"Mitä te teette täällä?" - loppunut

((Eli Sahia tänne Liekin ja Tuiskun seuraksi. ;D ))

Tuisku oli mennyt Viiman rajoille tarkistelemaan että merkkaukset tuoksuivat vahvasti. Uros haisteli, ja oli omiinkin merkkauksiinsa tyytyväinen. Oikeastaan kaikkien. Sitten mustaturkki nosti päänsä ja katsoi ei-kenenkään-maalle. Tuo vieras alue, jota Tuisku ei ollut vielä tutkinut. Se kiinnosti urosta. Tuskimpa ketään haittaa, jos vähän katselen ympärilleni. Tuisku ajatteli. Eihän se ollut niiden laumattomien raukkojen ravinnonrippeitäkään viemässä, päinvastoin: Tuisku saattaisi jopa saalistaa jotakin laumattomalle, jos tämän kunto vaatisi.

Kuitenkin nyt uros murahteli, ja lopulta lähti astelemaan ei-kenenkään-maalle. Askel oli hidasta ja varovaista, aivan kuin hukka pelkäisi astuvansa miinaan. Kuitenkin hetken päästä uros jolkotti jo reipasta tahtia, ja näki ei-kenenkään-maan järven. Janoisena se sitten meni juomaan, ja hidasti aivan järven reunalle, painaen päänsä ja alkaen latkia vettä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Liekki oli muistellut tapaamistaan ei-kenenkään-maan järvellä Tuuli nimisen suden kanssa. Ehkä narttu oleili siellä useimminkin, ja Liekki oli päättänyt lähteä tervehtimään.
Kuitenkin jo järven kohdalla narttu näki valtaisan- Liekkiä monin kerroin suuremman mustan uroksen juomassa. Tämä hukka kuului varmastikin Viiman riveihin, niin vahvasti vihollislauma tuoksui.

Ruskeaturkki seisahtui täysin paikoilleen, ja katsoi tuota nuorta sutta. Varmasti kokematon. Liekki rauhoitteli itseään, muttei tiennyt, että jos aliarvioisi tämä suden taistelutaitoja, saattaisi tehdä elämänsä pahimman, ja viimeisen virheen.
Tuisku tosin oli kiltti, eikä yleensä suostunut taistoon kenenkään kanssa, ellei toisaan ärsyyntynyt. Mutta Liekki kuului Ovelan laumaan, ja se saattaisi olla provosoivaa, kuka tietää.

Melkoisen laiha, jännittyneen näköinen susinarttu askelsi polvensyvyisessä hangessa. Hopeanharmaat silmät tarkkailivat maisemia valppaina, korvat olivat terävästi pystyssä, kääntyilivät puolelta toiselle. Susi nuuhki tuulta. Tämä outo maa hermostutti harmaaturkkista hukkaa. Yösumu lipaisi kuonoaan. Jonkin matkan päässä tuoksui vedet kielelle nostavasti jänis - luultavasti talven laihduttama, kuten Yökin, mutta ruokaa - toisin kuin Yö. Narttu lähti terävään raviin, nuuhkien ilmaa. Tuoksu voimistui, ja Yö ampaisi juoksuun. Silmänräpäystä myöhemmin jänis ryntäsi piilopaikastaan, juosten henkensä edestä, mutta aivan kuten Yö oli arvellut, se oli laiha ja heikko. Muutamalla pitkällä, epätoivoisella loikalla susi tavoitti eläinparan ja puri tuota niskaan. Selkäranka rusahti poikki nartun vahvoissa hampaissa. Pian Yö ahmi höyryävää lihaa, peläten jonkun vainuavan sen ja tulevan vaatimaan saalista itselleen. Syötyään hukkanen venytteli, nuoleskeli huuliaan ja lähti rennosti taapertamaan eteenpäin.

Jostain, ei edes kovin kaukaa tuo haistoi kaksi vierasta sutta - no, kukapa täällä ei olisi Yölle vieras - ja päätti uteliaisuuttaan lähteä tutkimaan. Pian Yösumun eteen avautui järvi, lumen saartama, jääkylmävetinen järvi. Järven rannalla olivat ne kaksi sutta, jotka Yö oli haistanut - Liekki ja Tuisku. Hiljaa, pehmeästi Yö lähestyi kaksikkoa. Yö oli valppaana, muttei varsinaisesti jännittynyt - askellus oli renota ja pehmeää, kuten aina.
"Hei", Yö sanoi hiljaa. Narttu varoi tuijottamasta kumpaakaan silmiin, muttei kyyristellyt. Varoi vain näyttämästä uhkaavalta.

Tuiskun pää nousi katsomaan Liekkiä. Se haistoi Ovelan, ja irvistäen murahdus kuului heti. Karvat pörhistyivät, ja Kulmahampaat kiilsivät. Kuitenkin uroksen havaitessa Yösumun, sen karvat ja häntä asettuivat normaalisti. Tilanne oli ristiriitainen; mustaturkki halusi päästä Ovelan laumalaisesta eroon, mutta tutustua tuohon- laumattomaan? Tuisku katsoi nartusta toiseen, ja päätti tulla toimeen molempien kanssa. "Hei", uros aloitti ja kääntyi hetkeksi Liekkiin päni: "Hoidetaanpa tämä nyt sivistyneesti.." mustaturkki lähti astelemaan kohti molempia narttuja, näiden väliin asti, ja alkoi pyörittää päätään molempien suuntiin, hännän heiluessa. "Minä olen Tuisku..." sanoi mustaturkki vähän ujosti.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Liekki irvisti heti, ja sen koko purukalusto näkyi poskihampaisiin asti. Kuitenkin Tuiskun lopettaessa se teki perässä, mutta kuonossa oli yhä poimuja. Nyt narttukin huomasi Yön, ja mietti kuinka toimia. Mustaturkkisen Tuiskun astelessa siitä metrin päähän, ja julistaessa rauhaa, Liekki irvisti sille ja laumattomalle. Tämä nartun tapa testata kanssakävijä oli tyypillinen, mutta epäkäytännöllinen: Jos toinen ei alistuisi sille, saattaisi olla taistelu lähellä. Tämä oli kokeiltu Hetken, Liekin nykyisen vihamiehen kanssa.
Kuitenkin narttu lopetti pian ja heilutten sekin häntäänsä se asteli haistelemaan Tuiskua, ihan rauhan merkeissä. "Minä olen Liekki." Liekki sanoi, mutta paljon Tuiskua itsevarmemmin.

((Olen pahoillani, kun viestit ovat näin pitkiä. -_-' Mutta kun on kaksi hahmoa, sitä on vaikea välttää. ;D))

Yö tarkkaili Liekkiä ja Tuiskua noiden irvistellessä toisilleen. Tuiskulle, sille, joka ehdotti sovintoa soi narttu pienen nyökkäyksen. Harmaiden silmien katseen ajalehtiessa Liekkiin suden mustat huulet kohosivat vaistomaisesti, kuin vastauksena. Ei sen suurempia uhkailuja, vain pieni hampaiden paljastus - ettei Yö aikonut alistua toiselle. Yö ei sen suurempia laumoista tai niiden välisistä suhteista tiennyt, eikä siis osannut aavistaa kahden muukalaisen toisilleen irvistelyn syytä.
"Olen Yösumu", narttu sanoi hiljaa. Yö piti päänsä koholla, mutta muun ruumiinsa rentona ja katsoi aavistuksen Liekin ohi. Tuo ei halunnut olla uhkaava, vaan Yön perusluonteeseen ei kuulunut alistuminen.

Äkillinen tuulenpuuska pörhäytti suden harmaankirjavaa turkkia. Yösumu värähti, vaikka tuuli hädin tuskin pääsi tunkeutumaan karhean talvikarvan lomaan. Narttu nuuhki maata ja lähti sitten varovasti, jalkojaan lumen ylle nostellen askeltamaan rantaan - lyhyt matka, muutama askel vain. Tuo painoi päänsä ja nuuhkaisi kerran, sitten latki jäistä vettä suuhunsa. Yö päästi katseensa harhailemaan järven yli. Se oli valtava, niin iso, että tuskin kukaan täysijärkinen lähtisi yli uimaan - ainakaan talvella. Yö huokaisi ja käännähti toisiin päin.
"Ja kukas sinä olet?" narttu kysyi reippaasti Liekiltä. Kenties jompi kumpi näistä tapauksista osaisi kertoa Yölle, missä tuo oli ja millainen lauma aluetta hallitsi.

Tuisku katsoi Liekkiä vähän arasti tämän haistellessa itseään. Ei sitä tietäisi, jos narttu vaikka yhtäkkiä saisi päähänsä alkaa taisteluun. Tuisku huomasi heti Liekin tyylin testata, ja luimisti korviaan, vilauttaen kuitenkin hampaitaan. Se ei itseään pienemmälle- Ovelan laumalaiselle näin helposti alistuisi. Se jopa kuolisi mieluummin. Tuisku katsahti laumattomaan Yösumuun, ja käveli tämän luokse, keskeyttäen röyhkeästi Liekin haistelut. "Oletko ollut täällä kauankin? Laumattomana, kenties?" uros paukautti, mutta rauhallisella ja ystävällisellä äänellä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Liekki tuhahti vihaisesti kun Tuisku vain käveli pois. Se käveli perässä ja oli vähän ärsyyntynyt uroksen olemassaolosta. "Olen Liekki." se sanoi ystävällisesti toiselle, joka ei ollut ilmeisesti kuullut kun narttu oli sanonut ensimmäisellä kerralla. Liekki katsoi Tuiskua tämän puhuessa, ja kääntyi takaisin Yöhön kun mustaturkki oli lopettanut. Sitäkin kiinnosti, kuka tuo laumaton oli. Tuisku oli sille vain vihollinen, josta nyt ei tarvinnut piitata. Molemmat yrittäisivät tietenkin saada tulokasta omaan laumaansa.

Yösumu tutkaili hetken Liekiksi esittäytynyttä sutta. Nyt puhaltava tuulenpuuska pysyi voimissaan kauemmin, se painoi Yön karhean turkin vasten nartun laihahkoa olemusta. Tuulen laantuessa turkki palasi pörheäksi, Yö näytti taas hyvinravitulta - miltei.
"Täällä? Riippuu siitä, miten määritellään täällä. Tällä paikalla olen ollut muutaman hetken, näiden vuorten välissä ehkä yhden tai kaksi päivää, tässä maailmassa kauemmin kuin osaan laskea", Yö sanoi pehmeästi. "Ja laumattomana.. Voi, lähes koko elämäni", narttu totesi, ei kuitenkaan surullisesti. Pikemminkin ääneen hiipi pieni, metallinen nuotti. Yö vilkaisi nopeasti Liekistä ´Tuiskuun ja takaisin.
"Haluaisiko jompikumpi kenties valistaa minua tämän alueen laumasta tai laumoista? Miten paljon niillä on maata? Onko tässä laaksossa lainkaan laumattomille maata, ja paljonko täällä on laumattomia?" Viimeiset kysymykset Yö esitti oikeastaan huvikseen, kuka tahansa voisi arvata, että jos täällä ei olisi laumattomille tilaa, ja toinen tai molemmat noista kahdesta olisi laumassa, jonka maalla Yö olisi, tuskin narttu olisi enää ehjä. Narttu istahti lumeen, katsellen Tuiskun ohi, kaukaisuuteen. Melkein kuin ajatuksissaan Yö haukotteli, sitten nuoleskeli hieman huuliaan. Tuo oli huomannut Liekin ja Tuiskun välisen kireyden, ja uskalsi epäillä noiden olevan eri laumoissa - siitä ajatus, että alueen jakoi kaksi laumaa. Oli Yö ennenkin nähnyt vihollisia kohtaamassa toisensa, vaikkei laumassa ollut kasvanutkaan. Narttu muisti eräänkin tapauksen, kun pohjoisessa oli heidän laumansa valtaamalle alueelle tunkenut pieni poppoo vieraita - niille ei ollut ollut ystävällistä vastaanottoa. Mikäli Yö ei väärin muistanut, ainakin kaksi porukasta oli kuollut, yksi loukkaantunut pahoin. Värähtäen neiti karkoitti muiston ja katseli hyväntuulisena kahta muuta, odottaen vastauksiaan.

Tuisku kuunteli rauhallisesti Yön kysymykset. Liekki joka oli juuri vastaamassa määrätietoisena, ja yrittäen jättää mustaturkkia ulkopuolelle, sai tönäisyn kylkeensä ja horjahti kauemmas. Tuisku ol tuupannut koppavan hukan kauemmas, selittääkseen laumattomalle Yösumulle kaiken. Juuri kun uros oli aloittamassa, se sai monin verroin voimakkaamman tönäisyn kylkeensä mitä oli itse saanut aikaan. Uros jopa lennähti kauemmas ja kaatui, ja antoi päättäväisemmän Liekin selittää.

"Anteeksi tuo.." narttu sanoi ohi mennen Tuiskulle ja Yölle, "Täällä elää kaksi laumaa, arvon Ovelan ja koppavan Viiman laumat, edellämainittu on viisas uros, ja jälkimmäinen itserakas-" Liekki ulvahti kivusta. Tuisku puri sitä parasta aikaa kintereeseen hyvin voimallisesti, ja lopulta ettei Liekkiparan luu katkeaisi päästi irti. Narttu hoiperteli kauemmas ja vaikersi. "Sinä et puhu arvon Viimasta noin! Senkin hyödytön nartunkuvatus!" uros ärjyi. Sen tapoihin ei kuulunut väkivalta, mutta Viima oli sille kaikki kaikessa alfana, ja enemmänkin.

Ainakin Yö ymmärsi, miksi nämä kaksi olivat niin eripuraisia, ja etenkin sen, kumman laumaan ne kuuluivat!

Sitten uros tuhahti vaikertavalle Liekille ja kääntyi Yöhön. "Kuten tuo typerä narttu jo kertoikin, täällä tosiaan elää kaksi laumaa, arvon Viiman-ja Ovelan laumat. Laumattomille tilaa on minusta ihan sopivasti, ja jos joku on eri mieltä, niin saahan laaksosta toki lähteä." Mustaturkki katsahti vielä Liekkiin, joka kirosi ja manasi jotakin Tuiskusta.

Yö katsoi naama ja ruumis peruslukemilla Tuiskun ja Liekin kärhämöintiä. Jossain välissä taisi narttu haukotella taasen, mutta sitten keskittyi kuuntelemaan. Yö vilkaisi Tuiskua pistävästi.
"Annas kun arvaan. Teidän laumallanne - oli se sitten kumpi hyvänsä - on... nelisen kertaa niin paljon maata kuin laumattomilla? On sinun mielestäsi tilaa ihan sopivasti. No, yritäpä elää pienellä pläntillä yksin ja sano sitten tuo uudelleen." Yö puhui ylenkatseellisesti, hieman ehkä jopa alentavasti. Tuollainenkin, eleli leppoisasti laumassa, katseli kun kaverit metsästää ruokaa ja ryysii sitten syömään.
"Ei sillä että haluaisin mukaan kumpaakaan porukkaan. Valitsen mielummin itse viholliseni", Yö lisäsi ilkkuvasti ja hymyili sudenhymyään silmät ilmeettöminä. Narttu jatkoi Tuiskulle paasaustaan.
"Ja annas vielä kun arvaan. Viimasi ei palkitse sinua siitä, että kävit toisen laumalaisen kimppuun, koska hän loukkasi Viimaasi?" Kysymys ei ollut oikeastaan kysymys, halusipa vain Yö korostaa, miten naurettavina piti toisia. Pienet porukat olivat nartun mielestä okei, niiden puolesta ei tarvinnut suuttua kenellekään eikä niissä tarvinnut madella kenekään jalkojen juuressa - isot laumat taas, ei kiitos. Yö venytteli hieman ja nuuhkaisi tuulta, ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän se olisi mukavaa, jos läheltä kulkisi helppo saalis, jänis tai loukkaantunut pieni hirvieläin, ja Yö jäisi ilman ateriaa..

Tuisku hämmästyi Yön yhtäkkistä nokittelua. Se kuitenkin hermostui mutta hillitsi itsensä, ettei kävisi toisen kimppuun. "Hän ei ole millään tavalla minun Viimani, ja kyllä, meillä on enmmän tilaa. Kuten sanoin, täällä ei ole kuitenkaan pakko asua. Minä saatan olla sinun silmissäsi jotenkin avuton, jos en pärjää yksin. Mutta sinä olet vain koppava laumaton, joka kuvittelee olevansa jotakin- ainakin näköjään." Uroksen suuttumuksesta huolimatta sen ääni oli rauhallinen, aivan kuin se kertoisi maailman yksinkertaisimmasta asiasta. "Ja sitä paitsi, itsehän sinä minulta kysyit."

