Pennunpalleroiden tutkimusretki

Katala yritti asettaa askelensa poikiensa pikkuruisiin askeliin. Se kuunteli kummankin selotuksen, sekä Nuuskun että Kaiun ja lipoi huuliaan. Pennut olivat tosiaan olleet suuressa vaarassa ja näyttivät onneksi tajuavan sen itsekin. Nuusku selvitti nöyränä, että kaksikko oli ollut pahemmin eksyksissä, kuin uskoikaan eikä kumpikaan osannut sanoa, miten kauan retki oli kestänyt. Sammal oli varmasti huolissaan penikoista. Katalan pitäisi viedä ne kotiin mahdollisimman lyhyttä reittiä.

Kaiku toipui ensimmäiseksi pelästyksestä ja ehätti selittämään, mitä kaikkea pennut olivat nähneet. ne olivat nähneet ötököitä, myyriä, kotkan ja risun, joka lipoi ilmaa kielellään. Katala kallisti päätään. Se ei ollut... ahaa.

"Se oli KÄÄRME", Katala totesi tärkeänä ja lipaisi huuliaan. "Ei risu, vaan käärme. Käärmeet ovat pitkiä ja niillä on nenä kielessä. Siksi ne lipovat sillä usein."

" Nenä kielessä!! Minähän sanoin, että se maistelee ilmaa!!" Nuusku hihkaisi innostuksissaan ja pomppasi pienen pyrähdyksen ilmaan. Nyt se oli aivan innoissaan ja unohti että oli mitään pahaa koskaan tehnytkään, tai että oli juuri ollut kuoleman vaarassa ja oli lopen uupunut pikkuinen penikka. Nuusku käännähti veljeensä, ja koitti tuupata tätä päällään kylkeen; " Olin aivan oikeassa sen...käärmeen kanssa, se toden totta maistelee ilmaa!!" Pentu hihkui sellaisella innolla, jolla vain pentu voi uuden ja ihmeellisen asian tuntea.
Nyt Nuusku hieman rauhoittui. " Se oli hieno eläin isä, mutta voiko sellainen käärme olla vaarallinen?...tai siis, se hyökkäsi Kaikua kohti, ja sillä oli isot hampaat...mitä tapahtuisi jos se olisi osunut Kaikuun?" Nuuskua hiukan kylmäsi kun se ajatteli niitä hampaita, ja sitä, miltä tuntuisi jos ne osuisivat.
Nuusku ravisti hiukan päätään ja alkoi taas keskittyä siihen, minne ne olivat menossa, ja mitä kautta, että se vastaisuudessa osaisi reitin täältä kotiin ja toisinpäin.
" Minä en halua enää ikinä eksyä!" Kuului vielä juro mutina Nuuskun suusta.

Kaiku tepasteli (väsymyksensä täysin unohtaneena) veljensä vierellä. Se kuunteli tarkkaan isänsä sanoja ja ennen kuin Nuusku ehti avata pientä kuonoaan, Kaiku tiesi mitä sieltä oli tulossa. Nenä kielessä!, pentu päästi pienen sudennaurahduksen ja virnisti veljelleen. "Siinäpä sinulle haastaja"

Kermaturkki pyöritteli kotkansulkaa suussaan kuin matkamuistoa. Hengen lähtö oli ollut lähellä, mutta asia tuntui jo unohtuneen ainakin hetkeksi. Nuusku hihkui vierellä sellaisella innolla, että se tarttui hetkessä Kaikuunkin. Veljen tuupatessa tätä kylkeen, vaaleampi hypähti ilmaan sellaisella vauhdilla, että sulka putosi leijailen pennun suusta. Kaiku hypähteli sulan perässä muutaman kerran, ennen kuin sai napattua sen takaisin hampaidensa väliin. Nuusku oli jo ehtinyt kysymään vielä lisää siitä.. käärmeestä, kun Kaiku sai kurottua isänsä ja veljensä takaisin kiinni.
"Nää, olin sitä nopeampi. Ei huolia!", pentu tuhahti hieman pörhennellen. Tosin käärme oli varmasti vain varoittanut pentuja tulemasta yhtään lähemmäs. Onnen päivä, eh?

Katala katseli huvittuneena, miten suunnattoman iloisiksi pennut tulivat vain siksi, että saivat tietää sen risun olleen käärme. Ja että sillä oli nenä kielessä. Katalan hyvä tuuli kuitenkin kaikkosi, kun Nuusku ilmoitti käärmeen yrittäneen purra. Kaiku vastasi huolettomasti, että se oli ollut nopeampi, mutta Nuusku halusi tietää mitä olisi tapahtunut, mikäli käärme olisi osunut.

