Jakautunut mieli

Tummahko hahmo lönkytteli lumituiskussa eteenpäin. Se oli tullut pitkän matkan, vain nähdäkseen vielä kerran entisen kotinsa.
Liekki - vai pitäisikö sanoa Sota - oli tullut Veren reviiriltä asti, aina Ovelan reviirin likelle, vuorille. Narttu katsoi alas lumisateen läpi. Se näki vähän Ovelan reviiriä, muisti jokaisen kolkan...
"Oma koti kullan kallis, eh?" Liekki mutisi hymähtäen. "Olen pahoillani, Ovela", se sanoi vakavoituen. Nartun korvat painautuivat niskaa vasten. "Ja Sulka...Ja Vainu..Antakaa anteeksi", ruskeaturkki sanoi itsekseen. Mitähän Vainu tekisi, kun kuulisi Liekin hukkuneen? Ja Sulka..Se pieni rääpäle on varmasti jo kasvanut.. Liekki ajatteli. Miltähän sen ystävät näyttivät tätä nykyä?

Surullisena Liekki jätti hyvästit vanhalle reviirille, ja alkoi lönkyttää takaisin päin aiemmissa jäljissään. Hukka ynähteli vähän syyllisyydentunnosta ja ikävästä. Näinkö törkeästi se hylkäsi ainoat ystävänsä? Kyllä vain. Niin musta sydän sillä oli, ja silti pieni osa Liekistä halusi heittäytyä alas vuorilta häpeästä.
"Jos ikinä tapaan heitä enää, niin rajakiistassa.. Sulka kasvaa nyt oikeaksi sudeksi omillaan.. No onhan hänellä lauma" Liekki jatkoi itsekseen puhumistaan. Se käveli pitkään hiljaa. Narttu keskittyi oikein olan takaa ja jäädytti tunteitaan, pitkän aikaa se sulkeutui, ennen kuin tuttu virne kipusi taas kasvoille. "No, Liekki ehkä kuoli, mutta Sota syntyi sen surkimuksen haisevista luista", narttu sanoi sairaalloisena ja nauroi perään. Niin sen täytyi olla! Ei se säälittävä sudenkuvatus ollut se itse! Se oli Liekki, eikä Sota. Kaikki virheet, mitä hukka oli elämänsä aikana tehnyt, tunutivat katoavan. Ne siirtyivät sen entisen minänsä harteille, tämä Sota saisi aloittaa puhtaalta pöydältä.
Ei Sodan perhe kuollut. Ei Sota ollut nöyryytetty Kuurankukan toimesta. Ei Sota hylännyt laumaansa ja ystäviään - Liekki teki sen. Eihän Sota edes tarvinnut mitään ystäviä! Paljon vaikeampaa kun piti pelastaa muiden nahka, jos teki oman hyötynsä mukaisesti, niin pääsi vähemmällä. Kun muut kärsivät.. Sehän on vain hauskaa. Sota nauroi mielipuolisesti uudestaan, ja pian sen mieliala kohosi. "Hah! Enkä ole edes pahoillani! Hupsista vaan Liekki, taisin juuri heittää elämäsi menemään, mitäs siitä sanot?" se jatkoi naureskeluaan. Voi miten hyvältä tuntui vain deletoida kaikki, ja aloittaa uusiksi... Ja tämä elämä oli alkanut kunnialla veren maussa, miten lie jatkuisi..

((Noniin, perun sanani. Ei Liekki ollut aiemmin hullu, nythän se on oikea sekopää! 88DD))