Pennunpalleroiden tutkimusretki

// Eli Wrika ja Kaiku...miksei tietysti Mex ja Ilokin //

Oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä. Lunta ei ollut enää paljon, ja suurilta osin maa oli jo tullut näkyviin. Päivä oli niin kaunis; täynnä keväistä energiaa, että se oli tarttunut pieneen, hassuun sudenpentuunkin.
Pennut nyt muutenkin ovat täynnä elämän energiaa, ja kun kevät antaa sille vielä potkua, niin tuloksena, oli, että Nuusku oli jättänyt muut perheensä jäsenet pesille, ja vaivihkaa pomppinut omiin matkoihinsa. Se oli jo edennyt aika kauas louhikkoisilta pesäluolilta, ja uskoi, ettei kukaan ollut huomannut sen haihtuneen, sillä muutoin se olisi jo kyllä haettu takaisin.
Alunalkaen penikka oli vain haistanut jonkin koppakuoriaisen hajun, ja lähtenyt sen perässä eteenpäin...se tiesi, että haju oli koppakuoriaisen, mutta se ei tiennyt millaisen, joten sen oli täytynyt lähteä ottamaan siitä selvää. Melko pian se olikin saavuttanut tuon mönkivän hyönteisen, ja empimättä suuri saalistaja kävi siihen kiinni, sillä koppakuoriainen liikkui eteenpäin, ja sitä oli aivan välttämätöntä silloin päästä puraisemaan. Maku oli ällöttävä! Nuusku sylkäisi nopeasti ötökän suustaan, mutta maku ei lähtenyt. Se kakoi ja lässytti kielellään hyvän tovin, mutta aina vain sen suussa viipyi tuo inhottava maku. Lopulta se mätkähti kosteaan maahan mahalleen ja raastoi hampaillaan märkää turvetta suuhunsa. Se tepsi; enää ei maistunut koppakuoriasen ällöttävä töhnä, vaan nyt pikkuhukan suu oli täynnä turvetta, joka narskui hampaissa ja pyrki kurkkuun. Nuusku ynisi ärsyyntyneenä, ja loikkasi lopulta sohjoiseen lumikasaan haukkomaan lunta suuhunsa, jotta pääsisi turpeesta. " Ei enää koskaan koppakuoriaisia! " Se tuhahti närkästyneenä, kun lopulta oli selvinnyt tilanteesta. " Ei ainakaan tuollaisia.." Pentu sitten vakuutti itselleen, ja hypähti pois lumikasasta. Innoissaan se jatkoi tallustamista eteenpäin, ja yhyttikin kohta kolon, johon oli aivan hetki sitten livahtanut myyrä.

Kaiku oli nukkunut puoliksi pesäkolon ulkopuolella kevät auringon lämmössä. Kuitenkin susipennun korvat tekivät koko ajan tarkkaa työtä ja näin se oli kuullut miten velipoika oli lähtenyt jonkin ötökän perään. Kaiku itse ei haistanut mikä se oli ollut, mutta Nuuskun tuhina kantautui pennun korviin vielä silloinkin kun tästä ei näkynyt kuin häntätupsu.
Nuusku mikä nuusku.., kermaturkki tuhisi itsekseen ja nousi istumaan. Se siristeli silmiään hetken auringon kirkkaassa valossa, venytteli hieman ja lipaisi huuliaan pienellä punaisella kielellään. Ja eikun perään!

Pentu hypähteli hieman kömpelösti louhikossa, kunnes saavutti tasaisemman maaperän. Pienet -vaikkakin ikäänsä nähden suuret- tassut painautuivat maahan ja ampaisivat vauhtiin. Nuuskua ei enää näkynyt, mutta jostain kauempaa kuului outoa kakomista. Kaiku hypähteli hassusti eteenpäin, seuraten ääntä parhaansa mukaan. Uteliaisuuttaan se oli lähtenyt seuraamaan veljeään ja saavutti tämän tuotapikaa, jääden kuitenkin muutaman metrin päähän. Veli tuntui käyttäytyvän omituisesti syödessään turvetta suoraan maasta. Kaiku kallisti päätään ihmeissään.
"Rajoitahan vähän tai sinusta tulee isona karibu!", kermaturkki haukahti pentumaisesti. Sen sudenkuonolle oli levinnyt pieni virnistys. Kaiku hypähti eteenpäin ja kipitti Nuuskun saaliin -siis koppakuoriaisen- luo.

