Ab Lupus
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.
Ab Lupus

Missä voitto tai tappio ei ole vain sinun, se on teidän. --- Muistetaan olla uskollisia realismille.
 
PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

 

 Riesa

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



Riesa Empty
ViestiAihe: Riesa   Riesa EmptyPe Kesä 26, 2009 5:37 am

Perustiedot
nimi: Riesa
sukupuoli: narttu
ikä: 7v.
lauma: -
asema: -

A single grain can tip the scale
Amidst the burden the scale will prevail
Showing what's worth being here
Storyteller by a hearth of stone
A white little creature purring me
My childhood kingdom gone in time
The islands filling my mind with blue
The one in special, heaven's court

All the joy unforgiven by this task

An errant soul, homeless and foul
All gone but the will to
Live to tell the tale


Ulkonäkö
http://www.cryinghorizon.webs.com/riesankuva.jpg
Riesa on aika normaalikokoinen, säältään lähes seitsenkymmensenttinen. Narttu on - laumattomalle ominaisesta lievästä laihuudestaan huolimatta - vankka. Ei mitenkään ylijykevä, kaukana tukevasta tai mistään lihaskimpusta, muttei ole myöskään kukkakeppi, jonka voi kaataa kumoon puhaltamalla. Lihaksia on, ne on kasvatettu pitkän ajan kuluessa. Turkki on pörröinen ja saa Riesan hieman jykevämmän näköiseksi, mutta se on vain turkki. Niskassa, selässä ja päälaella karva on harmaan, mustan ja valkoisen sekoitusta, kyljissä vaalean, pehmeän hiekanrusekan ja valkoisen sekoitusta, vatsassa lähinnä valkeaa. Silmät ovat lähellä tummaa meripihkaa, niissä on suklaansävyjä ja hiekanruskeaa.

Riesa on enemmän kestävä kuin nopea, mikä on näppärää koska vain. Metsästäessä saaliin perässä jaksaa juosta kauan, tappelussa yleensä vastapuoli väsyy ennen Riesaa. Vuosien varrella on Riesa oppinut muutakin kuin vastustajan väsyttämistä: narttu on taitava metsästäjä ja tappelija.

Luonne
Riesa on yleensä melkoisen rauhallinen. Narttu on äärimmäisen vaikea saada ärsyyntymään, ja tuo hillitsee itsensä loistavasti. Tästä syystä Riesa on myös taitava valehtelija. Taitava valehtelija ja taitava esittämään. Vaan aika harvoin hukka valehtelee tai esittää. Riesa ei ylpeile tai leuhki, ei ärsytä (ainakaan tahallaan) tai hauku. Narttu tekee aina kaikkensa pitääkseen päätöksensä olla suuttumatta, ja kyetäkseen olla suuttumatta tuo vaikka kävelee tiehensä. Riesan luonteeseen kun ei kuulu ylpeys mitenkään hallitsevissa määrin – tuo on hyvin itsetietoinen, eikä suinkaan häpeä poistua paikalta, ”antaa luovutusvoittoa”, kuten joku sanoisi, jos se estää suuttumisen.
Vieraiden seurassa Riesa on samanlainen kuin aina: lämmin ja ystävällinen. Epäluuloinen ei narttu pahemmin ole: tuolla ei ole paljoa menetettevää. Itsetuhoinen tai masentunut Riesa ei kuitenkaan ole. Tahtoo elää, muttei ole kohtuuttoman surullinen, jos se loppuu. Jos toinen käyttäytyy uhkaavasti, saattaa narttu pitää sellaisen välimatkan, että ehtii reagoida jos toinen päättää tehdä jotain älytöntä.
Ystävien seurassa – ja Riesahan ystävystyy helposti, tuo tuntuu välillä pitävän kaikista – narttu on lämmin ja ystävällinen, rento – eli vain jonkin verran rennompi kuin vieraassa porukassa – mutta myös huomattavasti iloisempi kuin muuten. Ei sillä, että hukka olisi mitenkään yltiösurullinen muutenkaan, kunhan vain on hieman vakava. Menneisyyden surut ovat tehneet tehtävänsä ja katkaisseet elämänilosta terävimmän kärjen. Olihan Riesa kerran elämäniloinen, riehakas ja naiivi pentu, mutta se puoli piilotettiin iäksi.
Jos joskus Riesa saisi mahdollisuuden jälleen rakastaa, tuo olisi uskollinen kumppani, rakastava (yllätys), hellä ja huomaavainen, anteeksiantava. Vaan saattaapa olla, ettei Riesa enää löydä itselleen ketään oikeanlaista, sillä narttu kantaa yhä sydämessään Havun muistoa ja vertaa jokaista ehdokasta Havuun: ehdokas jää lähes poikkeuksetta toiseksi.
Vihamiehiään Riesa kohtelee hyvinkin eri tavoin: no, ensinnäkin, nartulla on harvoin vihamiehiä ainakaan tuon omasta syystä, sillä ei hukka jaksa eikä halua ärsyttää muita. Mutta jos joku jotenkin onnistuu Riesan suutumaan, nartun raivo kestää kauan. Yleensä tuon raivon saa rauhoitettua vain kuolemalla Riesan hampaissa. Jos joku on saanut Riesan vain ärtymään, tiuskimisasteelle, sitten ruskeaturkki yleensä vain ei noteeraa ärsyttäjäänsä, antaa sen kiusata – viimeiseen asti hukka välttää suuttumista.
Lyhyesti sanottuna Riesa on rauhallinen, ystävällinen ja rento susi, mutta vakava ja jonkin verran surumielinenkin.

