Totuuksia

Nuusku seisoi hitusen epävarmana aloillaan. Se tuijotteli kaurista, jonka ne olivat hetki sitten Kaikun kanssa kaataneet. Viima vai Varpu? No Viima tietenkin! Mutta...mikä se tämä Rusko oikein oli? Kun se kerran kuului Varpun laumaan, ja sanoi silti kannattavansa Viimaa? Josko tämä olikin joku jekku? Vaan...kuuluihan Nuusku itsekin Varpun laumaan, eikä voinut pitää alfastaan rahtustakaan. Sitten Nuusku katsoi Kaikuun. Sen jälkeen se käänsi ruskeanharmaat silmänsä tähän Ruskoon, joka oli sille vieras, mutta joka kuitenkin tiesi keitä veljekset olivat...Sammalen ja Katalan karvatolloja.
" Minä sanon että Viima" Nuusku sitten sanoi hitusen uhmakkaasti.
" Mutta..miksi sinä kysyt tälläistä? Mitä me saamme kuulla...?" Nuorukainen sitten tiedusteli Ruskolta, vilkaisten jälleen Kaikua.
Nuusku astui muutaman askelen eteenpäin, kohti Ruskoa, sillä lumisade oli yltynyt niin, ettei Ruskoa tahtonut enää kunnolla erottaa sieltä missä se seisoi.

"Hyvä hyvä.." Rusko sanoi ja näytti vähän iloisemmalta. "Asia on nyt niin, että minä en tosiaankaan kunnioita Verta alfanani. Olen myyrä laumassa. Teidän äitinne, Kauhu ja minun veljeni Tuisku perustivat pienen lauman, joka syöksee Veren vallasta" Rusko sanoi hykerrellen ajatuksesta. "Ja ajattelimme, että tekään ette ole erityisen ihastuneita Vereen. Siksi minä teille aloin jutella. Ryhmässä on muutama alkuperäisen Viiman lauman jäsen, jotka kannatavat yhä Viimaa. Tuuli, Varjo, äitinne, Kauhu, minä ja Tuisku. Ja sitten on pari jotka vain haluavat auttaa, Loimu, Toska, Sola ja Kuunsirppi.."
Siinä oli toisille hetkeksi nieltävää. Ruko arveli, että nämä nuorsudet halusivat mukan: Se muisti oikein hyvin oman uhmakkuutensa, josta oli yhä rippeitä jäljellä. Ei Rusko ollut mikään vanha susi, se oli melkeimpä samaa ikäluokkaa näiden kahden kanssa.

((Lyhyt :3))

Kaiku siristeli silmiään lumisateessa, kuunnellen tarkasti jokaisen sanan mitä Rusko sanoi. Uros otti pari askelta Nuuskun tavoin eteenpäin, kuullakseen ja nähdäkseen vieläkin paremmin. Takana makaava kauris oli jäänyt jo unholaan. Edes veren tuoksu ei houkutellut Kaikua kääntymään ja pistelemään vielä muutamaa lihanpalaa poskeensa. Joku Ruskon sanoissa oli kiinnittänyt sen koko huomion tähän aiheeseen. Teidän äitinne

"Olen mukana", Kaiku vastasi lähes heti kun Rusko oli päässyt lauseensa loppuun. Se ajatteli nyt äitiään, mutta myös Viimaa. Veren syrjäyttäminen kuulosti jännittävältä. Rusko oli luetellut muitakin susia, jotka tahtoivat auttaa tai olivat jo osa tätä pientä laumaa. Kaiku vaan ei ollut tunnistanut niistä kuin äitinsä ja Tuiskun, josta aiemmin oli ollutkin puhetta. Nuorukainen teki nopeasti niin sanottuja mielikuvaharjoituksia, jossa se suojelisi perhettään käymällä Veren kimppuun.. Vau. Kaikuhan teki itsestään jo nyt sankaria. Häntä heilahti suden huomaamatta muutaman kerran, kun nuorukaiden alkoi innostua ajatuksesta. Mutta eihän se osannut edes taistella. Ja nyt olisikin korkea aika opetella. Kaiku ravisteli kermanvaaleaa turkkiaan pudistaakseen vasta sataneen lumen painon pois. Se katsoi veljeään arvioivasti, mutta veljelliseen tapaansa. Osasikohan Nuusku taistella? Aika näppärästi tuo ainakin oli käynyt kauriiseen kiinni. Veljekset olivat olleet erossa toisistaan kovin kauan, sitten löytäneet toisensa ja nyt lähtemässä rinnakkain 'sotaan'. Kaiku käänsi katseensa takasin Ruskoon. "Sillä ehdolla, että opetat minut tai meidät taistelemaan. Vai onko teillä jo jokin suunnitelma tämän Veren varalle?"

Nuusku kuunteli erittäin kiinnostuneena Ruskon puheita.
" Siis sanoitko sinä, että meidän äitimme?" Se kysyi ällistyneenä heti, kun Rusko oli emosta puhunut. Muutenkin tämä ryhmä, joka koettaisi laittaa Varpulle kampoihin, kuulosti Nuuskusta oikein mielenkiintoiselta. Tottakai se haluaisi olla mukana tälläisessä, ja erityisesti, jos samassa ryhmässä olisi niiden äiti! Ja jutussa oli mukana oikein mehevät seikkailulliset elementit, jotka eivät voineet olla kiehtomatta nuorta urossutta.
Sitten se katsahti Kaikuun, joka puhui taistelusta. Niin, täytyihän osata taistella, jos tuollaiseen yritykseen lähti mukaan...ja Nuusku ei ainakaan osannut. Se tiesi, että vaadittaessa sillä olisi kyllä rohkeutta vaikka mihin - tässä kohtaa sitä puistatti hitusen, kun se ajatteli mahdollista Varpun kimppuun käymistä -, mutta taitoa ei sitten hitustakaan.
" Kyllä minä haluan olla mukana" Nuusku sitten kuitenkin sanoi, sillä se oli aivan varmaa. " Kaiku on aivan oikeassa sen kanssa, että meidän täytyy saada opetusta taistelua varten...tai siis, niin, miten tuo vallankumous sitten meinataankaan toteuttaa?"

"Kyllä, Sammal, teidän äitinne".
Nuorsusien kysymykseen Rusko vastasi rehellisesti: "Olen aika varma että siitä syntyy taistelu".
Olisi aika ällistyttävää, jos Veri lannistuisi pelkällä puheella - vaikka laumalaisia ei ollutkaan kovin paljon. Vain kourallinen, reviirin puolustusyritys olisi itsemurha...
"Heh, olen imarreltu kun pyydätte että opettaisin teitä, mutta luulempa että oma äitinne saa tehdä sen", uros jatkoi, "Enkä voi opettaa teitä Veren reviiriltä käsin".

Lunta tosiaan tuprutti kovin, ja Rusko nousi ravistellakseen turkkiaan. Se ei pitänyt yhtään siitä, että parissa minuutissa olikin jo lumivaipan alla.
"Aikaa ei ole paljon, Veri on nyt heikoimillaan mutta vahvistuu nopeasti" Rusko sanoi ja kääntyi rajojen suuntaan, "Tulkaa minun kanssani kokoukseen, sinne ryhmä kokoontuu - Voimme varmaan lähteä heti, jos kerron lisää matkalla?"

((Hyii miten sekava tönksykkä.. >.<"))

"Ei opettanut viimeksikään..", Kaiku mutisi hiljaa itsekseen. Se muisteli yhtä niistä kerroista, kun oli karannut Viiman reviirin ulkopuolelle ja kohdannut rajarikkureita - Kelmin, Tähkän ja Yösumun. Onneksi äiti oli tullut paikalle. Vaikka Kaiku oli tilanteen lopuksi pyytänyt äitiään opettamaan taistelua, asia taisi jäädä sikseen sillä kertaa. Mutta nythän Kaiku oppisi! Sen se päätti.