" Älä koske siihen ötökkään, tai muutut itsekin turvetta syöväksi karibuksi!" Nuusku haukahti Kaikulle, joka oli yllättäen tullut paikalle, ja oli menossa tuota pahan onnen koppakuoriaista kohti.
" Tuleppas sen sijaan tänne!" Nuusku kehoitti veljeään, ja alkoi etutassuillaan kaivaa myyränkoloa auki. Pennun kaivaminen oli hitusen kömpelöä ja hullunkurista, mutta sitäkin innokkaampaa. Hetken möngittyyän Nuusku piti tauon.
" Täällä jossain on myyriä...tai ainakin myyrÄ." Se sanoi veljelleen hienoisen hengästymisensä lomasta.
" Miten sinä muuten löysit minut? Luulin, että kukaan ei huomannut," Nuusku sitten nurisi Kaikulle pikkuisen pettymystä äänessään. Hetkisen se napotti veljeään harmailla nappisilmillään, unohti myyränsä, ja pomppasi Kaikua kohden tarkoituksenaan törmätä siihen pahki niin, että vaalea velipoika kellahtaisi kumoon.

Kaiku oli juuri työntämässä kieltään kohti koppakuoriaista, kun Nuuskun varoitus kajahti sen korviin. "Yök, no en kyllä halua!", pentu nosti nopeasti päänsä ja tuhahti kuoriaiselle. Kaiku jätti Nuuskun pienen saaliin siihen paikkaan ja hypähti veljensä perään. Tuo kaivoi jo hurjana jotain pientä koloa. Kermaturkki kallisti päätään, kunnes Nuuskun pitäessä taukoa ja mainitessa sanan myyrä, Kaiku tunki pienen kuononsa Nuuskun isontamaan koloon.
"En minä haista mitään myyriä. Eikun.. onko tuo myyrän haju?", pentu nyrpisti kuonoaan nostaessaan mullasta tummunutta päätään. Kaiku haukahti pentumaisesti ja hyppäsi kolon päälle ja takaisin, yrittäen sillä tavoin saada haisevat myyrät tulemaan esiin - turha toivo.
"Ei sinun.." , kermaturkki aloitti vastauksensa, mutta horjahti sitten kyljelleen Nuuskun yllätyshyökkäyksen ansiosta. "..nuuskuttamistasi voi olla kuulematta", se jatkoi ja virnisti susimaisen hölmösti, hypäten sitten vastakaikuna Nuuskun kimppuun. Kaiku yritti saada veljensä kumoon ja näykätä tätä hellästi korvasta, juostakseen sitten karkuun.

" Vai ei voi olla kuulematta!" Nuusku älähti muka loukkaantuneena, ja samassa Kaiku hyppäsi siihen pahki niin, että se kaatua mätkähti märkään turpeeseen. Nuuskun kerätessä itseään ylös, veli nappasi sitä vielä korvasta, ja vilisti sitten pakoon. Nuusku pinkaisi heti pikimmiten Kaikun perään. Se oli aivan yltä päältä turpeesta sottainen, mutta ei se menoa haitannut, kun Nuusku saavutti Kaikun, ja yritti iskeä naskalihampaansa tämän takaliston vaaleisiin karvoihin. " Senkin emonmaito!" Nuusku lällätti vaalealle Kaikulle, ja hypähti korkealle ilmaan tarkoituksenaan osua Kaikuun nelitassutähtäyksellä kun tulisi alas. Sitten Nuusku lähti pinkomaan eteenpäin, hypähdellen välillä hullunkurisesti kuin sudenpentu ikään. Se toivoi, että velipojan ryökäle seuraisi sitä.
Kohtsillään sen matkanteko tyrehtyi, sillä sen pikkuinen, mutta sitäkin tarkempi kirsu nousi ilmaan, ja lähti päättäväisen näköisenä viemään pentua suuntaan, jossa lumen alta oli paljastunut edellisvuotista, kulottunutta heinää. Siellä oli jotain! Ei Nuusku tiennyt mitä, mutta tuo haju oli sille aivan uusi, ja erittäin houkutteleva!

Kaiun onneksi Nuuskun hampaat eivät ihan ehtineet tavoittaa tämän takalistoa, mutta kuullessaan sanan emonmaito, Kaiku jarrutti äkisti ja käännähti ympäri. "Tuhkakas..!", pennun lause jäi jälleen kesken sen saadessa veljensä niskaansa. Kermaturkki putosi inahtaen kyljelleen ja kierähti sitten selän kautta ympäri. "Odotas vain!"
Kaiku nousi ripeästi ylös ja pinkaisi Nuuskun perään sen minkä tassuista lähti. Sen kermainen turkki ei ollut enää niin puhdas - se oli turpeesta sottainen kuten veljellä. Eikä siinä kauaa mennytkään.

