Musta ja Valkea - Kutsupeli Saiccu (Loppu)

((Sovittu peli Saicun kanssa.))

Säksättävä orava pakeni puuhun havaitessaan valkoisen suden jolkottavan metsässään. Nousevan auringon ensimmäiset säteet kultasivat hetken ruskeaa turkkia sen kiiruhtaessa männynrunkoa ylös. Tupsukorva katosi nopeasti tuuhean latvuston varjoihin ja jatkoi näkymättömissä kovaäänistä lörpöttelyään, kuin lällätellen sudelle, että tämän liikkeet oli havaittu.

Valo ei vilkaissutkaan otukseen päin, vain korva kääntyi hieman äänenlähteen suuntaan. Ei hän olisi kaksisilmäisenäkään kyennyt havaitsemaan oravaa noin tuuhealatvaisen männyn suojista, mutta miksi olisi pitänytkään. Oravat olivat pelkkä riesa. Ne olivat niin vikkeliä ja valppaita, ettei ovelinkaan susi saisi koskaan sellaista kiinni - eikä sellaisen, pelkkää karvaa ja luuta olevan suupalan takia kannattaisi voimia tuhlatakaan. Lisäksi ne toitottivat vaaraa aina koko luomakunnalle monen kilometrin säteellä, kun saivat suden aistinpiiriinsä.

Orava juputti vielä pitkään ja seurasi hyppien puunoksalta toiselle Valoa muutamansadan metrin matkan, kunnes nähtävästi kyllästyi huviinsa ja palasi omiin askareisiinsa. Metsäkin loppui pian, ja metsänreunaan orava olisi joutunut muutenkin pysähtymään.

Valo oli hieman apea. Suunnitelmansa mukaan hän uskaltautui sen lauman rajoille, joilta hänet oli jo kerran häädetty pois, ja joiden rajamerkkien haju oli vaihtunut. Ajaksi Valo oli valinnut yönjälkeisen hämärän ajan, jolloin sudet yleensä olivat vilkkaimmillaan. Ketään ei tullut vastaan. Keskikesän yö on lyhyt, samoin hämärän aika, eikä Valo täten uskaltanut leikkiä rajojen kanssa pitempään. Aamu toisi muassaan auringon, jonka valossa Valo huomattaisiin nopeasti pitkän matkan päästä metsässäkin. Rajarikkuri haistettaisiin myös miltei heti tuulen ollessa suotuisa, ja koko lauma olisi taas paikalla. Valo täten juoksi takaisin ei-kenenkään-maille.

Yksinäiseen laumalaiseen Valo oli toivonut törmäävänsä. Yksinäiseen, yhteistyöhalukkaaseen suteen. Mahdollisuus olisi äärimmäisen pieni, mutta Valo oli toivonut lauman uuden tilanteen jollain tapaa edesauttavan sopivan yksilön löytymistä.
Toiveajattelua, Valo huomasi ajattelevansa. Kuinka hullu olenkaan. Hullu ja hyväuskoinen. Liian luottavainen oman pään tekeleisiin.

Valo juoksi etelään. Suunnitelmansa hän uusisi ensi yönä. Ennen nokosille painumista Valo tuumi käyvänsä järvellä juomassa, ja kaarsikin kulkunsa itään, kohti muutamankymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa järveä. Mitä lähemmäs Valo kerkesi, sitä kovempana tuntui hänen kuonossaan tuoksu, joka kertoi toisenkin suden olevan järven lähistöllä. Pieni uteliaisuus heräsi Valossa, ja hänen omaksi yllätyksekseenkin ajatus tutustumisesta nousi suden mieleen. Hän kiihdytti hieman vauhtiaan.

Hämärä teki tosiaankin tuloaan, vain ollakseen paikalla hetken ja muuttuakseen jälleen valoisaksi aamuyöksi. Viima piti keskikesän öistä. Silloin metsät eivät olleet hiljaisia, vaan täynnä öistä eloa. Yön varhainen hämäryys oli mustaturkkisen hukan lempiaikaa, ehdottomasti. Se höristi korviaan ja kuulosteli elävää yötä. Järven vesi liplatti rantakivikkoon, linnut piiskuttivat vuoron perään kutsuen toisiaan, jossain taisi kalakin hypähdellä ja kevyet tuulahdukset havisuttivat puita. Yö oli myös tuoksuja täynnä. Niitä oli nautinto nuuhkia ihan vain huvikseenkin.

Naaras asettui lähelle rantaa loikomaan. Se kellahti kyljellee ja tarkkaili yöllistä eloa. Loskakin oli juuri ollut lähistöllä, mutta oli tainnut lähteä tutkimusmatkalle Kelmin kanssa. Viima katsahti taivaalle, jossa ei ollut pilviä oikeastaan ollenkaan. Muutama hattara siellä täällä ja auringon kajo vilkutteli säteillään vuorten takana. Pitkästä aikaa naaraalla oli raukea olo. Pitkästä aikaa se rentoutui ja unohti murheensa laumasotkuista. Tätä siis oli olla vapaa, se tuumi. Tätä siis oli olla omassa rauhassa välittämättä reviirin rajoista. Silti Viima kuitenkin kaipasi sitä tiettyä järjestystä ja hierarkiaa sekä turvaa jota lauma tarjosi. Se oli tosin ajan kysymys, koska Valta päätti ottaa haltuunsa maita. Tämä tyydytti Viiman mieltä ja se päätti nauttia yksityisistä hetkistään.

Kuitenkin, lähistön äänimaailma muuttui. Linnut alkoivat raakkumaan siellä täällä ja tuntui, että jokin isompi eläin oli lähistöllä. Susi nousi pystyyn ja alkoi valppaasti seuraamaan ympäristöään siltä varalta, että tielle sattuisi epätoivottuja vieraita.

Äkisti Valo vaihtoi hieman kulkusuuntaansa. Suoraan lähestyminen oli uhkaus, ja Valo oli ollut unohtaa tämän hetken mielijohteesta innostuessaan. Tässä kohden rantaa päin mentäessä ruohikko tiheni ja oli korkeampaa, ja tämänkin vuoksi Valo halusi vähän kiertomatkaa. Sekään ei olisi kohteliasta, saati todellakaan viisasta, jos hän pamppaisi suoraan vieraan suden eteen piilosta ruovikosta. Ah, mikä riemuisa ärinä siitä olisi syntynyt.

Valo suuntasi nenänsä mukaan kohtaan, jossa olisi noin kolmenkymmenen sudenmitan päässä vieraasta. Siten vieras tuntiessaan yksityisyyttään liikaa häirittävän ja ollessaan haluton jutteluhetkelle voisi nopeasti jolkottaa muualle. Valo astui tiheästä pusikosta hiekkaiselle ja kiviselle rannalle ja tähyili.
Oikealla puolellaan hyvän matkan päässä Valo havaitsi pienen siristelyn jälkeen (Voi jos vasen silmäni olisi vielä eheä...) mustan naaraan seisomassa valppaana ja tähyävän Valon suuntaan.
Naaras toi värinsä puolesta Valolle mieleen sen suden, joka oli hänet äkännyt tämän saavuttua vuorien kautta laaksoon. Tämä rannalla seisova susi oli kuitenkin vanhempi sekä normaalimman ja miellyttävämmän näköinen, ei yhtä oudon pitkäraajainen ja laiha kuin se toinen.

Heti havaittuaan naaraan Valo käänsi suoran tuijotuksensa pois, laski päätään ja korviaan sekä nuoli kirsuaan uhkaamattomuuden ja varovaisuuden merkiksi. Häntä heilui ystävällisesti, ja Valo ulvahti kertoakseen, että oli havainnut naaraan, ja paljasti täten itsekin kohteliaasti olinpaikkansa, jotta naaras tietäisi, ettei suurehkolla Valolla ollut aikeita yllättää ja käydä päälle.
"Hoi, susi!" Valo tervehti. "Tulen rauhan merkeissä, en aio sinua uhata tai satuttaa. Soisitko vaihtaa sanasen kanssani?" Valo pysyi paikoillaan, odottaen mustan naaraan reaktoita, ja sallisiko tämä lähestyttävän itseään vai ei.

Viima oli kuulevinaan kahinaa kaukaa heinikosta, mutta ei ollut täysin varma, olisiko se ollut joku olento. Se kuitenkin tähyili ympärilleen ja oli lähes täysin varma, että jostain putkahtaisi esiin susi. Ja hetken päästä ruovikon seasta astui kuin astuikin esiin valkea susi. Haju oli vieras, joten naaras otaksui suden olevan joko yksinäinen vaeltaja tai sitten jonkun muun laumasta, kuin Ovelan tai Varpun. Ovelan ja Varpun tuoksun Viima tunsi liiankin hyvin, sekä heidän laumojensa tuoksun. Haju toi mieleen ikäviä muistoja Varpun osalta ja kitkerän suolaisia tappioita Ovelan suunnilta. Vieras hukka näytti kuitenkin olevan enemmin innoissaan, kuin hyökkäämiskannalla. Viima ottikin tilanteen mahdollisen kylmäpäisesti, koska eihän sitä voinut tietää josko jostain vielä pelmahtaisi pari muutakin sutta. Sen jälkeen Viima saattaisi olla liemessä.

Tämä tuntematon susi oli kuitenkin avannut keskustelun ja tuntui, että mustaturkilla ei sittenkään olisi vaaraa. Viima tuumasi hetken, uskaltaisiko päästää vieraan lähemmäksi tekemään tuttavuutta. Se päätti kuitenkin ottaa riskin ja päästää.
"Mitä asiaa sinulla olisi?", Viima kysyi epäröiden vieläkin hieman, mutta laski häntänsä rennoksi alas. Korvat olivat kuitenkin vielä jännittyneessä tilassa mahdollisten muiden susien varalta.

((Hii, olen odottanut tätä peliä innolla... ^^ tervetuloa takaisin!))

Valo tyynnytteli naarasta huuliaan nuollen ja haukotellen rauhallisesti. Hän ymmärsi säikäyttäneensä naaraan hieman yllättävällä sisääntulollaan ja tahtoi nyt kuvastaa jokaisella solullaan ja karvallaan, ettei halunnut tätä uhata. Rennosti hän lähti tallustamaan lähemmäs naarasta tämän annettua eleillään luvan. Hän katseli ympärilleen, nuuhki aika ajoin maata, kulki naaraaseen nähden hieman sivussa. Lähempänä hän veti korviaan taaemmas ja nuoli huuliaan, ja pysähtyi kymmenisen sudenmitan päähän.
Edellisessä laumassaan Valo oli kaikista susista kunnioitetuin juuri erinomaisen sovussapitokykynsä takia. Hän ei tavoitellut koskaan alfan paikkaa, hänet oli siihen nostettu. Eikä se haitannut Valoa, kyllä hän korkeasta asemastaan nautti. Hän olisi mielellään hallinnut kakkosalfana veljensä rinnalla, mutta Voima oli vallan makuun päästyään toista mieltä.
Muistot kirpaisivat Valon mieltä. Hetkisen aikaa lähestyessään hän mietti, miten hänen rakas laumansa pärjäsi - oliko Voima saattanut sen täyteen turmioon, oliko hän löytänyt puolison joka olisi tasoittanut hänen luonnettaan... Sydämestään Valo toivoi veljensä olevan elossa, ja johtavan laumaansa viisaampana, kuin häätäessään Valon.

Nyt ei ollut kuitenkaan aika menneiden miettimiseen. Valo halusi keskittää jokaisen ajatuksensa uuteen tuttavaansa. Hän pysähtyi ja kävi makaamaan rauhallisena ja haukotteli taas. Hän käänsi päänsä pois naaraasta niin, että tämä jäi oikealle puolelle. Näin Valo pystyi vielä tarkkailemaan tämän liikkeitä. Valo toivoi, ettei hänen yksisilmäisyytensä ajaisi naarasta pelkoon, inhoon tai epäluuloon. "Tietoja sinulta haluaisin, ystävänkin ehkä", Valo vastasi naaraan kysymykseen. "Olen harhaillut tässä kauniissa laaksossa muutaman kuukauden. Paikkana tämä on puoleensavetävä karibuineen ja avaroine lakeuksineen, mutta haluan tietää tästä paikasta lisää." Valo katsoi varovasti naaraan suuntaan tulkitakseen tämän mielialaa ja heilautti häntäänsä. "Oletko syntyjäsi tästä laaksosta vai muualta tullut, kuten minä?"

((Anteeksi, todella tönkkö, koska en kirjoittanut tästä aiempaa versiota....))

Mustaturkki seurasi silmä kovana vieraan hukan tyynnyttelyjä, jotka saivat Viiman oikeasti rentoutumaan vaikka pieni epävarmuus velloi ja kuvastui katseesta. Se ei hetkeksikään siirtänyt katsettaan pois Valosta, ei yksinkertaisesti uskaltautunut vilkaisemaan muualle. Viima seisoi aloillaan tönkkönä, jokainen lihas jännittyneenä ja valmiina vastoinkäymisiin. Mutta onnekseen hukka huomasi, ettei moiseen ollut syytä, Valo oli selkeästi yksin ja eikä omannut mitään aggressiivisia aatteita. Vihdoin mustaturkki sai mielenrauhan ja istui aloilleen rentoutuakseen. Se haukotteli pienesti myös näyttääkseen, että oli ihan sinut ajatuksen kanssa lähempäänkin kontaktiin vieraan kanssa.
"Sinä siis olet yksin vaeltanut täällä laaksossa? Et sattumoisin ole törmännyt muihin laumoihin?", Viima päätti udella, josko saisi hippusenkin tietoa Varpusta. Varpu, naaraan veli, joka oli kunnianhimoinen ja ärhäkkä susi. Varpu, joka oli siskonsa rökittänyt valtataistelussa ja ajanut tiehensä omasta laumastaan. Viima tunsi vieläkin katkeruutta.
"Olen syntynyt tässä laaksossa ja kasvanut hyvässä laumassa. Olin jopa alfakin muutaman vuoden, mutta sitten... Niin. Nyt olen sitten hylkiö, mutta osa orastavaa laumaa," mustaturkkinen selitti valkealle.

Valo oli hyvillään saadessaan tuttavansa rentoutumaan. Hän kuunteli rauhallisena toisen puhuessa, ja tämän lopetettua jäi miettimään hetkeksi, mitä vastaisi.
"Kyllä, olen yksinäni kierrellyt täällä laaksossa parin kuukauden päivät," hän vastasi Viiman kysymykseen. "Olen välttänyt toisten laumojen kohtaamista sen jälkeen, mitä sattui tänne saapuessani", Valo naurahti heilauttamalla häntäänsä, "nimittäin ylitettyäni nuo vuoret tuolla pohjoisessa törmäsin yhteen laumaan. Sisukkaasti he minut pois ajoivat, tietenkin, ei siinä kerennyt kummempia katsella. Alfansa ei ollut paikalla. Nyt tuon samaisen lauman rajamerkit ovat muuttuneet - sinäkin olet kaiketi sen huomannut - ja minua kiinnostaisi tietää, miksi."
Valo tunsi myötätuntoa tuttavaansa kohtaan kuullessaan tämän äänessä katkeruutta laumastaan puhuessaan. Valo tiesi itsekin, miltä tuntui menettää paikkansa korkealta arvoasteikosta ja koko laumasta.

Valo oli hyvillään siitä, että vieras oli alkuperältään laaksolainen. "Sinäkin olet ollut alfa", Valo totesi kiinnostuneena. Vieras oli maininnut kuitenkin olevansa nyt hylkiö, eli ei ollut enää tekemisissä johtamansa lauman kanssa."Hienoa, kuitenkin, että olet löytänyt uuden paikan." Äkkiä Valo koki ahaa-elämyksen ja yhdisti pohjoisen lauman rajamerkkien vaihtumisen ja tuttavansa entisen alfa-aseman. Varma hän ei ollut, joten ei kysellyt mitään - hänhän saattoi olla aivan väärässäkin. Kysymykset voisivat ahdistaa tuttavaa ja ajaa hänet pois, eikä vieraalle sudelle muutenkaan kuulunut mikään niin henkilökohtainen. Viima saisi jakaa tuskansa, jos halusi, mutta Valo ei ainakaan vielä johdatellut kysymyksiään siihen suuntaan. Hän keskittyi tutustumiseen ja pätti itseään ja Viimaa rentouttaakseen kertoa itsekin hieman elämästään.

"Minullakin oli lauma silloin, kun elin pohjoisessa. Hallitsimme veljeni kanssa hyvinvoivaa laumaa. Veljeni ja minä olimme kuitenkin niin erilaisia, ettemme yksinkertaisesti kyenneet elämään samassa laumassa, oikeastaan edes samoilla leveyspiireillä. Veljeni sitten otti ja hääti minut. Olisihan minun se pitänyt arvata jo etukäteen, olisi silmänikin säästynyt... No mutta, vuoden vaelsin ja tämän laakson löysin." Valo vaihtoi makuuasentoaan rennommaksi. "Oi, suo anteeksi töykeyteni. Nimeni on Valo."

Viimaa vihlaisi, kun tämä tajusi että lauma joka oli Valon taannoin ajanut pois, oli ollut silloinen Viiman oma lauma! Naaras mykistyi, eikä kehdannut sanoa sanaakaan tähän. Jos Viima olisi ollut tuolloin läsnä, ei Valoa oltaisi ehkä niin kärkkäästi ajettu pois. Kuitenkin tämä hävetti Viimaa suunnattomasti, varsinkin nyt kun joutui kuonotusten kyseisen hukan kanssa.
Mutta ajatukset vei kuitenkin pois, kun Valo mainitsi itsensäkin olleen alfana. Nämä kummatkin jakoivat siis samanmoisen kohtalon ollessaan kumpainenkin laumasta häädettyjä alfoja. Tähän Viima osasi samaistua, varsinkin kun kummankin vallankumouksen tekijä oli ollut alfan oma veli.

Vihdoin Valo olikin esittäytynyt, onneksi niin sillä mustaturkki oli tyystin unohtanut muodollisuuden tässä häkellyttävässä tilanteessa. "Ai, suo anteeksi tosiaan. Minä olen Viima," tämä esittäytyi vuorostaan. "Kuule, mietin että olisitko kiinnostunut liittymään pieneen laumaan? Tai siis, kun minuakin on tavallaan kosittu lauman perustamiseen. Valta niminen susi on keräämässä potentiaalisia hukkia, jolloin voisimme vallata reviiriä ja perustaa aivan oman lauman. Emme ole vielä varmoja, mutta otamme kuitenkin riskin," Viima selosti ja toivoi totisesti, että Valoa innostaisi lähteä tämän mukaan tapaamaan Valtaa.

Valo oli seurannut Viimaksi esittäytyneen ilmeitä puhuessaan. Hän oli havainnut sekä hentoisen häpeän että hämmennyksen eleet, ja mietti, mitä naaras mahtoi ajatella hänen kertomastaan. Valo edelleen odotti jonkinlaisia tietoja laakson laumoista, joista hän oli riviensä välissä kysellyt. Hämmästys oli kuitenkin suuri, kun Viima ehdotti pieneen laumaan liittymistä, samaan, jota osa itsekin oli. Valo muuttui hetkessä epävarmaksi ja nousi istumaan makuuasennostaan.

Vai on sen hukan nimi Valta, joka on uutta laumaa perustamassa, hän mietti. Muistuttaa kovasti veljestäni... Valta, Voima. Kuinka massiivisia ja maskuliinisuutta uhkuvia nimiä... Ehkä niille on kuitenkin syynsä.

Valo oli lauman perustamisessa perinteistä tyyppiä. Hänelle lauman perustaminen tarkoitti pariutumista ja tätä myöten saatavia laumalaisia, sekä ehkä muutamaa harhailevaa nuorta sutta, joka ehkä kaipaisi lauman turvaa. Valmiiseen laumaan liittyminen oli Valosta epäluonnollista ja outoa - kaikki potentiaaliset, aikuiset ja terveet sudet olivat uhkia alfaparille tai alfalle, oli tilanne mikä hyvänsä. Valo ei tiennyt Viiman kertomasta laumasta mitään - kuinka monta jäsentä siinä oli ja mille asteikolle Viima oli kerennyt siellä nousta, ja oliko tämä Valta kenties pyytänyt Viimaa parikseen, missä tapauksessa Viimakin oli jo alfa.Valon mielessä virisi myös kysymys, että oliko se sitten sellainen lauma, jota Valo haluaisi sydämestään puolustaa viimeiseen veripisaraansa saakka.

Tosin... eihän se selviäisi kuin kokeilemalla. Valolla ei ollut mitään menetettävää, ja uuteen seikkailuun hän oli valmis. Yksinäisen suden elämä ei ollut herkkua, ja lauman tuomaa turvaa kelpasi ainakin kokeilla. Ainahan voisi kävellä pois, jos elämä ei miellyttänyt, ja etsiä viimein itselleen kumppani, jonka kanssa viettää loppuelämänsä.

"Millainen susi tämä Valta on?" Valo kysyi. Hän oli jo päättänyt kokeilla tätä laumaa, mutta kalasti ensin tietoja Viimalta. Tämä laumassaolo voisi näyttää turvallisesti, millaista elämä laaksossa on - jos lauma nyt laaksosta reviiriään valtaisi, laumattomien susien alue kun oli luultavasti todella köyhää talvisin. "Entä mistä on laumanne aikomus vallata aluetta?"

Valkea susi mietti selkeästi ankarasti, sillä pieni vaitonaisuus ja hiljaisuus otti vallan kahden suden välille. Pian Valo oli kuitenkin kysynyt Viimalta lisätietoja Vallan laumasta. Viima ei vielä uskaltanut olla iloinen uudesta tuttavuudesta, sillä valkea susi näytti kovin epävarmalta Vallan lauman suhteen. Niinpä mustaturkkinen hukka yrittikin hieman lämmitellä lauma-ajatuksella. He nimittäin tarvitsivat kipeästi muutamaa sutta vielä joukkoonsa, että haave laumasta toteutuisi.
"Valta on mielestäni erittäin kohtelias uros, joka antaa mahdollisuuksia myös nuorillekin susille. Katsos, minulla on tavallaan pentu, joka ei biologisesti ole minun mutta olen hänet kasvattanut pienestä poikasesta asti. Itse en olisi uskaltanut Loskalle antaa koskaan mahdollisuutta saalistajien juokkoon, sillä noh... Loskan keskittymiskyky saattaa välillä herpaantua muihin virikkeisiin," Viima aloitti ja käytti mahdollisimman rauhallista äänensävyä. "Mutta Valta antoi tälle mahdollisuuden olla osana saalistajia. Ja kun tämän ajatuksen sisäistin, niin huomasin että Loskastahan on kasvanut nuori aikuinen ja potentiaalinen osa laumaa. Minä vain olen Loskaa pitänyt sinä pienenä pentuna, joka tarvitsee ja kaipaa holhoamista," mustaturkki jatkoi ja katsahti Valoon. Ehkä nämä pienet asiat saisivat Valon kiinnostumaan Vallasta ja tämän piskuisesta laumasta. Viima antoi myös ymmärtää, ettei nimi ollut enne. Oli tämäkin ollut hieman epävarma urosta kohtaan aluksi, mutta huomasikin siitä erittäin lämpimiä piirteitä.

Valo myötäili hyväksyvästi Viiman kertomaa. Hän kuvitteli mielessään tämän nuoren suden, Viiman "ottopojan", jonka Valta oli antanut liittyä saalistajaryhmään. Valta kuulosti lempeältä sudelta, mutta Valo ei halunnut tehdä mitään päätelmiä ennen kuin olisi suden tavannut silmästä silmään.

"Mielelläni voisin tämän Valta-herran tavata. En ole vielä varma, liitynkö riveihinne - todennäköisesti, sillä jos laaksossa aikoo talvensa viettää, olisi mielellään oltava lauman tuki takanaan." Valo siirsi katseensa järvelle tietäen puhuvansa itsestäänselvyyksiä. Hän muisteli hetken edellistä laumaansa sekä kiertolaiselämäänsä. "Kyllä tämä vuoden kestänyt kiertolaisuus alkaa riittää. Olen kotoisin kaukaa pohjolasta, syntynyt ikiroudan maassa tunturilla. Pärjäisin mainiosti talven täälläkin, siitä olen varma - mutta en ilman laumaa. Jos joukossanne on potentiaalia (Ja jos koen sen olevan hengelläni puolustettavan arvoinen, Valo ajatteli sanomatta ääneen), jään joukkoihinne varmasti. Ja niin tietenkin, jos Valta minun antaa", Valo lisäsi hyväntuulisesti. Nyt kun aamu oli saanut jännittävän käänteen, hän ei kiirehtinyt mihinkään. Viimaan Valo halusi tutustua kunnolla, mutta nyt kun narttu oli hänelle ehdottanut laumaan liittymistä, hän tiesi että mikään kiire ei ollut. Samoin hän halusi vastaukset aikaisempiin kysymyksiinsä, mutta niillekin tulisi olemaan aikansa. Tulevaisuus oli, vieläpä ehkä laumassa - ja aikaa oli vaikka muille jakaa.

((Aaaagh, meikäläinen on taas uppoutunut johonkin omaan maailmaan :'D Pahoitteluni vastauksen venymisestä!))

Mustaturkkinen kuunteli Valoa, joka tuntui olevan kiinnostunut ainakin tapaamaan Vallan. Se oli hyvä merkki, ehkä Valta saisi lauman kasattua ja pienen susiryhmän turva ja tulevaisuus olisi hieman nykyistä parempi. Viima luotti Vallan lempeään, mutta silti jämäkkään otteeseen. Ja oli sitä mieltä, että Valokin tulisi pitämään juuri tästä piirteestä Vallassa. Naaras ei tahtonut vielä vastata vaalean suden muihin uteluihin, sillä Viima mietti sen olevan tässä vaiheessa vielä arka aihe orastavelle tuttavuudelle. Ehkä sitten, kun Viima tutustuisi Valoon paremmin ja laumalla olisi aivan oma reviiri.
Viiman mieleen yhtäkkiä kumpusi kuitenkin syy, miksi hän oli lähtenyt vielä kerran laaksoon. Hän oli tullut jättämään hyvästejä ja nyt olisi sen aika. Viima katsoi kaihoisasti ympärilleen, eritoten läntisiin maisemiin, paikkaa jossa hän oli pennusta kasvanut alfaksi ja tullut lopulta häädetyksi veljensä toimesta. Naaraan mielen valtasi haikea tunnelma, mutta samalla Viima oli hyvinkin varma siitä, että Aarnimetsä olisi oikein oiva paikka elää. Mustaturkki kohotti kuononsa, ummisti silmänsä ja haisteli laakson tuoksuja. Havumetsää, järven makeaa vettä, Ovelan ja Varpun reviirien kaukaiset merkit... Sitten Viima puhkesi matalaan, surullisen haikeaan ulvahdukseen. Yksi, pitkä ulvominen joka lähti kiirimään kohti laaksoa ympäröiviä, hyvin kaukaisia vuoria. Ulvahdus, joka ei kuitenkaan vuoristoa koskaan tavoittaisi, hyvä jos tavoittaisi edes yhtäkään susikorvaparia. Tämä haikea ulvahdus, joka sinetöi Viiman hyvästit laaksolle.

Viima laski kuononsa, nuolaisi kirsuaan ja katsahti Valoon.
"Tahdotko, että lähtisimme kulkemaan pikkuhiljaa kohti Vallan tämän hetkistä tukipistettä? Voisin esitellä sinut Vallalle ja saisit nähdä, että millainen meidän pieni lauma on," naaras haukahti ja heilautti häntäänsä. Se korotti katseensa suuntaan, jossa uskoi Vallan olevan tällä hetkellä. Viima otti muutaman lennokkaan loikan ja kääntyi katsomaan odottavasti Valoon.

((Anteeksi omastakin puolestani, koulun loppu, muutto ja ylioppilasjuhlat veivät kaiken aikani viime kuussa ja tämän kuun alussa. Nyt olen taas vapaa aktiivinen. :D))

Viima oli pitkään hiljaa, mutta tämä ei häirinnyt Valoa. Hän nautti siitä, että sai olla toisen suden seurassa pitkästä aikaa, ja tällainen hiljainen yhdessäolo tuntui hyvältä. Yhtä hyvältä, kuin jos vaikka olisi maannut auringossa koko lauman kanssa onnistuneen saalistusretken ja hyvän aterian jälkeen... Valo odotti nartun seuraavaa siirtoa - hän ei itse tekisi lähtöaloitetta ennen Viimaa.

Valo tarkkaili näkevällä silmällään Viimaa vaivihkaa. Narttu tutki tarkasti ympäristöään, kuin olisi tutustunut ensikertalaisena laaksoon. Hän katseli kauas ja veti pitkiä hengenvetoja. Nartusta huokui apeus, ja Valo aavisti vastauksen yhteen ilmaan jääneeseen kysymykseensä. He eivät olleet jäämässä laaksoon.
Viima avasi suunsa ja ulvoi. Valo yllättyi yhtäkkisestä reaktiosta, ja hänetkin valtasi vaistomainen halu antaa sudenlaulunsa soljua ilmaan Viiman kaihoisan huudon mukana. Viima ulvoi kuitenkin vain kerran - vaikkakin pitkään - eikä Valo sen kummemmin kerennyt miettiä vastareaktiota kun jo Viima hänelle puhui.

"Menkäämme vain", Valo vastasi itsekin iloisesti häntäänsä heilauttaen. Viiman loikahdukset saivat innon läikähtämään ja Valo ponnahti istumasta Viiman perään. Valo muisti äkkiä, miten ihanalta leikkiminen tuntui, ja hän joutui selättämään väkivalloin valtavan halunsa lähteä hippajuoksuun Viiman kanssa. Leikin aika tulisi vielä, ei nyt. Laumassa olisi varmasti pentuja ainakin joskus, ja niiden kanssa Valo peuhaisi vielä innoissaan.

((Eipä tuo mitään, nuo ovat varsin ymmärrettäviä syitä, varsinkin kun samaan sumaan vieläpä monta asiaa. :) Heitän tästä lopetusviestin ja sitten siirtykäämme uuteen peliin!))

Viiman ei tarvinnut kauaa odottaa Valon päätöstä, sillä valkeaturkki lähti loikkimaan ilmeisen innoissaan entisen laakson asukkaan perään. Naaras oli erittäin hyvillään, sillä jos Valo saisi Vallan myöntymyksen ja päättäisi jäädä seurueeseen, olisi haave omasta laumasta jälleen lähempänä. Mustaturkki heilautti häntäänsä ilahtuneena Valolle ja näin ollen Viima suuntasi katseensa kohti kaukana häämöttävää solaa. Siellä he tapaisivat Vallan ja sieltä alkaisi reviirin etsiminen. Tunne tästä kaikesta oli samalla haikea, mutta myös hyvin jännittävä ja uteliasuutta pursuava. Viima tuskin malttoi odottaa Vallan jälleennäkemistä!