Nälkäinen ja tappava

((Saattaa sisältää vähän väkivaltaa ja "rumaa kieltä", ei mitään kummempaa jos sitäkään. Perhepaketti ja Liekki kohtaavat, erikoinen yhtälö. 8'D))

Nälkä. Se ajoi sutta takaa, ajoi välillä jopa harkitsemattomiin tekoihin.
Tässä tapauksessa Liekkiä. Narttu oli rajavahti, se ei tosiaankaan olisi saanut jättää vartiopaikkaansa, etenkään näinä arvaamattomina aikoina. Etenkään sen luottamuksen ollessa vaakalaudalla. Mutta nälkä yllätti, eikä mistään löytynyt edes oravanpahaista, ei edes päästäistä syötäväksi, ei viikkokausiin. Tarpeeksi kauan Liekki oli sitä kironnut, nyt sai riittää! Kyllä susia tuli ja meni rajojen ilmoilla, ei työ ollut turhaa. Mutta miten Liekin pitäisi pysäyttää rikkurit siinä kunnossa? Niimpä. Ei mitenkään. Ja nyt, viehettävä haju tanssahteli ilmassa. Jokin niin viettelevä, niin vastustamaton, että se oli saanut Liekin jättämään Veren lauman rajat ja siirtymään Ei-Kenenkään-Maalle.
Jossain oli nuori susi. Toisin sanoen heikko susi. Vielä kerran toisin sanoen Liekin helppo saalis.
Liekki asteli pitkiä askelia rivakkaa vauhtia hajun suuntaan. Kieli pitkällä ja pilke silmässä se haisteli. Aivan lähellä..

Samaan aikaan Usko, Haukan poikapuoli oli eksynyt. Se oli mennyt tapansa mukaan tassuttelemaan metsään, omaan rauhaansa, kunnes oli eksynyt liian kauas. Nuorukainen oli osittain sokea, ja kaikkialla oli pelkkää valkoista. Uros oli harhautunut jo pois reviiriltä, Solan tienoille, missä vaara odotti. Tietämättään Usko hoiperteli lumi- että muuten sokeana, laihana ja heikkona ja yksin kohti jotain nälkäistä ja tappavaa..

