Uusi tulokas

Taisto käveli kevyin ja rennoin askelin, tutkien ja haistellen innokkaasti kaikkia paikkoja. Hän oli juuri liittynyt Viiman laumaan ja oli hiukan jännittynyt sekä innostunut kaikesta. Kuin lapsi ensimmäisenä koulupäivänään tai karkkikaupassa. ` Ei hullumpaa, ei. Taisin valita juuri oikean lauman.`, Taisto ajatteli ja pysähtyi vähäksi aikaa, tutkien ympäristöään.

Muutama susi katseli kiinnostuneina uutta tulokasta, kunnes uros mulkaisi näitä ja lähti jatkamaan matkaansa. Äkkiä hukan silmiin pisti suuri, sileä ja tasainen kivi mistä olisi helppo katsella ympärilleen. Uros hyppäsi kevyellä loikalla kiven päälle, etsien siitä mukavan paikan ja istui sitten, kiertäen häntänsä jalkojensa suojaksi tuulelta. Taisto istuskeli yksinään suurella kivellä, katsoen jonnekin kaukaisuuteen sinisillä silmillään. Tuuli tuiversi voimakkaasti, saaden mustan turkin aaltoilemaan leikkisästi. Hukan häntä heilui nopeasti sivulta sivulle, kuin kissan jota oli ärsytetty. Sellainen tunne oli myös Taistolla, hermot olivat kireällä ja pieni ärsyke saisi suden menettämään hermonsa. Silti hukka käyttäytyi rennon oloisesti, pieni ilonpilke silmäkulmassaan.

Korvat kääntyivät nopeasti eri äänien suuntiin, silmät tarkkailivat kaikkia liikkuvaa. Vähän ajan päästä, kun Taisto tunsi olonsa turvalliseksi, hukka huokaisi syvään ja laittoi maata. Uroksen ei tehnyt kuitenkaan mieli nukkua, vaan katseli muitten puuhia.

Uusi tulokas... tästäkään asiasta ei oltu taas keskusteltu yhtään. Olihan uusien tulokkaiden hyväksyminen ja hylkääminen eittämättä Viiman asioita, mutta Katala olisi mielellään mukana näissä tilanteissa. Muuten sattuisi juuri näin. Loska oli tullut hakemaan hänet vähän aikaa sitten ja kertonut, että se rajoilla havaittu susi oli hyväksytty laumaan. Se oli kuulemma joku itseään täynnä oleva paskiainen, jolle Katalan eittämättä olisi osoitettava paikkansa heti kun vaan mahdollista. No, ei siinä mitään, ei siinä mitään. Mielelläänhän Katala sen tekisi.

Betan saapuessa pesäluolille tunnelma muuttui. Pennut juoksivat sen luokse ja kerjäsivät ruokaa ja huomiota. Beta ei suonut niille katsettakaan, ei nyt kun sen katseella oli parempaakin tekemistä. Siellähän se uusi tulokas tönötti katselukivellä, niin että näki rinteeltä mahdollisimman pitkälle. Kuin mikäkin maailmanvaltias. Korkeaksiko se asemaansa luuli? Ha, ei luulisi kauaa.

Päästyään kiven luokse susi pysähtyi ja kohotti niskakarvansa pystyyn. Se oli solakka, normaalin suden mitoissa, ja vaikutti olevan melkoisen hyvässä kunnossa fyysisesti. Turkki oli juuri vaihtumassa ja vähän kauhtuneen oloinen. Mutta sen ei näyttänyt häiritsevän suden itsevarmuutta.

"SINÄ!" Katala kutsui. Sen ääni oli jämäkkä ja käskevä, mutta rauhallinen. "Minä olen sinun betasi. Tule tänne, niin saan tutkia sinut." Katala käski ja naksautti hampaitaan merkiksi siitä, että nyt ei muuten sitten leikitty. Joko taisto tulisi, tai Katala hyökkäisi siltä seisomalta kiskomaan sen alas kiveltä.

Uros haukotteli suu ammollaan, mitään ei ollut tapahtunut ja susi alkoi tuntea olonsa tylsäksi. ` Ellei joku kohta tule tappelemaan tai jotain, alan kerjäämään turpaan ja laitan veren virtaamaan…`, Taisto ajatteli ja hymähti huvittuneena omille ajatuksilleen.

