Jossakin ei-missään

((Kutsupeli Blacky.))

Pieni epätoivo kummitteli Varjon kintereillä, kun tämä kulki ristiin rastiin ei-kenenkään-mailla etsien merkkejä Tuiskusta. Juosta ei nyt voinut, ainakaan kovin nopeasti: oli pidettävä kuono maassa, ja nuuskia, eikä läähättää.

Aika alkoi olla lopussa. Oli keskipäivä, ja aurinko porotti kuumasti paahtaen mustaa turkkia. Viimeaikojen kuumuus oli muuttanut aron heinikon kippuraiseksi ja kuivaksi, ja karibut ja muut eläimet tungeksivat järven rannan tuntumaan, missä kasvillisuus oli vielä vihreähköä ja ravinnepitoista.
Tuisku oli löydettävä iltapäivään mennessä, jotta tämä kerkeäisi vielä illaksi Veren lauman rajoille veljensä luo. Varjo ei mielellään olisi ulvonut, sillä Tuiskun vastaus sekoittuisi muihin yksinäisten sutten vastaushuutoihin. Oli saatava vainut, ja sitten, jos uskaltaisi, voisi Tuiskua kutsua.

Sitten - viimein hän löysi sen. Se, mihin koko susimaailman kommunikointi perustui: pitkässä ruohossa tuoksui Tuiskun virtsa. Ja kun maata tutki tarkemmin, löysi selvät jäljet. Ne olivat jo pari päivää vanhat, mutta niiden kulkusuunnan erotti kyllä. Tuulispäänä Varjo ampaisi juoksuun. Hän juoksi, pysähtyi välillä tarkastamaan suunnan ja juoksi taas, ehkä tunnin verran. Hän löysi levähdyspaikan, muiden susien jälkiä ja lisää virtsamerkkejä.

Viimein Varjo uskalsi kohottaa kuononsa kohti keskipäivän aurikoa ja kutsua Tuiskua. Tämän täytyi olla lähellä, sillä jäljet alkoivat olla tuoreita, muutaman tunnin ikäisiä.

((Noniin, valmis. Anteeksi, eilen jouduin keskeyttämään erään opettajan tullessa julistamaan atk-luokan olevan varattu heille täksi tunniksi. :D))

((Noniin, anteeksi tämä hirveä kesto, Tuiskua revitään nyt niin moneen paikkaan..))

Varjon ulvonta oli vaimea, mutta se oli silti ulvonta. Kutsu, ja vieläpä Varjolta.
Tuisku kohotti päänsä. Se oli juuri haistellut ilmaa etsien elonmerkkejä. "Hetkinen.." se mutisi itsekseen. Hyvin pian uros tunnisti äänen, ja päästi oman, kumean ja matalan ulvontansa taivaalle.

Mustaturkki teki täyskäännöksen ja alkoi hölkätä reippaasti hajun suuntaan.
Tuisku oli kuljeskellut yksikseen Ei-kenenkään-mailla. Se etsi liittyjiä susijoukkoon, joka vielä syöksisi Veren vallasta. Ja sitähän Tuisku odotti murhanhimo kasvaen ja vesi kielellä. Mikäs sen suloisempaa? Piestä Veri kuolemaisilleen, jahdata reviiriltä pois, antaa anella armoa..Lopuksi kuolettava purema, ja niin Veri saisi vuotaa kuiviin kuullen viimeisenä äänenään ivahuudot ja nähdä viimeisenä näkynään verisen, huohottavan Tuiskun virneen.

Varjo höristi korviaan tutun äänen vastatessa hänen ulvontaansa. Ääni kuului suhteellisen kaukaa, mutta mitkään matkat eivät enää voineet hidastaa Varjoa nyt, kun hän viimein, viimein löysi Tuiskun. Varjo ei intoaan enää vastannut Tuiskulle, vaan ampaisi täyteen juoksuun siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut.

Edellisillä etsinnöillään Varjo ei ollut tavoittanut Tuiskua. Ruskollekin hän oli vienyt lupaamanaan iltana epämieluisat terveiset - onneksi Tuisku oli jollain keinolla tavoittanut Ruskon myöhemmin. Hän oli juossut enemmän kuin koskaan ennen ja syönyt ja juonutkin vain nimeksi. Nuori susi oli laihtunut runsaasti, ja oli nyt vieläkin huvittavamman näköinen kuin normaalisti. Oudon pitkine koipineen ja kuoppaisine vatsoineen Varjo saattoi olla heikonkin näköinen, mutta nyt tuossa laihassa sudenruumiissa oli enemmän voimaa kuin koskaan.

