Ab Lupus
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.
Ab Lupus

Missä voitto tai tappio ei ole vain sinun, se on teidän. --- Muistetaan olla uskollisia realismille.
 
PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

 

 Jäätävä jälleennäkeminen

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki


Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Jäätävä jälleennäkeminen Empty
ViestiAihe: Jäätävä jälleennäkeminen   Jäätävä jälleennäkeminen EmptyPe Helmi 19, 2010 3:44 am

Vihdoinkin tämä lumihanki ohenee, Karhunkaatajaksi kutsuttu urossusi ajatteli, jolkotellessaan syvässä hangessa eteenpäin. Uupumus paistoi läpi liikkeistä, sillä suuri susi oli taivaltanut jo päiviä syvän hangen keskellä. Pian uros olisi jälleen laumansa reviirillä, kotonaan, perheensä luona. Ajatus antoi voimia kahlata yhä vain edemmäs. Kaataja mietti, mikä edes oli saanut suden poistumaan reviiriltä, tutkimaan aarnimetsää. No, oli reissusta ollut jotakin hyötyäkin. Ainakin susi oli tavannut Pikkukynnen, Veren laumalaisen.

Tuo haju... tunnen sen. Se herättää muistoja vuosien takaa, vatsastaan valkea urossusi ajatteli. Tuuli kantoi Karhunkaatajan tuoksua suoraan kohti yksin kulkevaa Kuoloa. Uros kohotti kuononsa, hengittäen syvään, eritellen hajua. Äkisti oivallus iski läpi, siinä samassa, kun uros näki lajitoverinsa. Sehän oli Karhunkaataja, kauan sitten laumastaan lähtenyt veli!
Kuolo mietti vain sadasosasekunnin, miten toimisi. Uros haukahti, kiinnittääkseen väsyneen pikkuveljensä huomion itseensä. Suunnitelma toimi, Kaataja kohotti päätään, haisteli ilmaa - turhaan. Susi kumminkin näki ja kuuli. Kuolon loikkiessa lähemmäs, epäusko sai Kaatajan jämähtämään paikalleen. Saattoiko tämä olla mahdollista? Voisiko tuo tuttuakin tutummalta näyttävä, kömpelöllä tavalla liikkuva susi olla veli?
"Mäyränhammas? Mäyränhammas!", Kaataja haukahti, kun vihdoinkin tavoitti veljensä tuoksun. Uros loikki vaaleampaa toveriaan kohti häntä heiluen, katse avoimena. Rakas veli oli palannut!
"Karhunkaataja! Mitä sinä täällä? Näin kaukana etelässä!", Kuolo vastasi veljelleen häntä heiluen. Meripihkan sävyiset silmät sulkivat tunteet sisäänsä, eikä Kaataja kyennyt arvaamaan, että totuudessa vain yhden kuononmitan päässä seisova susi halusi enemmän kuin mitään muuta repiä uroksen kurkun auki. Kaataja heilutteli häntäänsä, ja tyytyväisenä nuuhki veljensä tuttuakin tutumpaa tuoksua.
"Samaa voisi kysyä sinulta", Kaataja naurahti, mutta päätti kumminkin vastata veljelleen. Ei saanut olla töykeä, kun vihdoin, pitkästä aikaa tapasi veljensä.
"Olen elänyt täällä jo vuoden verran. Liityin laumaankin, Haukan laumaan, jossa johdan metsästysryhmää, kuten aiemminkin. Olen varma, että Haukka ottaisi sinut ilomielin laumaansa, vahvoille susille on aina tarvetta", Kaataja kertoi iloisesti lyhyen yhteenvedon vuoden ajan tapahtumista. Jos susi olisi ollut valppaana, olisi Kaataja kyennyt huomaamaan, miten meripihkasilmissä välähti. Kuolo ei halunnut muistutusta siitä, että Kaataja oli aina ollut korkeammalla, aina se parempi. Se, joka oli johtanut metsästystä. Se, josta oli kaavailtu seuraavaa alfaa.
"Olin haistavinani kaksikin laumaa, kun kuljin alueen halki. Teidän reviirin nyt tiedänkin, kiitos hajusi, mutta kenen toinen reviiri on?" Kuolo kysyi vilpittömän uteliaana. Sillä yhden asian Kuolo tiesi ehdottoman varmaksi. Kaatajan kanssa samaan laumaan ei uros kuuluisi enää ikinä.
"Toinen reviiri on Vallan lauman. Valta on suuri, valkoinen uros, kuulemani mukaan lempeä ja ymmärtäväinen. Tämän lisäksi laaksossa on vielä kaksi muuta laumaa, Ovelan lauma ja Veren lauma. Ovela on vanha ja viisas alfa, Veri taas... pyrkyri. Syrjäytti edellisen alfan, Viiman, ja vei lauman. Verta kannattaa varoa, hän on julma ja kiero, häikäilemätön alfa", Kaataja kertoi lyhyesti ja nopeasti veljelleen. Kuolon silmät syttyivät, mutta edelleenkään ei Kaataja, kaikessa innostuksessaan, kyennyt tätä huomaamaan. Se, miten veli lausui Veren nimen, sai Kuolon tyytyväiseksi. Mitä enemmän Kaataja Verestä puhui, sitä varmempi Kuolo oli. Vereen kannattaisi ehdottomasti tutustua. Kenties susi jopa voisi kunnioittaa Verta niin paljon, että liittyisi tuon laumaan?