Susi katsoi Katalaa hiukan hämmentyneenä, ei hän ollut odottanut mitään tällaista raivoamista ihan heti. Ei hän ollut edes vielä tehnyt mitään. ` No, parempi se kuin maata kivellä kuin kuollut sisilisko…`, Taisto ajatteli ja kohautti olkapäitään. Uros nousi ja venytteli vähän aikaa, hypäten sitten alas kiveltä. ” Niin, oliko jotain sanottavaa minulle beta? Mutta ei sinun silti täydy käyttäytyä tuolla lailla, kuin olisin juuri varastanut saaliisi tai jotain…”, susi vastasi Katalalle huvittuneena, katsoen tätä kuin jotain hullua hirveä.

“ Ai niin. Satun olemaan Taisto, jos et satu tietämään tai muistamaan. T- A - I - S - T - O. Ei ole niin vaikea muistaa, hukka.”, susi tavasi toiselle ja naurahti itselleen, katsoen betaa ylimielisesti.

Katala kuunteli Taiston selostusta vakavana ja sen suurempia ärsyyntymättä. Taiston lopetettua se kallisti päätään: "Olet jo niin iso poika, että osaat sanoa nimesi? Hyvä, oikein hyvä. Ehkä sinusta tulee joskus jotakin." Katala totesi ja nousi seisomaan. Se askelsi laiskasti Taiston sivulle ja nuuhki tätä vähän aikaa.

Uros. Suunnilleen hänen ikäisensä. Näytti kouliintunelta taistelijalta. Itserakas paska, mutta kenties siitä olisi metsästämään.

"Osaatko sinä metsästää laumassa, vai onko moinen liian hankalaa sinulle? Ylimielisyys ansaitsee sinulle lähtöpassit tästä laumasta alta aikayksikön. Jollet tee, kuten minä sanon, minä ajan sinut pois. Enkä tee sitä yksin, vaan koko lauma on takanani. Me emme kaipaa yksinäisiä tallustajia laumaan. Emme tee kaltaisillasi ylpeilijöillä mitään. Vai oletko sinä sellainen? Turha ylpeilijä?" Katala nosti etujalkansa ja yritti laskea niitä testiksi Taiston selän päälle, katsoakseen oliko tästä laumalaiseksi, vai olisiko se liian nöyryyttävää ja alkaisiko uros uhitella. "Onko sinusta laumapelaajaksi?"

Urosta ei huvittanut lähteä vielä laumasta, hän oli tullut tänne jäädäkseen ainakin vähäksi aikaa. Mutta toisen puheet saivat silti Taiston sietokyvyn koetukselle, voisi käydä vielä niin että hän tappaisi toisen. Susi mulkoili toista vihaisesti tämän tutkiessa häntä.

Susi luimisti korviaan ja meinasi hyökätä Katalan kimppuun, mutta pysyi silti paikallaan sillä hän tajusi, mitä toinen ajoi takaa. Se antoi uroksen laskea etujalkansa selälleen, vaikka pidättelemistä siinä oli. Huomatessaan pystyvänsä kestämään moisen nöyryytyksen, Taisto hymyili hiukan voitonriemuisesti. ” Voi kyllä minusta on pelaamaan tätä peliä. Varsinkin kun tiedän kumpi tulee häviämään, beta. Olen tullut tänne jäädäkseni, enkä aio lähteä vielä minnekään.”, hukka sanoi Katalalle ivallisesti.

Taisto uhkui itsevarmuutta ja taistelunhalua. Jos hänen täytyisi sietää tuota toista, siitä tulisi olemaan hauskaa. Hukka huokaisi syvään, vihjaillen sitten toiselle: ” Ja eihän sitä tietäisi, jos vaikka minusta tulisikin beta. Paikka kuuleman vapautuu lähiaikoina ja aion ottaa sen paikan vastaan…”

Katala ravisti turkkiaan ja tunki kasvonsa ihan lähelle Taiston kuonoa: "Älä ärsytä minua, omega. Minä olen hyvä ystävä, mutta erinomaisen paskamainen vihollinen." se totesi. Vähän aikaa tuijotettuaan susi vetäytyi pidemmälle ja haukotteli. Pennut, jotka olivat seuranneet tätä kaikkea hyvin varuillaan, alkoivat taas leikkiä rauhalliseen tapaan. Katala ei ilmeisesti aikonut repiä omegaa palasiksi, sillä siihen ei ollut nyt mitään syytä. Toinen oli antautunut taistelutta ja hyvöksynyt osansa, ainakin tähän hätään, ja se sopi Katalalle. Se ei perustanut turhasta riehumisesta. Sen älyllä oli muutakin tekemistä kuin miettiä, millä tavalla ja miten toista satuttaa.

"Ja olen tyytyväinen siitä, että hyväksyt paikkasi ja osaat toimia sen mukaan. Mikäli sinusta on meille enemmän hyötyä kuin haittaa, olen vain tyytyväinen saadessani sinut alaisekseni. Ellet sitten osoittaudu..." Katala väläytti hampaitaan: "...epäonnistujaksi."

Uros katsoi Katalaa rennosti, toisen äkkinäinen suuttumus paljasti että hän oli osunut arkaan paikkaan. Jos hän jaksaisi olla kärsivällinen, olisi tappelu kohta pystyssä ja sehän passasi hänelle. Susi nuolaisi huuliaan tyytyväisesti, tappeluahan hän juuri kaipasikin ja toinen näytti olevan helppo ärsytettävänä.

” Minä? Epäonnistuja? Äläs nyt liioittele kamu, tässähän ihan punastuu kohteliaisuudestanne… Lupaan olla luottamuksenne arvoinen, jossain määrin.”, Taisto sanoi nauraen sitten omalle vitsilleen. Uroksen pitäisi olla varovainen, Katala näytti hiukan vihaiselta mikä olisi hyvämerkki. Tumma susi virnuili toiselle, hyppien tämän ympärillä kuin joku pikku pentu vain ärsyttääkseen toista.

” Käykö muuten että kutsun sinua Katala sedäksi, Katala? Sopisit siihen rooliin todella hyvin. Muuten, älä nyt ota sitä tosissaan sitä beta juttua. Se oli vain vitsi, osittain. Lupaan olla sinulle reilu kun minusta tulee beta. Enkös muuten saa silloin komennella kaikkia, paitsi tietenkin arvoisaa johtajaamme Viimaa?”, nuori uros jatkoi yrittäen saada toisen menettämään malttinsa. Muutama susikin oli tullut katsomaan näitä kahta kiinnostuneina, kun tulokas haistatteli ja kokeili Katalaa.

Katalan seurasi toisen pomppimista ympärillään, ja haukotteli: "Katala-sedäksi? Jo vain, kukaan ei kutsukaan minua vielä sillä nimellä. Saanko minä sitten kutsua sinua... odotas..." Katala maisteli hetken aikaa sopivia vaihtoehtoja. Jokin tarpeeksi... tarpeeksi iskevä, lyhyt, naseva ja lapsellinen...: "...ah! Sopiiko sinulle Taittonen? Tai kuinka olisi Taistukka? Eikö se olisi söpö nimi kaltaisellesi pikku pennulle?" Katala nuolaisi huuliaan. Lopulta se nousi seisomaan ja nosti leukaansa.

"Vai havittelee Taistutteli betan paikkaa? Siinä tapauksessa... haasta minut nyt."

Muut sudet luimistivat korviaan ja vilkuilivat muualle hämmentyneinä. Mutta Katala tuijotti suoraan Taistoon ja sen katseessa ei ollut sen enempää epäröintiä kuin pelkoakaan: "Kesä tulee. Jos sinä voitat, sinä pääset laumaan betaksi, Ainakin, kunnes Viima karkottaa sinut röyhkeydestäsi. Jos sinä taas häviät, sinä pakenet täältä berissäpäin, lyötynä, etkä saa koko kesänä kunnon saalista. Koittaa talvi, ja sinä, poikaseni... sinä kuolet." Katala väläytti taas hampaitaan ja näytti siltä, että se hymyili: "Haluatko sinä ottaa sen riskin, että sinä kuolet? Mikäli haluat, ole hyvä ja haasta minut. Vaan saanen tähdentään, että minun takanani..." Katala heilautti häntäänsä. Muut sudet astelivat sen taakse ja pörhistivät karvojaan: "... minun takanani on näin monta sutta. Kuinka monta onkaan sinun laumassasi? Kuinka monen uskollisen sydämen sinä olet voittanut tuolla ylimielisellä käytökselläsi, sinä suden irvikuva?"

Tilanne alkoi vaikuttaa uhkaavalta. Sudet Katalan takana katselivat uutta tulokasta karvat pystyssä, aivan kuten Katalakin. Beta, joka olisi valmis usuttamaan Taiston uuden lauman tämän kimppuun osoitukseksi siitä, mitä oli tiimityö.

"No, Taisto, kuinka on? Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko sinä heittäydyt selällesi minun eteeni, alistut, ja jäät laumaan. Tai sinä haastat minut... meidät, ja kuolet varmasti." Katala nuolaisi taas huuliaan. Tuolla uroksella olisi totta vie paljon oppimista vihamiehiensä valinnassa...

Taisto katsoi muita susia, hän kyllä menettäisi henkensä jos ryhtyisi tappelemaan noin monta vastaan. Silti uros piti rennon käytöksensä, haukotteli pitkään ja hyppäsi takaisin kivelleen. Sieltä hänen olisi helpointa puolustautua ja ehkä paetakin, kuin maasta.

” Luuletko todellakin, että heittäydyn selälleni eteesi vain koska et uskalla tapella minua vastaan yksin vaan sinun täytyy pyytää apua? Johan on säälittävää…”, uros sanoi. Tilanne oli kääntynyt häntä vastaan ja hänen kannattaisi keksiä jotakin, tai muuten hänelle kävisi köpelösti ja pahasti.

” En aio lähteä tästä laumasta, vielä. Hei kaverit… Älkää nyt kaikki katsoko minua noin murhaavasti. Leikkiähän me vain leikimme, vai mitä Katala setä?”, susi sanoi ja katsoi betaa kysyvästi.

"Tänä ei ole mitään leikkiä!" Katala ärähti äkkiä ja hyppäsi eteenpäin. Muut sudet eivät liikkuneet, mutta ne pysyivät edelleen valmiina: "Alas, ja alistu minulle!" Katala murisi ja sen pitkät kynnet pureutuivat vielä hivenen routaiseen maahan. Vaikka hintelän suden turkki olikin ohut, oli se silti pörhöllänsä niin paljon kuin vain kykeni olemaan. Jokainen lihas, joka jäntevän suden kehossa oli, oli jännittynyt ja valmiina räjähtävään toimintaan, mikäli tarvetta oli.

"Ehkä sinä selviät mielistelemättä muita, mutta minulle sinä alistut, mikäli olet jäämässä! Ja tietenkin minä pyydän avuksi laumaa. Katsohan, minä en ole tyhmä. Suden vahvuus on hänen laumansa, ei hänen kehonsa." Katala lipoi taas huuliaan ja tuijotti Taistoa keltaisilla silmillään.

Suden vahvuus... heh, se oli ilmiselvästi suden äly, ainakin Katalan tapauksessa. Katala olisi virnuillut, jos se olisi ollut tilanteeseen sopivaa. Se oli ahdistanut nuoren uroksen nurkkaan, ja tätä uhkaisi häätö ellei tuo tajuaisi parastaan. Ellei tuo heittäytyisi selälleen ja purkaisi tilannetta. Ja se olisi jo tarpeeksi suuri kolaus nuoren paskiaisen itsetunnolle, jotta tuo vähän aikaa muistaisi paikkansa. Se haastaisi hänet myöhemmin, kun he olisivat yksin ja Katala olisi "avuton". Mutta silloin Katala olisi valmistautunut taisteluun.

Murahtelu kantautui alfan korviin ja se ei vaikuttanut miltään leikkitappelun murahtelulta. Viima rähähti itsekseen ja kääntyi takaisin kohti pesäluolia katsomaan, mikä aiheutti moisen levottomuuden laumassa.

Muut sudet antoivat tietä, kun Viima saavutti Taiston ja Katalan. Naaras oli hyvin ärsyyntynyt ja kiukkuinen nähdessään tämän asetelman. Tästä ei hyvää seuraisi. Viima tuijotti kaksikkoa ja nosti päänsä korkealle. "Katala, mitä täällä tapahtuu?" Viima kääntyi betansa puoleen. Luottihan hän Katalaan eniten, eikä Katala turhaan ole ollut niin kauan Viiman luottosusi. Alfa tuijotti häijysti Taistoa. 'Olisihan se pitänyt arvata, että tulokas saattoi eripuraa lauman keskuuteen.'

