputkin sanat mieleensä. Vai että Viima oli hyvä alfa ja betakin oli hyvä toimissaan... Kuulosti liian hyvältä. Itsekseen kaunis narttu hymähti hiljaa. Juuri sellaista puhetta, mitä laumalaiselta saattoikin odottaa. Vaan täysin luonnollistahan se oli, kun jotakuta kunnioitettiin, hänestä huomattiin hyvät puolet, mutta huonot puolet - jos niitä edes huomattiin - painettiin unholaan. Kyllä neitokainen oli itsekin sortunut tähän samaan virheeseen menneisyydessään, vaikka olikin päättänyt jatkossa, ettei enää toistaisi virhettään. Vaan mistäs sitä ikinä tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan...
"Miksi kuljet yksin, kun kuulut laumaan? Havaitsen ristiriitaa, sillä yleensä vain me laumattomat liikumme yksin, kun taas lauma on yksi suuri joukko - lauma, sanan varsinaisessa merkityksessä."
Kuurankukka sanoi, sillä toisen puheet häiritsivät nuorta narttua. Vapaa, mutta silti toisen käskettävänä? Mitä se sellainen vapaus oli, ei yhtään mitään. Jos oli vapaa, piti olla vapaa kunnolla, mitään puolittaisia vapauksia oli turha hankkia. Jos pystyi elämään ilman laumaa, miksi hankkiutuisi laumaan - vain elääkseen itsekseen lauman alueilla? Neitokaista todellakin ihmetytti, erikoiset ajatukset kulkivat nartun päässä. Erakot elivät yksikseen, eivät laumassa. Laumattomat elivät yksikseen, eivät laumassa. Miksi siis laumalaisetkin elivät yksikseen, vaikka kuuluivat laumaan? Luonnonjärjestys oli pahasti sekaisin, ainakin Kuurankukan mielestä. Jos kuuluttiin laumaan, silloin myös kuuluttiin siihen - kunnolla. Tämän ajatusmaailmansa kanssa ei neito saattanut ymmärtää Tuulin puhetta, Tuulin sanoja ja Tuulin tarkoitusta.

Tuuli naurahti hieman. "En kuljeskele yksin ihan niin paljon kuin annoin olettaa, ehkä hieman 'normaalia' enemmän. Välillä on vain hyvä ottaa etäisyyttä muihin ja oleskella lähes miten vain ja kuunnella hiljaisuutta. On mukava välillä olla välittämättä arvoasemista. Uskoisin sinun jos jonkun ymmärtävänä mitä tarkoitan." Se vastasi. Hän todella osasi kertoa asiansa epäselvästi. Tuuli ei kuitenkaan kehdannut kertoa Kuurankukalle, että hän itse ei uskonut selviytyvänsä laumattomana vaikka haluaisikin elää sillä lailla. Lisäksi Tuuli oli aijemmin elänyt laumattomana, mikä ei ollut ollut todellakaan mikään kiehtova ja mukava kokemus. Se kokemus ei ollut tästä laaksosta, mutta Tuuli ei välittänyt. Hän oletti, että laumattomana olisi täälläkin aivan samanlaista. " Millaista on elää laumattomana?" Se kuitenkin kysyi silkasta uteliaisuudesta. Voisihan vastaus yllättääkin.

((Sori että kesti -.- ))

