Neljän suden Sota - Ohi

((Ei siis muita susia kuin Kuurankukka, Yösumu, Sulka ja minulta Liekki. Ajankohta on lopputalven aikainen yö))

Kuun kajo vaihtui kirkkaaksi loistoksi. Aistit valppaina ja hitaasti hiipien sudet liikkuivat yössä, ja kohottaisivat pian kaulansa uhkaillakseen.
Liekki ja Sulka olivat olleet öisellä kävelyllä kun Liekki haistoi rajojen suunnalta tutut hajut. Ikävä kyllä nämä ominaishajut eivät olleet ilahduttaneet Liekkiä, mutta narttu oli päättänyt selvittää kahakan tässä ja nyt.
Se ei olllut arvannut vihollistensa lyöttäytyvän yhteen, ja oli oikeastaan lähtenyt vaanimaan kaksikkoa pienellä varauksella. Nyt se hiipi Sulka vanavedessään rinnettä alas, turvautuen sulaneen lumen alta puhjenneeseen heinään. "Oletko valmis?" Liekki kysyi itsevarmalla äänellään, vaikkakin oikeasti se jännitti taistelua. Mitä jos Sulalle kävisi jotakin? No, ainakin sudet olivat nyt ystävystyneet, joten narttu luotti Sulkaan ja tiesi itsekin voivansa uhrautua tämän puolesta- vai tiesikö?

Liekin ajatukset harhailivat sen mielessä ja kun pilven riekale väistyi kuun edestä, se nousi täyteen kokoonsa- Sulkaa puolet tanakampaan ja korkeampaan -näyttäen hämärässä aavistuksen pienikokoiselta karhulta.
Liekki kohotti kuononsa öiselle taivalle, antaen aavemaisen ulvontansa kaikua kallioilla.

Verilöyly alkaisisi pian, ja sudet terästivät aistinsa pysähtyen pienelle kielekkeelle, katsoen alas rajoille.
Liekin kasvoille kipusi tuttu virne, ja se jopa antoi hampaittensa näkyä virneen vallitessa. Kohta tuomion kukko laulaa, ja lupaukseni verisateesta täyttyy

Kuu, tuo suuri hopeinen taivaankappale, joka kalpealla valollaan valaisi lopputalven vaaleaa yötä. Pimeys väistyi pikkuhiljaa, hitaasti, antaen kesän saapua, mutta vielä ei ollut sen aika. Vielä olisi hetki yötä, hetki talvea, hetki pimeyttä. Päivissä tai viikoissa aikaa oli turha mitata, vuodenajat ajoivat saman asian. Nyt oli lopputalven valoisa yö, yö jona maa värjäytyisi vereen.

Rajojen lähellä liikkui Kuurankukka, yksin ja hyljättynä. Narttu liikkui varovasti, liki kömpelösti - vain koska haistoi Liekin jo kaukaa. Joku toinen, tuntematon susi oli Liekin mukana. Ei hyvä. Toisaalta, Kuurankukan tukena oli Yösumu, joskin tällä hetkellä toinen narttu oli kaukana, tuulen alapuolella Liekkiin nähden. Eipähän Liekki saisi mitään varoitusta Yön saapumisesta, luulisi hyökkäävänsä vain Kuurankukan kimppuun. Ja vielä oli raukka mukaansa ottanut Sulan. Sulka-parka, viattomana sutena joutui mukaan tähän taisteluun, jonka onnettomat sattumat olivat aiheuttaneet. Vihollisiksi toisilleen kääntyneet sudet eivät tuntisi armoa, edes Sulkaa kohtaan. Jos Sulka oli Liekin puolen valinnut, kärsikööt seurauksesta.
Nuoren suden ruumis oli kärsinyt, haavoja löytyi, suurimmat niskasta ja etutassusta, joka oli murtunut. Siksi kömpelö kolmijalkainen liikkuminen. Mutta mieleltään Kuurankukka oli vahva, neito oli varma tästä voitosta. Liekki oli saanut pahan haavan hartiaansa, ja taistelun alettua haava repeäisi varmasti auki, vuodattaen kallista verta heinikkoon. Muutoinkin laumalaisella oli liian vähän verta viimetaistelun jälkeen.

Niin, ylpeä narttu etsi Liekin jokaisen heikon kohdan, jokaisen asian, joka auttaisi taistelussa. Kyllä susi tiedosti olevansa kolmijalkainen, tiesi haavasta niskassa, joka varmasti aukeaisi myös. Vaan Liekki olisi alakynnessä, olihan tuota vastassa kaksi sutta.
Paitsi että Kuurankukka unohti tässä kohtaa huomioida Sulan, tuon vieraan suden, jonka Liekki oli pelkurimaisuudessaan hakenut suojakseen.

Nartun ontuva, kömpelö askellus - Kuurankukka liioitteli tuskiaan, pientä näytelmää tietenkin - johdatti suden hiukan kauemmas rajasta. Liekki tiesi varmasti neidon sijainnin, oli varmaan jo lähelläkin. Turha siis ottaa sitä riskiä, että koko lauma saapuisi puollustamaan rajoja, jotka taistelun tiimellyksessä rikkoutuisivat. Niinpä Kuurankukka jolkotteli kauemmas, pois päin rajoista, luottaen siihen, että Liekki ja Sulka seuraisivat.
Pian ilmaa halkoi aavemaista tavoitteleva ulvonta. Kuurankukka tuhahti. Mitä teatraalisuutta, ja täysin turhaan. Itsevarmana Kuurankukka kohotti siron kuononsa hopeista kuuta kohti, ulvoen vastalauseensa Liekille. Heittäen ilmaan haasteen, johon laumalainen ei voinut jättää vastaamatta. Kuin narttu olisi ulvonut ilmoille "pelkuri, pelkuri, pelkuri..". Pikkuhiljaa laulava ulvonta hiipui, katosi yöhön. Valko-ruskea narttu etsi kaikilla aisteillaan Sulkaa ja Liekkiä. Ja epäili pian löytävänsä kaksikon läheltään. Täällä, tarpeeksi kaukana rajoista, olisi hyvä taistella. Täällä voisi ottaa mittaa toisesta sudesta huolimatta lauman reviiristä ja sen rikkomisesta.