Nuuskun pikku nenän noustessa ilmaan, Kaiku oli vielä täydessä vauhdissaan. Pentujen mylläämä maanpinta ja siellä täällä oleva lumi eivät taanneet minkäänlaisia pitoja ja Kaiun yrittäessä hidastaa vauhtiaan ettei vaan törmäisi veljeensä.. mukkelismakkelis! Ainakin Kaiku sai jälleen keräillä itseään. Pikkuinen oli tullut vauhdilla, mutta ehkä Nuusku olisi ollut niin nenänsä vietävissä, että olisi pahemmin noteerannut tapahtunutta.

Kaiku törmäsi kömpelyyttään vauhdilla Nuuskuun pahki, ja nenä maassa ollut Nuusku lensi kaaressa komean kuperkeikan kulottuuneen edellisvuotisen heinän sekaan. Se ähkäisi kun se mätkähti maahan, mutta oli hetkessä pystyssä, ja tuijotti loukkaantuneena veljeään, joka erottui vielä vaaleampana kuin heinikko jossa pennut olivat. " Sinä keskeytit minun jäljittämiseni!" Nuusku puhahti toiselle. Hetken se aikoi palata takaisin hajulle, jonka perässä oli ollut, mutta sitten se pomppasi kohti Kaikua, ja kahdella jalalla seisten koetti heittää eturuumiinsa veljen niskanpäälle.
" Semmoista en aio jättää kostamatta!" Nuusku uhosi, ja heilautti päätään iskeäkseen pienillä terävillä hampaillaan kiinni Kaikun kaulakarvoihin. Nuuskun häntä heilui vinhasti, ja hyvä mieli alkoi kuplia sen sisällä. Jos susi osaisi nauraa, niin nyt Nuusku olisi nauraakikattanut poikaviikarimaisen ilkikurisesti.
Onnellinen sudenpentu koostui; Maailmasta täynnä kiehtovia tuoksuja ja asioita, kuten nyt vaikka myyriä, toisen sudenpenikan kanssa käydystä leikkimielisestä painimatsista, yltäpäältä likaisesta turkista, ja siitä, että se tiesi ädin odottavan sitä kotona, koska vain se halusikin äidin luo palata.

Kaiku virnisti anteeksipyytävästi ja nousi häntä heiluen ylös. Sen kermanvaalea turkki oli vieläkin sottaisempi ja osaksi heinien peitossa. Nuuskun noustessa pikkuisille takajaloilleen Kaiku osasi olla valmiina - tosin se ei väistänyt vaan otti hieman tukevamman asennon säilyttääkseen tasapainonsa. "Hah!", kermaturkki haukahti innoissaan. Samassa Nuusku ilmoitti kostavansa ja neulan terävät hampaat pistelivät Kaiun kaulassa. "Eijeijeijei!", Kaiku älähti suden naurunsa seasta. Se yritti pyörähtää jälleen kerran selän kautta ympäri, toivoen että Nuusku hellittäisi otteensa. Seuraavaksi se hyppäisi taaksepäin viskellen päätään ja nostellen etutassujaan.
"Valmiina?", Kaiku haukahti ja aikoi juosta veljeään päin, kuitenkin väistääkseen viimetipassa.

Pentujen riehuessa kulottuneen heinän seasta kohosi käärmeen pää. Se oli varmasti vasta heräilemässä kylmänhorroksesraan, kun pentujen metelöinti oli herättänyt sen haistelemaan mistä oikein oli kysymys. Pitkä kaksihaarainen kieli haisteli ilmaa vain muutamien metrien päässä pennuista. Toivottavasti se olisi kylläinen tai ainakin niin pöpperössä että kiemurtelisi takaisin koloonsa.

Kaiku juoksi vauhdilla Nuuskua päin, ja pentu oli aivan varma, että se törmäisi taas. Nuusku oli juuri hyppäämässä sivuun, kun Kaiku äkkiä väistikin, eikä törmäystä tullut.
" Senkin vaivainen kojootti!" Nuusku puhahti Kaikulle, ja mätkähti sitten istualleen heinikkoon. Silloin sen pikkusudensilmät huomasivat heinikosta kohoavan käärmeen pään. Se näytti aivan risulta, mutta koska kyseessä oli sama haju, kuin minkä perässä Nuusku oli hetki sitten ollut, se ymmärsi, että tuo oli elävä.
" Hei Kaiku! Tuossa se haju menee! Katso...aika jännä!" Pikku Nuusku sanoi innoissaan veljelleen ja heilutti vimmatusti häntäänsä. Se nousi seisomaan, ja katseli uteliaasti, miten käärmeen pää heilui heinikossa. Otuksen kieli oli Nuuskusta upea. Se liikkui eestaas nopsaan, ja näytti kuin olento olisi maistellut ilmaa. Nuusku virnisti. Voi jehna mikä taito se olisikin! Osata maistella ilmaa...se jos mikä oli hienoa! Nuusku haluaisi ehdottomasti osata tehdä niin! Niinkuin tuo tuossa.
" Hei Kaiku...mitä sinä haluaisit osata maailmassa eniten? Minä haluaisin osata maistella ilmaa niinkuin tämä jännä!" Nuusku hihkaisi veljelleen, ja otti pari pientä hypähdystä lähemmäs käärmettä. Siihen se jäi seisomaan ja tuijottamaan otusta, joka oli nyt täydellisen paikalleen jähmettynyt, ja se tuijotti Nuuskua takaisin niin, että pennusta alkoi tuntua epämukavalta. " Voikohan tuommoinen ilmaa maisteleva keppi olla vaarallinen?" Nuusku kysyi yhtä paljon itseltään kuin Kaikulta, ripaus epävarmuutta äänessään.

Kaiku nauroi sudennauruaan ja pyörähti kerran ympäri, kuin jahdaten häntäänsä. Nauru loppui kuitenkin hykerrellen, kun Nuusku ilmoitti uudesta jännästä hajusta. Kermaturkki hypähti veljensä vierelle, pää hieman kallistuneena. Tuo heinikosta kohoava risu oli.. lumoava. Oudolla tavalla. Se tuntui elävän, ainakin sen kieli liikkui. Pennun villi hännän heilutus hidastui "Eihän tuolla ole edes korvia", se hymähti, mutta otti kuitenkin pari askelta uteliaisuuttaan lähemmäs. Jokin pennun sisällä kuitenkin pysäytti sen viimeisen askeleen kohdalla, ehkä pitäisi katsoa hetki kauempaa. "Nuusku älä mene lähemmäs" Kaiku haukahti veljelleen.

Pikkuinen oli aivan veljensä vierellä, kun kaksikko katseli tuota outoa ilmestystä. Nuusku tuntui olevan vielä innostuneempi tuosta risusta, kun se osasi maistella ilmaa. Kaiku naurahti ääneen, "Sitten sinua ei kyllä voittaisi mikään. Ei edes isä!". Kermaturkki piti isäänsä taitavana metsästäjänä, varmasti juuri hajuaistinsa takia. "Minä haluaisin.. haluaisin.. hmm", pentu tuumi ääneen vastausta Nuuskun kysymykseen. Mitä se haluaisi eniten maailmassa? "Haluaisin osata juosta niin kovaa, että liitäisin kuin kotka!", Kaiku päätti ja nyökäytti päätään lopuksi. Niinhän se oli. "Enkä olla tuollainen paikallaan oleva ja haiseva jähmeä risu", se lisäsi vielä ja otti askeleen eteenpäin. Siinä samassa käärme teki liikkeensä. Ehkä vain pelotellakseen tai jotain, mutta se riitti. Sihisten se oli hyökännyt kohti Kaiun kuonoa, salaman nopeasti, muttei kuitenkaan iskenyt loppuun asti. Kaiku hyppäsi taaksepäin pelästyneenä, samalla ihmeissään. Vau miten nopea tuollainen tikku voi olla! Pentu alkoi haukkua kimeästi tuolle sihisevälle otukselle, joka oli rullaantunut pienelle mutkalle eikä muistuttanut enää niin paljon maasta nousevaa risua.

Nuusku peruutti pari askelta, kun Kaiku huusi sille, että olisi menemättä lähemmäs. Nuuskustakin tuntui, että olisi ehkä parempi ensin katsoa, mikä tämä juttu oli ollakseen.
" Heh, ei voittaisikaan!" Nuusku sanoi hyväntuulisesti vastaukseksi Kaikulle.
" Minä luulen, että kotkan lailla lentäminen pelottaisi minua...mutta voin kuvitella, että se olisi hienoa, jollei pelottaisi"Nuusku selitti Kaikulle ja katseli tätä isokorvainen pää kallellaan.
Silloin käärme iski kohti Kaikua. Nuusku hypähti säikähtäneenä taaksepäin, ja siltä pääsi pieni hämmästynyt vinkaisu. " Tekikö se sinulle jotain?!" Nuusku kysyi Kaikulta huolestuneena. Otus oli ollut hurjan nopea ollakseen tuollainen kepukka...mutta veli näytti olevan aivan kunnossa. Kepukka sen sijaan ei ollut enää mikään kepukka! Se oli maassa tiiviillä rullalla, josta sen pää kohosi, ja Kaikun haukkuessa sitä, otus alkoi sihistä uudelleen.
Nuusku koetti nykäistä veljeään hellästi hännästä, saadakseen sen huomion itseensä; " Nyt mennään Kaiku, kauemmas! Ei tuosta tiedä, mitä se vielä tekee! Katsellaan sitä kauempaa" Nuusku kehoitti pontevasti, ja yritti nykäistä Kaikun häntää uudelleen. " Kumma otus!" Nuusku vielä tuhahti taakseen, kun lähti juostapompottamaan hieman kauemmas. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottelemaan käärmettä, sillä mokoma ilmanmaistelija oli Nuuskusta erityisen lumoava, mutta nyt se oli myös vähän pelottava.

Kaiku pakitti hiljalleen muristen samalla, se piti suklaisen katseensa tiukasti käärmeessä. Risu ei todella ollut mikään jähmeä tikku, vaan pelottavan (ja lumoavan!) nopea. Nuuskun nykäykset Kaiun hännänpäässä rauhoittivat pentua hieman, ainakin veli oli turvassa ja tiesi mihin mennä - kauemmas tuosta otuksesta! Kun pikku murisija oli päässyt mielestään turvallisen etäälle käärmeestä ja kuullut veljensä kehotuksen kauempaa katselemisesta, kermaturkki pyörähti ympäri.
"Totta puhut, kumma otus tuo kyllä on", Kaiku haukahti kimeästi ja pysähtyi Nuuskun tavoin tuijottamaan käärmettää hieman kauempaa.
"Mutta vau miten nopea se oli!", susipoika kallisti päätään lumoutuneena. Onneksi käärme oli 'hyökännyt' vain varoitukseksi.

Pentujen katsellessa kaeumpaa käärme lopetti sihinänsä hiljalleen. Sen kaksihaarainen kieli lipoi ilmaa vielä muutaman kerran, ennen kuin rullautunut risu alkoi kokonaan kadota takaisin heinikön suojiin.
"Siistiä", Kaiku henkäisi. Sen sydän takoi varmaan vieläkin tuhattasataa.

Nuusku katseli otusta korvat terhakkaasti pystyssä ja pää kallellaan, kun se hitaasti lipui heinikon suojiin. Nyt se liikkui hitaasti ja sulavasti...äsken, iskiessään kohti Kaikua, otus oli ollut salaman nopea.[
i]" Kummallinen olento. Kerrotaan siitä kotona äidille, niin hän voi kertoa meille mikä se on!"[/i] Nuusku puuskahti innokkaasti, heilutellen iloisesti sudenpennun häntäänsä. Se otti pari pirteällä energialla lataantunutta hypähdystä, ja lähti sitten askeltamaan rauhallisemmin. Se saattoi tavoitella jonkinmoista jolkotusta, mutta sen meno näytti hullunkurisen töpöttävältä pitkine jalkoineen ja isoine etutassuineen. Kohtsillään se hidasti, sillä pentu ei ollut ollenkaan varma siitä, mikä oli se suunta, mistä ne olivat tulleet...louhikkoinen maasto ja metsä olivat muuttuneet aroksi...pennut olivat metsän ja aron rajoilla. Nuuskua hiukan huolestutti, koska sillä ei ollut tietoa, miten se pääsisi kotiin, mutta sitä se ei aikonut näyttää veljelleen. Ei sitä, ettei se tiennyt, eikä ainakaan sitä, että sitä hieman huoletti.
Nuusku vilkaisi silmäkulmastaan Kaikua, joka oli aivan yltä päältä sottainen, turpeesta ja ties mistä pikkuisista risuista.
" Sinä se olet kaamea näky! Yltä päältä mömmöinen...aivan niin kuin paraskin sammakko!" Nuusku virnuili Kaikulle, eikä tajunnut ollenkaan, että se näytti itse aivan samalta, ellei pahemmaltakin.

Kaiku nyökkäsi veljelleen, "Pitää muistaa". Sammal saisi kertoa pennuilleen tuosta sihisevästä risusta, mikä se oli ja voisiko sen syödä? Syömisestä puheenollen, pennun maha murahti äänekkäästi. Milloin se oli viimeksi syönyt? Kaiku mietti hetken, mutta jätti asian sikseen ja hypähteli veljensä perään. Se oli vieläkin niin tohkeissaan tuosta otuksesta, että nälkä unohtui samantien.

