Sateen jälkeen - loppunut

// Eli Calarma Haukan kanssa paikalle. (: //

Kostea ilma tuoksui joka puolella, sillä metsän pohja oli märkää, puut olivat märkiä, kaikki oli märkää. Vaan niin yleensä kävi sateen jälkeen. Ainoa vähänkään kuiva asia tuossa metsässä oli susi, joka oli onnekseen etsinyt suojapaikan ennen rankkasateen alkua. Mutta liikkuminen märkien, matalien kuusien ohi oli kyllä kastellut Kaatajan tuuheaa turkkia ihan kiitettävästi. Vaan kylmä ei suden ollut, sillä siitä paksu turkki piti huolen. Syksyn saapuessa turkki oli vain alkanut paksuuntumaan, jotta talveksi saataisiin kunnon talviturkki, joka pitäisi vihlovimmatkin pakkaset loitolla. Ei siis ihme, ettei Kaatajan ollut kylmä.
Uros oli kuljeksinut reviirillä jo jonkin aikaa, tutkinut ja etsinyt. Monikin asia oli selvinnyt Kaatajalle, koskien milloin mitäkin. Mutta tässä metsässä liikkui jäniksiä, ja paljon. Tasangolla taas kauriit ja peurat liikkuivat suurinakin laumoina, joen varressa oli leveämpi kohta, jossa vesi virtasi hitaasti. Se oli suurienkin laumojen yleinen juomapaikka.

Kaiken kaikkiaan Kaataja oli varsin tyytyväinen tutkimusretkiensä tuloksiin. Tälläkin hetkellä uros liikkui erään saaliseläinten polun lähistöllä, ja haistaen kosteassakin ilmassa jänisten tutun tuoksun. Vaan nyt ei ollut aika saalistaa, nyt uros etsisi alfansa, kertoakseen olevansa hyvissä voimissa ja valmiina talven koitoksiin. Ja tietenkin Kaataja haluaisi tietoa laumasta, kenties nimiä siitä, ketkä kuuluivat laumaan. Ja monia muita asioita. Uroksella oli paljon kerrottavaa ja kysyttävää.
Nyt pitäisi vain enää löytää Haukka. Kaataja kohotti kolmivärisen kuononsa ja ulvoi kutsunsa läpi kostean ilman. Ääni oli matala, voimakas mutta lempeä, ja se kuuluisi pitkälle. Alfa tietäisi varmasti samantien kuka kutsui alfaansa luokseen. Kaataja kun puhui samanlaisella äänellä - matalalla, voimakkaalla mutta silti lempeällä ja hyvää tahtovalla. Samat asiat tulivat ilmi ulvonnastakin.

Uros jolkotteli eteenpäin, kuono maassa, korvat valppaasti pystyssä. Sade oli huuhtonut suurimman osan hajujäljistä, joten Kaataja ei toivonutkaan löytävänsä alfansa jälkiä täältä. Sen sijaan susi kuunteli, josko kuulisi vastauksen kutsuunsa, ja välistä kohotti kuononsa korkeammalle, haistellakseen ilmaa, josko Haukka vaikka olisi lähistöllä.

Haukka, ei-niin-kuiva susi asteli pää selkälinjan tasalla ja häntä alhaalla reviirillään koettaen pitää kylmyyttä loitolla. Suoja, jonka uros oli löytänyt itselleen, oli romahtanut niille sijoilleen ja siksi alfan yllä oli hieman mutaakin. Pahemmin ei kuitenkaan ollut käynyt.

Jonkin matkaa kuljettuaan, havaitsee Haukka etäisen ulvonnan. Sen sävystä ei voinut erehtyä, mutta se kuului vain hetkellisesti. Haukka nosti korviaan ja kuunteli, muttei kuullut mitään. Pettyneenä alfa jatkoi matkaansa, mutta nyt valppaana ja korvat koholla. Uudestaan. Nyt Haukka havaitsi sen tarkemmin ja tajusi sen olen todellakin Kaataja.

Alfa kohotti oman kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi vastauksen selkeästi ja lähti sitten jolkottelemaan ulvonnan tulo suuntaan häntä ja pää hieman ylempänä kuin äsken.

Kaataja jatkoi matkaansa, haistellen ja kuunnellen. Pian vastaus kuuluikin, mistä uros oli iloinen. Hiukan suuntaansa muuttaen uros lähti jolkottelemaan kohti suuntaa, josta ulvonta oli kuulunut. Tummanharmaa susi lisäsi hiukan vauhtiaan, sillä halusi pian alfansa luokse. Lopulta Kaataja kykeni jo haistamaan Haukan, ja pian näkemäänkin. Uros hidasti vauhtiaan, kunnes lopulta vain käveli häntä matalalla puolelta toiselle heiluen alfaansa kohti.
"Alfani, pahoittelen poissaoloani", uros aloitti, katsellen sammaleen peittämää, märkää maata. Häntä painui alemmas, heiluen yhä kokeilevasti puolelta toiselle. Kaataja ei oikein tiennyt, miten Haukka reagoisi, joten oli parempi olla mahdollisimman katuvan ja häpeävän näköinen. Uros vilkuili välillä alfaansa, jotta tietäisi, olisiko Haukka tyytyväinen Kaatajan palaamiseen, vai alkaisiko kenties rähjätä siitä, miten uros oli jättänyt yhtä sun toista väliin. Kuten lauman tapaamisen.

Kaatajan huomio kiinnittyi pian märkään ja mutaiseen alfaan. Ilmeisesti Haukka ei ollut onnistunut suojautumaan rankkasateen kuurolta hyvin. No, ainakin alfa vaikutti muutoin hyvävointiselta, joten mitäs pienistä. Uros tuijotteli yhä maahan, etutassujensa viereen, korvat sivuille kääntyneinä. Muutoinkin susi oli kumaraan painunut, jalat joustivat, ja niin Kaataja näytti pienemmältä. Vaan suurta eroa sillä tuskin oli, suurikokoinen susi kun ei mitenkään erityisen pieneksi pystynyt muuntumaan, vaikka miten yrittäisi. Kaataja kumminkin teki selväksi, että oli pahoillaan poissaolostaan, ja alistui selvästi alfalleen, vaikkei Haukka olisi sitä laumalaiseltaan vaatinutkaan.