Katala pysähtyi ja kääntyi pentuihin päin: "Kaiku olisi kuollut, se olisi tapahtunut", se haukahti terävästi Kaikulle saadakseen senkin huomion. Uros luimisti korviaan ja lipaisi huuliaan kuin rauhoitellakseen: "Joidenkin käärmeiden puremasta kuolee. Puremakohta turpoaa valtavaksi ja jalat lakkaavat kantamasta. Koko susi jähmettyy niille sijoillee, sylkee vaahtoa ja sen silmät kääntyvät hiljalleen ympäri. Sitten se kuolee. Käärmeitä huomaa useinkaan ja ne piileksivät pitkässä heinikossa tai kivenkoloissa. Niiden takia on aina oltava varuillaan."

" Hui!" Nuusku vinkaisi isänsä kertoessa tylysti että Kaiku olisi kuollut, mikäli käärme olisi osunut. Käärme olisi siis voinut surmata Kaikun ja kotka Nuuskun tällä reissulla...Nuusku vilkaisi jällleen veljeään kohti, kuin varmistaen, että se aivan oikeasti käveli siinä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Onneksi pennut olivat jotenkin, vaistonvaraisesti, ymmärtäneet, että otus saattoi olla vaarallinen, ja menneet loitommas siitä ennenkö oli liian myöhäistä.
Nuusku kuunteli tarkasti, kun Katala kertoi enemmän käärmeistä ja puremista;
" Hui kamala. Kuulostaa hurjalta! Miten ihmeessä me elämme noinkin vanhoiksi, kuin sinä, isä? Ilman että käärmeet tappavat meitä jo tämmöisinä pentuina?" Katalan kuvaava kertomus oli ollut ehkä hiukan liikaa Nuuskulle, jonka pienessä väsyneessä mielessä mielikuvitus alkoi vilistää hurjasti, ja se alkoi tuijotella epäilevästi maastoa susien ympärillä, ajatellen käärmeitä kuhisevan joka puolella.

Kaiku pysähtyi niille sijoilleen. Sen ruskeat nappisilmät pyöristyivät hetkeksi ja suu loksahti auki. Oho.. Myös Kaiku oli ollut lähellä saada surmansa. Sellaiselta pieneltä risulta. Vou, pentu ravisteli päätään pyyhkiäkseen kauhukuvan mielestään ja loikki toistamiseen isänsä ja veljensä kiinni.
"Mistä sinä tiedät tuon kaiken, isä?", Kaiku kipitti nyt isänsä vierellä, yrittäen venyttää askeleitaan tämän askeliin sopiviksi. Pentu vilkaisi myös Nuuskua, samalla tavalla varmistaakseen että tämäkin oli oikeasti siinä. Nuuskukin oli ehtinyt kysymään jotain ja kaksikko odotti innolla Katalan vastauksia. Jonain päivänä veljeksistäkin kasvaisi hieman isompi ja viisaampi susi, joka voisi kertoa samoja asioita omille pennuilleen. Ehkä jonain päivänä.

Susien tassujen painautuessa maahan kuului pieniä narahduksia. Maa oli lumen jäljiltä vielä hieman kovaa, osittain täysin sulanutta. Heinää nousi sieltä täältä, eikä Kaiku saanut mielestään käärmettä, joka oli aiemmin uinunut samannäköisessä paikassa. Narahduksien keskeltä erottui myös pieni murina. Kaiku lipaisi huuliaan ja yritti katsoa jonnekin pienen pyöreän vatsansa suuntaan. "Nälkä..", pentu marisi hiljaa ja vilkaisi sitten isäänsä. Maha piti jo sellaista meteliä, että sanoja tuskin tarvittiin. Sudenpennun tapojen mukaisesti Kaikukin hypähti kerran jos toisenkin jonnekin Katalan suupielien suuntaan, yrittäen lipaista nopeasti.

Nuusku ja Kaiku säikähtivät Katalan tarinaa ja uros oli siitä salaa vähän vahingoniloinen. Oli kyse sitten omista pennuista tai ei, Katalassa asui pieni sadisti joka piti toisien säikyttelystä. Nuuskun kysymykseen uros vastasi tuhahtamalla nenästään ja pörhistämällä vähän turkkiaan: "Sitä varten minä olen täällä. Minä opetan teille kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää. Jahka jalkanne kasvavat ja silmänne avautuvat enemmän, opitte näkemään vaaran merkit ja välttelemään niitä. Ja tarvittaessa puolustautumaan niitä vastaan", Katala selvitti, viitaten aiempaan taisteluunsa kotkan kanssa. Se jatkoi jolkottelua rauhalliseen tahtiin, jotta kumpikin pennuista pysyisi mukana. Tuskin ne ehtivät kovinkaan monen sudenmitan päähän, kun Kaiun vatsa ilmoitti olevansa nälkäinen. Pentu loikki isänsä jalkoihin ja yritti lipoa suupieliä. Katala luimisti orviaan ja paljasteli hampaitaan, nostaen päätään korkeammalle: "Minulla ei ole sinulle ruokaa!" se ärisi, mutta vilkuili kuitenkin ympärilleen. Kenties ne voisivat löytää myyriä tai vastaavaa. Pennut saisivat harjoitella saaliin tappamista ja jakamista.

"Odottakaa tässä", uros totesi sitten ja pysähtyi. Se lipaisi huuliaan ja nuuhkaisi kumpaakin pentua hyvästikisi: "Pysykää piilossa ja odottakaa. Minä haen teille jotakin syötävää."

Nuusku ihaili isäänsä. Se ihaili kaikkea, mitä tämä sanoi, ja mitä teki, miten tämä sanoi ja miten teki.
Kun Katala käski pentujen odottaa, Nuuskun jalat pysähtyivät kuin seinään. Se nyökkäsi isälleen, ja samassa se tunsi, miten sen omakin maha möyräisi ikävästi. Mutta nälkä ei haitannut, sillä Nuusku saattoi olla varma, että isä järjestäisi syötävää. Nyt Nuusku koetti nykäistä kaikua hännästä, saadakseen tämän seuraamaan perässään pieneen painanteeseen, joka oli painunut kuivaan ja kulottuneeseen heinikkoon. Siinä pentujen olisi hyvä odottaa isän paluuta.

Kaiku painoi korvansa vasten kalloa ja heilutteli häntäänsä. Isällä ei ollut nyt ruokaa, mutta pennulla oli nälkä! Kova nälkä. Kiljuva. Kaiku nuolaisi huuliaan ja väisti hieman, kun Katala ilmoitti hakevansa ruokaa. Nyt pitäisi vain löytää piilopaikka.. Pentu seurasi vielä korvat höröllä isän menoa, kunnes Nuuskun nykäisy käännytti Kaiunkin painumaan painanteeseen.

Kermaturkki haukotteli hieman ja yritti heti perään nykäistä veljeään korvasta. "Nälkä..", se marisi vielä kerran ja hoksasi sitten pitkän risun vain käpälän mitan päässä. Se saisi kelvata vähäksi aikaa. Kaiku ryömi ketterästi eteenpäin ja nappasi tikun hampaidensa väliin. Ei se kyllä kovin hyvältä maistunut.. mutta kelpasi. Ainakin se helpotti kutiaviin hampaisiin.

< tökkivää tekstiä tuli tästä >

Katala yritti olla nopea. Se kuulosteli maata ja kuivaa heinikkoa, kunnes äkkäsi kauempana risahduksen. Susi kallisteli päätään arvioiden ja lähti sitten ääntä kohti. Se liikkui niin hitaasti kuin vain osasi ja välillä pysähtyi ihan kokonaan. Ollessaan melko varma siitä, missä peltomyyrä taapersi se jännitti lihaksensa ja teki komean loikan suoraan pikkujyrsijän päälle. Tällä kertaa se ei surmannut sitä heti vaan nappasi leukoihinsa ja jolkotti häntä ylpeästi pystyssä kauempana odottavien pentujensa luokse. Tai ainakin siihen, mihin se oli pentunsa jättänyt. Päästyään paikalle katala tipautti haavoittuneen peltomyyrän maahan ja talloi sen tassuillaan, haukahdellen merkiksi pojilleen. Nyt olisi saalista luvassa, tosin penikat saisivat tappaa sen ihan itse.

" Oho!" Pääsi Nuuskulta, kun Katala laski peltomyyrän jalkojensa juureen maahan ja tallasi sen niin, että elukka oli hetken aivan tokkurainen." Myyrä!"
Nuusku tajusi heti, että isä halusi poikien nappaavan saaliin itse. Myyrän kimeä vikinä sai Nuuskussa oudon tunteen aikaiseksi...se tuntui hurjan kiihdyttävältä, ja sen enempiä odottelematta pentu ponkaisi aivan turhan korkean loikan eteenpäin, tarkoituksenaan napata vikisevä mytty suuhunsa. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä myyrä oli saanut sen verran tolkkua, että se pääsi livahtamaan Nuuskua karkuun Katalan mahan alle. Pentu sai vain suunsa täyteen kuivaa kulottunutta ruohoa ja oppitunnin siitä, miten suoritetaan aivan täydellinen mahalasku.
Tämä ei kuitenkaan Nuuskua lannistanut, vaan se rynnisti nopeasti ötökän perään isänsä mahanalustaa kohti, ja olikin osua myyrää tassullaan, mutta elukka kerkisi viime tingassa pujahtaa kauemmas katalasta.