Pimeys, joka kantoi kylmyyttä mukanaan, oli tuntunut uhalta aina taistelusta Liekin kanssa. Nyt se oli ystävä, joka kätki tarkoilta katseilta, rohkaisi. Kaikki oli suunniteltu tarkkaan. Pusikon suojiin kyyristynyt Yösumu katseli silmät palaen uuden tuttavuutensa linkuttamista. Täydellistä. Kuurankukka vaikutti loukkaantuneelta, helpolta uhrilta. Tähän asti suunnitelmassa oli tullut yksi mutka, johon oli tosin varauduttu, kaikki muu oli hyvin: Liekki oli lähistöllä, tuuli oli suotuisa, Kuurankukka näytti liikkuvan yksin. Yötä olisi äärimmäisen vaikea havaita pimeydestä, kasvuston suojista, vaikka tietäisi, missä tuo on. Kasvit kätkivät vaaleat jalat ja vatsan, lähes musta selkä suli yöhön. Se mutka oli, että Liekillä oli henkivartija mukana.
No, sen ei pitäisi olla ongelma, Yö tuumi. Aivan, nartut olivat miettineet ratkaisut monenlaisiin ongelmiin. Myös tähän. Yö oli itsevarma. Kyllä he onnistuisivat.

Yö kohotti tummaa kuonoaan himpun ja nuuhki tuulta. Kuurankukka, Liekki, Sulka, märkä maa, vanha veri. Narttu vaihtoi hieman asentoa. Pitäisi odottaa, että toinen saisi suunnitelman käyntiin, sitten olisi hänen vuoronsa.. Äkkiä Yö havahtui. Kuurankukka vaihtoi paikkaa niin, että jos Liekki sattuisi tulemaan sopivaan kohtaan, Yö saattaisi paljastua. Hiljaa narttu manasi toista. Olipas tämäkin reilu siirto! Toisaalta taas... Kuurankukka ei kai ollut tiennyt, että Yö loppujen lopuksi asettautui näin lähelle. Nopeasti varmistettuaan, että Liekki suojelijoineen oli vielä kaukana, narttu mateli pimeyden ja kasvuston turvin toisen perään. Pienen mutkan tuo matkassaan teki, ja kävi kuiskaamassa Kuurankukalle.
"Kiitos vain tästä viimeisestä..." Harmaaturkki toivoi toisen ymmärtävän, muttei uskaltanut jäädä pidemmäksi aikaa, sillä se sopiva väijyntäpaikka olisi löydettävä. Joku, josta näkisi tapahtumat, ehtisi ehkä syöksyä auttamaan Kuurankukkaa, jos Liekki päättäisi hyökätä heti, ja joku, josta olisi helppo jatkaa suunnitelman mukaan. Niin, ja tietysti paikka, joka kätkisi Yön loistavasti, ja joka olisi tuulen alapuolella siitä, missä toinen nyt oli ja mihin vastapuoli oli saapumassa. Onneksi täällä oli paljon aluskasvillisuutta, vaikka tulevala taistelupaikalla sitä ei ollutkaan. Narttu mateli lähes vatsallaan pusikossa, hyläten monta paikkaa, koska niistä ei pääsis nopeasti auttamaan, tai ne eivät piilottaneet tarpeeksi hyvin. Pian tuo kuitenkin paikan löysi, ja asettui siihen. Yö oli vatsallaan, takajalat alla, koska siitä oli nopea loikata. Jälleen kerran harmaaturkki kiitti mielessään tuulta. Hän haistoi lähestyvät sudet, Kuurankukan, mutta yksikään heistä ei haistanut Yötä. Lisäksi tuuli sai pusikot, joita narttu oli hetki sitten heilutellut, heilumaan luonnollisesti, eivätkä puskat siis paljastaisi kenenkään niiden läpi kulkeneen.

Yösumu kuuli Liekin ulvonnan, kuuli Kuurankukan ulvonnan, ja virnisti suden lailla. Liekki oli juuri niin naurettava, kuin harmaaturkki oli muistanutkin. Nau-ret-ta-va. Niin kuin silloin, kun oli - suuresta ylemmyydestään varmana - aloittanut heti irvistelynsä... Ah, tämä oli juuri se, mitä Yö tarvitsi. Muistaa sen tappelun, jonka takia hän nyt oli tässä. Innostuneisuuteen sekottui lisää verenjanoa. Ainoa asia, jonka vuoksi narttu nyt hermoili, olivat ne nyt jo ihan hyvin parantuneet haavat siitä tappelusta. Kylki oli jo oikeastaan terve, se vaatisi uuden pureman auetakseen, jäljellä oli vähän rupea ja valkoista karvaa, arven päällä. Mutta jalka... Haava oli jo melko hyvä, siinäkin oli vanhaa rupea ja valkeaa karvaa, mutta se oli yhä kipeä. Kipeä, jäykkä, hankala. Murtunut se ei kai ollut, mutta aristi. Tokihan Yö käveli sillä normaalisti, mutta se sattui. Vaan tänään... Yön virne leveni. Niin, kaikki oli suunniteltu valmiiksi.

((Tiedän, että Sulan pelaaja on tällä hetkellä Virossa, joten pelataan yhdet vuorot ja sitten odotellaan, jookos? ;D Minä voin vähän hitata Sulkaa. Käykö tämä?))

// Eiköhän vain odotella kaikessa rauhassa Kotomia takaisin. (: //

//"Kiitos odottamisesta hukkaset" By Sulka//

// Kotomi, tätähän ei varsinaisesti kuin pelaajien kesken sovittu, ja Liekki ja Sulkahan eivät edes tiedä, että Yökin on paikalla: tuo kun on piilossa ja tuulen alapuolella. (; Että jos muutat sen roolistasi.. //

//anteeksi...tottakai,jo unohdin//

((Hahaa! Ja nyt kaikkien kauhuksi...Minä vastaan! Tervetuloa takaisin, Kotomisein! >8D Niin ja sitä piti sanoa, että vaikka hahmot inhoavat toisiaan henkeen ja vereen ja päläpälä niin... Voisikos Liekin haukkumista vähän vähentää? Ei ole kiva lukea, vaikka ei itseen pitäisi ottakkkaan...*Nauh*))

Liekki hiipi rinnettä alas. Jotakin hämärää tässä oli, mutta ei narttu halunnut jäädä kiinni taistelusta- etenkään Vainulle, joka oli niin hartaasti pyytänyt ettei Liekki tapattaisi itseään. Ovela ja Usva olivat varmasti kaukana, ja tuskin ne ikinä saisivat tietää Liekin useista "sääntöjen" rikkomisista.
Narttu ei ollut oikein vielä älynnyt, että sen pitäisi kantaa kortensa kekoon myös laumassa.
"Sulka, ole varovainen. Vaikka näköpiirissä on vain eräs aiempi vihollinen, jokin tässä arveluttaa- hän ei nimittäin ole ollenkaan tyhmä, tässä on siis koira haudattuna" Liekki tavallaan arvasi ettei Kuurankukka hyökkäisi yksin. Kyseinen narttu oli kiero eikä niin tyhmä, että haastaisi riitaa kahdelle- etenkään haavoittuneena. Ruskeaturkki ahdistui silminnähden ajatuksesta että se käveli ansaan. Ja täysin tietoisesti. Mutta siitä, mikä näitä kahta odotti, ei ollut hukalla aavistustakaan.

Heinät tavallaan kahisivat, ja Liekki jännitti lihaksensa väistääkseen, mutta jatkoi eteenpäin. Se käveli kauemmmas suunnasta josta oli kuullut heinien tasaisen heilahtelun saavan käänteen. Voisihan siellä jokin eläinkin vain hiippailla, mutta nyt ei otettu pientäkään riskiä. "Sulka, mene minun vasemmalle puolelleni," Liekki kuiskasi, sillä ääni oli kantatunut oikealta.
Lopulta tassut ylittivät rajan, mutta Liekki oli valinnut seisoskeluun avoimen kohdan. Laumattomien puolella ei ollu kovinkaan rehevää, ja onneksi mokoma heinikkokin loppui. Nyt rusketurkki katsoi palava viha simissään Kuurankukkaa mutta sanoi Sulalle "Vahdi ympäristöä ja katso ettei mikään, siis mikään yllätä meitä" Karvat pörhistyivät, hampaat paljastuivat välähdellen kuun valossa ja ruskeaturkki astahti eteenpäin...

Kuurankukka tarkkaili lähestyviä laumalaisia. Ensimmäisenä narttu kiinnitti huomionsa Liekkiin, hyvillään nähdessään toisen haavat. Sulka sen sijaan... no, toinen oli hyvässä kunnossa, mutta narttu oli nuori. Todella nuori Kuurankukan silmin, sillä narttu piti itseäänkin nuorena, sillä oli vasta reilun kolmen vuoden. Vaan Sulka sen sijaan... Kuurankukka oli varma, ettei toinen ollut edes kahta vuotta elämää nähnyt. Liekki nyt oli nuori susi, ja Sulka nuorempi. Kokeneemmilla ja vanhemmilla susilla Kuurankukalla ja Yösumulla olisi etulyöntiasema ikänsä puolesta. Se jos mikä huvitti Kuurankukkaa, miten kaksi tuollaista pientä pentua kuvittelivat pärjäävänsä kahdelle nuorelle aikuiselle?
Liekin sanat Sulalle, nuo käskyt vahtia ympäristöä saivat Kuurankukan vieläkin huvittuneemmaksi. Ei ole totta, tuo koppava laumalainen käskytteli Sulkaa kuin henkilökohtaista henkivartijaansa.
"Sulka, tiedätkö mistä kaikki sai alkunsa? Tiedätkö totuuden haavoistani, tiedätkö totuuden Liekistä? Ei, en usko että tiedät. Saanen kysyä, mikä saa sinut uskomaan, että tämä on kannattavaa? Siis puollustaa Liekkiä. Mitä sellaista Liekki on tehnyt, että olet valmis uhraamaan oman elämäsi hänen puolestaan? Ei mitään. Liekki on liian itsekäs ajatellakseen sinua - jos hyökkäisin kimppuusi, Liekki hyökkäisi minun kimppuuni, muttei suojellakseen sinua. Vaan kostaakseen minulle. Liekki on valmis uhraamaan sinut jos saa tapettua siten minut. Niin, minä tiedän mitä kosto on. Ja kosto on se, mikä on ajanut Liekin tähän. Annan sinulle vaihtoehdon, Sulka. Valitse puolesi, ja valitse viisaasti. Nyt sinulla on tilaisuus poistua, ja jäädä henkiin. Vaan tilaisuus on vain nyt, myöhemmin et voi päätöstäsi muuttaa. Vain nyt voit valita lopullisen puolesi, vai annatko asian olla, jäät sivustaseuraajaksi. Tämä taistelu on minun ja Liekin välinen, sinua vastaan minulla ei ole mitään. Vaan jos Liekin puolen valitset, olet viholliseni. Silloin en tunne armoa sinua kohtaan, vaan olet minulle yhtä vihattava kuin Liekki. Valitse, Sulka."
Kuurankukka puhui laulavalla äänellään, koko keho itsevarmuudesta kielien. Vaan ylpeys oli karissut pois, ja tilalla oli kärsineen suden tieto elämästä. Jos Kuurankukan elämä päättyisi tässä taistelussa, se ei haittaisi neitoa. Kunhan vain Liekin, jolla oli vielä elämää edessä vaikka kuinka paljon, Liekin, jolla oli vielä koettavaa ja nähtävää, elämä päättyisi. Jos Kuurankukka joutuisi uhraamaan itsensä tappaakseen Liekin, narttu tekisi niin. Surutta ja murheetta, tietäen taistelevansa hyvän puolesta. Poistaakseen Liekin kaltaisen verenhimoisen suden tästä laaksosta. Teko suojelisi monia, jos Liekki olisi poissa moni susi säästyisi turhilta taisteluilta.
"Sulka, ennen kuin päätät, haluan sinun tietävän vielä yhden asian. Sinä olet nuori, sinulla on koko elämä edessäsi. Minulla sen sijaan... no, olen nähnyt maailmaa tarpeeksi. Olen kestänyt tarpeeksi, eikä täällä ole enää mitään, mitä en olisi nähnyt. Olen kokenut todellisen ystävyyden, rakkauden ja huolehtimisen, olen kokenut kaiken. Minä voin kuolla surematta, kuolla tässä yhteenotossa, jos sen on niin mentävä. Vaan voitko sinä tehdä samoin? Kuolla näkemättä elämää, kuolla siinä tiedossa, ettet ehtinyt nähdä kuin pinnan maailmasta? Haluan sinun vastaavan itsellesi rehellisesti: Voitko sinä kuolla tänä yönä ilman surua ja pelkoa?"
Kuurankukka puhui hiljemmalla äänellä, liki lempeänä. Niin, neito ei haluaisi tahallaan tappaa tai vahingoittaa Sulkaa, mutta se voisi olla väistämätöntä. Kenties Liekkiä olisi helpoin satuttaa niin - satuttaa Sulkaa, kenties jopa tappaa toinen? Liekki saattaisi tuntea sen itsessään syyllisyytenä. Tai sitten ei. Mistä Kuurankukka olisi toisen suden ajatuksista ja tunteista tiennyt. Hyvä kun susi pysyi selvillä omistaan.

Kuurankukka ei välittänyt lainkaan Liekin uhkaavasta lähestymisestä, vaan katsoi Sulkaa ystävällisenä. Häntä heilui hiljalleen puolelta toiselle, korvat olivat valppaasti pystyssä ja eriparisten silmien katse oli lempeä ja ystävällinen. Kuurankukkaa todellakin harmittaisi, jos tuo joutuisi raivaamaan Sulan tieltään päästäkseen Liekin kimppuun. Toisin kuin Liekki, Kuurankukka ei nauttinut tappelusta ja veren vuodatuksesta. Narttu taisteli vain pakosta, kuten nyt. Eikä viattoman suden satuttaminen kuulunut Kuurankukan luontoon - eritoten kun susi oli alta kahden vuoden, täysi pentu siis.

Yö - turvallisesti piilossaan jonkin matkaa Kuurankukan takana, pimeyden, pusikon ja suotuisan tuulen kätkemänä - kuunteli yhteistyökumppaninsa puhetta. Kyllä tämä tästä lutviutuisi. Narttu pysyi totaalisen liikkumattomana, hän vain hengitti, kasvusto oli korkeaa ja kätki kyyristyneen suden. Tuuli heilutti pensaita, kuten se oli koko ajan tehnytkin, ja tuuli ei näin avaralla alueella kääntyisi nopeasti.

Kuunnellessaan Kuurankukan höpötystä, harmaaturkki tajusi, että Sulan täytyi todellakin olla nuori. Itsehän Yö ei ollut tuota nähnyt, mutta luotti toisen arviooon. Nuoruus tarkoitti kokemattomuutta, osaamattomuutta ja nuori ruumis oli aina heikompi kuin vanhemman, vielä kun liikuttiin näin alhaisissa vuosissa.

// Nysä, kun ei ole vielä paljoakaan roolattavaa ja ajatus katkesi. //

Sulka nyrpisti nenäänsä ja irvisti toiselle. "Mitä sinä luulet tietäväsi minusta ja Liekistä?" se kysyi halveksuvaan sävyyn. Liekki oli pelastanut sen loppuelämän kestävältä yksinololta, eikä sitä voisi tuo toinen susi tietää. Sulka mulkaisi Kuurankukkaa keskittyen jälleen ympäristöönsä.

Se toivoi ettei Liekillä palaisi hermo tuollaisen takia. Oli aika Liekin tapaista hermostua vähästäkin, ja Kuurankukka oli kuin ei olisi huomannutkaan Liekin uhkailua... Ehei, se taisi olla jo liikaa. Kuitenkaan raivoista murahdusta ei kuulunut, ei ainakaan vielä... Ihan rauhassa Liekki, ajattele olevasi niiden räkänokkien yläpuolella... Sulka ajatteli. Sitten sen mieleen pulpahti kiintoisa asia, josta Kuurankukka oli vihjannutkin: Mitä näillä susilla oli Liekkiä vastaan?

Murahdusta ei tosiaan kuulunut, oikeastaan Liekin virne leveni ja se hymähti ivallisesti Kuurankukalle. Noinko alas se oli vajonnut? Mielistelemään Sulkaa? Narttu oli purskahtaa nauruun ja sen näki selvästi naamasta. Tosiaan, mitä tuo oli tietävinään? Oi anteeksi, kun et tiedäkkään aina kaikkea, se ajatteli omahyväisenä.
Kuitenkin sen kirsuun tulvahti hento, melkein huomaamaton suden haju. Liekki hetken ajatteli kuvittelevansa, mutta toisaalta: Se oli ennenkin saanut oppia kantapään kautta että vaistoon piti aina luottaa. Sen oli Luoja anatanut susien kompassiksi.

Ja pelko, Liekille tuntematon käsite, oli vain luonnon varoitus, jota se ei osannut ottaa vastaan, vaikka useimmiten pelko oli ihan terve tunne.

Ruskeaturkki käyttäytyi kuin olisi lukenut Sulan ajatukset, ja kallisti päätään Kuurankukan suuntaan muka ihmettelevän näköisenä: "Hmm...Mitä sinä muuten teet täällä? Luulin, että asia oli jo selvä..." Liekki sanoi, jatkaen tapansa mukaan ajatuksillaan: Ainakin sinun kohdaltasi.
Narttu tosiaan halusi marssia Kuurankukan viereen, kuiskata sille viimeiset herjansa, ja ennen kaikkea: se himoitsi repiä tuon valtimot auki ja katsella "nauraen" toisen kuolemista.
Mutta Kuurankukkapa oli osouttautunut paljon vaatimammamksi vastustajaksi, eikä Liekillä ainakaan sillä hetkellä ollut mitään mahdollisuuksia toteuttaa suunnitelmiaan.

Yhä Kuurankukkaan katsoen sen mielikuvitus lähti laukkaamaan, ja se näki Kuurankukan vuotavan kuiviin Liekin leikkien sen ruumilla...Ajatus miellytti narttua niinkin paljon, että se oli maistavinaan ihanan nesteen maun suussaan...
Ja Liekki tiesi, miten sitä sai.
Aivan varoittamatta ruskeaturkki syöksähti eteenpäin tavallista ketterämmin, pyyhkien virneen kasvoiltaan.

Kuurankukka vaikutti rennolta ja ystävälliseltä, vaikka tosiasia oli, ettei narttu ollut kumpaakaan. Susi oli valmis hyökkäämään tai puolustautumaan, ihan miten vain. Sulan reaktio nartun sanoihin sinetöi nuoren suden kohtalon. Annoin Sulalle mahdollisuuden selvitä hengissä, Kuurankukka ajatteli, katsellen Liekkiä, joka seurasi tilannetta sivusta. Hetkinen, Liekki ei ollut vielä hyökännyt. Mahtavaa, susihan oli oppinut hiukan itsehillintää, sitten viimekerran! Neitokainen ei kumminkaan jäänyt odottelemaan, koska Ovelan laumalaisen tarunomainen itsehillintä pettäisi - välittömästi Sulan vastattua, Kuurankukka hyökkäsi, välittämättä varoittaa eleillään etukäteen.
Neito hyökkäsi suoraan kohti, mutta näin läheltä olisi vaikea olla osumatta. Etäisyys oli alunperinkin pieni, ja kun Kuurankukan kaltainen, hento susi lähti kiihdyttämään, ei tarvittu kuin kaksi loikkaa ja vauhti oli jo liki täydellinen. Sen sijaan Liekin kaltaiselle lihaskimpulle kiihdyttäminen olisi hitaampaa, vaikeampaa, ja kömpelömpää. Kolmijalkaisuus ei tässä tilanteessa pahemmin haitannut, sillä Kuurankukka oli oppinut taistelemaan huonommassakin tilassa kuin mitä nyt vallitsi. Narttu vain varoi käyttämästä jalkaansa mihinkään, ja hoiti juoksemisenkin mallikkaasti kolmella jalalla loikkien.

Kuurankukka koetti tarttua hampaillaan Sulkaa kurkusta, ja mikäli osuisi, narttu purisi koko puruvoimallaan, repien ja raastaen. Sillä pienellä todennäköisyydellä, että Sulka ehtisi väistämään, Kuurankukka iskisi jalkoihin - jalat väistivät aina viimeisenä. Jos loikkasit sivulle, jalat olivat viimeisenä poistumassa alkuperäiseltä paikalta. Tähän luonnon lakiin kokenut Kuurankukka turvautuisi, jos ei saisi otetta Sulan kurkusta. Jalat olisi helppo tehdä kyvyttömiksi, riittäisi kun saisi yhden jänteen poikki. Kuurankukka koettaisikin tarttua jalkoihin, purra lujaa, repäistä ja irroittaa. Jänne repeäisi irti, kipu olisi suunnaton ja jalka ei liikkuisi. Vaan kurkkuun susi ensimmäisenä koettaisi, vasta sitten jalkoihin. Toki narttu tiesi, että mahdollinen pureminen kurkkuun olisi vaarallista, jopa tappavaa. Neitokaisen tarkoitus olikin tässä sivussa testata Liekin ja Sulan välistä yhteistyökykyä. Jos Sulka väistäisi, olisi selvää, että kommunikaatiossa oli ongelmia. Jompi kumpi oli uhrattava, jotta toinen voisi iskeä. Ja Kuurankukka oli valinnut uhrikseen Sulan, heikomman ja joka asiassa Liekkiin nojaavan nartun.

Kuurankukka ei tiennyt lainkaan, että oli hyökännyt Sulan kimppuun juuri, kun Liekki oli aikonut toimia samoin neitokaista kohtaan. Vaan eipä tuo tieto olisi mitään häirinnyt, niin keskittynyt Kuurankukka oli Sulkaan. Kyllähän susi tiesi, että jos saisi otteen Sulan kurkusta, jäisi neitokaisen selkä suojattomaksi Liekin iskuille. Puhumattakaan sään kohdasta, joka oli jo valmiiksi pikkuhiljaa parantuvilla haavoilla.

Hitaasti, äänettömästi Yösumu mateli eteenpäin piilossaan. Ihan pian... Vielä hetken Yön piilottelulla oli väliä, mutta enää ei tuulen kääntyminen haittaisi. Toisaalta, mihin se tässä aukealla kääntyisi? Silmä kovana tuo tuijotti liittolaistaan, yrittäen ennakoida tuon hyökkäyksen, jotta voisi ponkaista esiin samaan aikaan. Silti toisen varoittamaton hyökkäys - vaikka Yö oli sitä odottanut - tuli niin yllättäen, että nartulla meni hetki päästä mukaan. Sydämenlyönti, ja harmaaturkki tajusi Kuurankukan hyökkäyksen, toinen, ja Yö ampaisi pensaikon läpi, kohti Liekkiä, joka oli juuri, myös, lähtenyt eteenpäin.
"Kas, päivää, Liekki! Mitäs sinulle kuuluu?" narttu huudahti ilahtuneen kuuloisena. "Kuulin että olit haavoittunut uudelleen..." Ja harmaaturkin silmiin osuikin toisen melkoisen tuoreet haavat. Leveän sudenvirnistyksen kera Yö seisoi aloillaan, turkki tuulessa laineillen, tasaisesti joka jalalla seisten. Nyt ei vahingoittunutta jalkaa säälittäisi. Hopeanharmaat silmät seurasivat Liekkiä tarkasti. Nyt riippuisi pelkästään tuosta, mitä Yö tekisi. Mikäli toinen yrittäisi hänen kimppuunsa, hän tietenkin pyrkisi väistelemään. Jos taas toinen hyökkäisi Kuurankukan puolustuskyvyttömään selkään, narttu hyökkäisi Liekin kimppuun. Tosin yksityiskohtainen mihin-minä-puren-suunnitelma päätettäisiin vasta hyökkäysvaiheessa, tilanteesta riippuen, vaikka vaihtoehdot olivat jo valmiina.

Sulka säpsähti,luiskahti Kuurankukan tieltä niin äkkiä kuin pystyisi.Hyökkäävä susi sai vain hiukan häntäkarvoja kuonoonsa.Näin kävi tällä kertaa,uskottavasti ei enään koskaan,joten Sulalla oli uskomaton tuuri.

Sulka kuuli avistuksen etä joku olisi puhunut Liekille.Narttu kääntyi ja katsoi Liekkiä kunes hän huomasi että Yökin oli saapunut paikalle.Hopeaturkki ärisi karvat ja häntä pystyssä volemille hukille jotka olivat vastenmelisiä hänelle tai Liekille.Hampaat,kynnet ja jokikinen solu oli valmiina hyökkäykseen.

Liekki kuuli ikäväkseen jo ilmassa ollessaan tutun äänen, muttei enää alkaisi muuttaa suuntaa. Se avasi kitansa ollessaan Kuurankukan selästä viitisen sentin päässä. Kuitenkin sen kohteena oli niska.

Narttu ennätti nähdä Sulan ketterän liikkeen pois Kuurankukan alta. Oli pienestä koosta paljonkin hyötyä, eikä Sulka nyt ihan oppimaton ollut.
Vaikka ympärillä olevat hukat eivät sitä tienneet, niin olihan nuorukainen kaatanut karhunkin suojelessaan Haukan laumalaista Sädettä...
Mutta sitä ei narttumme tietänyt, ja vaikka tietäisikin, tuksin uskoisi.

Kuurankukka ei antanut Sulalle aikaa palautua hyökkäyksestä. Koska toinen oli tuurilla onnistunut väistämään viimehyökkäyksen, ei Kuurankukka aikonut antaa toiselle aikaa valmistautua. Narttu kiitteli kevyttä rakennettaan, sillä niin hentoinen susi kuin Kuurankukka oli, pystyi kääntymään jopa tässä vauhdissa 180 asteen käännöksen hidastamatta suuresti. Tyytyväisenä Kuurankukka mietti, miten Liekki aikoisi suoriutua moisesta käännöksestä. Suuri massa työntäisi Liekkiä eteenpäin, toinen joutuisi liki pysähtymään, ennen kuin voisi kääntyä. Loistavaa.
Kuurankukka iski suoraan Sulan selkään, koettaen purra hännäntyveen, hermokeskukseen. Pahimmassa tapauksessa moinen voimakas hyökkäys voisi halvaannuttaa koko takapään. Oletettavammin narttu aiheuttaisi voimakasta kipua, joka estäisi liikkumisen pitkäksi aikaa. Jos isku ei osuisi, Kuurankukka hyökkäisi takajalan kimppuun, ja yrittäisi jänteen katkaisua. Se jalka olisi entinen, kun jänne olisi katki.

Neitokainen ei luonnollisestikaan keskittynyt väistelemään Liekkiä, vaan yritti iskeä Sulan hännäntyveen, jos epäonnistuisi niin jalkoihin. Jos Liekki olisi pysynyt mukana Kuurankukan äkkinäisissä käännöksissä ja liikkeissä, olisi varmaa, että toisen isku osuisi. Vaan toisaaltahan kaikki riippui Sulasta - jos Kuurankukka ei osuisi Sulkaan, Liekkikään tuskin osuisi, koska Kuurankukka olisi jälleen liikkeessä. Helppohan Liekin olisi hyökätä suojattomaan selkään, sillä aikaa kun Kuurankukka repisi Sulkaa. Ei voinut yhtä aikaa väistellä ja hyökätä, se oli selvää. Neitokainen kuuli kyllä Yön saapumisen, muttei lainkaan huomioinut toista. Miten susi olisi voinutkaan, tuohan hyökkäsi kohti Sulkaa, Liekki kannoillaan. Ei taistelussa ollut aikaa tervehtiä muita.

Yö seisoi sen ohikiitävän hetken aloillaan, jonka aikana varmistui siitä, että Liekki hyökkäsi Kuurankukkaa kohti. Harmaaturkki lähti saman tien liikkeelle, kiisi kohti kolmen muun suden porukkaa. Mikäli Liekki ei osuisi Kuurankukkaan, Yö vain kävisi Liekin vieressä ärisemässä, houkuttelemassa itsensä kimppuun, joka sekunti valmiina väistöliikkeeseen. Mikäli Liekki osuisi, sen selkä jäisi suojattomaksi, mikä jättäisi Yölle loistavan tilaisuuden. Sulalla oli varmaan ihan riittävästi hommaa Kuurankukan kanssa, ja jos Liekki roikkuisi Kuuriksen niskassa, lähes kykenemättömänä tekemään mitään muuta.

Jos siis Liekki roikkuisi Kuurankukan niskassa tässä vaiheessa, Yö hyökkäisi Liekin kimppuun suoraan takaa yrittäen purra hännän tyveen. Näppärää oli se, että kun sudella saalistajana silmät ovat vierekkäin eikä susi siis näe taakseen, olisi Liekin ennakoitava harmaaturkkimme hyökkäys kuulostelemalla. Jos narttu saisi toisen hännäntyvestä kiinni, purisi tuo niin lujaa kuin saattoi, sitten päästäisi irti. Jos Liekin onnistuisi väistää hyökkäisi Yö kurkkua kohti, aivan kallon alle, jossa henkitorvea oli suojelemassa kaikkein vähiten kamaa. Liekki jos roikkuisi hampaillaan Kuurankukassa olisi kaulan liikuttaminen vaikeaa irti päästämättä. Jos Yö saisi kurkusta kiinni, tuo repisi niin suuren haavan kuin kykenisi, päästäisi irti ja perääntyisi, hampaat tosin yhä paljastettuina.

Mikäli Liekki jäisi Kuurankukan kimppuun, Yö tuhahtaisi toiselle.
"Olet sinäkin suuri sankari, hyökkäät Kuurankukan kimppuun, kun hän ei pysty puolustautumaan. Et sinä siitä kunniaa saa, että hakkaat kaverisi kanssa yhden suden henkihieveriin, reilumpaa ja kunniallisempaa se on tapella yksi yhtä vastaan..." Yö oli hetken hiljaa, oli pohtivinaan ankarasti.
"Ai mutta hei, minähän unohdin ihan... Et sinä ole kunniallinen, olet juuri tuollainen raukka, joka ei uskalla tapella ilman kaverin apua." Yö puhui tekosurullisella äänellä.
"Tule ja tappele, jos uskallat..." harmaaturkki ärisi toiselle. Mikäli Liekki jäisi yhä Kuurankukan kimppuun, Yö hyökkäisi uudelleen, yrittäen mahdollisimman paljon repiä toisen selkää, jalkoja, kurkkua, mitä vain.

// Ah, mitä jossittelua... Toivottavasti saatte selvää. 8P //

((Huii olen ihan sekaisin kun en ole lukenut näitä aikoihin ja nyt on kiire -.-' Taitaa tulla lyhyt...))

Liekki ponnahti uudestaan Yösumun perään, yrittäen hyökätä sivusta. Se kyllä kuuli Kuurankukan ivat, eikä voinut olla tuhahtamatta: "Olisin tullut mielelläni yksin, mutta ilmeisestikin täällä on yksi jos toinenkin raukka minun lisäkseni.."
Sulka ei ehkä ehtisi väistää. Se pelastuisi vain jos Liekki ehtisi töytäisemään Yösumua. Mokomahan oli jo varoittanut Sulkaa, ei sen armoa tavattaisi enää- ehkä.

// Sinulla taisi mennä hiukan nimet sekaisin, Blacky. (: Yösumu ivaili Liekille, ja Kuurankukka hyökkäsi Sulan kimppuun. //
´
Kuurankukka iski, neitokainen oli hetkessä Sulan luona, mutta toisen alistuminen muutti tilanteen saman tien. Kuurankukka epäröi hetken, pienen hetken, ja se maksoi kalliisti. Liekki hyökkäsi, ja tönäisi kevyen hukan kumoon. Neitokainen ei kumminkaan hämääntynyt sen enempää, vaan kierähti saman tien pystyyn, kivun vihlaistessa etujalkaa. Neito vilkaisi Sulkaa, varmistaen ettei Liekki kääntyisi Sulkaa vastaan. Sillä vastoin kaikkea järkeä, Kuurankukka ei halunnut satuttaa Sulkaa, vaan suojella tuota.
Vaikka neitokainen olikin aiemmin väittänyt muuta. Kovempi puoli, se joka yleensä hallitsi neitokaista, olisi epäröimättä tappanut Sulan tuohon paikkaan. Mutta Kuurankukka ei ollut verenhimoinen, vaan taisteli pakosta. Ja koska Sulka oli alistunut, ei lempeä narttu kyennyt hyökkäämään, vaan halusi suojella nuorempaa sutta. Vaikka kyseinen susi olikin Kuurankukan verivihollisen, Liekin, ystävä.

Nuori narttu ei kumminkaan seissyt paikallaan kuin pienen silmänräpäyksen. Kylkeä kivisti kaatumisen takia, mutta luita ei ollut poikki. Sen sijaan etujalka vastusti liikkeelle lähtöä. Mutta Sulan ja Yösumun takia Kuurankukka taistelisi. Taistelisi loppuun asti. Kuurankukka asettui Sulan ja Liekin väliin, hyökäten suoraan kohti Liekkiä, koettaen purra kurkkuun. Jos isku ei osuisi, Kuurankukka yrittäisi samaan hartiaan, mitä oli jo aiemmin haavoittanut. Mikäli Liekki väistäisi kääntymällä, Kuurankukka yrittäisi samaa, mitä oli aikonut Sulkaakin vastaan - upottaa hampaansa hännäntyven hermokeskukseen. Kaiken kaikkiaan Kuurankukka purisi minne yltäisi ja pystyisi.

// Lyhyt, mutta tuli kiire. Ja loppu on sekava, tiedän, mutta koettakaa ymmärtää. //

Yö huokaisi muka surullisena.
”Ah, ja siinä taas todiste. Et edelleenkään uskalla hyökätä yksin kimppuuni”, narttu valitteli. Onnetonta. Mutta nopeasti oli harmaturkki jälleen virneen kera.
”No, minkäs minä sille mahdan, jos satun törmäämään toiseen kostoa janoavaan? Luuletko, että olisin jotenkin voinut kieltää Kuurankukkaa lähtemästä mukaan? Ja hei, minähän tarjoan reilua tappelua – sinä ja minä. Tällä htekellä sinä olet se halpamainen. Vai onko reilua jättää minut ulos kaikesta hauskasta?” Kuten sinun repimisestäsi, tuo lisäsi ajatuksissaan.

Yö odottaisi vain hetken. Mikäli Liekki ei reagoisi nartun sanoihin mitenkään ja kääntyisi pois Kuurankukan luota, Yö loikkaisi jälleen kohti tuota toistaen aiempaa kuviotaan: hännäntyvi, kurkku, jalkoja, kylkiä, vatsaa, mihin osuisi. Ja tällä kertaa Yö ei lopettaisi hyökkäystään ennen kuin saisi Liekin huomion itseensä.

// Hurm, ajatuskatkos (yhtä jos toistakin haavaa kirveltää) ja siksi tappi. //

Sulka jähmettyi aluksi paikalleen, mutta kun äkkiä havaotanhtui niin juoksi paikalta hiukan kauemmas, hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei voisi alkaa taas tapella sillä Kuurankukkahan pelasti henkeni ja hän ei voi puhua heitä irti toisistaan... vai voiko

Hän katsoi tätä kamalaa toisiaan verenhimoisella tavalla tappamista ja raatelua.
Sulka oli aivan sanaton hän pyöritti äristen päätään kun taistelu oli melkein yhtä kiistallista tämän päässä kuin nyt tällä jyrkänteellä. Hopeaturkkinen ajatteli sitten avata suutaan.. " LOPETTAKAA!! Olkaa niin kilttejä tätä on kamalaa katsella kun henkeni säästänyt hukka ja ystävä taistelevat. En voi auttaa kumpaakaan teistä. Sille että olette näin vihaisia on varmaan ihan järkevä syy mutta ei tuo tappelu mitään auta toistaiseksi, väki valta tuo vain lisää väki valtaa. Olin lähellä joutua samaan pulaan mutta ei.. en halua siihen pirun rataaaaan!!!" Sitten tämän etu tassut pettivät ja hän kaatui puoliksi maahan. Hän ei parkunut vaan pientä silmien kosteuttamista kyynelillä vain. Sulka puri raivoissaan hammasta eikä edelleen tiennyt mitä tehdä vain kuului ankealla ja matalalla äänellä " Toivottavasti sentään ymmärsitte jotakin tästä puheesta sillä tulette olemaan onnekkaita että kuulitte sen jo nyt muuten kuin juuri ennen kuolemaanne."

((Sanokaa jos ymmärsin taas väärin...))

Liekin kimpussa olivat yhtäkkiä molemmat, Kuurankukkaja Yösumu. Se oli melkein vihainen Sulalle, jonka juuri nyt täytyi perääntyä ja yrittää puhua järkeä hurjistuneille susille.
Itse Liekki vain alkoi älähdellä vihaisesti, ja huitoi terävillä hampaillaan leukojaan louskuttaen vähän mielipuolisen näköisesti, ja jopa hypähteli kauemmas kaksikosta. Talviturkin ansiosta nuo eivät saaneet kuin karvaa suuhunsa, vaikka välillä- etenkin Yösumun -hampaat näykkäisivät sitä sielä ja täältä, saamatta kuitenkaan kiinni.
Liekki pinkaisi juoksuun, jarrutti nopeasti ja juoksi taas toiseen suuntaan, ja aina pysähtyessään huitoi hurjasti hampaitaan yrittäen tarttua mihin tahnsa mikä liikkui. Se kuuli Sulan puheet, mutta ajoitus olisi voinut olla parempikin. Totta, aina joku kosti jonkun toisen kuoleman. Se oli ketjureaktio. Mutta paikalla olevat sudet olivat antaneet ymmärtää, ettei niiden elämä merkinnyt niille enää kovinkaan paljon. Joskin Liekille elämä merkitsi sille paljon.
Kuitenkin sanat olivat niin vahvasti Liekin periaatteita ja tilanteen järkevää toimimista vastaan, ettei se ehtinyt reagoida.

Narttu miltei halveksui Sulan heikkoutta, kun tuo lysähti itsesäälisenoloisena maahan. Ensin Liekkiä hävetti, sitten ärsytti. Se oli pitänyt Sulan tavatessaan tämän vakaasta kädestä ja tarmosta, mutta missä ne olivat kun niiä oikeasti tarvittiin?
Miksi silloin, kun olit minun kimpussani, et lannistunut, vaikka olisin voinut tappaa sinut helposti? Liekki ajatteli ja itsesääln häivähdys tuli ja katosi yhtä nopeasti sen mielestä.
Nyt ei ollut pelon ja surun aika, ja jos Kuurankukka ja/tai Yösumu olisivat vieläkin hyökkäämässä, se jatkaisi tappavien leukojensa huitomista keskittyen samalla väistämään pienenkin uhkan.

((Muuten, vaikka nettiyhteys toistaiseksi toimii, näppis pistää vieläkin kapuloita rattaisiin ja olen pahoillani jos on paljon kirjoitusvirheitä. Yleensä kyllä tarkastan ja korjailen esikatselun avulla viestejä, mutta näppis ei silti aina tottele kun painan jotain...))