"Lähdetään sitten! Tule veli", Kaiku haukahti innoissaan hännän heilautuksien kera. Se hypähti eteenpäin, kiriäkseen Ruskon rinnalle. Hypyn aikana viimeisimmät lumet valahtivat pois ja vaalean lumen alta paljastui uroksen kermanvaalea turkki. Hieman tummempana kuin pentuna. "Eli äiti, Kauhu ja Tuisku johtavat tätä.. laumaa?", Kaiku aloitti kyselytulvansa, vilkaisten samalla Nuuskua varmistaakseen että tämä oli mukana.
"Onko Viima elossa? Tuleeko hänestä taas johtaja jos onnistumme?"

Nuusku vilkaisi vielä kaihoisasti juuri kaadettua kaurista...no, olihan se ehtinyt saada mahansa täyteen, vaan kyllä sitä hitusen korpesi, kun joka kerta täytyisi itse kaadettu saalis vain haaskata. Lopulta sekin kuitenkin lähti Ruskon ja Kaikun suuntaan, heittäen haikeat hyvästit kauriin raadolle. Se jäi toisten perään, ja kuunteli Kaikun kysymystulvaa kiinnostuneena. Nuuskuakin kiinnosti ja se tahtoi tietää, mitä Ruskolla oli vastata.
Itse se kuitenkin pysytteli hiljaa, ja sovitteli käpälänsä mukavasti muiden jättämiin jälkiin. Kaiku tuntui pursuavan innostusta, ja varmasti hoksisi kysyä jokaisen kysymisen arvoisen kysymyksen...ja pianhan koko juttu sitten selviäisi, kunhan päästäisiin tuohon kokoukseen. Nuuskulla ei ollut tietoa, missä tämä kokous pidettäisiin...mutta sekin kyllä selviäisi ihan pian. Eikä Nuusku ollut eläessään - tätä päivää lukuun ottamatta - kulkenut Viiman reviirin ulkopuolella, joten ei sille olisi mitään merkinnyt, vaikka Rusko olisi jonkin paikan kertonutkin.
Kaikkein eniten Nuusku odotti sitä, että se pääsisi jälleen näkemään äitinsä! Tietenkin kaikki muukin kuulosti aivan loistavalta, ja tulevaisuudessa näyttäisi tulevan tapahtumaan paljon, mutta ajatus emosta vei voiton.
Nuusku ei huomannut, eikä sitä liioin haitannut, ylleen kertyvä lumivaippa. Se kulki toisten perässä vaaleaksi sudeksi muuttuneena, ja muistutti hippasen enemmän vaaleaa veljeään....siinä oli yksi asia, joka oli alkanut myllertää Nuuskun mielessä. Sen täytyisi ottaa selvää...jutella äidin kanssa, että miten sen niiden isän laita oli? Oliko Katala tosiaan kolmikon ihka oikea isä? Ja jollei äiti suostuisi puhumaan, niin tokihan muut Viiman laumalaiset tiesivät, miten asian laita oli? Jotenkin...Nuuskusta vain tuntui siltä, että tässä asiassa oli jotain selvitettävää.

"Jep, aivan niin", Rusko sanoi ensialkuun, mutta hämmentyi kuullessaan seuraavan. Sitä itseään kaihersi moni seikka taistelun lopputuloksessa.
"Olisi tietysti loistokasta jos Viima nousisi uudestaan valtaan, mutta ei kannata olla turhan toiveikas..Jos hän ei johda, niin Kauhu ja Sammal ottavat reviirin - siitä ei ole sovittu, mutta olisi kovin ilmeistä jos niin kävisi", uros sanoi vähän apeana. Sen unissa se oli vielä Kaiun ja Nuuskun ikäinen, ja Viima otti sen ja Tuiskun metsästysryhmään...
Mutta se oli vain valetta, jota molemmat veljet uskottelivat itselleen ennen nukahtamistaan, uneksiakseen siitä ja päästen hetkellisesti takaisin entiseen.

"Anteeksi kun sanon tämän, mutta en ikinä kunnioita Kauhua tai Sammalta alfanani. Mutta se ei tarkoita, että halveksuisin heitä..Saatatte miettiä, miksi olen mukana? No minä kostan Viiman puolesta Verelle ja öh.." Rusko virnisti ja jatkoi huvittuneella äänellä; "Tuisku taisi luvata jotain Katalalle että tuo Veren pään ja hautaa sen karibun lantaan Katalan kanssa.."

Kaiku kuunteli Ruskon vastauksia tarkkana. Kun tämä kertoi ettei kunnioittaisi Sammalta tai Kauhua alfanaan, Kaiku käänsi katseensa ymmällään urokseen. "Miksi et?", nuorukainen kysyi vilpittömän uteliaana. "Tai no.. outoa olisi muutenkin kuvitella äitiä alfana", se jatkoi hetken mietittyään ja käänsi katseensa takaisin lumiseen maisemaan. Lunta pyrytti paljon ja nopeasti, hyvä että kuononpäänsä pystyi erottamaan!
"Hetkinen.. Kauhu ja Sammal, siis joku outo susi ja äiti alfoina. Ovatko ne pari?!", Kaiku haukahti yhtäkkiä. Susi oli susi, ei sille voinut mitään. Mutta kermaturkki oli kuvitellut äitinsä olevan ikuisesti isän - Katalan siis - kanssa. Vaikka olihan koko perhe hajonnut Veren noustessa valtaan. Ja ja.. niin. "Kaipa se on ihan normaalia..", Kaiku vastasi mutisten itselleen.

Nuori uros kääntyi katsomaan veljeään. Tuon harmaampi turkki oli muuttunut lähes kokonaan valkoiseksi lumen kietoessa susia syleilyynsä. Veljekset muistuttivat nyt tosiaan enemmän toisiaan. Pieni susimainen hymynkare muodostui suden kuonolle. Se oli todellakin onnellinen löytäessään veljensä ja ehkä kohta myös äitinsä. Ilo oli aiemmin tullut Haukan reviirille itse, mutta oli ehkä enemmän innostunut näkemään isänsä, kuin veljensä. Sama se. Tärkeintä, että siskokin oli hyvässä kunnossa ja nyt turvassa Haukan laumassa Katalan ja Kokon luona.
"Nuusku hei, kohta alat muistuttaa lumipalloa", Kaiku virnisti lumiselle veljelleen ja hypähti leikkisästi tätä kohti, yrittäen pukata veljeään kylkeen.

Voi, olisipa kaikki niinkuin pienenä! nuusku kerkisi ajatella, kun Rusko puhui Viimasta. Samassa Rusko kertoi, että äiti ja Kauhu olisivat yhdessä...ja jollei Viimaa ilmestyisi, niin niistä tulisi alfoja...." Mutta entäs isä?" Nuusku kysyi. Eikö isällä olisi mitään sitä vastaan, että äiti oli jonkun toisen uroksen kanssa?
Nuuskua kiinnosti myös, miksei Rusko kunnioittaisi Äitiä ja Kauhua alfoinaan...oliko siis Viima sille ainut alfa, mitä sille koskaan tulisi? Vai mitähän se mietti?
Sitten Nuusku ei voinut olla virnistämättä, kun Rusko kertoi, mitä Tuisku oli isälle luvannut. Nuuskua itseäänkin lämmitti ajatus, että tuon hirviön pää revittäisiin irti ja haudattaisiin karibun lantaan. " Minä ainakin tahdon olla paikalla, jos niin käy!" Nuorukainen hihkaisi, ja ravasi nyt Ruskon ja Kaikun rinnalle.
Nuuskun päässä pyöri monen monituista kysymystä, ja se tunsi olevan hitusen irrallaan kaikesta...sen tekisi mieli päästä yksinään jonnekin, ja uppoutua täysin tutkimaan hajujen maailmaa...se oli ollut Nuuskun tapa selviytyä kaikesta, mitä ei voinut ymmärtää, tai mitä se ei tuntenut kestävänsä. Joskus se vain halusi omaan maailmaansa.
Samassa Kaiku hihkaisi sille, ja hyppäsi niin, että pukkasi Nuuskua kylkeen. Nuusku horjahti ja havahtui mietteistään. " Itse muistutat lumipalloa jatkuvasti!" Nuusku huikkasi takaisin, ja koetti antaa Kaikulle hampaillaan korvatillikan.