Haukka huomasi Kaatajan ja seisahti odottamaan tuota. Tuon tultua ja pahoitellessa poissa oloaan, minkä lisäksi toinen alistui voimakkaasti. Alfa ei ollut vihainen, ennemminkin vain huolissaan laumalaisensa kohtalosta. Uros nuolaisi huuliaan rauhoittaakseen tilannetta ja istahti vielä sen lisäksi märälle maalle.

"Ei se mitään. Mitä olet puuhaillut tämän ajan? Olin hieman huolissani, joten pyysin että Turre etsisi sinua. Näitkö häntä?" Haukka vastasi ja uteli samalla asioita mielenkiinnosta ja huoli syistä.

Koska Haukka ei vaikuttanut vihaiselta, Kaatajakin istahti maahan, ja käänteli korviaan mielenkiinnosta toisen puhuessa. Hetkeksi vakaa susi hämmentyi - Haukka oli ollut huolissaan Kaatajasta? Uros kumminkin peitti hämmennyksensä nopeasti. Harva oli koskaan välittänyt suuresta sudesta, ja vielä harvempi myöntänyt sen avoimesti urokselle. Kenties siis hämmennykselle oli syynsäkin... no jaa, olkoot. Myöskin Haukan seuraavat sanat tulivat yllätyksenä. Vai oli Haukka pyytänyt Turrea etsimään Kaatajan. Sitä uros ei ollut tiennytkään, sillä Turre ei ollut moista maininnut. No jaa, pikkuseikkahan tuo.
"Kyllä, tapasin Turren. Olen tutkinut saaliseläinten reittejä ja löysin jopa yleisen juomapaikan, joka kaiken lisäksi on aivan reviirimme tuntumassa. Muutoinkin täällä on sopivasti saalista, uskon että tulemme pärjäämään hyvin. Mikäli laumasta löytyy asiansa osaavia metsästäjiä avukseni. Yksin en sentään koko laumaa kykene ruokkimaan", Kaataja sanoi, lopun huvittuneena, enemmänkin tunnelman kevennykseksi. Niin, ja siinä sivussa uros ohjasi keskustelua siihen suuntaan, joka kiinnosti sutta eniten - lauma. Ja eritoten laumalaiset. Susi kun oli missannut kokoontumisen, eikä siis tiennyt, ketkä kuuluivat laumaan. Tai no, tiesihän susi sen, mitä Turre oli kertonut. Vaan olisihan sitä mukava saada tietoa myös Haukalta, sillä alfa varmasti tiesi enemmän kuin Turre.

Haukka nyökäytti rennosti päätään ja laski sitten hieman korviaan. Kaataja välitti hyviä tietoja ja uros nyökäytti. "Voitkin joku kaunis päivä opettaa minua, mutta ei tänään." Haukka sanoi ja naurahti sanojensa päätteeksi kevyesti.

"Tosiaan, en muistanutkaan asiaa ollenkaan. Saat itse päättää ryhmäsi, siihen en puutu, enkä tartu. Mutta laumaan kuuluu valtapohjaisesti uroksia ja suosittelisin sinua ottamaan Katalan, Viiman lauman entisen betan joukkoihisi. Hänelle saat näyttää vapaasti, että olet pomo, mutta en suvaitse tappelua reviirin sisäpuolella." Uros selosti sitten ja nuolaisi huuliaan kevyesti.

"Säde sai kolme hyväkuntoista pentua ja laumaan on lisäksi liittynyt muutama mukava narttukin ja he auttelevat varmasti pentujen hoidossa, jos ei mielellään, niin sitten käskynalaisina." Haukka jatkoi kepeästi ja lopun se lisäsi leikillään ja näyttikin, että se oli vain leikkiä.

Kaataja heilautti häntäänsä myöntymisen merkiksi. Susi mielellään opettaisi alfaansa, sillä mitä enemmän taitavia metsästäjiä, sitä enemmän ruokaa. Ja sitä helpompi talvi. Uros kuunteli alfaansa, painoi asiat mieleensä. Selvä, Katalaa voisi pyytää metsästysjoukkoihin. Ei tappelua reviirin rajojen sisällä. Selvä juttu. Säteellä kolme tervettä pentua ja laumassa muutamia pentuja hoitavia narttuja. Hyvältä kuulosti.
"Selvä juttu, alfa. Opetan sinua mielelläni, koska tahansa se sinulle sopii. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos haluat saalistusretkille mukaan lähteä, kokemalla oppii", uros sanoi lempeällä äänellään, vaikuttaen varsin tyytyväiseltä. Kaiken kaikkiaan, lauma kuulosti varsin hyvinvoivalta ja monipuoliselta. Suoraan sanottuna, Kaataja oli tyytyväinen, että oli liittynyt Haukan laumaan.

Urosta hävetti ja kadutti, että tuo oli jättänyt väliin lauman tapaamisen. Olisi ollut mukava nähdä laumalaiset ja tutustua heihin. No, pitäisi yrittää korjata tilanne seikkailemalla reviirillä ja toivomalla, että tapaisi muita laumalaisia. Pitäisi kerätä metsästysjoukkokin kasaan. Katalasta olisi ainakin hyvä aloittaa, entinen beta varmasti osaisi metsästää loistavasti. Ja Katalasta voisi muutoinkin olla apua, sillä betana tuo oli varmasti oppinut huomioimaan muiden susien parhaat ominaisuudet. Kaataja todellakin halusi tavata Katalan, josta oli kuullut niin paljon - ja niin risteäviä asioita. Toinen sanoi Katalan olevan kamala ja itsekäs, toinen taas ylisti Katalan taitavuutta betana. Kaataja ei todellakaan tiennyt, mihin uskoi. Siksi pitäisi tavata Katala, ja selvittää asia itse. Uudelleen ei uros halunnut tehdä samaa virhettä, minkä oli Haukan kohdalla tehnyt. Siitä tulikin mieleen, tiesikö Haukka, että jotkut sudet laaksossa saattoivat vastustaa häntä.
"Kuule Haukka... laaksossa on kuulemani mukaan vastustusta sinua kohtaan", uros aloitti varovasti, häpeillen. Susi vilkaisi aina välillä alfaansa, mutta painoi aina lopulta katseensa maahan, häntä koipien välissä. Niin, typerämpikin huomaisi, että Kaatajalla ei aivan puhtaat jauhot pussissaan ollut.

Haukka oli tyytyväinen Kaatajan ensimmäisiin sanoihin siitä, että tuo voisi opettaa urosta milloin vain tälle sopi. Haukka oli tiedettävästi huono saalistamaan ja oman mokansakin takia meinasi menettää betansa. Kokemattomuus kuulsi suoraan uroksen olemuksesta ja sitten hirvi oli hyökännyt esiin. Liian myöhään alfa oli tajunnut tilanteen, mutta saalista oli silloin kuitenkin tulut.

Seuraavassa tilanteessa Haukka huomasi Kaatajan muuttuneen alistuneeksi ja epävarmaksi. Mistä oli kyse? Haukka mietti itsekseen ja nuolaisi huuliaan rauhoittaakseen tilannetta hieman. Kaatajan sanat kuitenkin pysäyttivät hetkeksi hengityksen ja uros meinasi yskiä heti perään. Tuo kokosi kuitenkin itsensä nopeasti ja katsoi saalistusryhmän johtajaa. Tuo ei uhitellut tai näyttänyt suuttumuksen merkkejä, mutta pettymys kuvastui tuosta selkeästi.

Haukka tajusi, että Kaatajan täytyi olla mukana tässä vastusjoukossa. Tai oli ollut, ei tuo muuten sitä kertoisi alfalleen. "Kuvittelevatko silmäni, vai näenkö sinun olevan pahoillaan jostain?" uros kysyi pehmeään ääneen, kuin lohduttaisi pikkulasta.

Kaataja pysyi kyyristyneenä, häntä oli koipien välissä, vatsa melkein kosketti maata. Susi oli kyyristynyt niin alas kuin pystyi, painunut mahdollisimman lähelle maata, muuttunut mahdollisimman pieneksi.
"Et kuvittele, alfani. Minä... minä olin mukana siinä ryhmittymässä. Me vastustimme sinua ja laumaasi, me halusimme tuhota laumasi. Me... vastustimme laumasi perustamista, jottet veisi laumattomien maita", uros puhui, painuen vielä alemmas puhuessaan. Susi oli pettynyt itseensä, mutta eritoten pettynyt siihen, miten oli pettänyt alfansa luottamuksen.
"Minä olen pahoillani. Tein väärin, mutta... vaihdoin puolta jo aikoja sitten. Mutten kertonut sinulle, missä tein väärin. Olin väärässä, koko ajan. Uskoin liikaa muiden puheita. Miten helposti he vedättivätkään minua. Muutama lause, jotka uskoin, ja... Olen pahoillani. Petin sinut ja koko lauman. En ansaitse...", uros puhui hiljaa, häpeillen. Lopussa ääni petti kokonaan, eikä susi kyennyt lausumaan viimeistä sanaa. Niin, laumaa, se viimeinen sana olisi ollut, mutta Kaataja ei sitä kyennyt muodostamaan ääneen. Se oli liian vaikeaa, sillä Haukan lauma oli Kaatajalle rakas, se oli perhe. Se oli kaikkea, mitä Kaataja halusi. Ja uros uskoi menettäneensä sen kaiken iäksi. Susi kävi maahan makaamaan, kääntyen kyljen kautta selälleen. Uros paljasti kurkkunsa ja vatsansa alfalleen, osoittaen siten suurinta alistumista, mitä susi vain pystyi. Kaataja makasi hiljaa, silmät suljettuna, olemus lyötynä. Uros häpesi, häpesi kovin, ja ei tiennyt muuta tapaa reagoida, kuin alistua niin selvästi, kuin vain pysyi. Ja paljon selvempää alistumista ei enää voinut tehdä, kuin kääntyä selälleen. Susi olisi täysin suojaton. Mutta Kaataja ei pelännyt, mitä tapahtuisi. Sillä mitä Haukka tekisikin, Kaataja olisi varmasti ansainnut sen. Niin kovin tunsi Kaataja laumansa - ja eritoten luotetun alfansa - pettäneen.

Haukka kuunteli rauhallisesti ja toisen päästyä loppuun, tuo laski päänsä ja sulki silmänsä mietteliäänä. Ryhmittymä oli vaaraksi laumalle, mutta siitä oli hyvä tietää. Mutta asiassa oli yksi pikku mutta, nimittäin se, että ryhmittymän tavoitteet olivat mitättömiä. Haukka ei ollut ottanut reviiriään laumattomien alueelta, eikä siis noilla olisi mitään syytä käydä Haukan laumalaisten kimppuun. Ja ilmiselvästi Kaatajan oli tarkoitus raportoida lauman sisäisiä asioita ulkopuolelle. Alfa oli pettynyt, todella pahasti vieläpä. Mutta tuo leppyi parista syystä. Yksi: Kaataja oli tuolle uskollinen ja kaksi: kertoi itse asian kerättyään siihen tarpeeksi rohkeutta.

"Nouse, tuo ei ole arvollesi sopivaa. Olet tehnyt väärin ja sen tiedät itsekin, mutta teit myös oikein kertoessasi asian minulle. Jos et heti, niin myöhemmin ja se on tärkeintä. Lisäksi haluaisin tietää, onko laumassani muita sisäpiiriin soluttautuneita susia. Näin ymmärsin sinun tehtäväsi olleen. Tulla laumaan ja kertoa muille sen asioita ja suunnitelmia, olenko väärässä?" Haukka puhui lempeästi ja kehotti toista nousemaan. Siitä ei ollut mukavaa katsella Kaatajan matelemista, kun ei alfa sille vihainenkaan ollut.

Uros makasi selällään silmät kiinni, tassut rentoina roikkuen. Suden olemus oli lyöty, vaan ei siten kuin tappelusta pakenevan olemus. Ei sellaisen suden olemus, joka saisi vielä mahdollisuuden kostaa, tietäisi, että joku päivä olisi itse voittajana. Ehei. Kaataja oli lyöty, eikä koston mahdollisuutta ollut. Ei ollut ylpeyttä, ei murentakaan, enää jäljellä. Susi oli lyöty maahan, niin täydellisesti kuin vain mahdollista.

Haukan sanat saivat Kaatajan avaamaan silmänsä. Hitaasti, kuin uskomatta alfaansa, susi kääntyi kyljelleen, ja siitä vatsalleen. Yhä matalana, kyyristyneenä, Kaataja nousi seisomaan, tosin yhä häntä koipien välissä ja ryhti surkeana. Uros ei halunnut vastustaa alfansa tahtoa, joten nousi ylös eikä enää pyörinyt maassa. Vaan ei Kaataja uhkaavaltakaan halunnut vaikuttaa, joten oli yhä selvästi alistuneena.
"Minä... Minun tehtäväni oli heikentää laumaa sisältä, aiheuttaa selvää vastustusta reviirin valloitusta kohtaan. Mutta... lopetin sen kaiken ennen kuin edes aloitin. En halunnut... kyennyt toimimaan niin, kun näin miten halusit vain kaikille hyvää. Minä... minä en tiedä, mitä nykyään on tapahtunut. En tiedä, vaikka koko lauma olisi yhtä soluttautujien joukkoa. Minä en tiedä! Uros parkaisi lopun, sillä voi kuinka Kaataja halusikaan tietää. Jotta voisi edes hiukan auttaa alfaansa. Vaan totuus oli, ettei susi tiennyt mistään mitään - sillä liki saman tien kun oli laumaan liittynyt, oli Kaataja puoltaan vaihtanut. Eikä sen koomin ollut kuullut lainkaan suunnitelmasta tai sen etenemisestä. Uros olisi kovin halunnut tietää ja kertoa alfalleen, yrittää edes jotenkin hyvittää suunnattoman virheensä. Vaan Kaataja ei tiennyt, miten olisi voinut tilanteen muuttaa ja virheensä korjata.

"Minä... minä petin luottamuksesi. En ansaitse asemaani, en edes tätä laumaa. Mutta... itsekkäästi pyydän, ettet aja minua pois, sillä olen löytänyt paikkani. Tämä lauma on minun perheeni, ja teen mitä vain sen hyvinvoinnin eteen. Voisin jopa lähteä, jos se olisi laumalle parhaaksi, vaikka se satuttaisi minua kovin. Mutta alfani, olen tehnyt virheen, jota en voi enää korjata. Voin vain pyytää, että annat anteeksi ja kykenet vielä joskus antamaan minulle uuden mahdollisuuden ja ehkä jopa luottamaan minuun vielä joskus", Kaataja sanoi, puhuen katkonaisesti. Susi painui puheensa aikana vielä pienempään, sillä kovin tunsi Kaataja tuskansa. Susi rakasti tätä laumaa, perhettään. Ja oli alfansa pettänyt. Haukan, joka oli vain halunnut kaikkea hyvää Kaatajalle.

Haukka laskeutui Kaatajan tasalle, sillä ei halunnut näyttää ylevälle. Ennemminkin tuo halusi vanhan Kaatajan takaisin. Varsinkin, kun Kaataja joutui menemään hyvin matalaksi, jotta olisi alfaansa pienempi. Kaksikon kokoero oli huomattava, eikä alfan tarvinnut kuin koukistaa jalkojaa, kun tuo oli jo toisen korkeudella.

"Jos vaihdoit puolta jo liittyessäsi, et ole tehnyt väärää. Saat pysyä laumassani niin kauan kuin haluat, etkä menetä johtopaikkaasi metsästysryhmässä. Sinä petit luottamukseni, mutta palautit sen. Kerroit itse mitä olet tehnyt, tai oikeammin meinannut tehdä. Olet ollut rehellinen. Sitä minä sinussa arvostan." Haukka juttusi.

Kaataja pysyi matalaksi painautuneena, ja katseli kauas ohi alfastaan. Siltikin hukka tiedosti, kuinka Haukkakin painui matalammas. Sitä ei Kaataja kyennyt ymmärtämään, ja epäuskon pystyi aistimaan. Susi ei oikein tiennyt, mitä siltä odotettiin. Kaataja oli odottanut, että alfa olisi hyökännyt ja lopuksi ajanut suden pois reviiriltään. Sen sijaan Haukka laskeutui itse laumalaisensa tasolle. Kaataja ei todellakaan tiennyt, miten reagoida - niinpä se pysyi kyyryssä, hännänpää tosin heilahti heikosti puolelta toiselle. Kuin kysyen, epäillen, miettien.
Uros kuunteli Haukan sanat, ja hämmennys suuren suden mielessä vain kasvoi. Pettänyt luottamuksen, mutta saanut sen takaisin? Mitä ihmettä Haukka tarkoitti? Kaatajahan oli toiminut alfaansa vastaan, ja silti... alfa oli valmis luottamaan suteen. Yhäkin. Kaiken jälkeen. Ja kuulemma Haukka vielä arvostikin Kaatajaa, suden rehellisyyden takia. Susihukka todellakin meni sekaisin, eikä ollenkaan tiennyt, mitä tehdä tai miten reagoida. Niinpä häntä heilui yhä hiukkasen verran puolelta toiselle, ja susi uskaltautui jopa kohottamaan katseensa alfaansa kohti.
"Minä... minä kiitän sinua, alfani. Olet ollut hyvä minulle", susi sanoi matalalla äänellään, häntä heiluen. Katseesta kuvastui kiitollisuus ja helpotus, kun susi oli vihdoin saanut tekemänsä virheen, no ei nyt korjatuksi, mutta edes paikatuksi. Kaatajan olemuksesta kuvastui helpotus ja riemu, sekä se luottamus, jota uros tunsi alfaansa kohtaan. Ja mukaan sekoittui vielä arvostus ja kunnioitus, sillä kovin Kaataja alfaansa -ainakin tämän tilanteen jälkeen- arvosti ja kunnioitti. Kenties mukaan sekoittui vielä tietynlainen 'sano niin toimin' asenne, sillä Kaataja oli valmis tekemään liki mitä tahansa, mitä Haukka tuolta pyytäisi.

Suden olemus oli kuin suuren muodonmuutoksen kokenut. Äkkiä katseeseen palasi taas elämänilo ja voima, vakaus ja varmuus, epävarmuus haihtui. Uros koki, ettei kyennyt auttamaan laumaansa, jos vain makoilisi täällä ja murehtisi. Ehei. Enemmän Kaatajasta olisi hyötyä, jos suuri susi olisi jälleen oma vakaa ja varma itsensä. Niin harmaa susihukka voisi korjata virhettään mahdollisimman paljon, voisi tehdä kaikkensa lauman eteen. Ja alfansa Haukan eteen, joka oli vain halunnut parasta laumalaiselleen ja pettynyt karvaasti. Vaan mikäli alfan puheita oli uskominen, tuo luotti jälleen Kaatajaan. Ja tällä kertaa Kaataja aikoi olla luottamuksen arvoinen. Uros tekisi kaikkensa lauman, perheen, Haukan eteen. Tekisi kaikkensa, jotta elämä tässä laumassa olisi sitä, mitä laumaelämän kuului olla.

Haukka luotti, sillä se koki Kaatajan sen arvoiseksi. Jos toinen ei olisi kertonut itse, olisi asia aivan toinen. Siksi asia on aivan eri Turren kohdalla, josta selviää hyvin jännittäviä asioita myöhemmin Katalan kanssa. Tätä alfa ei vielä tiennyt, eikä sen mielenrauha järkkynyt vielä mitenkään. Kaatajan olemus alkoi palautua normaaliksi, siihen, jota alfa oli kaivannut ja Haukka kohottautui välittömästi ylös, kuin kiitokseksi. Häntä heilui puolelta toiselle ja silmissä paistoi riemu toisen olemusta kohtaan.

"Sopisiko saalistus retki? Säteen pennut ovat varmasti nälissään ja varmasti niiden emokin." Haukka ehdotti vilpillisen innostuneena ja nosti kuonoaan. Alfa haisteli ilmaa, mutta empi. Karhunkaatajan tulisi opettaa alfalleen metsästyksen saloja, joten pienestä olisi hyvä aloittaa? Mitään suurta ei vaadittaisi, mutta kuitenkin jotain, mistä riittäisi kaksikolle, että Säteelle.

Kaataja epäili, ettei Haukan kiinnostus saalistusretkeen ollut täysin vilpitöntä, mutta siitä huolimatta suuri susi otti tarjouksen vastaan.
”Mikä ettei, viedään vain Säteelle ja pennuilla ruokaa”, uros lausahti, kohottaen kuononsa ilmaan. Muutaman kerran susi veti syvään henkeä kirsunsa läpi, haistellen. Vaan koska tuuli ei kantanut hetkessä tuoksua Kaatajalle, uros laski päänsä, hakien vainua maasta.
”Tuuli kantaa hajut pitkälle, siksi kannattaa aloittaa haistelemalla ilmaa. Maasta kun löytyy vain juuri tältä kohtaa edenneen eläimen jäljet, ja nekin voivat olla vanhat. Luulisin, että haemme jotakin helpohkoa ja pienikokoista saalista, olenko oikeassa?” Kaataja lausui, puhuen omalla lempeällä tavallaan. Eiköhän alfa tiennyt jo asiat, joista uros puhui, mutta parempi selittää kuin huomata, ettei Haukka ollutkaan ymmärtänyt. Tuskinpa Haukka suuttuisi, vaikka Kaataja puhuisikin tällaisista, liki itsestään selvyyksistä. Parempi aloittaa perusteista kuin loikata kerralla liian korkealle ja huomata, ettei homma toiminut vaan kaatui kasaan. Jolloin oli kumminkin aloitettava perusteista.
Uros jolkotteli muutaman askeleen edes takaisin, ulkopuolisen silmin kenties käsittämätöntä, päämäärätöntä reittiä, mutta asia ei ollut niin. Kaataja juoksi laajassa kaaressa, aloittaen keskeltä ja suurentaen aina kaarrettaan, kunnes juoksi jo laajalla kaarella. Tietyissä kohdissa susi kiepahti ympäri, vaihtoi suuntaa, ja jatkoi kulkuaan.
”Helpoin tapa hakea vainu maasta on kiertää kaaressa, aloittaen siitä kohdasta, mikä on todennäköisin paikka kulkea. Esimerkiksi aloitin täältä, koska lumihanki on painunut kasaan, kuin jokin eläin olisi kulkenut siitä”, Kaataja selitti kaarteluaan. Uros oli löytänyt melko tuoreen vainun, mutta kyseessä oli terveeltä haiseva, varmaankin melko suurikokoinen peura, joten Kaataja ei siitä välittänyt. Nyt etsittiin loukkaantunutta tai heikkoa saalista, joka olisi helppo kaataa kahden voimin.
”Jos alkaa vain juoksemaan päämäärättömästi halki metsän, sotkee kaikki jäljet eikä löydä selkeää vainua niin helposti. Tärkeintä on olla järjestelmällinen ja tarkkaavainen, jottei sotke sitä, mitä saaliseläimet ovat jättäneet merkiksi”, uros jatkoi, katsoen syvemmälle metsään. Susi antoi aikaa alfalleen, jos toisella olisi kysyttävää, ja mikäli ei olisi, voisi Haukka itse koettaa hakea vainua. Kokeilemalla oppii.

Haukan kanssa oli ehkä parempi aloittaa juuri alkeista, eikä uroksella ollut mitään sitä vastaan, että Kaataja oletti Haukan osaamattomaksi. Alfa oli lähes koko ikänsä saanut ruuan suoraan nenänsä eteen, mitä nyt johtajan hyvä sydäminen poika oli. Haukka katseli hämmentyneenä Kaatajan pyörimistä ympäriinsä. Mitäköhän tuokin mahtoi olla? Pian selitys löytyikin, mutta alfa päätti antaa Kaatajan hoitaa etsimisen. Kun toinen olisi saanut vainun, voisi Haukka ehkä koettaa.

"Tuon virheen tein silloin, kun matkasin tänne." Alfa totesi sitten hieman huvittuneena Kaatajan viimeiselle lauseelle. "Onko sinusta jotenkin outoa, ettei lauman johtaja osaa saalistaa itse?" Haukan suusta lipsahti, vaikkei se niinkään ollut tarkoitus. Asia vain hiersi mieltä salakavalasti ja lopulta pujahti sieltä ulos.

Kaataja siirtyi sivummalle, tarkkaillen ympäristöään. Tuossa oli sateesta kostea, mutainen alue - täynnänsä jälkiä. Kaataja asteli lähemmäs, kuono maassa, hakien heikkoa vainua. Ongelma oli sateessa, sade oli pyyhkinyt sekä uudet että vanhat hajut pois. No jaa, kyllä näin tuoreet, jäljistä päätellen sateen jälkeen syntyneet hajut pitäisi haistaa. Susi löysikin vainun, jatkaen jälleen laajemmalla ja laajemmalla kaarroksella. Pian Kaataja löysi sen kohdan, josta eläimet olivat kulkeneet.
"Tästä on kulkenut kauriita. Kun tarkkaan haistelee, löytää sieltä kaksi meitä kiinnostavaa hajua - yksi on nuoren kauriin, toinen taas vanhan. Vanhalla on nivelissä vikaa, sen haistaa jäljistä. Sairas eläin haisee aina erilaiselle", Kaataja selitti, antaen tilaa, jotta Haukkakin voisi haistella hajujälkeä ja lähteä seuraamaan sitä. Uros oli kyllä kuullut alfansa kysymyksen, mutta mietti siihen vielä hetkisen vastausta.
"Ei se ole outoa. Synnyinlaumassani alfa osasi metsästää, mutta heikosti. En muista yhtäkään metsästysretkeä, jolla alfan johtama ryhmä olisi menestynyt. Siksi alfa valitsikin aina kyvykkäimmän suden johtamaan metsästystä, oppien tietenkin samalla itse metsästämään. Kun aika koitti, minä sain kunniakkaaksi tehtäväkseni opettaa alfalleni metsästyksen pienimmätkin salat", Kaataja sanoi, puhuen omalla lempeällä äänellään. Mikäs siinä, kaikkea ei voinut osata. Joku osasi metsästää, toinen ei. Yksi osasi kaivaa nopeasti pesäkoloja, toinen taas ei saanut minkäänlaista koloa aikaan. Jokainen osasi jotain, jokaisella oli oma vahva puolensa. Kaatajalla se oli metsästys. Haukalla johtamisen taito, hyväntahtoisuus, ystävällisyys, melkein mikä vain.

Haukka hämmentyi hieman toisen sanoista, mutta oli kiitollinen. Kaatajasta olisi hyväksi betaksi, alfa tuumasi nopeasti mielessään, mutta kiiruhti pian haistelemaan jälkiä. Kaatajan ajatuksia Haukka ei kyennyt lukemaan, mutta jos voisi, olisi alfa varmasti ymmällään, kiitollinen ja ennen kaikkea hieman nolona.

Jäljet olivat todellakin hyvin erilaiset. Vasan jälki oli lähes hajuton, eikä ihme. Karvaan tuskin oli tarttunut mitään ylimääräistä pienen iän takia. Lisäksi vanhus taas haisi, jos totta puhutaan, hyvin pahalle, mutta se ei makua haittaisi. Muut jäljet eivät kunnolla eronneet toisistaan pieniä ominaishajuja lukuun ottamatta.

"Lähdemmekö me nyt seuraamaan jälkiä suoraan, vai menemmekö jotenkin väijymään?" Alfa uteli hieman vaivaantuneella äänellä laumalaiseltaan ja laski päätään nuuhkiakseen jälkiä vielä muutaman kerran. Mitenköhän tuoreita ne olivat?

Oi voi, jos Kaataja olisi tiennyt, miten alfa ajatteli suuresta sudesta. Uros olisi varmaankin katsonut alfaansa pitkään, ja lähtenyt sitten siitä paikasta käpälämäkeen. Kaataja betaksi? Hullua. Uroksesta ei olisi siihen, ei ikinä.
Mutta koska Kaataja ei ollut ajatusten lukija, ei tuo tiennyt, mitä Haukka ajatteli. Kun alfa kyseli, miten nyt toimittaisiin, Kaataja mietti hetken.
"Jos jäljet ovat selvästi erottuvat, niin kuin nämä tässä, kannattaa aina lähteä jäljestämään. Tietenkin se riippuu aina metsästäjien taidoista ja lukumäärästä - ja yhteishengestä. Jos joukko pystyy toimimaan kuin olisivat ajatuksissaan yhteydessä toisiinsa, mikään ei ole mahdotonta. Jos joukon sisällä taas on ristiriitoja, kaikki on aina mutkikkaampaa. Jos meitä nytkin olisi enemmän, vaikkapa kuusi tai seitsemän, voitaisiin lähteä seuraamaan jälkiä siten, että kolme neljä sutta kiertäisivät kauriiden edelle, ja pakottaisivat ne kääntymään takaisin. Takaa-ajajat valitsisivat uhrin, ohjaisivat sen suoraan kohti loppuja susia, jotka odottaisivat piilossa. Kun kauris olisi ajettu sievästi kahden susiporukan väliin, loppu olisi helppoa. Takaa-ajajat paimentaisivat eläintä ja loput iskisivät kiinni", Kaataja selitti, kertoen yhden mahdollisen taktiikan. Vaihtoehtojahan oli monia, joka tilanteessa oli omat parhaat tapansa. Yleisin taktiikka varsinkin suurella joukolla metsästyksessä oli kumminkin takaa-ajo ja yllätyshyökkäys.
"Mutta kaksistaan emme voi tehdä sitä niin. Siksi seuraamme hajujälkeä, kunnes se on riittävän voimakas. Tarpeeksi lähelle päästyämme säikäytämme kauriit liikkeelle - vanha ja heikko nivelinen eläin jää jälkeen. Silloin on meidän tilaisuutemme. Kauriit ovat nopeita, paljon nopeampia kuin sudet. Niitä ei kannata yrittää väsyttää. Sen sijaan niiden nopeutta on hyödynnettävä - käännetään se heikointa yksilöä vastaan. Siinä hetkessä, kun muut lähtevät liikkeelle, heikoin jää jälkeen, yksin ja suojattomaksi. Silloin meillä on mahdollisuus iskeä, ilman että pelkäämme jäävämme muun lauman jalkoihin", Kaataja selitti vielä. Tätä taktiikkaa uros mieluiten käytti. Olihan kätevää, kun hyökkäsi piilosta, muristen mahdollisimman kovaan ääneen. Kauriit reagoivat hetkessä, hajaantuivat kuka minnekin - ja keskelle mylläkkää jäi heikko, hidas ja väsynyt eläin, joka oikein odotti kaatamistaan.

Uros laski kuononsa maahan, lähtien seuraamaan hajujälkeä. Välillä susi kohotti kuonoaan ilmaan, hakien tuulen tuomaa tuoksua. Heikohkona tuuli kantoikin kauriiden tuoksua, mutta Kaataja luotti mielummin maassa oleviin jälkiin kuin tuuleen - siispä uros jolkotteli suurimmaksi osaksi kuono maassa. Susi vilkaisi välillä, seurasiko alfa mukana, ja olisiko tuolla kenties jotain kysyttävää.

Haukka kuunteli ohjeita mietteliäänä ja ne tarkasti mieleensä painaen. Alfa läksi seuraamaan Kaatajaa hyvin mielellään, mutta kulki mahdollisimman ääneti ja matalana häntä maatakohti taivutettuna. Ei se alistunut, näytti vain, että Kaataja oli nyt pomo.

¤Anteeksi tämä lyhykäisyys, en oikein ole mukana pelissä enää... Kyllä se ensikerralla, kun mietin hieman. Nyt ajattelin vain, ettei peli jummaisi xD¤

Kaataja seurasi vainua maassa, tutkien ja analysoiden. Jäljistä, jotka pehmeään maahan olivat painuneet, näki, että kauriit olivat juosseet - ja lujaa. Jäljet olivat painuneet syvälle, kuin jalat olisivat iskeneet maahan kovalla voimalla. Lisäksi jälkien välit olivat pitkiä ja jäljet olivat epäselviä. Kauriit olivat kulkeneet kovalla vauhdilla, mutta jo hetken jolkoteltuaan, Kaataja huomasi, miten jäljet muuttuivat. Hitaasti kauriiden vauhti oli hidastunut, ja lopulta eläimet jälleen kulkivat kävellen.
Susi kuuli kauriiden äänet, ja haistoi ilmassa saaliinsa hajun. Kaataja pysähtyi, kääntyen hitaasti Haukan puoleen.
"Alfani, kauriit ovat aivan edessämme. Hiivitään mahdollisimman lähelle, ja merkistäni iskemme kovaan ääneen. Muriskaa niin lujaa, kuin pystytte, sillä meteli saa nämä eläimet säikähtämään. Ne ryntäävät pakoon laumana, ja vanha ja heikko jää jälkeen. Silloin voimme iskeä pelkäämättä, että muut paniikkiset eläimet polkevat meidät jalkoihinsa. Iske jalkoihin. Kyljet ovat sivuseikka. Ensin jalat, yritä osua takajalan ohueen luuhun, sen saa helposti katkaistua. Älä revi tai riuhdo, pureudu kiinni ja pysähdy. Kauris käyttää omaa voimaansa jalkansa katkaisuun - kun eläin riuhtaisee, oma massasi vastustaa kauriin jalan voimaa, ja eläin katkaisee itse jalkansa leukojesi välissä. Säästät omia voimiasi. Jos kauris potkii tai muutoin vaikuttaa uhkaavalta, pidä ennen kaikkea huolta turvallisuudestasi. Älä ota riskejä, koska loukkaantunut susi on jo puoliksi kuollut. Iske kurkkuun heti, kun se on turvallista, ja ota hyvä ote. Niskaan ei kannata yrittää, nämä eläimet ovat ketteriä. Kurkusta kiinni, siihen kun pureutuu, kauris tukehtuu hetkessä. Tärkeintä on, että seuraat samalla sitä, mitä minä teen. Jos minä yritän saada eläimen kompastumaan, sinun on valmistauduttava väistämään. Se vaatii keskittymistä, joudut keskittymään sekä saaliiseen, minun tekemisiini että omaan tekoosi. Onko kysyttävää?", Kaataja selitti matalalla, hyvin hiljaisella äänellä. Susi katseli alfaansa luottavaisena. Haukka pystyisi tähän helposti, susi onnistuisi varmasti. Kaataja luotti alfaansa. Saalistus oli susilla verissä, eihän Kaataja varsinaisesti kertonut Haukalle mitään uutta. Vain veresti vanhoja taitoja, palautti vaiston kertomia asioita mieleen. Uros ei olisi valinnut saaliiksi kaurista, jos ei luottaisi Haukan taitoihin. Alfa oli nopea oppimaan, Haukka oli älykäs. Uros osaisi varmasti toimia oikein, vaikkei Kaataja neuvoisikaan. Mutta parempi vara kuin vahinko, susi ei halunnut, että alfa loukkaantuisi. Se tästä vielä puuttuisikin.

Haukka ei uskaltanut sanoa mitään. Se oletti pelästyttävänsä saaliin tiehensä ja tyytyi vain lyhyeen nyökkäykseen. Kaatajan merkistä Haukka alkoi pitää oikein kunnolla ääntä jymisten ulos suojasta tömisyttäen jalkojaan maahan mahdollisimman kovaa. Alfa ehti huomata muutaman kohonneen pään ja sitten niitä ei enää ollut. Kaamea jyminä kumpusi Haukan korviin ja sen teki mieli kääntyä ja paeta paikalta. Heikko yksilö toden totta jäi muista jälkeen, hyvä ettei pystyssä pysynyt. Sen toinen takajalka riippui puoliksi veltonna, puoliksi toimivana. Ylä osa, joka toimi sätki vimmatusti, mutta toimimaton alaosa heilui kuin vieteri joka puolelle. Lisäksi sen niskassa ja selässä oli syviä naarmuja, haava jälkiä.

Haukka katsoisi ensin Kaatajan esimerkkiä ja mahdollisia ohjeita ennen kuin iskisi olennon jalkoihin. Paljoa ei vaadittaisi kaataa tämä yksilö, joka ei ollut vielä tottunut kolmijalkaisuuteensa. Haukka vahti puolella silmällä Kaatajan tekemisiä keskittyen suurimmaksi osaksi kuitenkin omaan osaansa, jottei tekisi virheitä. Omat saalistajan vaistot alkoivat viimeistään veren valuessa suuhun ja eläimen yhä sätkiessä heräillä. Alfa puristi lujemmin hampaillaan saaliin jalan luunympärille. Se potkaisi kerran kaksi ja sitten se rämähti nurin. Sillä ei ollut kumpaakaan takajalkaa enää käytössään. Kaataja saisi tehdä lopun, sillä Haukka oli nyt liian sokea tehdäkseen mitään. Sen hampaat olivat edelleenkin kiinni toimimattomassa jalassa eikä etusorkillaan eteenpäin pyrkivä kauris kyennyt enää mihinkään. Se viskoi päätään ja koetti eteenpäin onnistumatta.

// Anteeksi kovasti kestosta! //

Kaataja lähti liikkeelle, ja hyökkäsi eläimiä kohti muristen. Haukka toimi omalla tahollaan samoin, kuten uros tyytyväisenä laittoi merkille. Muut eläimet kohottivat päänsä ja ampaisivat vauhtiin. Kaataja oli tyytyväinen, että kauriit olivat lähteneet yhteen suuntaan. Kerran susi oli tehnyt sen virheen, että oli hiipinyt liian lähelle, liian hiljaa. Kauriit olivat sännänneet joka suuntaan, melkein polkien suuren suden jalkoihinsa. Nyt eläimet kumminkin pakenivat poispäin, ja kolmijalkainen eläin jäi jälkeen. Tarkemmin sanottuna, kauris ei edes ehtinyt ottaa kahta askelta, kun susi jo iski.
"Terve takajalka!" Kaataja huikkasi alfalleen, mutta Haukka näytti tietävän, mitä teki. Alfa tarttui takajalkaan, joten Kaataja piti huolen, ettei saalis ehtinyt keskittyä liikaa jalan parissa hääräävään alfaan. Uros napsi hampaillaan kauriin kylkiä ja etuosaa, härnäten ja pakottaen saaliin keskittymään kahteen hyökkääjään yhtä aikaa.Takapään lyyhistyessä, suuri susi loikkasi päin kauriin etuosaa, kaataen eläimen täysin maahan. Kaataja oli täysin harkitusti kaatanut eläimen kauemmalle kyljelle, jottei Haukka vahingossakaan jäisi alle. Vaistot ohjasivat suden tekemisiä, Kaataja tiesi mitä teki, aivan luonnostaan. Tietenkin harjoitus oli parantanut vaistoja entisestään, susi oli hyvä metsästämään. Ei aikaakaan, kun Haukasta voisi jo sanoa samaa.
Uros iski kurkkuun, purren voimalla hampaitaan yhteen. Kaataja ei repinyt tai riuhtonut, nyt ei ollut kiire saada henkeä pois eläimestä. Tämä kauris ei enää pääsisi karkuun. Kauris näytti tietävän sen itsekin, sillä lopetti sätkimisen, vetäen rahisten viimeisiä henkäyksiään. Suden leuat purivat voimalla yhteen, tukkien henkitorven liki kokonaan. Haavasta vuotava veri auttoi asiaa, ja pian kauris vetäisi viimeisen, hiljaisen henkäyksensä, ennen kuin kyljet lakkasivat kohoilemasta. Kaataja irrotti otteensa, perääntyen muutaman askeleen.
"Hyvin toimittu, alfani. Kyllä sinusta vielä loistava metsästäjä tulee", uros totesi häntäänsä heilutellen. Susi odotteli sivummalla, antaen alfalleen tilaisuuden syödä ensin. Loppujen lopuksihan Kaataja oli vain metsästysjoukon johtaja, ei sen kummempaa, vaikka olikin ohjannut ja liki komentanut alfaansa metsästyksen aikana. Mutta susi tiesi olevansa alempi, eikä kuuna päivänä uhmaisi alfansa asemaa. Kaataja ei kenties vaikuttanut nöyrältä sudelta, mutta tosiasiassa sellainen uros oli, ainakin niitä kohtaan, keitä kunnioitti. Ja Haukka oli ehdottomasti yksi kunnioitetuimmista.

Haukka ei aikonut syödä kaadetusta eliöstä, mieluummin se veisi sen pesille Säteelle ja tämän pennuille, jotka kaipasivat paljon enemmän voimia kuin kaksikko. Samoin lauman heikot yksilöt ja muut semmoiset. Haukka käänsi ihan huomaamatta siirtyneen katseen takaisin ruhoon. "Se oli mainiota ja... Etten sanoisi todella hauskaa." Alfa naurahti sanojensa päätteeksi ja siirsi nyt katseensa Kaatajaan. "Minun ei ole nälkä, mutta voisimme viedä saaliin pesille, jos sinun ei tarvitse syödä?" Haukka uteli sitten.

Kaataja katseli alfaansa, joka sanoi metsästyksen olleen liki hauskaa. Uros heilutti häntäänsä iloisempana. Samaa mieltä Kaatajakin oli, metsästys oli hauskaa. Vaan leikiksi sitä ei sopinut lyödä, kyse oli sentään elämästä ja kuolemasta. Mutta eipä se hauskuutta vähentänyt. Tietynlainen vaaranaistimus taisi tehdä kaikesta vain entistä hauskempaa.
Haukan ehdottaessa, että saalis vietäisiin pesälle, uros vilkaisi ensin alfaansa ja sitten kaadettua kaurista.
"Emme saa vietyä kauriista puoliakaan pesälle. Soisin mielummin, että kutsuisit kaikki liikkumaan kykenevät laumalaiset syömään tänne. Toki otamme mukaan niin suuren määrän lihaa kuin pystymme vaivatta pesälle kuljettamaan, jotta nekin, jotka eivät liikkeelle pääse, saavat ruokaa. Mutta koko ruhoa emme voi liiikuttaa", Kaataja vastasi varovaisen ehdottelevalla äänellä. Kauris oli kumminkin kauris, sitä ei jaksaisi yksikään susi rahjata pesälle, ei edes Kaatajan kokoinen. Uros pystyisi hyvällä tuurilla viemään toisen takareiden pesälle asti, mutta sekin vaatisi jo jonkinmoista ponnistusta. Matkaa täältä pesälle kumminkin oli jonkin verran, eikä taivalta olisi kiva taittaa suurta lihanpalaa mukanaan kiskoen.

// Sovitaanko, että peli päättyi tähän? Kaksikko rahjasi lihaa niin paljon pesälle kuin jaksoivat ja kutsuivat muut syömään ruhon luokse. (: Vai? //