//Niin, tiedän että on kestänyt kauan kun olen viimeksi ollut täällä mutta inspis on ollut kateissa tätä foorumia kohtaan mutta aion parantaa tapani. Tässä nyt minun viestini ja anteeksi kestosta.\\

“ Kumartaako? Sinulle? Heh heh! Et taida tietää että kumarran vain niille, jotka kunnioitukseni ansaitsevat, arvoisa Betani…“, uros vastasi Katalalle huvittuneeseen sävyyn ja virnisti toiselle. Niin, hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta kumartaa toiselle. Jos toinen haluaisi hänen kumartavan, saisi hän pakottaa hänet. Susi luotti enemmän voimaan ja taistelutaitoihin, toisin kuin älyyn. Ja mitä pieni kipu pahaa tekisi, Katalan ja tämän laumalaisten antama kipu olisi varmasti sietämätöntä. Ja mitä sen sietämättömämpää, sen huumaavampaa sen pitäisi olla. Uros hykerteli jo mieli hyvästä, kuvitellessaan kuinka sen veri alkaisi virrata maassa ja nuo toiset yrittäisivät saada hänet ruotuun. ` Veri veri, puhdas veri. Ravitse ja täytä minut elinvoimallasi…`, hukka hykerteli mielessään ja hymyili itsekseen. Toisen puheet kuitenkin keskeyttivät hänen ajatuksensa ja hukka käänsi katseensa tuohon toiseen ilmeettömänä. “ Lauma? Sekö muka tekee sinusta noin itsevarman?” Taisto kysyi toiselta toinen kulma aavistuksen ylhäällä. Lauma sana pyöri hänen mielessään. Olisiko tosiaankin niin, että lauma oli suden valttikortti? Hän itse oli joutunut kaikenlaisiin ongelmiin: Taistelua entisen johtajan kanssa, henkiin jäämistä pitkinä talvina ja metsästyskauden ajan selviämistä. Hän oli selvinnyt noista kaikista, ilman laumaa tai ketään muuta. Käyttäen ainoastaan apunaan voimaa, sitkeyttä ja raivoa. Taisto antoi katseensa kiertää noissa susissa, jotka olivat tiiviisti yhdessä laumana. Uros mietti ankarasti olisiko toisen sanoissa jotain perää, kohauttaen sitten olkapäitään.

” No. Jos kerran olet oikeassa siinä mitä sanot, niin sitten…”, susi ehti sanoa ennen kuin kuuli tutun äänen. “Katala, mitä täällä tapahtuu?" Taisto käänsi nopeasti kasvonsa johtajatartaan päin, hiukan hämmästyen toisen tulosta. Ei hän ollut kyllä kuulut Viiman saapuneen, mikä ärsytti häntä mutta saman aikaan miellytti. Tuo naaras osasi johtaa laumaa hyvin ja ankarasti, mikä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen ensikerrasta lähtien. ” Teidän luvallanne Johtajani… Olen hyvin pahoillani aiheuttamastani sotkusta, Katalalle ja minulle tuli vain pientä riita. Ei mitään sen kummempaa. Mutta ennen kuin tulitte tänne…”, susi vastasi naaraan kysymykseen ennen toista ja pitäessään pientä taukoa, vilkaisi hän betaa ja hymyili tälle kieroutuneesti. ” …Aioin juuri antaa syvimmän anteeksi pyyntöni hänelle., Taisto jatkoi näyttäen hyvin rehelliseltä, vaikka sisimmissään hän nauroi itsekseen.

` Heh heh he! En tiennyt olevani näin hyvä valehtelija. Tietenkään en antaisi tuolle isottelijalle ikinä kunnioitustani, mutta mitäpä en olisi valmis tekemään selvitäkseni. Minä en mene vielä hornaan tapaamaan isäukkoani.`
//O__o Nyt se on seonnut totaalisesti. Tuo ei kyllä voi olla minun Taistoni. Mitä sille on tehty! *huutaa hahmolleen ja ravistaa tätä samalla\\