The days are filled with anxiety
Frustration, one right note a day
Where to find a perfect tune
Just do the work and take a step back

All the joy unforgiven by this task

An errant soul, homeless and foul
All gone but the will to
Live to tell the tale


Menneisyys
Kursivoitu teksti on Riesan itsensä kertomaa. Astukaamme siis syrjään, ja antakaamme hukan kertoa tarinansa...

Synnyin aika keskikokoiseen laumaan, melkoisen kauas tästä laaksosta. Olin nuorehkon alfanartun toisen pentueen kolmanneksi vanhin pentu. Jo pienenä sain hyvän opin itseni puolustamisessa, leikimme paljon sisarusteni kanssa. Kasvoin iloisena ja onnellisen tietämättömänä ulkomaailmasta. Kolmivuotiaaksi asti elämäni oli helppoa ja iloista: laumalla oli suuri reviiri ja ruokaa riitti, kaikki oli hyvin. Sitten, en edes tiedä miksi, eräs lauman nartuista, Kaisla – taisi olla minua vuoden vanhempi – alkoi ärsyttää minua. Siis että hän teki asioita, joiden tiesi ärsyttävän minua aivan silmittömästi. Olin tuolloin melkoisen kiivas. Hän sanoi aina ne sanat, jotka saivat minut kiehumaan, toimi aina mahdollisimman ärsyttävästi. Ja tiedän, että hän teki sen tietoisesti. Kerrankin sanottuaan minulle jotain, ja minun taistellessa itseni kanssa, etten olisi hyökännyt hänen kimppunsa, hän katsoi minua säälivästi ja sanoi, ”On se niin surullista, kun jotkut antavat muiden ärsyttää itseään.” Se riitti. Minulla napsahti. Tuntui, kuin olisin katsonut maailmaan punaisen usvan läpi ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Se tappelu oli lyhyt ja raju, Kaisla ei ollut kovinkaan taitava. Muita laumalaisia rynni paikalle. Alfauros sai minut lopettamaan Kaislan tappamisen – olisin todellakin pian tappanut hänet – ja ajoi minut pois. En koskaan saanut tietää, jäikö Kaisla henkiin. Toivon, ettei jäänyt.
Itse vaelsin nimettömiä erämaita. Aiemmin olin aina metsästänyt laumassa, ja huomasin yksin metsästämisen yllättävän hankalaksi. Suurin saalis, jonka sain, oli yksinäinen, nuori ja haavoittunut karibu. Laumasta en koskaan saanut suurta saalista kaadettua, joten yleensä ateriakseni jäi jänis tai jokin sen kaltainen pikkuotus. Nuorena ja katkerana vihasin vanhan laumai alfaa ja Kaislaa etenkin – ensimmäistä häädön takia ja jälkimmäistä sen aiheuttamisesta. Vuosi kului. Minun oli pakko tietyllä tavalla varttua – ei täysikasvuinenkaan susi pärjää yksin, jos ajattelee ja toimii kuin pentu. Minulla oli lisäksi paljon aikaa ajatella. Sen vuoden aikana onnistuin päästämään irti kaikesta, antamaan anteeksi. Tiesin alfan tehneen hyvän ratkaisun. Onnistuin jopa lähes olemaan Kaislalle kiitollinen: hän oli opettanut minulle, ettei nopeasti kiivastuvana pärjää. Silloin tein varmasti elämäni kannattavimman päätöksen: en enää koskaan menettäisi malttiani.
Tuo yksin eletty aika opetti minulle paljon. Se opetti minut rauhallisemmaksi, mutta ruokaani puolustin siitä eteenpäin kiihkeästi. Se opetti minut unohtamaan, antamaan anteeksi, mutta myös luovuttamaan. Kääntämään selkä ja kävelemään pois, jos vastassa on joku, jolle et voi pärjätä. Se oli minulle arvokasta aikaa.