Hetken hiljaisuus laskeutui veljesten välille. Kaataja istui tyytyväisenä alas, mutta Kuolo jäi seisaalleen, katsellen veljeään mielenkiinnolla.
"Mitä Revontulelle kuuluu?" Kaataja lopulta kysyi, vain jotakin sanoakseen. Toisaalta tiedontarve poltteli ankarana suden sisällä, Kaataja halusi tietää, vieläkö vanha alfa oli hengissä. Kuolo jäykistyi, tuijottaen Kaatajaa miettiväisenä.
"Hän on kuollut. Samoin kuin puolisonsakin. Lähtösi jälkeen Revontuli menetti asemansa, ja kuoli yksin ja häädettynä. Kaisla riutui suruun ja tuskaan. Hän menetti ensin suosikkipoikansa, ja melkein heti perään puolisonsa", Kuolo kertoi, valheellinen myötätunto ja suru äänessään ja katseessaan. Kaataja järkyttyi, ja häpeissään kävi makuulleen maahan, peittäen kuononsa tassuillaan. Kuolo katsoi veljensä asentoa, tuntien vain halveksuntaa ja vihaa.
"... ja pian suosikkipoikakaan ei enää elä, vaan kuolee samojen hampaiden kautta!", Kuolo ärähti, iskien hölmistyneen veljensä niskaan. Kaataja ei ehtinyt reagoida, kun suuri uros jo oli pureutunut syvälle turkin uumeniin, repien sutta niskasta. Kaataja ulvaisi järkyttyneenä, yrittäen epätoivoisesti päästä jaloilleen. Kuolo repi niskaan suuren haavan, ennen kuin irrotti, väistääkseen Kaatajan huitovia jalkoja. Susi kierähti selän kautta ympäri, nousten väsyneesti jaloilleen. Tuskin Kaataja oli pystyyn päässyt, kun Kuolo jo iski kuin paholainen. Uros repi hartiaan haavan, ja tumma, lämmin veri värjäsi valkean hangen punertavaksi. Kaataja puri minne ylsi, mutta Kuolo oli liian taitava. Susi oli taistellut koko elämänsä, varsinkin viimeisen vuoden alfana. Kuolo iski suojattomaan selkään täysin yllättäen, purren hännätyven hermokeskukseen. Kaataja ulvaisi tuskasta, mutta onnistui kaatamaan Kuolon selälleen äkillisellä loikalla. Vaan ennen kuin tummanharmaa susi ehti iskeä, Kuolo oli jo purrut kivuliaasti kainaloon. Kaataja repi minkä ehti, mutta huitovat jalat ja louskuvat leuat pakottivat piankin uroksen perääntymään. Verta vuotaen susi vilkaisi rakasta veljeään, joka iski jälleen kohti. Kaataja yritti puollustautua iskuilta, mutta väsymys, haavojen tuottama kipu ja järkytys, jonka ensin Kuolon ilmaantuminen, ja sen jälkeen veljen kertoma, aiheuttivat, vaati veronsa. Kaataja perääntyi, jääden lopulta kyyristyneenä maan tasalle.

"Näinkö minä olen loppuni kohtaava? Veljeni hampaissa, veljeni, jota rakastin enemmän kuin ketään?" Kaataja kysyi hiljaa, tietämättä itsekkään, keneltä kysyi. Suuri susi katsoi vihertävän harmailla silmillään rakasta veljeään, joka seisoi lähellä, häntä pystyssä, turkki pörhöllään.
"Et, jos haluaisin sinun kuolevan, olisit kuollut jo kauan sitten. Haluan sinun tietävän, että minä voitan sinut, voitin sinut pentuna ja voitan edelleen, etkä sinä mahda minulle mitään. Minä hankkiudun Veren juttusille. Minä tuhoan laumasi. Tapan rakkaan alfasi sinun silmiesi edessä. Sinä et mahda minulle mitään! Mäyränhammas hävisi sinulle kerran, mutta Kuolo on lyövä sinut jokaisella kerralla. Nyt, mene ja juokse, sinä epäkelpo!" Kuolo äyski veljelleen. Kaataja vavahti jokaisen lauseen myötä, painuen matalammas. Lopulta, Kuolon huutaessa käskynsä juosta, uros pinkaisi vauhtiin, rynnäten suoraan kohti laumansa reviiriä. Väsyneet, uupuneet lihakset vastustivat jokaista askelta, mutta pelko ajoi Kaatajaa eteenpäin. Kuolo ei turhia uhkaillut. Kuolo toteuttaisi uhkauksensa.

Ellei Kaataja onnistuisi pysäyttämään Kuoloa.

Se ei onnnistuisi yksin. Väsynyt susi tarvitsisi apua. Kaatajan olisi jälleen kerran käännyttävä alfansa puoleen ja anottava, että Haukka luottaisi Kaatajaan. Susi oli tehnyt paljon väärää ja pahaa Haukalle, joten ei olisi ihmekkään, jos Haukka tyrmäisi Kaatajan anelun. Mutta muu ei auttaisi. Kaatajan olisi yritettävä. Vain siten susi saattaisi auttaa laumaansa, estää veljeään tuhoamasta sitä. Kuolon viha oli nyt ymmärrettävää Kaatajan silmille. Veli oli kunnioittanut nuoruudessaan Revontulta, kuten Kaataja nyt kunnioitti Haukkaa. Kaataja oli vienyt Revontulen nuorelta Kuololta, tai siis veljeltään Mäyränhampaalta. Nyt Kuolo veisi Haukan Kaatajalta. Kaikessa oli nurinkurista järkeä, jota Kaataja nyt, veljensä sanojen myötä, kykeni ymmärtämään. Kosto oli voimakas tunne.

Liian voimakas, jotta ylpeän varmana, häntä pystyssä pakenevan veljensä perään katselevan Kuolon pään saisi käännettyä.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Jäätävä jälleennäkeminen
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Ab Lupus :: Yksinpelit (in-game) :: Joutomaat-
Siirry: