Metsän varjoihin

((Beware, this is gonna be long. Tärkeä peli Varjolle.))

Hän juoksi.

Juoksi kuin tuli hännän alla, kuin valtava karhu tai suunnaton susilauma olisi ollut kintereillään. Riemu loisti hänen silmissään voimistuvien raajojen syödessä lisää ja lisää lumisia metrejä harvassa mäntymetsässä. Tämä ei ollut saalistusta, ei pakoa - tämä oli vain nuoren, voimansa takaisin saaneen suden ilonpitoa. Näin Varjo tunsi elävänsä.

Keskitalven kovimmat pakkaset alkoivat irrottaa otettaan, ja Varjo, kuten kaikki muutkin sudet ja laakson metsien eläimet, tunsi kevään lähestyvän. Vielä oli kuitenkin aikaa kantohankiin ja auringon lempeisiin säteisiin, mutta Varjo oli jo kauan aikaa sitten huomannut päivien pikkuhiljaa pitenevän. Pian hän olisi kaksivuotias.

Varjo oli parantunut hyvin, jopa tulehtunut hännäntyvi oli parantunut nopeasti hänen alettua hoitamaan sitä kunnollisesti tulehduspäivästä asti. Varjo oli parantuakseen joutunut makaamaan pesäkolossaan kuukauden, joka rasitti häntä suuresti psyykkisesti. Lihasten voimien hävitessä kaipuu metsälle ja juoksemaan kalvoi päivä päivältä enemmän hänen mieltään. Kun hän tunsi, etteivät haavat enää revenneet kovassakaan liikkeessä, hän yhdessä suhahduksessa jätti pesäluolat ja juoksi siihen ainoaan suuntaan, minkä jotenkuten tunsi - sinne, missä Viima oli hänet laumalaiseksi liittänyt.

Silloin, kuten seuraavinakin useana kertana, eivät heikenneet raajat jaksaneet kantaa kauas, ja pian Varjo palasi pesäänsä läähättäen ja heikot lihakset maitohapoilla. Jokainen seuraava juoksukerta kuitenkin vahvisti niitä hieman, ja pian Varjo teki yhä pitempiä ja pitempiä juoksulenkkejä, samalla tutustuen yksin lauman suureen reviiriin.

Ruumiin haavat olivat nyt parantuneet ja Varjon kunto alkoi taas olla erinomainen. Hänen juostessa kohti koillista ja avoimia maastoja olisi sivustakatsoja hyvinkin saattanut luulla, että susi oli kertakaikkisen transsissa, täysin juoksemisen vimmoissa, mutta tosiasiassa Varjo oli vaipunut syvälle ajatuksiinsa. Hyvä, että hän tajusi, minne juoksi.

Ne puremat olivat tunkeutuneet syvemmälle, kuin lihaan ja luuhun. Ne olivat lävistäneet hänen sielunsa, jättäen jälkeensä jotain, mikä ei hevin lähtisi sieltä pois: täydellisen epäluottamuksen ja inhon, jopa vihan vieraita susia kohtaan. Alun shokin aiheuttama arkuus oli kyllä tiessään, mutta se oli vaihtunut yksinäisyydenhaluun - Varjo ei vieläkään ollut lähestynyt muita laumalaisia, kuin Viimaa, Katalaa ja Hallaa. Muiden susien seura ei innostanut, olkoonkin, että ne muutkin olivat nyt hänen laumaansa. Varjo tiesi, ettei tämä käynyt päinsä, että hän eläisi itsenäisenä lauman reviirillä itse saalistaen ja eläen - tätä menoa hänet erotettaisiin laumasta. Eihän hän kantanut minkäänlaista kortta kekoon muun lauman hyvinvoinnin eteen.

Se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä Varjo halusi. Varjo rakasti ja kunnioitti Viimaa, oli uskollinen alamainen tälle viimeiseen asti. Katalakin oli saanut Varjon kunnioituksen, ja Halla... No, hän oli ystävä, mutta Varjo ei ollut puhunut tällekään mitään aikoihin. Muita lauman susia Varjo oli seurannut salaa omista piiloistaan, ja päässyt hyvin selvyyteen kaikkien, niin uusien kuin vanhojen laumalaisten luonteenpiirteistä, suhteista ja arvoasemasta. Oikeasti hän halusi olla osa tuota laumaa, muiden kaltainen sosiaalinen, normaali susi, jota rakastettiin ja josta pidettiin huolta.

Pitäisikö minun vain mennä, tutustua?

Miten?

Välittäisikö kukaan minusta...?

Yhtäkkiä Varjo havahtui ajatuksistaa, hidasti juoksuaan ja pysähtyi nopeasti. Näin kauas hän ei ikinä ennen ollut juossut. Hän näki puolen kilometrin päässä lumista aroa halkovan, jäätyneen joen, ja oli haistanut vieraita susien hajuja. Tuosta joesta siis alkaa sen toisen lauman reviiri, ja siihen päättyy omamme, Varjo ajatteli.

Varjo kääntyi korvat luimussa nopeasti kannoillaan. Jokea ja lauman reviiriä olisi kiinnostavaa seurata, katsoa, kuinka laajat alueet Viimalla on - mutta ei nyt. Aurinko oli jo noussut, hämärä hetki mennyt ja samoin susien aika. Olisi päiväunien vuoro, ja Varjo huomasi kaipaavansa jo pesäänsä. Hän pyrähti taas juoksuun, ja mustana vilahduksena hän oli jo tipotiessään.

En tahdo olla enää metsän yksinäinen varjoihin pakenija. Lauma on suden perhe, eivät metsän puut ja pensaat, Varjo ajatteli seuraten äskeisiä jälkiään ja kadoten pian aamun valossa kimmeltävien lumisten kukkuloiden taakse.