Varjo ei ollut vielä yrittänyt takaisin Veren laumaan. Liiaksi hän epäili näyttelijänlahjojaan, hänestä varmasti olisi paistanut kaikki läpi. Uskollisuus Viimaa kohtaan oli juurtunut Varjoon, ja Veren edessä kyyristely voisi saada Varjossa aikaan refleksin hyökätä kukkoilijan kurkkuun. Siitä ei hyvää seuraisi - Varjo menettäisi henkensä, ja se olisi niin hänen itsensä kuin suunnitteluryhmänkin kannalta aikamoinen takaisku...

Muutaman hetken juostuaan Varjo pysähtyi haistelemaan ja katselemaan ympärilleen. Tuisku oli jo lähellä, mutta missä...

Varjo kohotti uudelleen kuononsa ja ulvoi. "Tuisku, olen täällä!"

Jonkinmatkan päässä Tuisku näki Varjon. Sen jolkotus kiihtyi juoksuksi. "Ai hei Varjo!" se sanoi tultuaan lähemmäs. Uros heilutti häntäänsä ja tuli tuuppimaan kuonollaan vähän toisen rinnusta, ja yritti nuolla sitä korvan takaa ennen kuin pakitti pois. "Mitä sinulle kuuluu?" se sanoi katsellen huolissaan Varjon laihaa kehoa. Tuisku hankkisi sille syötävää keskustelun jälkeen, ehdottomasti.
Uros oli kiinnostunut siitä, mitä Varjolla olisi sanottavanaan. Sillä itselläänkin oli paljon kerrottavaa sen ja Kaalan kohtaamisesta, ja ylpeänä Tuisku kantoi betansa hajua turkissaan: Se oli ennen lähtöään hämmentänyt Katalaa hellyydenosoituksilla, ja saanut sen tuoksua itseensä. Se oli taas tunnistettavissa Katalan alaiseksi.
Eikä Varjo ollut ainut joka oli juossut, mutta se ei selvästi ollut levännyt niin paljon kuin Tuisku. Mustaturkki itse oli etsinyt miltei kuukauden päivät Katalaa, mutta ei ollut voinut jättää syömättä. Sitten sen oli pitänyt löytää ryhmäläisiä, oikeastaan lähinnä Varjo, Rusko tai Tuuli. Ne olivat sille läheisiä.

Varjo ja Tuisku olivat hyvä paivaljakko. Varjo oli kertonut sen veljen karusta kohtalosta ja siitä, miten Tuisku muistutti veljeä. No Tuiskulla itsellään oli ollut pentuna serkku, myöskin mustaturkki, ja vielä Varjon kaima. Mutta tosin, luonteeltaan ihan erilainen.
Kun Rusko oli pieni, siitä ei ollut leikkitappeuluissa vastusta kookkaalle Tuiskulle, ja niimpä mustat serkukset olivat painiskelleet Ruskon viettäessä enemmän aikaa emonsa kanssa metsällä.
Mutta Rusko ei ollut vihainen. Se oli niellyt hyvin niiden ikäeron, ja veljekset olivat muutenkin lähentyneet vasta vähän vanhempina, kun ikähaara alkoi tavallaan pienentyä.
Tai siltä niistä tuhtui.

Varjon sydän hypähti ilosta Tuiskun ilmestyessä hänen näköpiiriinsä. Korvat tinttaantuivat niskaan ja häntä heilui ystävällisen matalalla mutta rajusti kuin pennulla. Varjo hyppeli hullunkurisesti loppumatkan ystävänsä luo, eikä kyennyt pidättelemään ilon ulvahduksia. Varjo otti iloisena vastaan toisen tuuppaisun ja nuolaisun, ja toisti samat elkeet Tuiskulle monta kertaa.

"Voi Tuisku, olen etsinyt sinua niin kauan! Ihanaa, viimein olet siinä!" Varjo tamppasi maata etujaloillaan puhuessaan. Jälleennäkemisen riemusta hieman toivuttuaan Varjo kiinnitti huomiota Tuoksuun, joka Tuiskun turkista hohkasi. Tuoksu ei ollut tuore, mutta silti yhä täysin tunnistettavissa - Tuisku oli ollut tekemisissä Katalan kanssa lähiaikoina.
"Voi, minulle ei kuulu oikeastaan mitään ihmeellistä - vallankaappauksen jälkeen Rusko ja minä yritimme tavoittaa sinua, mutta minä epäonnistuin löytämään sinut sovittuna ajankohtana enkä ole sen jälkeen nähnyt Ruskoa tai muita susia. Epämääräisiä tiedonrippeitä olen kerännyt susien satunnaisia jälkiä kohdatessani, mutta olen oikeastaan aika tietämätön asioiden nykyisestä tilasta..." Varjo piti tauon ja läähätti hieman äskeisen juoksun jäljiltä. "Suunnittelin, että olisin yrittänyt takaisin Varpun joukkoihin samanlaiseksi vakoojaksi kuin Rusko, mutta en ole saanut tarpeeksi rohkeutta yrittää. Hän kuitenkin näki minun katoavan tieheni, enkä tiedä, miten hän suhtautuisi paluuseeni, vaikka matelisin hänen jalkojensa juuressa kuin käärme..." Varjo pysähtyi taas kokoamaan ajatuksiaan. Oli kuitenkin niin paljon kerrottavaa - vaikkei hänelle mitään ollutkaan tapahtunut - ja Varjo yritti keskittyä asiaan kerrallaan. Turha oli polpottaa suutaan tyhjäksi heti. "Tuisku, kerro, miten asiat nyt ovat! Mitä on tapahtunut, mitä kukakin tekee, mikä on seuraava siirto. Ja missä olet Katalaa nähnyt, onko hän joukoissamme?"

((Kaikkea ei Tuiskun tarvitse juurtajaksain selittää, olet varmaan kyllästynyt kirjoittamaan samat asiat kerta toisensa perään. :'D Olen kuitenkin lukenut kaikki pelit, mitä olen aiheesta löytänyt, ja aika selvillä asioista. Pistä vaikka maininta, että mistä kaikesta Tuisku Varjolle kertoo, jos et jaksa kaikkea selittää. ^^))

((Heh, kiitos^^))

Mustaturkki otti ilolla vastaan Varjon eleet. Toisen kysyessä samaa, jonka moni muukin oli halunnut tietää, se istahti alas.
Sitten uros kertoi Varjolle kuinka se oli tavannut veljensä ja kuullut Varjon ja Ruskon puheista. Sen jälkeen Tuisku kertoi menneensä Katalan luo, joka ei ollut ihan varma uskalsiko jättää lauman jossa oli, Haukan lauman. Sitä oli kuulemma myös kohdeltu kaltoin, ja siksi lähtö olisi houkutteleva. Nuorukainen jatkoi siihen, että oli joissain väleissä hyväksynyt Sammaleen ja Kauhun kanssa kaksi uutta tuloasta ryhmään; Loimun ja Toskan.
"Ja en muista nyt, että tiesitkö tämän jo, mutta Tuuli toi mukanaan oman ystävänsä Solan mukaan suunnitelmiin..Ja ei se mitään, vaikket pääsisikään takaisin. Rusko on jo kertonut minulle, että Verellä on vajaat 20 sutta, ja ettei Veri ole vielä saanut mitään aikaiseksi", Tuisku lopetti. Paljon oli saatu aikaan, ja vaikka eivät nämä kaksi sutta sitä tienneet, niin Rusko oli ehkä saanut yhden liittyjistä kääntymään puolelleen. Veren lauma ei siis ollut kasvanut vielä yhtään. Kaikenlisäksi Veri oli uhannut tappavansa sen liittyjän tulevat pennut, mikä vähensi lojaalisuutta ja lauman kokoa.
Mutta Ruskopa pelasti neidon hädästä, ja sai sen luottamuksen, sekä myöhemmin sen pennuista lisää susia ryhmään.

Varjokin istui alas, ja kuunteli tarkkaan Tuiskun kertoman. Sitä helpotti kuulla, että suunnitelmat olivat edenneet ilman Varjoakin, ettei hänen epäonnistumisensa Tuiskun löytämisessä ollut katkaissut mitään.
"Mitä teemme seuraavaksi?" Varjo kysyi Tuiskun lopetettua. "Voi, kunpa Katala tulisi joukkoihimme - en pidä ajatuksesta, että Kauhu johtaa ryhmäämme. En jostain syystä luota siihen suteen... Ethän kuitenkaan hänelle kerro?" Varjoa oli inhottanut Kauhun laumaanliittymisestä asti tämän mahtaileva käytös ja vihaisuus Katalaa kohtaan, jolla ei näyttänyt olevan mitään perää. Katala ja Kauhu olivat kuitenkin jotakin kai keskustelleet kahden kesken, sillä kaksikon välinen oli hävinnyt - maskuliinisen mahtaileva käytös sensijaan oli pysynyt. Varjo ei tiennyt, miksi ajatteli yhä näin - Veren tultua lauma oli hajonnut ja kaikki mennyt uusiksi, ja arvoasteikko ja muut suhteet oli järjestettävä uudelleen. Silti hän ei pitänyt kuulemastaan, että Kauhu johti ryhmää.

