Liikaa luottamusta.

Yön pimeydessä hohtava kuu loi valoaan pieneen metsän reunaan. Metsässä, muutaman pienen männyn juurella istuskeli valkoinen narttu ja mietti. Se oli saanut kodin ja se saisi elää siellä onnellista elämää, ainakin toistaiseksi.


Samaan aikaan, samassa metsässä aivan lähellä, kuljeskeli musta naaras, jonka silmät kiiluivat kuin timantit. Safiiri oli kaukana Veren mailta ja se oli jo matkalla takaisin. Yhtäkkiä vieraan haju tunkeutui nartun kirsuun ja se tunsi tutun tuoksun. Sirppi... ?


Safiiri lähti kävelemään kohti hajua, ja pian se huomasi valkoturkin makaavan puoliunessa lumisen puun alla. Jaahas, jos ei hyvällä niin pahalla. Musta naaran otti hampaillaan kiinni Sirpin niskasta ja viskasi kevyesti tämän uudelleen lumeen.

" ylös !! JA HETI ! " Safiiri huusi ja murisi hiljaa. Vaikka ne olivatkin entisiä ystäviä, mustaturkki ei voinut antaa anteeksi sitä, että Sirppi oli eronnut Veren laumasta. Silti pieni kuulustelu olisi mukavaa...

" Hei vaan Sirppi. Lähit sitten pois Var... Veren laumasta. Miksi ? Mitä sinä nyt aijot tehdä? " Safiiri kysyi ilkeään sävyyn. Se halusi tietää kaiken ja jos toisella olisi tarkkoja suunnitelmia, saisi se ne selville ennemmin tai myöhemmin.

Sirpp katsoi Safiiria hölmistyneenä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei se oikein ymmärtänyt tätä kaikkea.

" Sinäkö Safiiri ? Juu tuota... Lähdinhän minä... Mutta sain kodin, uuden kodin. Paremman ja turvallisen " Naaras sanoi ja hymähti. Todellakin, sen koti oli hyvä ryhmä johon kuului monia susia, jotka itivät huolta toisistaan.