Siinä se oli. Liekki katsoi kiihkossa hoipertelevaa, selvästi eksynyttä ja laihaa nuorsutta. Loistavaa! Tuon silmätkin näyttivät.. Oudoilta. Ettei vain olisi sokea? Tämä oli lasten leikkiä, melkeimpä naurettavaa.
Narttu haukahti uhkaavasti ja alkoi puolijuoksemaan kohti tuota surkeaa näkyä. Usko säpsähti haukahdusta, ja yritti epätoivoisesti kuullostella ja katsella ympärilleen lumituiskussa. Liian myöhään se erotti tumman hahmon, joka syöksyi sitä päin.
Liekki tönäisi kaikella voimallaan urosta kylkeen, ja hädissään Usko ulvaisi kivusta ja säikähdyksestä. Nyt se haistoi, kuuli, vähän näki ja varmasti tunsi vieraan suden kimpussaan.
"Sinun elämäsi päättyy lyhyeen, poikaseni! Älä huoli kultasein, teen tämän nopeasti jos olet kiltti poika.." Liekki sanoi taas sillä vähän mielipuolisella äänellään ja nauroi perään. Se kaatoi helposti Uskon, selälleen asti, ja tarttui tuota kurkusta. Uudestaan Usko vinkui, nyt käheästi, ja huitoi käpälillään minkä kerkesi. Liekki vain nauroi pilkallisesti nuorsuden yrityksille, pentu oli varmasti sokea. Sen näki selvästi.
Kevyesti Liekki paiskasi Uskon kauemmas, ja ennen kuin uros ehti edes palata maan pinnalle ja väistää, oli ruskeaturkki taas sen kimpussa. Taas se tavoitteli uroksen kurkkua, tällä kertaa raastaakseen sen auki. "No no, jos sitä kerjäät, niin voin päättää lyhyen elämäsi kurjemminkin!" Liekki äyskähti ja nappasi terävillä hampaillaan kiinni nuorukaisen vatsasta, ja sai ohueen ihoon helposti revittyä suuren ja vuotavan haavan.
Usko vinkui, ulisi ja valitti mutta Liekki ei tuntenut mitään sääliä. Se nauroi sadistisesti soisen tuskalle, ja pakitti sen luota vähän ihastellakseen näkyä. Usko kiemurteli tuskissaan maassa, ja Liekki nauraa räkätti sen epätoivoisuudelle. "Et taida tarvita noita silmiäsi, anna ne vaan minulle!" narttu ivasi ja lähestyi uudestaan Uskoa.
Tällä kertaa sen aikeet menivät mönkään. Lumimyrskyn seasta loikkasi suuri hahmo, paljon Liekkiä kookkaampi susi. Sillä oli tummanruskea, melkein musta turkki, ja kurkulla valkea läiskä. Susi näytti voimakkaalta, ja katsoi meripihkan väriset silmät leiskuen Liekkiä.
Se oli Kosto.
"IRTI! IRTI HÄNESTÄ!" Kosto karjui häntä ja karvat pystyssä, irvistäen hurjana Liekille. "KEHTAATKIN KOSKEA MINUN PIKKUVELJEENI NARTUNKUVATUS!" Kosto louskautteli raivoisana leukojaan, samalla kun mustaturkkinen naaras ilmestyi vähintään yhtä vihaisena sen vierelle. Vinha ei aikaillut, vaan tassutteli heti lähemmäs hampaat irvessä. "Sinä sika.. Minä tapan sinut tuosta hyvästä", mustaturkki murisi.
Uskon vierelle oli ilmestynyt pentujen emo, Säde, ja hädissään se nuoli Uskon haavoja. Emona se ei huolestuneisuudeltaan edes kuullut toisten sanoja, se ei edes nähnyt toisia. Se näki vain oman poikansa veren ja kuuli vain sen valituksen. "Ei mitään hätää, Usko, minä tulin.. Me olemme täällä", Säde rauhoitteli ja puhdisti Uskon haavoja.

Liekki nauraa räkätti Koston ja Vinhan uhkailuille. "Kaksi keskenkasvuista kakaraa tappaisivat minut? Voi kun te nuoret olette vitsikkäitä!" narttu sanoi mutta sen ilme vakavoitui. "No antaa tulla sitten, vaikutitte niin kovin itsevarmoilta vielä hetki sitten? Alkoiko jänistää?" Liekki haukkui ja jännitti lihaksensa. Se oli valmis. Pennut olivat ehkä jo isoja, Kostokin oli valtava ja varmasti Liekkiäkin vahvempi, ja Vinhan äly päihittäisi Liekin oman. Mutta sitä, mitä näillä ei ollut, oli kokemus. Vain Säde pystyisi mittelemään kunnolla Liekkiä vastaan.
Ja sen se tekikin.
Pian koko perhe oli Liekin kimpussa, repivät sitä mistä ylsivät ja retuuttivat. Liekin oli pakko vetäytyä, niinä sekunnin murto-osina kun se sai hengähtää iskuilta, pinkaisi narttu juoksuun. Ei ruokaa, vain vuosisadan nöyryytys ja ilkeitä verihaavoja sinne tänne, ja entistäkin huutavampi nälkä.

Kun Säde, Kosto ja Vinha olivat varmoja ettei Liekki palaisi, ne kaikki menivät Uskon luo. Nuorukainen ynisi yhä eikä verenvuoto ollut kunnolla lakannut. "Viedään hänet kotiin", Säde sanoi ja muut perheenjäsenet auttoivat pikkuveljen aina Haukan pesäluolille asti, jättäen hangen punertavaksi taakseen.