Kuurankukka katsoi toista tarkasti, arvioi toisen sanoja, etsi valheen merkkejä toisen kehosta. Vaan Tuuli puhui ilmeisimmin totta, sillä Kuurankukka ei havainnut pienintäkään elettä toisen suunnalta, elettä joka olisi viitannut epävarmuuteen tai johonkin muuhun epäilyttävään. Mietteliäästi narttu laski katseensa maahan. Tuulin sanat todellakin hämmensivät Kuurankukkaa, sillä kaikki mitä suden kieli oli ulos suoltanut, olivat vastoin Kuurankukan omaa käsitystä. Narttu kun oli elänyt tyystin toisenlaisessa laumassa, elämää jossa jokainen eli tiiviisti yhdessä, joskin erittäin epävakaassa ympäristössä. Mutta lauma se oli sekin ollut... Sen sijaan Tuulin puheet eivät kuulostaneet laumalaisen puheelta. Yksineloa, hiljaisuuden kuuntelemista, etäisyyttä. Juuri noiden asioiden takia Kuurankukka oli laumaton, eritoten viimeisen - arvoasemien.
"Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat."
Kuurankukka sanoi, vaikkei ymmärtänytkään toisen laumaan kuulumista, kun ajatusmaailma vaikutti samalta, kuin laumattomilla. Mutta narttu ymmärsi silti jollakin tasolla, mistä Tuuli puhui, sillä toinenhan kuvaili valkoruskean suden elämää varsin taitavasti. Kuurankukka virnisti sudenhymyä Tuulille, kun narttu kyseli laumattomana elämisestä. Nyt olisi valittava sanansa tarkasti, mietittävä miten kuvailla asiaa, jolle ei ole edes keksitty sanoja. Vaikea tehtävä. Mutta Kuurankukka oli päättänyt selviytyä siitä, narttu päätti yrittää selittää vähäisellä sanojen määrällä, mitä suden elämä todella oli.
"Laumattomana eläminen... on hyvin erilaista kuin laumassa. Laumattomana huolehdit itsestäsi, et muista. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta se on tosiasia, jota on turha kiertää. Laumattoman elämä on vaikeaa, monillakin tavoilla. Suurimmat syyt ovat saalistamisen vaikeus yksinään ja laumat. Te kun viette meidän elinaluettamme jatkuvasti, pakotatte meidät elämään lähempänä lajitovereitamme kuin haluaisimmekaan. Mutta silti laumattoman elämässä on sitä jotakin. Saat itse päättää jokaisesta tekemisestäsi, sanastasi, eleestäsi, et joudu miettimään arvoasemia, katumaan asioita vasten tahtoasi, vain koska jokin korkeamman aseman omaava käskee sinun tehdä niin. Laumaton ei suinkaan ole onneton, väittäisin suurimman osan meikäläisistä olevan onnellisempia kuin teikäläiset."
Kuurankukka puhui heleällä äänellään, liki laulaen. Olkoonkin, että neitokainen puhui vapaasti, pahemmin miettimättä seurauksia, joita nuo sanat saattaisivat aiheuttaa, ei nartun ääneen hiipinyt lainkaan katkeruutta tai inhoa laumoja kohtaan. Kuurankukka oli puolueeton, onnistui juuri ja juuri pysymäänkin sellaisena, olkoonkin, että olisi voinut syyttää Tuulia ja laumoja kaikesta.
"Kenties tärkein asia on juuri vapaus. Ja se, että saat ennakkoluulottomasti lähestyä jokaista. Lauma määrää viholliset - laumattomat hankkivat ne itse. Edes te ette ole vihollisiamme, vaikka niin usein ajatellaan. Voimme toisin sanoen tavata keitä haluamme, ystävystyä keiden kanssa haluamme. Tapella niiden kanssa, joista emme pidä."
Kuurankukka vielä jatkoi, ollen varsin tyytyväinen itseensä. Neito oli omasta mielestään onnistunut kiteyttämään laumattoman elämän kiitettävän selkeästi. Omasta mielestään.

// Olen todella, todella pahoillani kestosta. ._. //

Tuuli kuunteli tarkasti Kuurankukan sanoja. Tämä vaikutti tyytyväiseltä laumattoman elämäänsä. Lisäksi tämä osasi valita sanansa hyvin. Tuuli ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi, että kun he saisivat lisää elintilaa, he samalla vähensivät laumattomilta sitä. Tuuli tiesi, että laumattomana ei kannattaisi kulkea kovin lähellä laumojen rajoja, mutta laaksossa se saattaisi ajan kanssa olla väistämätöntä, mikäli laumat hamuaisivat vielä lisää alueita. Laumattomiakin oli huhujen mukaan tullut paljon lisää.
"Ymmärrän..." Se vastasi lyhyesti. Hän todellakin ymmärsi mistä Kuurankukka puhui. Toisen sanat olivat kuvailleet hyvin mitä hän oli kokenut. Vaikka muisto laumattomana olosta ei ollut kovin myönteinen, elämä laumassa ei kuitenkaan tuntunut antavan sitä jotain. Hän ei voinut olla vihoissa sudelle, jota hän ei ollut tavannut. Hän oli tutustunut Ovelan laumalaiseen ja aivan normaalilta sudelta hän oli vaikuttanut. Tuuli myönsi mielessään, että hän oli jopa pitänyt Liekistä enemmän kuin joistakin hänen omassa laumassaan ...

Tuuli uppoutui ajatuksiinsa. Pyry oli hellitänyt hieman, mutta lunta satoi silti tiuhaan. Siellä voisi jo kulke joutumatta eksyksiin. Tuuli ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen vielä.

Kaunis narttu katseli eriparisilla silmillään ympäröivää maisemaa. Lumituisku oli jo hiipunut, ja Kuurankukkaa kiinnosti ajatus lähteä vaeltamaan. Ei Tuulin seurassa mitään vikaa ollut, mutta Kuurankukka oli saanut tarpeekseen seurustelusta yhdelle päivälle. Kaipasi välillä sitä yksinäisyyttä, joka laumattoman elämään kuului. Niin vieraantunut oli Kuurankukka omasta lajistaan, eli jo nykyään mielummin yksinäistä elämää, kuin laumaelämää. Vaikka viime syksynä ei voinut edes kuvitella elämää ilman laumaa ja hierarkiaa. Vaan tässä oli tulos, itsenäinen, maailman kovettama narttu, joka ei kaivannut enää laumaa, vaan rauhallista elämää. Se olikin toinen tarina, voisiko Kuurankukka koskaan päästää irti menneisyydestään ja elää tulevaisuuttaan ilman menneisyyden kahleita. Kahleita, jotka sitoivat narttua pahemmin kuin yhdetkään lupaukset, valat tai orjuus. Kahleet kun sitoivat neidon sydäntä, tuota haavoittunutta, kokoon kursittua sydäntä.
Kuurankukka ravisti päätään lempeästi, karkottaen pahat ajatuksensa pois. Keskittyen vain tähän hetkeen, Tuulin seuraan ja niihin muutamiin tiedon muruihin, joita oli saanut Tuulin avulla kerättyä kokoon. Tietoja, jotka Tuuli oli laumattomalle antanut, oli niitä paljon tai vähän. Loppujen lopuksi pieninkin tiedonjyvä voisi osoittautua siksi tiedoksi, joka pelastaa hengen. Eihän tulevaisuutta ennalta tiennyt.
Nuori narttu nousi seisomaan, astuen muutaman askeleen eteenpäin, kuin koettaakseen tuulen voimaa. Kuurankukka venytteli nautinnollisesti, kuin valmistautuen lähtemään. Hukka seisoi hetken ihan paikallaan, katsellen ja kuunnellen. Vielä ei voinut väittää tuulen olevan rauhoittunut, myrskyn hiipunut, mutta pikainen vilkaisu taivaalle kertoi totuuden. Tämä oli vain väliaika, pieni hentoinen tauko myrskyssä, ennen kuin uusi lopputalven lumimyrsky iskisi. Ja Kuurankukka oli vakaasti päättänyt etsiä hyvän suojan ennen uutta myrskyä.
Neito kääntyi Tuulia kohti, kuin sanoakseen jotakin. Vaan sanoja, joita Kuurankukka etsi, ei löytynyt, sillä pelkkä ilmoitus lähtemisestä olisi kuulostanut töykeältä. Kuin nuori susi pakenisi paikalta, ja sitä ei ylpeys hukan sisällä kestänyt. Ajatusta pelkuruudesta, väistelystä, pakenemisesta. Niinpä Kuurankukka jäi paikalleen seisomaan, katsoen Tuulia eriparisilla silmillään.

Tuuli oli omissa ajatuksissaan. Se mietti, oliko hän kertonut liikaa tai jotain sopimatonta tuolle laumatomalle. Hänen mieleensä ei tullut mikään, mikä olisi haitaksi. Tai, no koko tämä keskustelu oli ollut haitaksi, mutta siitä Tuuli ei jaksanut välittää. Hän pystyi kuvittelemaan Katalan vihaiset kasvot edessään, jos hän tietäisi Tuulin veljeilleen Ovelan laumalaisen ja laumattoman kanssa.

Kuurankukan lähtö aikeet herättivät Tuulin ajatuksistaan. Toinen selvästi oli lähdössä, mutta pysähtyi. Tuuli katsoi toista kysyvästi, pää hieman kallellaan. Mitä toinen suunnitteli? Mutta mitä ikinä toinen tekisi, Tuuli jäisi istumaan vielä riutuneen puun alle. Se odotti, jos toisella olisi vielä jotain asiaa.

Kuurankukka katsoi Tuuliin, ja mietti sanojaan. Lopulta, saatuaan puettua lähtöaikeensa edes hiukan siedettävämpään muotoon, nuori susi kohotti päätään, katsoen Tuulia kohti.
"Minä jatkan matkaani, lähden etsimään parempaa suojaa, sillä tuo myrsky palaa vielä. Ja kenties voimakkaampana."
Narttu sanoi, katsoen eriparisilla silmillään Tuulia. Heti kun heleä, laulava ääni oli välittänyt - ja siten varmentanut - Kuurankukan poistumisen, narttu kiepahti ympäri ja lähti juoksemaan tasaista, reipasta juoksua tämän erämaan halki. Tassut iskivät tasaisessa rytmissä maahan, koko siro keho työskenteli tasaisesti jotta juoksu olisi mahdollisimman sulavaa ja kaunista.. Ja eritoten nopeaa. Kuurankukka juoksi, juoksi kiihdyttäen, antaen lopulta alkukantaisen vaiston viedä. Narttu venytti askeleensa pitkiksi, kiri täyteen vauhtiin, juosten vain ja ainoastaan rakkaudesta juoksemiseen.
Taakseen katsomatta laumaton susi poistui paikalta.

// Kiitos kovasti pelistä! (: //

Tuuli tyytyi nyökkäämään vastaukseksi, vaikka ei ollut varma, näkikö toinen sitä. Myrsky tosiaan palaisi vielä kovempana mitä se äsken oli ollut. Nyt olisi tosiaan sopiva aika lähteä takaisin lauman pariin. Kun myrsky yltyisi uudestaan voisi mennä kauankin, ennen kuin pystyisi kulkemaan turvallisesti uudelleen. Tuuli huokaisi kerran ja päätti lähteä takaisin. Narttu nousi, venytteli ja lähti kävelemään nopein askelin tulo suuntaan.


(Kiitoksia kovasti täältäkin päin ^^)