[[Ei se mitään, toivotaan että isnpiraatio pysyy nyt paremmin kasassa. Ja mitä peliin tulee, hahmosi on nyt aika pahassa jamassa... heh, Taisto-ressu. Peli voi kyllä johtaa kuolemaan tai häätöönkin, mikäli katsot että Taiston luonne ei anna periksi alistumiselle. Se ei ole missään tapauksessa sinun kannaltasi siis huono päätös! Mutta tilanne on nyt vaan vähän tukala, ja Katala ei ole susi joka katselee niskuroimista ollenkaan]]

Katala käänsi kanssa päänsä, kun Viima tuli. Se nuoli huuliaan ja laski käntäänsä hiukan koipiensa väliin, alistuen pienikokoisemmalle nartulle lipevästi: "Ah, Viima. Miten ihastuttava yllätys. Niin, katsohan, johtajani, me täällä mietimme Taiston kanssa lauman syvintä olemusta. Teidän luvallanne, opettaisin hänelle mieluusti hänen paikkansa. Mikäli hän ei alistu ilman fyysistä yhteenottoa, niin fyysisen yhteenoton hän saa. En tosin vanno, että hän selviää siitä hengissä." Katala totesi ja siirsi katseensa Taistoon. Pienikin leikillisen härnäyksen hiven oli kadonnut sen silmistä, ja se oli selvästi tosissaan: "ALISTU MINULLE!" beta haukahti, ja enempiä odottamatta se hyppäsi kalliolle ja lähti jäykin askelin kulkemaan kohti Taistoa. Nyt tämä ei ollut enää leikkiä. Jos Taisto ei alistuisi ja perääntyisi, se kuolisi tällä samalla kivellä.

Sudet alhaalla murisivat, katsoivat kysyvästi Viimaa ja nuoleskelivat huuliaan rauhoittaakseen tilannetta. Ne kävisivät kyllä alemman suden kimppuun jos tarvetta olisi. Ne tiesivät, että Katala osasi taistella, mutta omegan rähinä betalle oli niistäkin raivostuttavaa. Omegan ei tullyt hyppiä betan nenälle, eikä yhdenkään laumalaisen tullut tahallaan aiheuttaa eripuraa laumassa. Kenties, jos Taisto olisi ollut ylempänä arvossa, ne olisivat katsoneet hetken, kuimman hyväksi taistelu olisi kääntymässä. Nyt Taisto oli niille vain niskuroiva omega, jonka Katala saisi vapaasti palauttaa ruotuunsa. Tai surmata ja häätää.

Uros katseli Katalaa ilmeettömänä, vaikka sisällä kävi kova taistelu kahden Taiston välillä.

` - Kumarra ääliö! Jos et kumarra, se vielä tappaa sinut!
- Äh, älä kuuntele tuota… Ollaan selvitty pahimmastakin. Täyttä eteenpäin.
- EI! Se olisi hullua, itsemurha! Olet listan alimmaisena, joten sinun täytyy käyttäytyä sen mukaan. Järki käteen.
- Tappelu, tappelu!´
Taisto alkoi todenteolla saada migreenin noista kilpailevista äänistä, minkä se ilmaisi kurtistamalla hieman kulmiaan. Hän oli huomannut muut laumalaiset, jotka olivat selvästikin toisen puollella ja repisivät hänet jos hän taistelisi, ja vaikka hän voittaisikin. Mutta voisiko hän kestää sellaisen nöyryytyksen? Hänen ylpeytensä oli selvästikin isompi kuin Viiman ja toisen lauman alueet yhteensä, tuskin se kestäisi tällaista. Hän oli kyllä oppinut viime kerrasta läksynsä, josta todisteena oli hänen repaleinen korvansa. Ja hän oli varta vasten liittynyt tähän laumaan, eikä hän vielä jaksanut lähte pois siitä. Susi hymyili huvittuneesti toiselle, ottaen sitten askeleen eteenpäin…

“Kuten haluatte… Pyydän nöyrimmin anteeksi röyhkeyttäni.”, hän sanoi toiselle, kumartaen sitten syvään toisen edessä. ` Odotahan vain… Kun sitä vähiten odotat, tulet katumaan suuresti tekemääsi virhettä. Saastainen piski!´, hän ajatteli toisin vihaisena, mutta piti silti naamansa peruslukemissa estäen toista näkemättä hänen todellisia ajatuksiaan.

//Voi Katalaa… Taisto ei jätä tätä asiaa tähän. >: ) \\