Vaikka siedin yksinäisyyttä, kaipasin seuraa. Muita ympärillä, apua metsästyksessä. Halusin laumaan. Halusin myös lauman, jossa voisin elää vähintään yhtä onnellisena kuin edellisessä. Ryhdyin siis etsimään sopivaa. Vaelsin pitkiä matkoja, ja kun vihdoin löysin alueen, jolla eli paljon saaliseläimiä ja joka oli hajujäljistä päätellen suuri alue keskikokoisen lauman hallussa. Jäin niin, että lauma löysi minut iltaan mennessä. Esittäytymiseni ja kaikki sellainen meni oikein hyvin, ja alfauros - vanha ja viisas - hyväksyi minut laumaan. Oi sitä autuutta! Koko ajan joku lähellä, saalistus oli helppoa ja ruokaa riitti, sain ystäviä. Oli eräs Jäynä, nuori ja vallaton narttu ja Havu, itseni ikäinen uros. Häneen rakastuin. En tiedä Havusta, mutta ainakin hän oli paljon seurassani ja käyttäytyi, kuin olisi pitänyt minua enemmän kuin ystävänä. Olin onnellinen. Aika kului, ja pikkuhiljaa kohosin arvojärjestyksessä, aina betaksi asti. Nyt vasta onnellinen olinkin. Mutta eihän mikään kestä ikuisuuksia. Eräänä yönä, aivan tavallisena yönä, alfauros lähti rajoja tutkimaan. Aamupuolella, kun taivaanranta muuttui jo kalpean kellertäväksi, kuulimme kauheaa murinaa ja rähinää, repimisen ääntä. Jossain tapeltiin ja rajusti. Hetkeä myöhemmin alfauros saapui pesälle. Ihmettelen vieläkin, kuinka hänen onnistui tulla niin kovaa. Uros oli yltä päältä veressä, yksi jaloista selvästi poikki, kurkki revittynä. Hän hengitti vaivalloisesti, mutta hänen onnistui pihahtaa "älkää antako sen vallata... laumaa." Olimme täysin häkeltyneitä. Minkä? Kenen? Vastaus saapui pian. Lievästi haavoittunut tulenpunainen, kookas, nuorehko uros kiisi pesälle. Vieras susi, ennen kuin ehdimme paljoa tehdä, kumartui vanhan alfan puoleen - tuo makasi maassa - ja pihahdettuaan "hävisit, vanhus" repi tuon kurkun vielä enemmän auki ja puri henkitorven tohjoksi. Vanha susi kuoli nopeasti. Loppu lauma, alfanarttu - tiineenä - ja minä eturivissä (Havu tiiviisti kintereilläni) ryhmityimme tiiviiksi porukaksi, nuorimmat keskellä. Mutta meitä oli ehkä vain kahdeksan. En muista siitä yöstä paljoakaan muuta kuin pelon.
No, se tulenpunainen, joka oli esittäytynyt Hurjaksi, päätyi sitten uudeksi alfaksi. Tappeli puolen lauman kanssa, minut mukaanlukien, koska emmehän tietenkään halunneet tuollaista iljettämystä lauman johtoon. Ei meistä ollut paljoa vastusta Hurjalle - missä lie oppinsa saanut, taitava se oli. Laumassa meno muuttui. Alfa ei koskaan metsästänyt, söi vian ensimmäisenä ja ison osan. Alempiarvoiset laumassa laihtuivat. Samalla alfanartun synnyttämisen aika läheni. Jännitimme kaikki, miten Hurja suhtautuisi pentuihin - nehän olivat vanhan alfan. Se selvisi pian. Eräänä lämpimänä, pehmeänä alkukevään yönä alfanarttu - Silmu - synnytti kolme kaunista pientä pentua. Hurja tappoi ne kaikki alle kolmen päivän ikäisinä. Silmu oli maassa. Hän vaelsi ympäriinsä kuin elävä kuollut, hädin tuskin söi. Pelkäsimme kaikki hänen puolestaan.
Pelkäsimme myös itsemme puolesta. Jos ja kun Hurja suuttui, hän vain meni ja löylytti jonkun laumasta. Viattomia yleensä. Muutama päivä pentujen kuoleman - tai no, tapon - jälkeen Silmu ärähti Hurjalle jotain. Hurja suuttui, ja pahasti, mutta koska ei halunnut repiä alfanarttua käänsi katseensa minuun. Alfa lähti uhkaavana lähestymään, niskakarvat pystyssä ja hampaat paljastettuina. Kai minä satuin olemaan jotenkin lähellä tai muuten vian rasittava ja hän halusi minua kiusata. Hurja hyökkäsi, ja vaikka tappelin kaikin voimin vastaan, uros repi kylkiäni ja kurkkuani. Luulin kuolevani. Kun Havu poukkasi varjoista ja syöksyi äristen Hurjan kimppuun, ensimmäinen ajatukseni oli, että jäisin ehkä sittenkin henkiin. Sitten tuli paniikki. Hurja oli Havua paljon massiivisempi ja parempi taistelija. Havu jäisi häviölle.