"En puhu mitään. Totta puhuen, en itsekään pidä hänestä, ja mielessäni on vellonut inhottava ajatus että Sammal ja Kauhu haluaat reviirin itse", mustaturkki sanoi.
"Mutta he saavat pitää mokoman maapläntin, jos Viima ja Katala eivät palaa. Kun tämä on ohi, minulle on aivan sama missä Kauhu ja Sammal ovat, välitän vain ystävistäni", Tuisku sanoi totuudenmukaisesti. Ei sillä ollut mitään henkilökohtaista suhdetta Kauhuun tai Sammaleeseen. Kauhusta se piti vielä vähemmän, tuo kun ei viitsinyt edes yrittää olla hyväksyvä ja käyttäytyi kuin Tuisku olisi syöpäläinen. Sammal sen sjaan edes yritti olla kohtelias.
Aiheesta Kauhu ja Tuisku olivat kyllä puhuneet, mutta ei Tuisku silti pitänyt siitä.
"Minun pitää tavata Rusko vielä kerran. Menen yksin, ettei tilanne ole riskialtis, ja sitten suuntaan Ei-kenenkään-maan keskustaan ja etsin Loimun ja Toskan. Sinä voisit tulle vaikka sinne, ei ole tarkkaa kohtaa. Löydämme toisemme hetkessä jos olemme samalla alueella", Tuisku sanoi.

((Öh-köh, onkelma. Sen Ruskon tapaamisen jälkeen Tuisku meni Ei-kenenkään-maan keskustaan, tästä on jo kaksi peliä, joten siksi Varjo ei pääse mukaan, mutta voin kysyä jos voisit tuoda jossain vaiheessa Varjon yhteen peliin. Siinä Tuisku on siellä Ei-kenenkään-maan keskustassa, ja siellä ovat Loimu ja Toskakin, sekä Sirppi Caramel.Foksilta))

"Ajatuksesi ei ole mahdoton. Tarkemmin ajateltuna on oikeastaan ilmiselvää, että Kauhu ja Sammal saisivat reviirin, jos sen onnistumme takaisin valtaamaan. Edes Katala ei taida olla nähnyt Viimaa? Hänen olinpaikastaan tällä hetkellä ei ole varmuutta ja ellei häntä saada kiinni, emme tietenkään voi sanoa lähtevämme valtaamaan reviiriä takaisin hänelle. Enkä usko, että hän vain ilmaantuisi jostain paikalle... Tietenkin jonkuin olisi pistettävä hänelle sana, mutta kukaan ei taida tietää, missä hän nyt on." Varjo kokosi mielessään asioita yhteen. Hän oli uskollinen Viimalle, jonka takia yritys lähteä vaarantamaan omaa henkeään tietämättä, hyötyisikö Viima siitä ollenkaan, arvelutti hieman. Ystäviensä Tuiskun ja Ruskon takia Varjo kyllä oli valmis vaarantamaan henkensä, ja he olivat kyllin hyvä syy pysytellä suunnitelmissa mukana. Mitään muuta menetettävää Varjolla ei enää ollutkaan kuin ystävänsä, ja siksi hän heidän puoletsaan taistelisikin. "Kun tämä kaikki on ohi, kävi mitä kävi, minä seuraan sinua, Tuisku. En jää Sammalen ja Kauhun riveihin, en voi olla heille alamainen. Enkä voisi seurata ketään muutakaan mainitsemaasi ryhmäläistä. Mitä ikinä päätät kaiken tämän jälkeen tehdä, haluan seurata sinua, jos vain sallit."
Tuiskun sanottua viimeiset sanansa Varjo nousi istumasta ravistaen turkkiaan. "Mene vain, minä menen sitten suoraan ei-kenenkään-maille. Kun havaitsen merkinkään paluustasi, etsin sinut taas."