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Liekki päätti, että tiesi kelle oli hävinnyt. Talvella ei ollut viisasta hankkiutua huonoon kuntoon, joten narttu antoi Tuiskun olla. Sen mielessä jopa kävi että se lähtisi karkuun, mutta Yön sanat olivat sen mielestä ihmeen loukkaavia. Se ymmärsi täysin että mustaturkki suuttui: Liekki itse olisi jo repinyt toisen kappaleiksi jos joku olisi puhunut noin Ovelasta. Nartun oli yksinkertaisesti pakko mennä Tuiskun puolelle- huolimatta siitä, että inhosi tätä ja uroksen laumaa sydämensä pohjasta. "Mikäs sinulle tuli? Äsken olit vielä ihan mukavan tuntuinen, ja nyt sitten puhut tuollaisia. Laumattomana- ja kaiken lisäksi tuollaisena ruipelona- sinun pitäisi pitää suuri suusi pienemmällä." Liekki ei ollut niin kärsivällinen kuin Tuisku, ja narttu irvisteli jo pystyssä äkäisen näköisenä. Nartulle taistelut eivät olleet mitään herkkua, mutta oman käytköksensä takia joutui niihin usein. Se oli täysin unohtanut järjen käytön, ja loukkaantuessaan pahasti siitä ei olisi laumalle mitään hyötyä.

((Oi Voi..miten käy? Toivottavasti Liekki ei käy Tuiskun tai Yön kimppuun...se ei olisi kaunista.))

Yösumu tuhahti keveästi hymyillen.
"Et ole tainnut paljoa muualla käydä?" narttu tiedusteli ystävällisen kuuloisesti Tuiskulta - mutta pintaa syvemmällä oli jälleen särmää. Enempää ei Yö sanoisi, jos ei toinen vastaisi. Sitten tuo käännähti Liekin puoleen.
"Mikä minulle tuli? Ei mikään, totesin vain, että mielummin valitsen omat viholliseni. Mietipä, kun olet laumassa. Laumalla on johtaja, jota täytyy luonnollisesti kunnoittaa. Laumalla on vihollisia, joille täytyy luonnollisesti ärähdellä. Kun olen laumaton, ei minun tarvitse kunnioittaa kuin niitä, joita haluan ja saan kiukuttella tai olla kiukuttelematta niille, joille haluan. Kuten nyt tämä teidän kärhämänne: mistä se johtui? Siitä, että olette eri laumoissa." Yö puoliksi tuhahti, puoliksi naurahti. Narttu pysyi rennon näköisenä, mutta valppaana ja valmiina. Todellakaan, ei olisi viisasta joutua tappeluun - etenkään kahta vastaan, jos nuo molemmat päättäisivät olla tarpeeksi loukkaantuneitä hyökätäkseen. Yö käänsi katsettaan hieman, katsoi Liekistä yläviistoon, räpytteli silmiään. Tavallaan teki mieli häipyä, muttei tilanne nyt ihan vielä niin pahalta näyttänyt.

// Anteeksi nysä, tuli ajatuskatko kun piti käydä syömässä. -.-' //

((Ei tuo mitään. C=))

Tuisku ei pitänyt Yöstä. Ei tosiaankaan. Hetken se irvisteli vielä toiselle kunnes pyörähti ympäri hyvinknin mahtailevasti. "Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista. Ja sitä paitsi, meidän riitamme johtui siitä, että toinen oli lähellä rajoja- ainakin minun mielestäni." Uros lähti kävelemään Viiman pesäluolia kohti. Matkalla se voisi yrittää saalistaa jotakin.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Liekki murisi matalasti Yölle. Narttu ei enää paljoa provosointia tarvinnut, että se yrittäisi käydä toisen kurkkuun. "Hah! Ehkä sinä olet niin typerä, että kuvittelet meidän valitsevan vihollisemme lauman mukaan. Mutta minulla on Viiman laumasta hyvin hyvä ystävä, joskaan en ymmärrä hänen valintaansa." narttu sai muristua hampaittensa välistä. "Ja sinä laumattomana olet laumalleni vihollinen, muttet minulle- ainakaan vielä!"

((Tuisku siis poistuu pelistä, mutta se voi toki jäädä jos jotakin yllättävää tapahtuu.))

Yösumu vilkaisi nopeasti Tuiskua.
"Niin, älä toki kuuntele. Eipä ainakaan tule ikävä..." Jälkimmäisen lauseen Yö lisäsi hyvin hiljaa, niin hiljaa, että Tuisku tuskin kuulisi. Sitten narttu virnisti susimaisesti Liekille, kuono kurtussa, kieli ulkona ja painaen korviaan taakse, pää hieman kallellaan.
"Niinhän sinä sanot. Saathan valehdella, mistäs minä tietäisin?" Yö katsoi toista teeskennellyn enkelimäisesti. Hetken Yö mietti, olisiko kannattavampaa vain heittää ylpeys pois ja häipyä, luikkia tiehensä häntä koipien välissä - mutta ei. Yön tapoihin ei kuulunut alistuminen. Vaan ylpeys ei estäisi tilanteen rauhoittamisen yrittämistä, ja siksi Yö räpytteli silmiään, nuolaisi kuonoaan, haukotteli. Sinänsä ristiriitaista, ensin Yö lähestulkoon tietoisesti ärsytti Liekkiä, nyt rauhoittelee tilannetta. Hiljaa Yösumu tuhahti ja nuuhkaisi lunta. Niin, mitäpä sitä ei henkensä eteen tekisi. Tähän vuodenaikaan loukkaantuminen yksin merkitsi lähes varmaa kuolemaa, eikä Yön oikeastaan tehnyt mieli kuolla. Elämällä oli vielä liikaa tarjottavana.

Liekkiä alkoi ärsyttää tämä narttu. Eikä vain sillä tavalla tyypillisesti, miten Liekki inosi melkein koko maailmaa, vaan tosissaan. Narttu louskautti hyvin varoittavasti leukojaan, ja astui lähemmäs. Tämä oli viimeinen varoitus, ja hukka todella tarkoitti sitä. "Miksi olet noin ylpeä? Noin piittaamaton siitä, että voisin tappaa sinut siihen paikkaan?" Oikeastaan Liekki ei ihan noin vain surmaisi toista, mutta se olikin turhan itsevarma. "Minun ylpeyteni on rajallista. Tiedän, kun olen hävinnyt." Narttu oli nyt täysin taisteluasemissa. Se tiesi, että jos toinen jatkaisi samaa rataa, vastaten jotenkin nenäkkäästi, se olisi kuin pillin vihellys. Samantapainen merkki, kun koira saa luvan juosta jäniksen perään.

Tuloskin on sama: jälki on veristä.

Yö hymähti, katsahti hukanhymyään hymyillen alaspäin, sitten taas nosti katseensa.
"Et voisi tappaa minua tähän paikkaan. Et sinä niin nopea voi olla", tuo sanoi hiljaa, pehmeästi, ystävällisesti. Sitten narttu jatkoi. "Mutta voi, en minä piittaamaton ole. Kaikkea muuta." Yö ryhdistäytyi, kohottautui täyteen, 65cm korkeuteensa. Neiti tosin yhä toisti niitä hiljaisia, rauhoittavia eleitä, räpytteli silmiään, katsoi hiuksenhienosti Liekin ohi, lipaisi välillä kirsuaan. Siinä Yö seisoi, tasapainoisena, rentona mutta valmiina. Narttu tosin epäili pian Liekillä napsahtavan, toinen vaikutti juuri siltä. Killui rajalla, hyökätäkö vaiko eikö. Yösumu tarkkaili tuota, silmiä, asentoa, liikkeitä, yritti ennakoida mahdollista hyökkäystä ja koettaa väistää.
"Minä en myönnä hävinneeni. En ilman taistelua." Sanat tulivat hyvin, hyvin hiljaa. Ei uhmakkaasti, toteamus vain. Nyt narttu yritti tietoisesti pitää toisen rauhassa. Itsemurhatyyppiä ei Yö kuitenkaan ollut. Ja nälkäkuolema liian heikkona metsästämään ei ollut ruusuinen tulevaisuus. Yö haukotteli, nuuhkaisi jälleen maata, katse kuitenkin koko ajan Liekissä.

"Ei tässä olla mitään häviämässä, ei kumpikaan" narttu sanoi hiljaa, ei uhmakkaasti mutta vähän vihaisella äänellä kuitenkin. Lopulta Liekki alkoi huomata toisen eleet, kun ei enää nähnyt pelkkää punaista. Se mietti hetken, pakitti muutaman askeleen, ja jäi siihen pörhistelemään. Narttu oli ehkä matala, mutta muuten massiivinen, eikä vain sitä vaan lihaksiakin löytyi.
Kokemusta riitti, ja itsevarmuus tuli tästä kaikesta. Kuitenkin jokin Yössä alkoi hiljalleen pelottaa sitä, vaikkei se tiennyt mikä. Kokonaan alitajuisesti, mutta kuitenkin Liekki oli siitä tietoinen. Mikä ihme tuossa nartussa sitä kammotti? Sen tyyneys? Ehkä mahdollinen ylitsevuotava itsevarmuus siitä, että se päästäisi Liekin päiviltä? Narttu ei ollut varma.

Nyt ruskeaturkki otti kantaa Yön ensimmäisiin sanoihin. "Sinä olet niin näsäviisas. Kyllä itsekin tiedät, etten tarkoittanut sitä niin. Tarkoitin sanomisellani, että sinun ei tarvitse luulla, että olisin jotenkin kyvytön taisteluun. Vaikka sitä tuskin luuletkaan." narttu sanoi hiljaa. Mutta tällä kertaa rauhallisesti.
Kuitenkin yksikin väärä liike, ja se hyökkäisi, omalla ennalta-arvaamattomalla ja viekkaalla tavallaan, yhdistäen voimansa ja älynsä.

Nopeus tai ketteryys eivät olleet nartun vahvimpia lajeja, muttei tosin huonoimpiakaan. Liekki oli tappokone, mutta kuten kenellä tahansa, sillä oli kastävyys- ja voimarajansa. Surmaamisasioissa se vain oli parempi, kuin pentujen vahtimisessa tai johtamisessa.
Surmaamisasioita olivat siis metsästys, ja sananmukainen surmaus.

"En minä sitä tarkoittanutkaan. Totesin vain, kun sanoit, että tiedät, koska olet hävinnyt.." Yö hymähti. Narttu istahti ja kiersi häntänsä varpaidensa ympäri. Sitten tuo taas hymyili sudenhymyään enkelimäisesti.
"Sellaiseksi minua on haukuttu." Oi, Yö nautti niin päästessään laukomaan tällaisia kommentteja. Narttu arvoioi Liekkiä katsellaan. Toinen ei enää näyttänyt aivan niin hyökkäysvalmiilta, mutta valppaana Yösumu oli kuitenkin, jottei toinen pääsisi yllättämään. Jos nyt vaikka suuttuisi neitokaisen sanoista. Liekki oli ehkä hiukan Yötä pienempi tai isompi, silmämääräisesti ja epätasaisella maalla se oli vaikeaa. Toinen vaikutti olevan kuitenkin tukevarakenteisempi, eikä todellakaan yhtä laiha kuin Yö. Tappeluun jos tuon kanssa joutuisi, ei voisi narttu käyttää voimaa. Tuollainen vastustaja olisi voitettava älyllä. Mutta koska häviö oli lähes varma, jos Liekki hyökkäisi, päätti Yö yrittää välttää hyökkäyksen ja räpytteli silmiään, katsoi poispäin.

Talvipäivä oli niin lyhyt. Nyt jo saattoi huomata taivaan aavistuksen tummenneen. Ilta tulisi pian, ja sen myötä yön pimeys ja kylmyys. Yöt eivät Yötä sinänsä haitanneet, mutta talviöyt vain olivat niin kylmiä. Paksusta talvikarvasta huolimatta kylmä iski nopeasti, etenkin, kun on vähän laihemmanpuoleinen. Voi, kuinka Yö jo odottikaan kevättä. Kaikilla eläimillä oli poikasia, ne olivat helppoa saalista. Oli lämmin eikä energiaa tarvinnut käyttää lämpimänäpysymiseen. Vain ruokaa ja unta ja ruokaa ja unta.. Eiköhän silloin yksinäinenkin susi saisi hieman lihaa luidensa päälle.

Liekki nautti viileydestä. Se helpotti oloa paksun turkin kanssa. Sitten ei ollut kuuma. Nartulla oli paksu turkki, hyvin paksu, ja kun talviturkkikin kasvoi, sillä oli melko tukalaa ja se näytti vähän isommalta. Vaika tosin se olikin melko suuri. Kesäisin turkki oli ilmava, joten narttu oli toistaiseksi aina 3-4cm tukevampi joka puolelta.

Tämä Yösumu...Mistä se oli saanut nimensä? Vaikea sanoa. Liekin nimen alkuperä oli helppo arvata. Se kun oli niin tulinen kaikille.
Yön käytös ärsytti Liekkiä suunnattomasti. Siinä oli jotakin ärsyttävää pikkutyttömäisyyttä, josta tämä ei pitänyt.

Narttu irvisti todella äkäisen näköisenä toisen ilmeelle, muttei murissut tai sanonut heti mitään. Pitäisikö nyt lähteä, jatkaa näin, vai hyökätä? Ehei, Liekki ei ainakaan lähtisi. Jos joku lähtisi ns. hävijänä, se olisi Yö. Elävänä tai kuolleena. Jos siis pystyisi enää kävelemään...ruhjon tuollaisen heinäsirkan luut tuosta vain... narttu ajatteli. Se oli ehkä vähän itserakas. Mutta kuitenkin sillä oli hellempi puolensa. Kuitenkaan tätä puolta ei siunattu monille, ja kaikki jotka olivat sen saaneet osakseen, olivat nyt kuolleita.
Liekki oli oikeastaan kokonaan kuin karhu. Se oli sellainen rakenteeltaan, ulkonäöltään ja voimiltaan. Mutta ristiriitaista oli, että narttu oli juuri ennen laaksoon tuloa vannonut itselleen, että tappaisi jokikisen karhun jonkla edes haistaisi.

Sillä oli huonoa kokemusta mesikämmenistä.

Tuuli heräsi taas. Se ujelsi aavan järven yli, löi kylmät sormensa Yösumun talvikarvan lävitse. Narttu värähti, nousi seisomaan ja venytteli, ravisteli itseään, yrittäen lämmitellä. Vaikka oli tällä turkilla pohjoisessakin melkein tarjennut - ja sen melkein takia Yö oli lähtenyt. Talvet olivat piinaavan kylmiä, ilman laumaa ja sen lämpöä olisi Yö varmasti jäänytnyt jonain yönä hengiltä. Liian kylmä, yksin viihtyvälle Yölle ainakin. Laumassa saattoi käpertyä jonkun kylkeen ja näin lämmitellä, mutta yksin se oli mahdotonta.

Liekin irvistellessä jännitti Yö lihaksensa, painui hieman kyyryyn, ei alistuvasti, vaan uhkaavasti, niskakarvat pystyssä ja hampaitaan näyttäen urisi hyvin, hyvin hiljaa. Varovainen olisi pitänyt olla, katsoa pois janiinedelleen, mutta Yötä niin ärsytti toisen käytös. Rehvasteli ja uhkaili, kuin olisi maailmanvaltias! Teki niin mieli hylätä varovaisuus ja järki ja vain hyökätä, löylyttää toinen. Teki mieli tehdä jotain. Yön lihakset värähtelivät. Heikko tuo ei ollut, nyt kun ei ollut nälkä eikä jano, ja pitkien vaellusten aikana lihakset olivat voimistuneet. Yö arvioi jälleen toista katseellaan. Talviturkki luultavasti teki Liekistä massiivisemman näköisen kuin mitä tuo oikeasti oli, mutta tuollaisen massan kanssa ei suuntaa muutettaisi ihan kevyesti. Yön laiha, kevyut ruumis vaihtoi suuntaa paljon näppärämmin, joten hyökkäyksiä olisi ehkä helppo väistellä. Jos toista onnistuisi vielä hieman vahingoittaa... Ei. Nyt ei saisi ajatella tappelua. Ei tämä siihen johtaisi... Vaan koska jossain sisimmässään, siinä osassa, joka ei ajatellut kovinkaan järkevästi, Yö himoitsi toisen verta, pakottautui Yö olemaan tottelematta luontoaan eikä haukotellut tai katsonut poispäin, piti vain niskakarvansa hieman koholla, vaikka antoikin huuliensa laskeutua ja peittää valkeat raateluhampaat. Nyt pitäisi sanoa jotain tyyliin "mitä jos neiti kuningatar nyt vain liukenisi nuolemaan johtajansa varpaita" ja kääntyä, häipyä, kävellä tiehensä... Mutta ei. Jos toinen halusi tapella, Yö ajatteli, niin mikäs siinä. Kyllä täällä osataan väistellä.

// Nice, nyt se menetti järkensä. o_o //

((Juu.. Mutta ei Liekkikään mitenkään tyyni tai täysjärkinen ole...))

Liekki lopetti irvistelyn nuolaisemalla samalla huuliaan. Kuitenkaan sen keho ei värähtänytkään. Karvat pörrössä se seurasi toisen värähdystä ja nousemista. Narttu ajatteli, että sen pitäisi nyt lopettaa tämä turhanpäiväinen uhuoaminen, ja päättää tilanteen etenemisestä. Narttu ei ollut varma, oliko toinen tosissaan. Se astui ripeästi vähän lähemmäs, ja kurottautui louskauttamaan leukojaan aivan Yön nenän edessä. Sitten se vetäytyi nopeasti takaisin ja pakitti vähän. Narttu halusi ensin nähdä, kenen kanssa pelleili, ennen kuin alkaisi taisteluun. Oli toisen raektio mikä hyvänsä, Liekki arvioisi eleen ja tekisi sen mukaan, kun näkisi parhaaksi.

Narttu vain tahtoi upottaa hampaansa toiseen- Yöllä oli varmasti samankaltaisia ajatuksia Liekistä. Revin sen kappaleiksi...vuodatan kuiviin ja revin sen elimet ulos...ja jätän mätänemään... narttu hykerteli ajatuksesta että saisi ehkä hyökätä toiseen. Se jos mikä kelpasi Liekille.

((Anteeksi, meni vähän autohittauksen puolelle.. -_-'))

// Nah, ei tuo mitään 8) //

Yö ei värähtänytkään toisen tullessä ilmaa pureskelemaan. Vaan toisen perääntyessä tuo veti mustat huulensa ruttuun hampaansa paljastaen ja niskakarvat pystyssä murisi uhkaavasti. Ärsytti tuollainen. Mokoma kuvitteli vieläkin olevansa jotenkin voittamaton: entä jos Yö olisi tehnyt vastahyökkäyksensä ennen Liekin perääntymistä? Narttu tuhahti niskakarvat yhä sojottaen taivasta kohti. Teki niin mieli hyökätä. Mutta ehei, niin paljoa ei Yön järjetön puoli päässyt voitolle, että tuo olisi itse hyökännyt - ei, aintaisi Liekin hyökätä, jos hyökkäisi, ainakin narttu saattaisi sitten itselleen kuolemankielissä maatessaan puolustella, että toinen oli hyökännyt, hän oli vain puolustautunut.

// Ja anteeksi taas nysä. //

((Ei haittaa. :D ))

Yö oli ärsyttävän tutkimaton. Kuitenkin narttu tulkitsi tuonkin jollain omalla tavallaan. Miksei tuo toinen nyt voinut hyökätä? Siinäpä se. Liekkihän voisi ehkä purkaa itseään toieen, eikä se hyökkäisi, koska kuka tahansa näki kyseisen tilanteen riskit- vaikka ne olivat jotkut molemminpuolisia, eikä Yökään varmaankaan huono taistelija ollut. Provosointi toimi hyvin Liekillä itsellään, ja se oikeastaan ärsytti itse itseään. Narttu ei vain pystynyt ajattelemaan asioiden hyviä puolia, sille tuo toinen oli yksnikertaisesti eliminoitava. Miksen voisi hyökätä? Tietenkin voin! Mutta ensin jokin yksinkertainen strategia.. Lopulta Liekki lopetti miettivän ilmeensä ja irvisti pahasti toiselle. "Haluatko selvittää tämän? Minä olen valmis. Turhaan me tässä kuhnailemme- ellet sitten pelkää." Liekki sanoi lapsellisesti ja virnisti. Se käveli suoraan toisen eteen, liiankin uhkarohkeasti, ja kuiskasi Yön korvaan, kuitenkin nopesti ettei toinen hyökkäisi: "Minä tapan sinut...ehken nopeasti, mutta varmasti. Kuitenkin jos alat juosta pakoon, en ala mihinkään hippaan." Sitten narttu juoksahti ensin toisen taakse, sitten viereen ja käännähti Yön toiselle puolelle, yrittäen purra kintereeseen.
Yleensä liikehdinnästä oli vaikea nopeasti arvata mitään, etenkään kun narttu pyörähteli niin laajasti.

Jos Liekki saisi kiinni, se puristaisi kovaa, ja lopuksi riuhtaisisi yrittäen kaataa toista.
Jos ei, se yrittäisi väistää mahdollisimman nopeasti. Yösumu saattoi todella yllättyä raskasraknteisen suden ketteryyttä ja nopeutta. Mutta oikeastaan hukka ei ollut erityisen nopea, mutta vahvoja jalkoja oli helppo liikuttaa niin lähellä ollessaan.

Yö väläytti hampaitaan ärinän säestyksellä.
"Pelkään? Sinun se tässä kuuluisi pelätä, penikka, hetkesi koittaa ja pian", Yö murisi Liekille. Sitten narttu virnisti suden tavalla.
"Älä pelkää, en rasita mukavuuteen tottunutta ruumistasi pakottamalla sinut liikkumaan voittosi eteen", tuo sihahti takaisin. Yön ilme oli hurja. Niskakarvat olivat pystyssä, korvat painettuina niskaa vasten. Terävät hampaat olivat näkyvissä, hopeanharmaat silmät hehkuivat verenhimosta. Kuitenkin silmien katse oli laskelmoiva, järjellinen, vielä ei ollut hukkanen menettänyt järkeään. Ylpeys vain pani hanttiin sen pakoonjuoksemisen kohdalla. Mutta ehkäpä Yön onnistuisi väistellä sen verran, ettei pahoja vammoja tulisi.

Toisen liikkuessa Yö vilahti niin, ettei päästänyt Liekkiä selkänsä taakse, ja pitäen toisen näköpiirissään väistöi hieman säpsähtäen tuon hyökkäyksen. Niin, eipä ollut Yö arvannut toista ihan näin ketteräksi. Nojaa, eiköhän tästä selvittäisi jotenkin.

Yö käveli pitkin askelin loivaa kaarta, katse tiukasti Liekissä. Kevyt, pieni sudenhymy leikitteli mustilla huulilla. Yö oli työntänyt kiukkunsa syrjään ja nyt antautui tähän tanssiin lähes leikkimielellä. Narttu teki kesken askelen nopeannopean loikan kohti Liekkiä, teki valehyökkäyksen kohti kylkeä ja koska epäili toisen loikkaavan sivulle vaihtoi lennosta suuntaa kohti kurkkua. Jos Yö saisi kiinni, tuo ravistelisi nopeasti puolelta toiselle ja sitten repäisisi rajusti ylöspäin, sitten irti ja nopea perääntyminen. Jos tuo ei saisi kurkusta kiinni (kyljestä ei neiti siis edes yrittäisi purra), jatkaisi se matkaa muutaman loikan, jäisi sitten toiselle puolen tarkkailemaan Liekkiä, valmiina uuteen iskuun. Kyllä, Yösumu osasi muutamia temppuja, sen verran oli tullut elämän aikana tapeltua.

Liekki pelästyi toisen valehyökkäystä, ja tosiaan kavahti, mutta toinen oli niin nopea ettei se ehtinyt väistää- mikä olikin tällä kertaa hyvä. Tyhmä tuo toinen ei ainakaan ollut. Kun Liekki muisti sanomiset penikasta, se ei kommentoinut mutta mielessään ihmetteli: Se oli jo selkeä aikuinen, nimitys "penikka" ei sopinut myöskään sen rakenteeseen. Oikeastaan vielä vähemmän.

Narttu rähjäisi ja katsoi pakittavaa Yötä. Narttu lähti juoksemaan aivan toista päin, muttei kovinkaan lujaa- miksi, sen narttu itse tiesi. Päin juoksemisella oli monia eri vaikutuksia, mutta narttu osasi reagoida yllätyksiin nopeasti. Yleensä kuitenkin kaikki yrittäisivät väistää parhaansa mukaan.

Oli toisen reaktio mikä tahansa, narttu juoksisi kevyesti yhä eteenpäin, aina siihen asti kun olisi melkein hyökkäysetäisyydellä. Nyt Yö toistaiseksi oli vastuussa siitä, minkä narttu tekisi kolmesta ajattelemastaan asiasta.

((Olen todella pahoillani, tämä autohittauspelaaminen on jotenkin juurtunut minuun. -_-'))

Yösumu murisi takaisin, raivoisammin, kovempaa ja kauemmin kuin Liekki. Liekin sitten lähtiessä juoksemaan kohti, teki Yö päätöksensä nopeasti, seisoi aloillaan ja katseli toista kylmästi. Kun Liekki oli sitten melko lähellä, otti Yö lyhyen askelen ja loikkasi kohti, yritti purra toista kuonosta, jos ei osuisi, tähtäsi kurkkuun, sillä luultavasti toinen nostaisi tai kääntäisi päätään jättäen kurkun paljaaksi ja jos ei nytkään osuisi, tähtäisi etujalkoihin, sillä suden väistäessä nopeasti ovat etujalat viimeinen vanhalle kohdalle jäävä - niihin oli siis kohtalaisen hyvä iskumahdollisuus. Väistävien jalkojen päällä on vieläpä melkoisesti painetta, eikä niitä siirretä nopeasti kaatumatta. Jos Yö saisi kiinni jostain, tuo jälleen riepottelisi, sitten repäisisi sivulle nopeasti, päästäisi irti ja perääntyisi askelen, käännähtäisi ja kiitäisi toisen kyljen ohi yrittäen koko matkalla tuota näykkiä. Mutta jos Liekki onnistuisi väistämään kuonoon ja kurkkuun suunnatut puraisut, ja väistäisi kuten Yö odotti, saisi etujalkansa ylös, jos kaatuisi, olisi narttu välittömästi Liekin kimpussa yrittäen raadella kurkkua, niskaa, vatsaa ja kylkiä, sekä takajalkojen jänteitä. Yön taktiikka perustuikin lähinnä nopeisiin käännöksiin ja iskuihin, valehyökkäyksiin ja yllätyksen tuomaan etuun. Luita rusentavaa voimaa kun ei narttu omistanut, muuten kuin leuoissaan.

Liekki jarrutti, ja huonoksi onnekseen toinen hyökkäsikin päin. Vaistomaisesti narttu kohotti etukäpälänsä, yrittäen suojella kasvoja ja kurkkua. Kuitenkin Yö sai sen toisesta tassusta kiinni, ja narttu päästi murinan ja vingahduksen sekaisen äänen.

Yön meniossa jälleen kauemmas, alkoi Liekkiä jo toden teolla ärsyttää. Se juoksahti toisen vasemmalle sivulle ja yritti napata kyljestä. Kyllä narttu tiesi, että siihen yltäisivät hampaat, mutta kylki myöös repesi helposti. Siitä riuhtomalla saisi pahaa jälkeä aikaan, ja liikkuminen hankaloittuisi huomattavasti.

Jos siis narttu saisi otteen, se repisi ja yrittäisi raastaa kylkeä, jos se taas ei onnistuisi, se kääntyisi nopeasti uuteen hyökkäykseen, samoissa aikeissa mutta sille puolelle jossa Yön pää ei olisi.

((Vähän lyhyt, kiire.))