((Mikä on korvatillikka? Kuullostaa kamalalta ja inhan ilkikuriselta korva-jutulta! 8D))

"Olen kerran vannonut suden valani kun olen maannut lumessa omassa veressäni, kuolemassa. Minä olin pelkkä taakka Viiman laumalle, mutta hän ei jättänyt minua kuolemaan siihen - Te ette vielä voi ymmärtää, mitä minun uskollisuuteni merkitsee. Mutta vielä joskus tekin kunnioitatte jotain sutta niin paljon, että olette valmiita valuttamaan omaa vertanne pitkin laaksoa sen suden puolesta, ja nyt en puhu rakkaudesta perhettään tai ystäviään kohtaan vaan aivan muusta", Rusko selitti.
Kyllä, se tunsi sotilaallista arvokkuutta ollessaan yhä Viiman puolella, ja oli ylpeä niistä muista jotka myös olivat. Vaikka Rusko ei jatkaisi Viiman rinnalla, oli se tuolle elämänsä velkaa. Milloin vain Viima tarvitsisi apua, olisi Rusko valmis kohtaamaan vaikka itse paholaisen - Sama päti Tuiskuun. Oikeastaan Tuisku saattaisi jopa seurata Viimaa, ja veljien tiet eroaisivat..

Hups - Kaiku ja Nuusku eivät tainneet tietää isä-hässäkästä. Rusko oli ehkä mennyt sanomaan tyhmästi. "Ömm..En oikeastaan tiedä kovin tarkasti" Rusko kiiruhti sanomaan. Se valehteli. Rusko tiesi koko jutun viimeisintäkin piirua myöten.
Mutta uros ei halunnut olla se, joka oli mennyt sanomaan jotain mitä ei olisi pitänyt. Ehei, Rusko ei ottaisi Sammaleen ja Kauhun raivoa niskaansa pentujen uteliaisuuden takia.
Ruskeaturkki käänsi päänsä Nuuskuun, joka kirmasi Kaiun ja Ruskon vierelle. Sille tuli mieleen aika, jolloin Rusko ja Tuisku olivat olleet pieniä..Totta puhuen, se oli ollut hyvin yksinäistä aikaa Ruskolle, kun Tuisku oli jättänyt pikkuveljensä yksin. Vasta hieman vanhempina veljekset olivat taas lähentyneet, ja tullee erottamattomiksi.

"Ja minä!", Kaiku naurahti susimaisesti, kun Nuusku ilmoitti haluavansa olla mukana kun Veren pää haudattaisiin karibun lantaan. Ihan oikein! Samalla se tunti pistelyn vasemmassa korvassaan "Au, Nuusku!", kermaturkki älähti, mutta yritti vain pukata veljeään uudelleen kylkeen naurunsa lomasta.

Kunhan veljekset olisivat rauhoittuneet Kaiku siirsi katseensa jälleen Ruskoon. Se pyöritteli Ruskoan sanoja mielessään, sitä miten nekin varmasti vielä kunnioittaisivat jotakin sutta niin paljon kuin Rusko Viimaa. Kaiku nyökäytti päätään ja siristi silmiään lumipyryssä. Se kiinnitti vielä huomionsa Ruskon viimeiseen lauseeseen Sammaleesta ja Kauhusta. Oliko siinä pientä epäröintiä vai kuvitteliko Kaiku? No.. Ehkä se selviäisi kunhan nämä saapuisivat kokoontumiseen - ja näkisivät äitinsä!

"Isä ja Ilo ovat varmaan vielä Haukan alueella, onko heille ilmoitettu?", Kaiku heitti vielä viimeisen kysymyksensä.

// Niin siis korvatillikka, eli korvapuusti, on semmoinen äkki nyppäys korvasta :) //

Kaiku pukkasi Nuuskua takaisin kylkeen. Sen jälkeen Nuusku loikkasi reippaasti toiselle puolelle, Ruskon vierelle.
Rusko puhui niin ylväistä asioista, ettei tuollaista kuunnellessa voinut leikkiä ja pelleillä, vaikka susinuorukainen olisi ollutkin. Nuuskusta Ruskon kunnioitus Viimaa kohtaan oli...upeaa. Ja arvokasta. Ennenkaikkea, arvokasta. Se haluaisi itsekin päästä osalliseksi johonkin noin arvokkaaseen...vaikka kuten Rusko sanoi, ei Nuusku aivan täysin ymmärtänyt, mitä Rusko todella tuolla kunnioituksella tarkoitti.
Nuusku luimisti korviaan Ruskon vastaukselle äidistä ja Kauhusta. Noh, vastatkoon äiti sitten itse, eihän se kai Ruskon asia olisikaan. Nuusku epäili, että Rusko tiesi enemmän kuin kertoi...mutta olkoon. Kaikki aikanaan.
" Oi, olisi mukava tavata isä ja Ilo samalla kertaa kuin kaikki muutkin!" Nuusku sanoi iloisesti, kun kuuli veljensä kysymyksen. Sen häntäkin heilahti muutaman kerran iloisesti, ja se hypähti pienen loikan eteenpäin. Nuuskun teki nyt tavattomasti mieli kysellä Ruskolta lisää tuosta joukosta, joka jonnekin olisi kokoontumassa, mutta se malttoi mielensä. Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan...paikanpäällä selviäisi varmaan paljon.

((Ah, kiitos^^))

Ruskon turkista ei ollut kyllä mitään hyötyä. Heti kun tuuli vähän, ilma meni suoraan karvan läpi ja sai uroksen värähtämään. Sen turkissa oli näin talvella epämääräisiä tukkoja ja karva hapsotti. Turkki oli ohut talviturkiksi, jolla Ruskoa ei ilmeisesti oltu siunattu.
"Tuiskun mukaan isänne ei voi jättää laumaansa, mutta jäi sinne vähän pitkin hampain, voitte kuvitella..Ilosta en ole kuullut mitään pitkään aikaan", uros kertoi. Ilo oli varmasti kasvanut terveeksi nuoreksi sudeksi, kuten veljensäkin...Miltähän se mahtoi näyttää? No ainakin hänellä on parempi turkki kuin minulla, toivottavasti.. Rusko ajatteli.

Rajat olivat nyt aivan lähellä. Ilma toi tuttuja tuoksuja. Rusko unohti turkkinsa manaamisen ja sen mieliala koheni. Tuuli ja Tuisku... ruskeaturkki ajatteli ja lisäsi vähän vauhtiaan.
"Olemme melkein perillä. Nyt kohtaatte äitinne - höh, hän saa olla kyllä kiitollinen että vaivauduin hakemaan teidät..Missä lienee harhailisitte jos en olisi tehnyt sitä".

((Tämä on varmaan kohta loppu? :D))

/ Juup. aika valmis taitaa olla, ainkain minun puolestani :) / /

Kaiku nyökkäsi ja otti tavallista isompia askeleita upottavassa hangessa. Kohta.., pieni sudenhymy levisi nuorukaisen kuonolle.

< Miun puolesta voidaan jättää tähän, kiitos pelistä!(: >

((Kiitokset! :D))

//Juu! Kiitos kiitos!//