((Joo, niin voisi tehdä. Anteeksi, tekstini voi olla vähän puolelta toiselle singahtelevaa, ei pysynyt ajatus oikein kasassa. :D))

Tuisku hämentyi Varjon uskollisuudesta, ja mietti hetken, oliko sen arvoinen.
Sitten sen mieleen juolahti mahtava idea, joka sai virneen uroksen kasvoille.
"Kiitos Varjo, olet hieno susi. Sinulla on sydän paikallaan. Tapaat sitten muitakin ryhmäläisiä", Tuisku sanoi ja nousi lähteäkseen.

((Tämä tynkä taisi olla tässä? xD))

Varjo hieman surustui Tuiskun reaktiosta. Hän oli odottanut voivansa pitää ystävänsä vielä pienen hetken luonaan, voivansa kuulla muutakin Tuiskun suusta kuin lyhyen vastauksen. No, lyhytkin vastaus tyydytti, ja vielä niinkin kauniit sanat kuin mitä Tuisku sanoi. Ja nyt oli jatkettava matkaakin. "Näkemiin siis", Varjo sanoi häntäänsä iloisesti heilauttaen ja suoden Tuiskulle vielä ystävällisen nuolaisun poskelle. Hän kääntyi ja lähti kävelemään hitaasti kuono kohti ei-kenenkään-maita kääntyen välillä katsomaan kiireettömänä Tuiskun perään.

(( Voipi olla. ^^ Perään pelaan vielä yksinpelin, menisi sekavaksi kirjoittaa vielä sellainenkin erikseen...))

Pitkästä aikaa Varjo huomioi vatsassaan riipivän näläntunteen ja päätti etsiä syötävää. Huolenkaje käväisi hänen mielessään, kun hän ajatteli tulevaa talvea ja laihtunutta ruumistaan - voimia nuoressa nartussa oli, mutta ilman rasvavarastoja ei kovin pitkään tulevan talven kourissa. Varjon mielessä kävi ajatus, kuinka helppoa olisi ollut nyt käpertyä veljensä kylkeen ja selviytyä kaikesta kaksin...
Varjo ravisti päätään. Pois sellaiset ajatukset. Veli ei tahtoisi hänen jäävän kiinni menneeseen. Varjolla oli nyt muita susia ympärillään ja turvanaan, se oli lauma. Laumassa oli myös muutama ystävä, ja se riitti toistaiseksi. Tuleva talvi veisi voimia suunnitelmien takia, jonkinlainen lauma oli ehdoton siitä selviytyäkseen. Ja muille laumalaisille oli näytettävä, että oli hyödyllinen ja vahva.

Varjo nosti kuononsa nuuhkien ilmaa. Hän aisti metsän kuin olisi ollut osa sitä, kuuli oravan kiireen puusta puuhun ja haistoi pieneläinten liikkeet kaikkialla. Hän lähti tarpomaan suuntaan, jossa aisti lähimpänä metsämyyrien liikettä.

Veljeni, tiedän, ettet tahtoisi varjosi vainoavan elämääni. En tahdo sitä itsekään... Tahtoisin lauman tai puolison, ja sinun muistosi surun muuttuvan iloksi ja lämmöksi. Vielä pystyn siihen, tiedän sen. Kaksi minulle tärkeintä sutta on ryöstetty elämästäni, ja nyt koen saavani voimaa näistä menetyksistä. Sinun puolestasi en voi taistella enää, mutta Viiman puolesta voin. Ja ystävieni puolesta. Tuiskun... Voi rakas veli, kuinka hän muistuttaakaan sinua. Kun huomasin sen, en voinut nähdä hänessä muuta kuin sinut. Nyt tunne on häviämässä, ja sen valtaamassa jokin uusi... Veljeni, mikä minun on...

Veljelle puhuminen auttoi Varjoa. Enää hän ei kyyristellyt täristen jonkin asian muistuttaessa veljestä, hän oli miltei oppinut elämään sen kanssa. Susia tuli ja meni elämässä (vaikkakaan aina kaikki eivät poistuneet kauniilla tavalla, kuten Varjo oli nähnyt), ja varttuva musta susi tiesi sen. Varjo ei itse sitä huomannut, mutta hän alkoi kasvaa aikuiseksi. Tulevana keväänä hänellä olisi ensimmäinen juoksu, jos eläisi sinne asti.

Näitä asioita kummemmin miettimättä Varjo asteli metsän syvyyksiin ruuantuoksun perässä.