Hyökkäsin toisesta suunnasta Hurjan kimppuun, mutta - Havu niskassaan roikkuen - tuo tarttui minua niskasta ja paiskasi päin erästä puuta. Taisin mennä vähäksi aikaa tajuttomaksi, ja kun heräsin, olin niin sekaisin, etten osannut kuin katsoa, kun Hurja löylytti Havua. Repäistyään Havun kurkun auki Hurja heitti hänetkin päin puuta. Siinä vaiheessa sain itseni ylös, ja kompuroin Havun luo. Paniikki puri vatsaani. Ei, ei, eieiei, tämä ei saanut olla totta! Veri vuosi Havun kurkusta kuin joki, vieden rakkaani elämää mukanaan. Vielä hänen onnistui katsoa minuun, silmät täynnä lämpöä. Sitten katse lasittui.
Olin niin turta. Turta. Tämä ei voinut olla totta. Havu ei voinut olla kuollut. Ei. Voinut. Mahdotonta. En tiedä kuinka kauan siinä seisoin, mutta havahduin vasta, kun Hurja hyökkäsi sivusta kimppuuni. En voinut käsittää, miksi. Oli kai se inhotus saanut jo vihansa purettua, kun tappoi Havun. Uros kuitenkin repi kylkeäni, joten en voinut kuin yrittää puolustautua. En voinut paljoakaan. Kun hän kiersi taakseni toivoin voivani kuolla. Hurja oli suuri ja raskasrakenteinen, ja kun hän nousi selkääni, pysyin vain hädin tuskin jaloillani. Yritin karkuun, mutta uros repi niskaani ja takaraivoani pahasti. Kun hän vetäytyi luotani kaaduin ja jäin siihen makaamaan koko yöksi. Toivoin voivani kuolla.
Pian kävi ilmi, että olin tiineenä. Ajatus oli hirvittävä. Kannoin sisässäni tuon murhaajan pentuja! Kului reilut kaksi kuuta, olin vain hädin tuskin hengissä. Silmu pakotti minua syömään, hänen ansiostaan tai takiaan elin. Kun pennut syntyivät, ehdin olla niiden luona vain päivän, sitten Silmu riisti pentuni. Jäin pesän suulle makaamaan ja pian Silmu kantoi ulos yhden pentujen ruumiista. Se oli syntynyt kuolleena. Kaksi päivää makasin siinä, tuijottaen mitäännäkemättömin silmin pentuni ruumista. Olin viisivuotias ja se oli elämäni hirveintä aikaa.
Oli minulla laumassa vielä ystävä. Jäynä muuttui tyystin suremiseni aikana. Hänestä tuli hiljainen ja vakava ja hän tuki minua hyvin paljon. Jäynän ansiosta elin pentujeni syntymänkin jälkeen. Hän pakotti minut syömään. Juomaan. Kuljin hänen kanssaan loputtoman pitkiä aikoja reviirimme rajoilla, vain kävelimme hiljaa, nauttien rauhasta. Löysin maailman ja itseni uudelleen.
Taistelutaidoistani saan silti kiittää Kuuta. Hän oli lauman vanhimpia uroksia ja todella taitava taistelija. Sen jälkeen, kun eräs lauman nuorista uroksista oli haastanut minut, päihittänyt minut ja vienyt betan paikkani, anelin Kuulta oppia. Hän suostui. Lähes kaksi vuotta Kuu opetti minua, salaa Hurjalta. Hän ei vain opettanut taktiikoita, vaan ajattelemaan kuin vihollinen, arvaamaan toisen liikkeet ja hyökkäämään kohtiin, jotka väistäisivät hitaasti. Ja että aina ei suinkaan kannattanut hyökätä niskaan ja kurkkuun: esimerkiksi lonkkaan saatu suuri haava hankaloittaisi liikkumista paljon enemmän vuotaessaan ja aiheuttaessaan verenhukkaa. Ja että toisen ominaisuuksia kannatti käyttää hyväkseen. Imin kaiken mahdollisen tiedon itseeni. Minua ei toiste syrjäytettäisi, mistään.
Opittuani kaiken, mitä Kuu saattoi opettaa ja Hurjan taas kerran ilkeiltyä minulle sian tarpeekseni. Jätin hyvästit Jäynälle ja pennuilleni, jotka olivat kaksivuotiatia ja kauniita, eivätkä tienneet olevansa pentujani. Sitten, yksinkertaisesti kävelin tieheni. Sanoin meneväni tarkastamaan rajoja, eikä kukaan sanonut mitään. Kuljin rennosti, aivan normaalisti rajoille asti. Sitten säntäsin juoksuun ja jätin kaiken taakseni. Olin niin onnellinen päästyäni pois!


Muita susia vältellen Riesa pääsi muutamassa viikossa laakson luo ja uteliaisuudessaan taivalsi sinne. Alue vaikutti mielenkiintoiselta ja narttu päätti jäädä - ainakin vähäksi aikaa.

Dark chambers of my mind
Locked around the neck of my love
None of you understand
And it doesn't matter
To a broken marionette like me

An errant soul, homeless and foul
All gone but the will to
Live to tell the tale.


Copyt
Hahmon + leiskan © Sahia
lyriikat © Nightwish (Live to tell the tale)
kuva © Flickr.com - Digitalart2 (lisenssi by-nc-nd)


Viimeinen muokkaaja, Sahia pvm Ti Heinä 06, 2010 5:47 am, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Riesa Empty
ViestiAihe: Vs: Riesa   Riesa EmptySu Heinä 12, 2009 11:03 pm

// Pakko laittaa toiseen viestiin, kun ei anna lähettää muuten... Herjaa liian pitkästä viestistä. //

Pelit
PPP, paljon pieniä pisaroita - loppunut - Riesa saapuu laaksoon ja tapaa Karhunkaatajan. Nuo rupattelevat, metsästävät ja sateen voimistuessa hakeutuvat suojaan. Molemmat kertovat elämänkertansa ja rupeavat nukkumaan. Aamulla Kaataja lähtee tutkimaan rajoja, joita luulee yhä Viiman rajoiksi, sillä oli haistanut sieltä jotain outoa. Riesa jää loukattuna heidän nukkumapaikkansa lähistölle.

Aamukasteessa - kesken - Riesa kellii joen rannalla lämpimästä aamusta nauttien ja Savu törmää paikalle. Molemmat hieman säikähtävät, mutta rauhoittuvat pian ja rupattelevat hieman. Sitten Haukka saapuu paikalle. Savu kohtelee toista kylmästi ja Riesa on siitä ihmeissään. Huolissaan Kaatajasta tuo kysyy Haukalta, jonka muistaa Kaatajan alfaksi, että onko tämä nähnyt urosta. Vastaus ei ainakaan lievitä Riesan hermostuneisuutta.

Hiljainen metsä - yksinpeli - Riesa vaeltelee masentuneena laakson aulkopuolisissa metsissä, mietiskellen. Tuo epäilee aiempaa toteamustaan, että Kaataja oli mustasukkainen, jostain syystä, pelkää unohtavansa Havun, ja lopulta, havahduttuaan pienoisesta horroksesta, tajuaa rakastavansa Karhunkaatajaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Riesa
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Ab Lupus :: OFF-GAME :: Hahmot - Laumattomat-
Siirry: