Talvihorrosta

// Blacky kera Säteen ja pentujen. //

Nuori narttu venytteli herätessään aamuaurinkoon. Hetken ajan sen silmät totuttelivat näkymään, ja heti ensimmäiseksi se pelästyi. Missä se oikein oli? Hetken päästä muisti kuitenkin palasi. Toden totta, olihan se nyt Haukan laumalainen, ja sai toki nukkua pesäkoloissa. Korvapuoli asteli silmiään siristellen ulos kolosta, ja venytteli kolon ulkopuolella vielä vähän lisää. Sillä ei ollut nälkä, olihan se syönyt illalla tukevasti. Mitä se siis voisi tehdä? Kenties nyt olisi otollinen hetki tutustua muihinkin laumalaisiin, jos sellaisia löytyisi. Korvapuoli päätti kuitenkin ensin ihailla hetken verran ihanaa ja kaunista luontoa. Pian olisi, kyllä vain, kevät, ja sitten alkaisivat taas karibujen vaellukset ja ruokaa riittäisi kirjaimellisesti vaikka muille jakaa. Mutta nyt oli lunta vielä paksulti maassa, ja vaikka aurinko sitä ahkerasti yrittikin sulattaa, Korvapuoli tiesi, että lunta ehtisi tulla vielä lisääkin ennenkuin se lopulta jättäisi vain vettä jälkeensä.

((Dodi.^^))

Tosiaan, kevät teki tuloaan. Haukan laumalle silti oli siunautunut pentuja jo talvella. Missähän ne Säteen pienet pallerot nyt olivat?

"Senkin kurja!! Kosto elää!!"
Aivan.. Pennut olivat kasvaneet paljon. Emo oli seurannut kasvua sivusta, mutta ne jotka eivät karvapalloja olleet pitkään aikaan nähneet, saattoivat hämmästyä näkyä. Se pieni tummanruskea möykky oli muuttunut suurikokoiseksi, nuoreksi urokseksi. Tämä oli vanhin pentu, isoveli Kosto. Se juoksi pitkin askelin mustaturkkisen siskonsa, Vinhan perässä. Sisko oli ehkä hitaampi, mutta älli korvasi sen.
"Aha! Yritäppä köriläs saada kiinni ennen sitä!" narttu härnäsi, ja ketterästi se teki äkkikäännöksen. Kookkaampi Kosto ei pysynyt vauhdissa ja joutui hidastamaan kääntyäkseen niin jyrkästi.

Hurjimusten perässä tuli vankkarakenteinen, selvästi ylpeä emo. Säteen tummahko turkki oli vaalentunut, nyt se oli taas kaunis ruskeankirjava, ja mm. kasvot olivat kermanvalkeat. Onnellisena se katseli luontoa; Viimeinkin aurinko paistoi! Kevät teki varmasti tuloaan, Kostosta tulisi varmaan entistäkin suojelevaisempi siskonsa suhteen.
Säteen hännänjuuren vieressä tuli nuorin pentu, Usko. Oli sekin kasvanut, joskin yhä se oli laihempi ja hontelompi, käveli kyyryssä ja säikähteli ääniä. Sen näkö oli vähän parantunut pentuiästä, nyt se ei kävellyt puita päin. Silti sen näkemä kuva oli sumea, pimeä ja epätarkka.
Slti nuorsusi oli jo tottunut siihen, että ne edellä pomppivat tummat hahmot olivat vain sen sisarukset.

Säde tuuppasi lempeästi Uskoa kuonollaan, tätäkään uros ei enää kavahtanut. Säde kohotti katseensa, ja näki kauempana vieraan suden pesillä. Ystävällisesti se heilutti tuolle häntäänsä jo kaukaa.
Kosto sen sijaan kirmasi Uskon ja Säteen eteen häntä pystyssä. Vinha hölkkäsi sen vierelle ja hymyili sudenhymyään vieraalle. Säde näykkäisi moittivasti Kostoa lapaan, ei nyt noin epäluuloinen tarvinnut olla, vieras oli varmasti laumalainen.
"Hei, kukas sinä olet?" ruskeaturkki kysyi heilutellen taas häntäänsä, ja katsellen lempeillä silmillään toista.

Korvapuoli hieman hätkähti kuullessaan lähestyvien susien ääniä, ja ponkaisi nopeasti pystyyn. Naaras varoi ottamasta liian aggressiivista tai suojelevaa asentoa, lähinnä vain hieman varovaisen. Hetken päästä susi jo näkikin lähestyvän nelikon. Ainakin näin kaukaa katsottuna siinä oli kolme pentua ja oletettavasti niiden emo. Huomatessaan vieraan nartun ystävällisen käyttäytymisen, Korvapuoli rauhoittui huomattavasti, mutta pysyi silti seisaallaan. Pentujen emo oli huomattavasti hieman kitukasvuista Korvapuolta suurempi, mutta silti melko leppoisan näköinen tapaus. Narttu hieman naureskeli mielessään suurimman pennun suojelevaisuudelle, mutta piti sen omana tietonaan. Toinen vilkkaammista pennuista oli ilmeisesti naaras, ja hieman tavallista suurempi sekin. Emonsa kyljessä kyyhötti vielä kolmas penikka, joka vaikutti todella varovaiselta ja hieman pelokkaaltakin.

"Nimeni on Korvapuoli. Ja keitäs te olette?" narttu vastasi ystävällisesti ja heilutteli itsekin häntäänsä. Se ei voinut mitään sille, että oli hieman kateellinen pentujen emolle. Olisi se toki itsekin halunnut pentuja, mutta sellaista etuoikeutta sille tuskin koskaan suotaisiin, ja tuskin siitä edes olisi emoksi, niin huonokuntoinen kun itsekin joskus oli.

// Ja lyhyttä pukkaa. //

((Ei mitään.^^))

Säde istahti rennosti. Sillä ei ollut pienintäkään syytä pelätä.
"Olen Säde, ja nämä ovat pentuni.. Usko, Vinha ja Kosto", narttu sanoi nyökäten päällään pentuihin päin niiden nimet sanoessaan. "Sinäkin taidat olla Haukan laumalainen? Jos olet, niin sinun on tärkeää tietää, kuka.. tai mikä minä olen", Säde jatkoi, muttei mitenkään ylpeilevästi vaan yhä ystävälliseen sävyynsä.

Kosto totesi vieraan harmittomaksi, ja se vilkaisi emoonsa kysyvästi. Säde nyökkäsi ohimennen pojalleen, ja Kosto ja Vinha menivät kauemmas jatkamaan leikkejään. Pian ne kuitenkin väsähtäisivät, ja asettuisivat vähän kauemmaksi tarkkailemaan tilannetta.
Usko kyyristyi häntä koipien välissä ja korvat niskassa. Harmaaturkki ynähti vähän ja pakitti. Se kuuli vieraan suden äänen, muttei erottanut liikettä.
Säde töni pehmeällä kirsullaan poikaansa. "Ei hätää, olen tässä.. Hän ei ole vihollinen", se sanoi ja vaaleanharmaaturkkinen Usko rauhoittui hiukan. Yhä se kuitenkin värisi ja katseli sumeilla, vaaleansinisillä silmillään ympärilleen, muttei kyennyt näkemään paljon mitään. Vain sulaa valkeutta, vähän vihreää tuolla.. Ja rusehtavaa tässä lähellä, se oli emo.. Ja kauempana oli taas ne tutut, tummat hahmot.. Nuorukainen istahti sekin, mutta piti päätään yhä alhaalla pelokkaan näköisenä.
Säde nuolaisi huuliaan vähän hämillään, muttei antanut tuttavallisen olemuksensa karista vähääkään. Sen piti olla vahva, olihan se alfa.

Korvapuoli nyökkäsi ystävällisesti pennuille kuullessaan niiden nimet. Kun Säde esitteli itsensä, liikahti Korvapuolen mielessä jotain, mutta se ei vain tajunnut ainakaan vielä mikä.
"Kyllä, olen Haukan laumalainen. Oikeastaan saavuin vasta vähän aikaa sitten, ja en taida olla vielä ihan perillä asioista," Korvapuoli vastasi hieman nolona. Ei ollut ollenkaan mukavaa tunnustaa ventovieraalle, ettei tiennyt mitään lauman sisäisistä asioista. Huomatessaan pienimmän pennun ujostelun ja pelokkuuden, narttu ensin hieman ihmetteli sitä, mutta tajusi sitten toisen silmiin katsoessaan itsestäänselvyyden. Pennun, Uskon, täytyi olla sokea ainakin osakseen, kun noin kovin pelkäsi. Korvapuoli ei kommentoinut havaintoaan millään tavalla, tuskin Sädekään oli tilanteesta kovin onnellinen.

Korvapuoli seurasi silmillään Vinhan ja Koston leikkiä, eikä voinut olla hieman kadehtimatta niitä. Olihan se joskus ollut itsekin pentu, mutta nykyään se ei voinut edes kuvitella leikkivänsä noin riehakkaasti, kiitos entisen alfansa aiheuttamien vammojen. Narttu antoi pahojen ajatusten unohtua, ja keskittyi vain katselemaan kaksikon telmimistä tyytyväisenä.

Säde hymyili ymmärtäväisesti, Korvapuoli oli uusi laumassa, mutta senhän Säde oli tiedostanut jo muutenkin kun ei ollut tätä nähnyt.
"Aivan, minäkin olen nyt vasta perillä kaikesta, ja liityin talven alussa kun laumaa vasta perustettiin", ruskeaturkki sanoi. Se otti viekkaan ilmeen kasvoilleen ja katsoi tutkivasti toista silmiin. "Osaathan pitää salaisuuden?" se kysyi. Säde päätti, että oli jo aika kertoa joillekin laumalaisille nykytilanteesta.
"Tai ei se ole salaisuus, vaan jotain mitä sinun on hyvä tietää", Säde jatkoi ja nuolaisi uuliaan pyyhkien sen ilmeensä. Se tunsi salaa itsensä kovin tärkeäksi, olihan se vielä melko nuori, mutta oman luontonsa takia suhtautui kypsästi Haukan parina olemiseen. Ajatella, itse alfa oli vastannut sen tunteisiin. Vaikkakin yhä narttua kalvasi se, ettei se olisikaan niin hyvä kumppani kuin Haukka oli luullut.. Säde halusi tehdä parhaansa, Haukka oli sille tärkeä susi.

Uskokin oli kateellinen. Tai, se ei osannut tuntea mitään sellaista kuin kateus, mutta sille tuli haikea olo kun se ei itse voinut juosta muiden mukana. Se oli aina erilainen, se ei voinut tehdä mitään, vain kävellä yksin metsän rauhassa. Oikeastaan uros rakasti sitä. Se meni usein pienelle purolle. Ihan vain kuuntelemaan heräävän luonnon ääniä, lintujen laulua, veden solinaa ja lumen pöllähtelyä kun sitä putosi kuusen oksilta. Haistamaan valkean metsän vihreät havut, tuntemaan pehmeän sammaleen ja lumen polkuanturoidensa alla. Joskus jossain kaikui jonkin eläimen kaukainen mylvintä, ja Usko ulvahteli iloisesti sille vastaukseksi.

Ei se ollut yksin, oli sillä oma kotinsa, sen kivet ja kannot ja naavat. Ja vielä joskus, vielä joskus jos onni olisi myöten, se myös näkisi kaiken sen kauneuden...

((Olen julma hahmonluoja.. >8D))

Korvapuoli hieman ahdistui toisen kysymyksestä ja muuttuneesta olemuksesta. Mutta jos toinen todella olisi niin tärkeä hahmo laumassa kuin narttu aavisteli, olisi parempi olla Säteelle mieliksi.
"Tottakai osaan pitää," Korvapuoli vastasi, mutta varoi kuulostamasta liian innokkaalta. Narttu otti hyvän kuunteluasennon. Toisaalta, kaikki mitä sille kerrottaisiin Haukan laumasta ja sen laumalaisista ei voisi olla muuksi kuin hyväksi. Korvapuoli tarkasteli tätä uutta ja ilmeisen moniluontoista sutta kasvavan kiinnostuksen vallassa. Sen turkki oli tumma, mutta alaspäin vaaleneva. Säde oli ilmeisen hyvässä kunnossa, vaikka talvi nyt olikin. Korvapuoli tiesi, että oli itse lähestulkoon Säteen vastakohta. Raihnainen, mutta samalla nuori ja kokematon susi, jota elämä oli kohdellut kaltoin. Narttu vihasi tänään itseään vielä normaalia enemmän, nyt kun ympärillä oli elämäniloisia ja täysin terveitä susia, niin mieleltään kuin ruumiiltaankin.

Korvapuolella oli hyvä käsitys Säteestä, näkyikö kaikki niin selvästi läpi? Narttu oli kirjava luonne, saattoi muuttua jopa ahdistavan nopeasti enkelistä purulliseksi, hillitystä lapsekkaaksi.
Mutta ei sekään ollut aina ollut terve, ei ainakaan henkisesti. Laaksoon tullessaan se oli ollut arka, aivan kuten Usko. Se oli nähnyt harhoja ja "kuvia" mielessään menneisyytensä kauhuista, monta yötä narttu oli huutanut ja rukoillut että se loppuisi, ettei sille näytettäisi sitä enää uudestaan. Se oli silloin ollut raskaana ja pelännyt, ettei siitä olisi äidiksi siinä mielentilassa.

Mutta nyt kaikki oli muuttunut, nyt se todella oli elämäniloinen ja terve.
Säde myhäili mielessään, Korvapuolella ei ollut aavistustakaan että sen edessä istui Alfanarttu. "Minä olen rakkaan alfamme puoliso, sinun alempi alfasi", Säde sanoi hyväntuulisena ja selkeästi ylpeänä, muttei mitenkään "leijunut". Ja saihan siitä ollakin ylpeä, olihan tuo aikamoinen saavutus. "Hän lupasi hoitaa pentujani kuin omiaan.. Korvapuoli, olet kyllä hyvissä käsissä", ruskeaturkki jatkoi vähän haaveilevana. "Mutta se minusta. Sinä näytät nälkäiseltä, muru", Säde sanoi lempeästi ja nousi seisomaan. "Miten olisi pieni.. Saalistusreissu? Jos huolisit meidät seuraksesi?" narttu sanoi tuttavalliseen tapaansa, "Olisi oikein mukavaa, jos saisin sinusta ystävän".. Säde sanoi ja eiautti häntäänsä hämillään. Se ei ollut hyvä tälläisessä.
Niin ja saattaishan Säde haluta myös itselleen jos ei betan, niin betantapaisen luottosuden...

Korvapuolen silmät revähtivät auki kuullessaan toisen paikan laumassa, ja silti pääsi pieni ähkäisy tai muu ällistyksestä kertova ääni. Nartun aivot raksahtivat kuitenkin lopulta takaisin normaaliasetuksiinsa. Korvapuoli palasi takaisin maanpinnalle juuri sopivasti kuullakseen Säteen kuin-omiaan-kommentin, ja se oli omiaan lisäämään nartun hämmästystä. Eikö Haukka ollutkaan pentujen isä? Ja jos ei, niin kuka sitten? Korvapuoli ei kuitenkaan ainakaan vielä kokenut olevansa arvollinen kysymään sellaisia, joten se vain lipaisi huuliaan kiinnostuneena.

Kuullessaan Säteen kutsun lähteä metsästämään, Korvapuoli mietti sitä hetken. Ei sillä oikeastaan edelleenkään ollut nälkä, mutta saalistusretki voisi olla hyvä mahdollisuus tutustua paremmin tähän kakkos-alfaan, ja sitä kautta taas... Korvapuoli jätti vallanhimoiset ajatuksensa kesken, ja palasi nykyhetkeen. Narttu oli oikein otettu toisen halukkuudesta tutustua lähemmin.
"Kyllä, se olisi todellakin oikein hauskaa. Ja minäkin tutustun toki mielelläni muihin... laumalaisiin," Korvapuoli lisäsi viimeisen sanan hieman epäröiden. Olikohan oikein sallittua sanoa vara-alfaa laumalaiseksi? Narttu muisti menneisyytensä kirvelevät muistot entisen laumansa ajoilta. Se oli tottunut olemaan tuttavallisissa väleissä lähestulkoon kaikkien kanssa, mutta nyt sen pitäisi opetella uusille tavoille ja tästä olisi hyvä alkaa.

Korvapuoli näytti vähän hämmästyneeltä. Säde ei halunnut että tuo alkaisi stressaamaan jostain niin typerästä, kuin vaikka miten puhutella Sädettä. Niimpä alfa teki itsensä selväksi.
"Sano vaan Säteeksi. Ja pyydän, älä ota mitään paineita.. Minua niin harmittaa etteivät kaikki osaa olla aitoja alfojen suhteen.. Siksi olen salannut sitä, niin että näen ensin millainen laumahenki oikeasti on", ruskeaturkki selitti ja oli hetken hiljaa. Kuultuaan toisen vastauksen sen hyväntuulisuus palasi ja se huiskautti uudestaan häntäänsä. "Oi, hyvä kuulla. Hehe, millaisiahan metsästäjiä lauman sudet ovat.." se pohti ja asteli vähän eteenpäin.
Alfa haukahti vähän ulvahtavasti vanhimmille pennuilleen, ja nämä jolkottivat heti emonsa luo. "Menemme metsästämään. Vinha, laadi suunnitelma jos löydämme jotain.. Kosto, sano jos vaistoat vaaran, ja ole kiltti ja katso Uskon perään", emo ohjeisti ja alkoi käänsi päänsä Korvapuoleen. "Mennään", Säde sanoi pirteästi ja alkoi nuuhkimaan maata pentujensa kanssa.
Usko keskittyi vain pysymään poissa tieltä, mutta mukana.

((Nyt ei raksuta, varmaan jäänyt jotain ratasten väliin..))

// Eipä tuo haittane. ^^' //

Korvapuoli oli kiitollinen Säteen antaessa selvän ohjeistuksen. Nartun oli hyvä olla komenneltavana, eikä se useinkaan tehnyt isoja ratkaisuja ilman jonkun neuvoa. Korvapuoli ei voinut olla tuntematta oloansa hieman etuoikeutetuksi saadessaan tietää vara-alfasta ilmeisesti muita ennen, vaikka olikin uusi tulokas. Korvapuoli ei voinut kuitenkaan, Säteen kehotuksesta huolimatta, olla ottamatta pienoisia paineita metsästyksen aikana. Jos narttu menisikin ja nolaisi itsensä täydellisesti? Ei, niin ei saisi tapahtua. Korvapuoli laski oman kuononsakin maan tasolle, ja haisteli oikein ahkerasti pienimpiäkin hajumerkkejä. Narttu ei ensin saanut kuonoonsa juuri mitään mielenkiintoista joten harhaili sivummalle. Siellä sitä odotti hyvin vahva ja juuri äskettäin, ehkä puolisen tuntia sitten, ohitse menneen saaliin tuoksu. Narttu ei ollut aivan täysin varma siitä, mikä se oli, mutta jäljet paljastivat sen rusakoksi. Korvapuoli haukahti ilmoittaakseen löydöstään, ja jäi aloilleen. Se ei ollut todellakaan pitkään aikaan metsästänyt kunnolla lauman kera. Viimeisin kokemus oli ollut Vallan laumassa olevan Tuhon kanssa saalistaminen, mutta silloinkin Tuho oli vain katsellut sivummalta.

((Anteeksi, tein nyt hittauksentapaisen.. Mutta etenee nopeammin. x'3))

Muutkin haistelivat ahkerasti. Ne eivät erottaneet lumesta paljon mitään, ja jälkiin oli satanut lunta, eli ne olivat vanhoja.. Kunnes Korvapuoli haukahti.
Päät kääntyivät. Kaikki olivat korvat höröllään kuulemassa toisen löydöstä. "Löysitkö jotain?" Vinha kysyi heti oma-aloitteisesti ja astahti eteenpäin. Se katseli toista keltaisilla silmillään kiinnostuneena.
Sädekin nosti päänsä ja hymyili tyytyväisenä. Tämä tapaushan oli etevä! Kuitenkin pian emon täytyi rauhoitella vikisevää Uskoa, joka oli selvästi pelästynyt yhtäkkistä haukahdusta.
Kookas Kosto harppoi Korvapuolen luo. Se nuuhkaisi toisen mahdollisen vastauksen aikana jälkiä, ja nyökkäisi Korvapuolen sanojen jälkeen vahvistukseksi.

Rusakko oli kyllä aika pahainen rääpäle niin monelle sudelle, mutta talvi olikin niukkaa aikaa. Ei voinut nirsoilla ruuan suhteen, ja aina voi lähteä uudestaan metsälle.
Säde otti Vinhan puolesta ohjat ja sanoi selkeällä, kuulvalla äänellä kaikille; "Ei taida olla fiksua lähteä yhden pitkäkorvan perään tälläisella porukalla. Minä voin mennä Korvapuolen kanssa, etsikää ja löytäkää te jotain isompaa.. Käyhän tämä?" Säde katseli kaikkiin. Alfa halusi kuulla ensin kaikkien mielipiteet, voisihan olla, että jollain olisi parempikin idea. Säde ei oikein uskonut sellaiseen, että vain sanottiin ja se oli sitten tasan niin.
Vinhaa harmitti, se oli ajatellut ihan samaa mutta ei päässyt todistamaan nerokkuuttaan, ei tällä kertaa. Mustaturkki nyökkäsi. Kostollekin se kävi, eikä Uskolta paljon kysytty. Ei se kuitenkaan osallistuisi, harmaaturkki saisi odottaa.

// Eipä haittaa, turhahan tässä olisi paikallaan junnata. :'D //

Korvapuoli hieman hämmästyi kysymystä pennulta, mutta luultavasti ainakin näin alkuun jopa laumaan syntynyt pentu olisi lauman hierarkiassa vastasaapunutta narttua ylempänä, joten vastasi.
"Veikkaisin rusakkoa tai muuta sellaista. Vähän köyhänpuoleista kylläkin, mutta talvella on paha katsoa mitään nenänvarttansa pitkin," Korvapuoli antoi informaationsa, ja hymyili itsekseen kookkaan pennun vahvistaessa aikuismaisesti naaraan sanat. Narttu katseli hieman hämmentyneenä Uskon pelästymistä, ja ei voinut olla hieman nolostumatta aiheuttamastaan reaktiosta.

Kuullessaan Säteen sanat, Korvapuoli hieman pettyi. Olihan se tottakai samaa mieltä, mutta silti sen vähäistä egonpoikasta harmitti syvästi löydön tuollainen ohittaminen, ja naaras saikin vakuutella itselleen mielessään kovasti että olisi itse tehnyt aivan samalla lailla. Sitä paitsi, Säde oli sentään kysynyt muiden mielipidettä, eikä vain määräillyt typerästi, ja sille Korvapuoli antoi aivan omanarvonsa.
"Kyllä, se on hyvä idea," Korvapuoli hyväksyi ehdotuksen muiden mukana. Ainoa mikä suunnitelmassa hieman huolestutti naarasta, oli Uskon jättäminen muiden vastuulle. Jollain oudolla tapaa Korvapuoli tunsi pientä äidillistä hellyyttä sokeaa pentua kohtaan, mutta ei silti kehdannut kyseenalaistaa Säteen päätöstä, koska olihan se kuitenkin pentujen emo ja pääasiallinen kaitsija.

Säde oli ehkä vähän vastuuton, se ei jaksanut organisoida jatkuvasti Uskon asioita. Se ei tarkoittanut ettei emo välittänyt, ja kyllä melkein vuoden vanha pentu pärjäsi hetken yksin, ja olivathan muut lähellä jos jotain sattui.
Alfa loi vielä anteeksipyytävän katseen Korvapuolelle, se ei halunnut loukata toista. "No hyvä jos se sopii kaikille.. Usko, jää tähän, kutsu meitä jos jotain tapahtuu", Säde sanoi ja hieraisi lempeästi päätään Uskoon. Kosto virnisti. "Tai mieluummin ennen sitä.. Muuten voi olla vähän myöhäistä", nuorukainen vitsaili, mutta Säteestä se oli tarpeettoman ilkeästi sanottu ja se ojensi poikaansa taas näykkäisyllä. Sitten hukka askelsi Korvapuolen löytämien jälkien luo Vinhan ja Koston pyyhältäessä kauemmas jäljittämään. Huomasi, että emo luotti niihin.
Säde oli juuri aikeissa seurata kirsu maassa jälkiä, kunnes pakittikin ja katsoi Korvapuolta. "Sinun löytösi, mene toki edeltä.. Uskon että tiedät paikkasi ilman typeriä muodollisuuksiakin", narttu sanoi ja hymyili taas lempeästi. Ei Korvapuolta tarvinnut alistaa, eikä Säde halunnutkaan.

Kauempana Vinha ja Kosto olivat löytäneet haavoittuneen mäyrän, jota ne yrittivät epätoivoisesti saada pois päiviltä. Mäyrällä oli kuitenkin terävät hampaat ja kynnet, eivätkä susilapset olleet sitä niin kovin paljoa isompia. Pennut saisivat varmasti pieniä haavoja sinne tänne.

Korvapuoli katseli emon ja pentujen eroamista sivummalta tuntien itsensä hieman ulkopuoliseksi, ja oli hieman hermostunut Säteen kanssa kaksinjäämisestään. Narttu ei voinut olla heiman kummastumatta huomatessaan alfan katseen, mutta piti sitä silti hyvänä merkkinä. Korvapuoli ihmetteli hieman itsekin Koston seuraavaa kommenttia. Pentu oli selvästikin hieman ylimielinen, eikä Korvapuoli voinut pitää siitä rehellisesti, eikä uskonut koskaan pystyvänsäkään siihen, mutta työnsi sellaiset kielteiset ajatukset mielestään.

Naaras jättäytyi heti Säteen perään jo ihan vaiston ohjaamana, ja meinasi jäädä alfan alle tämän yhtäkkiä pakittaessakin ja luovuttaessaan johtajan paikan nartulle. Korvapuoli epäröi hetken, ja mietti saisiko se väittää tälläisessä asiassa vastaan, mutta päätti sitten tehdä niinkuin pyydettiin, vaikka se sotikin kaikkea nartun lauman hierarkiasta saamia oppeja vastaan. Korvapuoli laski häntäänsä hieman alemmaksi osoittaakseen, että tiesi silti todellakin paikkansa, kuten Säde oli sanonut. Sitten narttu laski kuononsa maahan jäljille, ja lähti hieman epäröiden kulkemaan edellä.

Vähän matkan päässä Korvapuoli huomasi kuitenkin mäyrän jäljet, jotka kulkivat jäniksen jälkien päältä, ja olivat ilmiselvästi tuoreemmat. Narttu kääntyi katsomaan alfaansa odottaen jonkinlaista neuvoa ongelmatilanteen kanssa. Mäyrä vaikutti jälkien ja hajun perusteella ainakin jollain tasolla haavoittuneelta, mutta se voisi olla hankalampi kiinniotettava hampaidensa ja kynsiensä takia, vaikkei se toki olisi ylitsepääsemätön este kahdelle aikuisella susinaaraalle.

Säde tassutteli rentona toisen perässä ja piti myös kirsuaan alhaalla hankea viistäen. Korvapuolen kysyvään katseeseen se vastasi; "Hmm.. No mäyrä on kuitenkin suurempi.." ääni oli miettiväinen. Ottaisiko se juoksukisan vai kamppailun? "Mitä sinä luulet?" Säde kysyi ystävällisesti, "Kumman perään lähdetään?" Ei sillä, etteikö Säde olisi voinut itse käsitellä tälläistä tilannetta, se vain halusi antaa toisellekin jotain sanavaltaa.. Tai pikemmin varaa mielipiteelle. "Minulle on se ja sama", alfa totesi ja heilautteli jälleen kerran häntäänsä. Siitä oli näköjään kehkeytynyt tapa.

Kauempana Kosto ja Vinha hypähtelivät eri puolilta mäyrää päin. Ne olivat jo saaneet sille jonkinlaisia haavoja, joski olivat maksaneet ne naarmuilla silmäkulmiin ja eturaajoihinsa.
Onneksi pian Kosto nappasi suurilla leuoillaan kiinni mäyrän niskasta ja nosti sen ilmaan, jolloin ketterä Vinha raastoi niin nopeasti kuin pystyi elukan kurkun auki.
Kosto rentoutti leukansa ja pomppasi kauemmas ettei saisi mäyrän kynsistä. "Kiitti", Vinha sanoi ja naurahti. "Kuin myös siskosein", uros vastasi ja huiskautteli laiskasti häntäänsä. Molemmat tapittivat mäyrää - Olisikohan se kohta jo viimeistelty?

Korvapuoli antoi Säteen hyvillä mielin tulla lähemmäs, ja oletti tämän aikovan päättää, mutta saikin taas häkeltyä hieman toisen kysyessä nartun omaa mielipidettä.
"Ehhmm, en minä tiedä. Kai mäyrä olisi isompi tai jotain," Korvapuoli takelteli. Ehkä se olisi pystynyt olemaan luonnollisempi toisen seurassa, jos ei olisi tietänyt että toinen oli sen alfa, mutta nyt se kunnioitti toista hieman liikaakin. Tilanteessa oli pientä ironiaakin, koska ensimmäisestä laumastaan narttu oli erotettu juuri nimenomaan sen takia, että oli jopa ajautunut tappeluun alfansa kanssa liiallisen nenälle pomppisen seurauksena, ja nyt kun sillä oli vihdoin kunnolinen alfa, niin mitä tekikään Korvapuoli? Ujosteli kuin mikäkin pentu! Narttu hieman suutahti itsellään ajatuksensa takia ja sai siitä voimaa korjata sanojaan.
"Siis kyllä mäyrä olisi parempi, siitä riittäisi pennuillekin ruokaa paljon runsaammin kuin jostain poloisesta jäniksestä," narttu paikkaili selostustaan hieman asiantuntevammin, mutta tähyili siltikin vielä hieman nolona Säteestä sivulle.

Säde hämmentyi toisen takeltelusta. Tätä se oli vähän pelännytkin. Ja jos ihan tarkkoja oltiin, Säde oli itse sanonut täsmälleen saman juuri äsken.
Sitten Korvapuoli korjasikin sanojaan selvästi itsevarmempana. Tyytyväisenä Säde nyökkäsi sille. "Aivan, olet oikeassa.. Olin jo lähtemässä pitkäkorvan jäljille, minä höpsö", Säde sanoi ja littasi korviaan hölmöstä aatteesta. Se käyttäytyi ehkä vähän liiankin tuttavalisesti, mutta tilanne ei ollut kovin julkinen tai tärkeä. Saihan sitä olla ystävä laumalaisensa kanssa, ei se ollut kiellettyä. Eikä se tarkoittanut, että Säde nöyristelisi, ei suinkaan.

Kyllä. Se oli siinä, punaturkkisena ja elottomana. Ylpeänä Kosto otti mäyrän suuhunsa ja jopa heilautteli sitä voitonriemuisena.
"Kuules hurjapää, kunnioita nyt vähän sen ruumista.. Ei ruualla saa leikkiä, jotain rajaa!" Vinha ärähti. Kosto tuhahti ja matki niin kimakalla ja "tyttömäisellä" äänellä kuin matalalta ääneltään pystyi; "Ei ruualla saa leikkiä, jotain rajaa! Kostooo!" uros härnäsi ja hypähteli kauemmas. Vinhaa risoi ja ilkikurisena se tönäisi veljeään.

Etäämmällä näkyi hontelon suden hahmo, joka käveli epävarmasti ja harhailevasti. Usko jolkotti korvat niskassa ja vähän kaarrellen sisartensa luo. Se heilutti arasti häntäänsä noille, ja sai iloisen vastaanoton täynnä nuolaisuja ja hännän heilutusta.
"Voi poloista, sinulla oli varmasti tylsää", Vinha sanoi ja painoi päänsä Uskoa vasten. "Joo vähän niinkuin--" Kosto aloitti vitsailunsa, mutta ei saanut sanottua loppuun kun musta tassu heilahti ja Kosto sai maistaa suun täydellistä lunta.

Korvapuoli oli myös tyytyväinen saadessaan kehuja, vaikka vähän arastelikin lytättyään alfan oman suunnitelman. Samalla narttu tajusi, että mitä ilmeisimmin Säde todellakin arvosti aitoa ystävyyttä, eikä mitään teeskenneltyä nuoleskelua ja Korvapuoli oli iloinen tästä havainnosta. Haukan lauma vaikutti aina vain paremmalta valinnalta, ja naaras oli juuri tällä hetkellä erittäin tyytyväinen itseensä. Korvapuoli olisi jo halunnut jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti, ettei mäyrä ehtisi yhtään kauemmaksi, mutta ei halunnut alkaa komennella, vaikka kyllä uskoikin ettei Säde alkaisi muiden pillin mukaan pomppimaan.

// Nyt ei kyllä inspaa... -_-' //

"Noniin, mennäänpä sitten", Säde sanoi hyväntuulisena ja lähti päättäväisesti seurailemaan mäyrän jälkiä. Haju oli niin selvästi erotettavissa, ettei nartun tarvinnut sitä ihan milli millitä nuuhkia - päinvastoin. Säde käveli aika ripeää vauhtia kirsu maassa.

Alfa oli itsekin harvinaisen tyytyväinen päätökseensä liittyä Haukan laumaan. Sen elämä oli muttunut täysin, luonnosta puhumattakaan. Nyt siitä oli tullut rauhaisa, lempeä mutta kuitenkin auktoriteetillinen ja oma-aloitteinen susi. Sillä oli perhe, omat pentunsa ja Haukka, sekä lauma jossa oli hyvä ilmapiiri. Turvallinen koti, ruokaa ja "katto" pään päällä. Ja koska niin paljon oli ruskeaturkki saanut, se oli vastalahjaksi päättänyt tehdä kaikkensa lauman hyväksi.
Kyyristelyn, pelkäämisen ja kärsimyksen aika oli jo takana. Säteestä oli tullut aikuinen, ja sen nuoruuden ikävyydet se voisi unohtaa.. Joskin pentujen biologinen isä kummitteli yhä hukan mielessä, kirjaimellisesti. Ja viimeisimmästä harhanäystä oli jo aikaa, Säteen kuollut sulhohan saattaisi pompata nartun verkkokalvolle hetkenä minä hyvänsä.

((Joo minullakin menee tooosi hyvin. >.<"))

Korvapuoli oli tyytyväinen alfan ottaessa taas oman paikkansa kulkueessa, ja ei itse oikeastaan pitänyt kirsuaan lähelläkään maatä. Samalla se sai hieman aikaa käydä rauhassa läpi ajatustensa myllykkää. Nykyään sen pää oli aina sekaisin ajatuksista, eikä naaras voinut oikeastaan tehdä paljoa muuta kuin koittaa vetäytyä syrjään sitä vyyhtiä selvittämään. Miksi kaiken piti olla näin monimutkaista? Ehkä Korvapuoli olikin enemminkin yksineläjätyyppiä, eikä sopinut enää menneisyytensä takia laumaan? Narttu tiesi, että ennemmin tai myöhemmin sen olisi pakko kohdata itsensä, ja kokemuksesta se tiesi myös sen, että olisi parempi hoitaa se pois alta mieluummin ennemmin.

Susi ei oikeastaan tiedostanut ympäristöään tai sen tasaista vaihtumista juuri ollenkaan, vaan laski jalkojaan toisen eteen refleksinomaisesti, ja sai siinä samalla kerrankin olla itsensä kanssa kahden kesken, ja Sädekin vaikutti aika hiljaiselta.

// Sama täällä, yritän jotain filosofista tuohon väkertää ... //

Säde keskittyi jälkiin ja antoi Korvapuolelle täyden rauhan ajatuksiinsa. Pian se kuitenkin nosti päänsä ja pysähtyi kuin seinään. Narttu vilkaisi taakseen anteeksipyytävästi siltä varalta että Korvapuoli oli törmännyt sen takalistoon, ja jos tämä olisi tapahtunut, se pyytäisisi nopeasti anteeksi.
Kosto lönkytteli mäyrää roikottaen Sädettä ja Korvapuolta vastaan sisarukset mukanaan. Säde katseli näkyä ihan hämillään, ei niiden olisi tarvinnut mäyrää jäljittää.. No, siitä silti riittäisi ainakin suupala kaikille. "Vai niin.. No ihan hyvä, hienoa että saitte kaadettua sen itse", narttu kehaisi ja tassutteli rennosti lähemmäs. "Joo, eihän tämä ollut temppu eikä mikään", Kosto kerskasi hampaittensa välistä, "Vinha vaan oli vähän jaloissa". Mustaturkkinen Vinha protestoi pyöräyttämällä silmiään veljelleen.
Kosto pudotti mäyrän. Kuului vaimea tömähdys. "Noniin.. Äiti varmaan aloittaa?" Uros kysyi. Säde nyökkäsi sille. "No jaa, jaetaan se vain, en usko että sillä on niin paljon väliä.. Korvapuoli, ota toki osasi", alfa sanoi ja alkoi nyhtää karvoja mäyrän kyljestä. Kun se kohta oli tarpeeksi kalju ja ruskeaturkki oli saanut mieluisen palan, ottivat Vinha ja Kosto omansa ja kolmikko vetäytyi kauemmas ruhosta, omille tahoilleen hankeen syömään.

Usko kyyristeli kauempana pelokkaan näköisenä. Se oli saanut maistaa Koston mielipidettä kun ne aikoinaan olivat alkaneet jakaa ensimmäistä saalistaan, eikä sitä innostanut saada niin rajua höykytystä uudestaan.
Hopeaturkki katseli pelokkaan ja kysyvän sekaisena Korvapuolta. Se ei uskaltaisi ottaa karvaakaan, ei edes lähestyä mäyrää ennen toista.. Kenties Kosto antaisi sille taas löylytyksen, ja Vinhan estäessä syttyisi uusi perheriita.
Vain minun takiani..

Korvapuoli oli todellakin vähällä törmätä alfansa takalistoon, vaikka olikin jättänyt pienen hajuraon. Törmäys kuitenkin vältettiin nipinnapin, ja narttu kurkki uteliaana Säteen takaata mitä oikein tapahtui. Suden häntä laski hieman, kun se näki että mäyrä oli jo päästetty päiviltä. Korvapuoli yritti olla reagoimatta mitenkään Koston omahyväiseen huomautukseen, mutta silti sen häntä heilahti hieman tavallista voimakkaammin ja rivakammin. Narttu jäi sivummalle seisomaan ja pysyi poissa jaloista. Tietysti Korvapuolen kunniaa hieman loukkasi, että pennut saivat osuutensa ennen sitä itseään, mutta antoi asian olla. Mutta missä kolmas pentu oli? Tottakai senkin piti saada osansa. Naaras tajusi, että sokea ja pienin pentu kyykötti syrjemmällä töllöttämässä lähes sokeilla silmillään epävarmanana Korvapuolta. Susi nyökkäsi varsin isolla liikkeellä, ja perääntyi vielä vähän, odottaen pennun ottavan ensin. Jos Kosto olisi jäänyt viimeiseksi, ei narttu olisi ehkä ollut yhtä suopea, vaan olisi voinut hyvinkin napata oman palansa ensiksi, mutta tämä nuori uros oli Korvapuolelle mieleen omalla tavallaan.
"Ota vain ensiksi," narttu sanoi ystävällisesti, mutta niin hiljaa, että vain Usko sen luultavasti kuulisi.

Hukka tarkasteli odottaessaan muita. Säde oli Korvapuolelle melko suuri arvoitus, mutta mukavanlaatuinen sellainen, ja mitä selvimmin hyvin muita kohteleva. Naaraan suhtautuminen Kostoon tuskin tarvitsi sen enempää selityksiä, mutta Korvapuoli varoi tiukasti näyttämästä inhoaan röyhkeää pentua kohtaan. Vinha, pentukoplan ainoa naaras, vaikutti loppujen lopuksi melko mukavalta sudenalulta, ja sille Korvapuoli pystyisi luultavasti olemaan jatkossakin lojaali ja uskollinen laumalainen, jos nuorikko kohoaisi lauman arvojärjestyksessä korkeallekin. Usko sen sijaan.. narttu ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut varma, mitä mieltä se oli uroksesta. Joka tapauksessa ei se ainakaan toista inhonnut tai vihannut, lähinnä hieman arkaili uroksen seurassa itseään.

Usko katsoi nyt pöllämystyneen ja pelästyneen näköisenä Korvapuolta. Sen huonon näönkin kanssa se kyllä erotti tuon valkean hahmon liikkeet, ja tietysti kuuli tuon sanat erityisen selvästi. Uskon kuulokun oli muiden aistien tavoin paikkaamassa sen puutetta.
"Eh.. Kiitos.." nuorukainen miltei kuiskasi ja lähestyi arasti mäyrää. Usko tarkkaili kuuitenkin huomattavan paljon Koston eleitä, ja värähti aina kun tuo teki jotain suurieleistä. Saattoi arvata, mitä oli tapahtunut aiemmin. Vinhakin tarkkaili tilannetta ja mulkoili Kostoa niin nujertavasti kuin vain taisi.
Säde vain huokaisi pentujen "sähellykselle" ja söi kaikessa rauhassa. Toki sekin katseli ympärilleen, muttei ihan niin tarkasti kuin muut.

Usko meni mäyrän luo ja vajosi joka askelellaan alemmas, aina siihen asti että sen vatsa hiveli maata ja häntä oli kiemuralla nilkkojen välissä. Arasti Usko nuoli mäyrää ja piti silmänsä Kostossa ja Korvapuolessa. Isoveli ei kuitenkaaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja niimpä harmaaturkki nyhti mäyrästä palan. Pienemmän kuin muilla, mutta lihapalan silti. Yleensä se sai vain muiden jämät.
Usko kyyristeli vähän ripeämmin askelin pois mäyrän luota ja asettui vatsalleen muutaman metrin päähän. Näki, että se jännitti takajalkojaan, ja että se kuullosteli ympäristöään tarkasti. Ihan kuin sille olisi jotain tarvetta, Usko oli kyllä aika sydäntäsärkevä tapaus, ja monilla pisti usein jopa vihaksi sen käytös. Vihaksi siksi, että se joutui käyttäytymään kuin mikäkin omega, mikä tosin oli sen oma valinta.

Korvapuoli pudisteli hieman päätään huomatessaan toisen pelokkaan kyyristelyn. Aluksi sitä hieman huvittikin toisen käytös, mutta tajusi sitten, että se oli totisinta totta. Tajutessaan, että pentu tarkasteli parhaansa mukaan myös veljensä käytöstä, ymmärsi narttukin asian laidan, ja luimisti hieman korviaan suunnaten katseensa Kostoon. Vinhan asema kohosi heti Korvapuolen silmissä naaraan nähdessä tämänkin katseet uroksen suuntaan. Narttu toivoi, että pieni narttu pystyisi pitämään itse veljensä kurissa, ja asteli itse vuorostaan mäyrän ruholla. Susi päivitteli mielessään sitä, kuinka pienen palan Usko olikaan ottanut. Korvapuoli riuhtaisi itselleen rivakalla liikkeellä sopivaksi katsomaan palan, eli suurin piirtein samankokoisen kuin Vinhalla ja Kostollakin oli alkujaan ollut. Jäljelle jäi vielä jonkin verran, mutta narttu antoi sen jäädä maahan, toivoen se siten päätyvän Uskon suuhun.

Susi otti palansa tiukasti leukoihinsa, ja käveli sen kanssa hieman syrjemmälle kaikista muista. Siitä oli mukavaa olla hieman omissa oloissaan, eikä toiminnan keskuksena. Sitä paitsi omalta paikaltaan Korvapuoli näki hyvin muutkin. Narttu järsi palaansa hitaanlaisesti, muttei missään tapauksessa haluttomasti. Liha oli hieman sitkeää ja sitä oli vähänlaisesti, talvi kun oli, mutta kyllä sillä silti pärjäisi ainakin jonkin aikaa. Korvapuoli oli lähes huomaamattaan kiinnostunut tutustumaan paremmin ainakin kahteen pennuista, Vinhaan ja Uskoon. Nuori narttu oli herättänyt sen mielenkiinnon omalla käytöksellään, ja ilmeisellä luonteenlaadullaan. Ja Usko.. se olisi luultavasti aina Korvapuolelle eräänlainen sydämenasia, suojelusvietin kohde, vaikka ei narttu silti aikonut ainakaan kovin läheisesti uroksen elämään puuttua. Silti sen mielestä oli mukavaa asettaa itselleen eräänlaisia kohteita, joita ajatellessaan sai aina voimaa jatkaa eteenpäin.