Etsivä löytää

Siitä lähtien, kun Tuisku oli käynyt, Katalan mieli oli ollut levoton. Se huomasi reviirintarkistusreissuillaan tuijottavansa kaukana näkyvää vuoristoa ja laaksoon vievän solan tummia seinämiä. Siellä, luonnon muovaamien muurien takana, oli sen koti. Aavoilla aroilla, joilla tuuli soi ja toi kirsuun vasta kaadetun karibun makean tuoksun.

Katse oli kuitenkin käännettävä viimeistään siinä vaiheessa, kun lauman kutsu kuului. Se oli vielä vieras, mutta sitä oli seurattava.

Näistä metsistä, juurakoista ja joenrannoista tulisi ehkä ajan mittaan yhtä kotoisia, kuin Viiman reviirin laakeuksistakin. Katala epäili sitä nyt, mutta niin se oli epäillyt jo vuosikausia sitten liittyessään Viiman laumaan. Silloin se oli ollut nuori, vasta elonsa alkupuolella. Innokas, ylpeä ja itsevarma. Ylpeytensä ja itsevarmuutensa se oli pitänyt, mutta vuodet olivat hioneet innokkuutta ja luonteen muita terävimpiä särmiä pehmeämmiksi. Viiman laumassa se oli oppinut, millaista oli olla laumasusi ja millaista oli olla beta. Ja hetken aikaa se oli ollutkin sitä kaikkea enemmän, kuin koskaan. Se oli ollut laakson suurimman ja vahvimman lauman beta.

Ja mitä se oli nyt? Näennäisesti sillä oli kaikki, mitä susi saattoi kaivata. Sillä oli lauma, korkea asema ja alfan luottamus, ainakin näennäisesti. Mutta se oli menettänyt perheensä ja menettänyt reviirinsä ja jossakin syvällä se sattui edelleen. Tämä lauma ei hyväksynyt sitä samaan tapaan, kuin edellinen. Tämä lauma ei ollut perhe, vaikka Katala kuinka yritti nähdä sen sellaisena.

Mutta se oli lauma ja susi ei voinut hylätä laumaansa. Jossain kaukana laaksossa sen perhe suunnitteli vallankaappausta, mutta Katala ei saattanut enää nähdä itseään osana sitä. Sen olisi täytynyt pettää uusi laumansa lähteäkseen perheensä luokse ja sellaista susi ei koskaan voisi tehdä. Omalla itsekkäällä tavallaan se oli lojaali ja sanansa mittainen. Täällä oli nyt sen paikka. Täällä, missä tuulet tuskin koskaan tuoksuisivat niin hyvältä, kuin mitä tuulet laaksossa.

Ehkä jonain päivänä laakson sudet onnistuisivat syrjäyttämään Varpun ja valtaisivat takaisin reviirinsä. Katala toivoi sitä ja se oli valmis suomaan entisille laumalaisilleen sen onnen, mitä kotiinpaluu tuotti. Se onni ei vain olisi Katalan enää.

Sen pitäisi etsiä omaa onneaan laakson ulkopuolelta. Ja kuka tietää, ehkä se joskus onnistuisi.

Etsivä löytää.