"Paraskin puhumaan!", pentu virnisti Nuuskulle takaisin. Ehkä olisi parempi löytää lampi tai joku vesipaikka, ennen kuin kaksikko palaisi kotiin. Kaiku katseli ympärilleen ja virne sen kuonolla alkoi haihtua. "Missä me ollaan?", kermaturkki vilkuili aroa maastoa ihmeissään. Leikkiessä aika sekä paikka oli vaihtunut ihan huomaamatta.
Korkea kilahtavalan kuuloinen ääni kajahti pennun korviin ja tämä nosti päänsä kohti taivasta. "Katso Nuusku, kotka!", Kaiku haukahti ja yritti pompata niin ylös kuin mahdollista, kuin päästäkseen lentämään tuon suuren linnun kanssa. Odota!, pentu huusi mielessään. Joskus se toivoi voivansa lentää ja nähdä mitä reviirin ulkopuolella oli. Ihan vain hetkeksi.. Kaiku hypähteli ilmaan hullunkurisen näköisesti, päästäen välillä pieniä ulvahduksen tapaisia ääniä pienestä kehostaan. Kotkan liitäessä eteenpäin, kermaturkki lähti juoksemaan sen perään. Maasto oli jo niin aroa, että louhikkoon törmäämisestä ei ollut vaaraa. Ellei sitten Kaiku juossut juuri oikeaan suuntaan - kotiin.

Nuusku luimisti korviaan, kun Kaiku kysyi " Missä me ollaan?"
Nuusku ei tiennyt. Siitä tuntui, että sen olisi pitänyt tietää, sillä se tänne ensiksi oli hortoillutkin...jotenkin vain oli tullut juostua sinne, ja sitten pikkasen tänne, ja nyt alettiin olla jo aika kaukana. Nuuhkimisesta ei ollut hyötyä...poikaset olivat hyörineet ja pyörineet niin ristiin rastiin, ettei Nuusku saattanut erottaa, mitä jälkiä pitkin ne olivat tulleet, ja mistä...huolestuisikohan Kaiku pahasti, jos Nuusku myöntäisi, ettei sillä ollut juuri tietoa, missä ne olivat?
Samassa Kaiku oli äkännyt kotkan, joka kierteli ja kaarteli taivaalla pentujen yläpuolella. " Wau!" Nuusku henkäisi, ja lähti sekin juoksemaan veljensä kannoilla kotkan perään, joka oli lähtenyt vahvoilla siiveniskuilla liitämään eteenpäin. Vauhti kasvoi melkoiseksi huolimatta siitä, että Nuusku ainakin juoksi hieman nenä yläviistossa nähdäkseen taivaallisen kuninkaan paremmin. Arolla ei tarvinnut pelätä törmäävänsä mihinkään, joten matka taittui helposti.
Sitten kotka hidasti, ja Nuusku yritti jarruttaa juoksuaan, mutta oli kuitenkin tuuskahtaa turvalleen märkään, lumipälviseen kuloheinään. Kotka alkoi rauhallisesti kierrellä ja kaarrella pentujen yllä. Se ei näyttänyt käyttävän suuria siipiään juuri ollenkaan. Nuusku iski takapuolensa maahan, ja nenä kohti taivaita se kysäisi Kaikulta; " Kaiku, näyttääkö sinusta, että tuo kotka tulee kierros kierrokselta alaspäin...aivan, kuin se miettisi tulevansa kohti meitä?!"

Pennun jalat tamppasivat aroa maata sen kiitäessä eteenpäin. Tuuli leikitteli pentujen sotkuisissa turkeissa ja kannusti näitä juoksemaan kovempaa. Kaiku tunsi liitävänsä kuin kotka. Se lensi.
Kotkan hidastaessa Kaiku jatkoi juoksuaan ja tunsi olevansa vielä nopeampi. Mikä tunne! Kermaturkki hypähti korkealle ilmaan ja kääntyi Nuuskuun päin. Veli oli jarruttanut ja jäänyt katselemaan yläpuolella kaartelevaa taivaan kuningasta. "Uskomatonta!", Kaiku hypähteli takaisin veljensä luo.
"Me melkein lennettiin!", vaaleampi veli jatkoi ja pyörähteli paikallaan, katse tiukasti yläilmoissa. Nuuskun kommentti pysäytti sen kuitenkin hetkeksi. Kaiku, näyttääkö sinusta, että tuo kotka tulee kierros kierrokselta alaspäin...aivan, kuin se miettisi tulevansa kohti meitä?! ja siltä se tosiaan näytti. Kaiku pysähtyi nyt kokonaan. "O ou..", se vingahti hiljaa. Aikoisiko kotka napata pennut illallisekseen vai mitä se oikein aikoi? Peto alkoi olla jo niin matalalla, että pentu pystyi erottamaan sen terävät koukku kynnet. Kilahtava kiljahdus kajahti jälleen.
"Nyt juostaan veli!", Kaiku haukahti ja tökkäsi Nuuskua kuonollaan. Sitä alkoi pelottaa se miten lähellä kotka oikeasti olikaan. Vaikka pentu ihannoi lintua ja sen tapaa lentää, se ei halunnut tutustua lähemmin pedon kynsiin tai nokkaan. Ehkä kotka olisi nähnyt lähistöllä olevan jäniksen tai myyrän? Siitä Kaiku ei halunnut ottaa selvää.

Kotkan siipien isku tuntui tuulahtavan pennun turkin läpi. "Vauhtia!", Kaiku haukahti ja pisti peliin jokaisen lihaksensa. Se oletti veljensä seuraavan tai hakeutuvan suojaan, mutta varmistaakseen sen kermaturkki kääntyi katsomaan. Kiljahdus. Kotka oli lähellä. Tarpeen vaatiessa pentu voisi kääntyä ja niellä pelkonsa, iskeä kotkaan ennen kuin se iskisi jompaankumpaan heistä. Pelkkä ajatus nostatti uroksen niskavillat pystyyn.

(Yleisön pyynnöstä Katala saves the day!)

Katalan matka oli taas vienyt pois pesiltä. Se viihtyi vaeltelemassa rajoilla ja vähän muuallakin ja tällä kertaa sillä oli retkilleen syykin; se oli saalistamassa. Kevään koittaessa ja talven kylmien viimojen vihdoin hellittäessä ruokaa oli helppo löytää eikä nälkää tarvinnut kärsiä lauman seuraavaan saalistukseen asti. Lisäksi oli joskus mukavaakin päästä pois pesiltä omaan rauhaan ja keskittyä pelkkään nuuskimiseen. Suuren lauman vahtiminen ja jokaisen laumanjäsenen asioista huolehtiminen saivat Katalan ajoittain väsyneeksi ja kireäksi. Silti se ei olisi vaihtanut tehtäväänsä mihinkään. Se oli syntynyt betaksi. Ei laumalaiseksi, ei omegaksi eikä alfaksi, vaan betaksi.

Pitkä askel kuljetti siroa uroshukkaa pitkin Viiman reviirin laajoja heinäaroja. Se oli niin keskittynyt rusakon jälkien seuraamiseen ettei ollut jäljestämiseltään huomata kauempana kaartelevaa kotkaa. Linnun innostunut kiljahdus sai suden nostamaan katseensa. Petolintujen kuningas lieni löytänyt jotakin. Se kierteli ja kaarteli, kunnes lähti huimaan syöksyyn kohti maata. Katalan mielessä häivähti pettymys ja kiukku; otus oli varmaankin huomannut sen saman rusakon, jota Katala oli jäljestämässä. Tai oikeastaan, nyt kun tarkemmin katsoi, rusakoita taisi olla kaksi. Katala siristi silmiään. Ne eivät kyllä juosseet, niinkuin rusakot, vaan etenivät tasaisesti. Katala otti muutaman askelen lähemmäksi.

Eivät ne olleet rusakoita eivätkä jäniksiä. Ne olivat pentuja. Sudenpentuja. Katalan penikoita.

Katalalle tuli kiire. Se loikkasi eteenpäin aivan kuin joku näkymätön voima olisi kenkäissyt sitä takalistoon ja syöksyi pentuja vastaan. Kotka saavuttaisi ne takuulla ennen Katalaa, mutta uros toivoi kuollakseen sen iskevän ohitse. Sen sydän jyskytti ja veri kohisi suonissa. Pelko olisi tavallisesti ajanut poispäin vaarasta, mutta isänvaiston ohjaama pelko ajoi suoraa päätä vaaraa kohti.

Nuusku oli tajunnut, että kotka oli tosissaan aikeissa iskeä pentuja kohti. Se tajusi, että sen oli lähdettävä juoksemaan, mutta se ei saanut jäseniään liikkeelle. Nuusku oli jähmettynyt paikoilleen. Kun Kaiku haukahti ja tökkäsi Nuuskua kuonollaan, Nuusku havahtui kivetyksestään, ja loikkasi hurjan pitkän loikan eteenpäin, lähtien sitten juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin Kaiku...jos pennut hajaantuisivat, niillä olisi parempi mahdollisuus selvitä.
Nuusku juoksi. Se oli jo saanut äsken juosta sydämensä kyllyydestä kotkan perässä, ja nyt se joutui juoksemaan henkensä edestä samaa kotkaa karkuun. Nuusku kuuli, miten kotka kiljaisi jossain aivan sen takana, ja voimakkaiden siipien isku tuntui työntävän sitä takaapäin. Jos kotka iskisi, Nuusku voisi tapella vastaan, ja Kaikukin luultavasti pääsisi apuun, mutta kotka oli jotain niin mahtavaa, ettei kaksi sudenpentua oikeastaan mahtaisi sille yhtään mitään. Nuusku ei tarkalleen tiennyt, kumman perässä lintu oli, ja kuinka lähellä, mutta se ei aikonut hidastaa vauhtiaan ja kääntyä katsomaan ottaakseen asiasta selvän, sillä petolintu oli aivan riittävän lähellä. Nuusku saattoi jo tuntea kotkan kynnet puristuneina nahkansa läpi, ja ajatus sai sen jalkoihin vielä hieman lisää vauhtia. Silloin se tunsi jälleen, miten siipien ilmavirta iski sen takapuoleen. Pelko vihlaisi rinnassa, mutta nyt Nuusku tajusi, että kotka oli hyökännyt ensimmäisen kerran jo, ja se oli epäonnistunut. Nyt kotka oli joutunut ajojahtiin, mikä ei ollut lainkaan yhtä onnistunut tapa, kuin yllätyshyökkäys korkeuksista, suoraa mitään aavistamattoman uhrin niskaan.

Kaiku oli kääntynyt katsomaan taakseen, kuitenkin pitäen vauhtia edelleen yllä. Nuusku?!, pentu huusi äänettömästi nähdessään veljensä juoksevan vastakkaiseen suuntaan. Kotka oli lähtenyt hurjaan syöksyyn ja ojentanut koukkukyntensä kohti saalistaan - Nuuskua. "Varo!", Kaiku huusi niin kovaa kuin pystyi. Samalla hetkellä se kääntyi kokonaan ympäri, kuono kohti kotkaa ja Nuuskua. Pentu ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, se oli pelosta sekaisin. Nyt se pelkäsi veljensä puolesta.
Kotkan syöksy tuntui loputtoman pitkältä, kuin sitä olisi katsonut hidastettuna. Kaiku tunsi katsovansa veljensä kuolemaa, viimeisiä pieniä askelia maan päällä. Nuuskun ja kotkan välillä oli vain muutama metri, muutama sekunti. Ei! Kaiku tunsi pienten jalkojensa värisevän allaan, kun mieli pakotti kehon uudestaan liikkeelle.

Ohi! Kotka oli epäonnistunut ensimmäisessä hyökkäyksessään. Pieni helpotuksen tunne humahti pennun sisällä. "Vauhtia töppösiin sammakko!", Kaiku haukahti juostessaan vain muutamia metrejä veljensä takana. Jalat olivat tunnottomat, mutta mieli käski niiden pysyä liikkeellä. Kotkan kiljahdus kajahti uhkaavasti jostain takaviistosta. Pelko tuntui puristavan keuhkoja kasaan, turruttavan mielen täysin. Pentu ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin.. Isä? Isä! Kaiku kohotti päätään huomatessaan tutun suden juoksevan pentuja kohti. Pelastus!

Maa poltteli tassujen alla ja ruoski vaihtia. Kotka oli lähtenyt ensimmäiseen syöksyynsä ja ojensi kyntensä eteen. Pennut, ilmeisesti Nuusku ja Kaiku, olivat hajaantuneet toisistaan ja kotka tavoitteli ensimmäiseksi Nuuskua. Kuin ihmeen kaupalla petolintu kuitenkin iski ohi. Nuusku pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja veljeään tuijottamaan jäänyt Kaikukin pääsi taas liikkeelle. Veli sätti toista juoksemaan nopeammin. Katala paljasti hampaansa valmiiksi. Se olisi muutamalla harppauksella penikoiden luona. Vielä viimeiset metrit ja...

Notkea uros ponnisti maasta vauhtia ja louskautti leukansa kiinni suoraan jahtaavan kotkan alapuolella. Lintu rääkäisi kimeästi ja kaarsi ketteränä pois hampaiden ulottuvilta. Katala örisi ja haukkaili ilmaa vieläkin, koko ohut ruskea turkkinsa pörhistyneenä. Kotka yritti vielä pari kertaa tulla alemmaksi, mutta huomatessaan saalistamisen muuttuneen äkkiä entistäkin vaikeammaksi se lopulta luovutti. Lintu kohosi raskaiden siiveniskujen saattelemana korkeammalle ja kääntyi lopulta pohjoiseen. Se oli saanut vähäksi aikaa tarpeekseen susista ja sudenpennuista.

Vaara oli ohi. Katala kääntyi ympäri ja ulvahti kimakasti kutsuakseen pentuja lähemmäksi. Mitä nuo pikku typerykset täällä edes tekivät? Pesillä niiden olisi kuulunut olla Ilon ja Sammalen kanssa.

Nuuskuun koski. Se ei olisi jaksanut enää hetkeäkään, mutta tiesi, että jos se hidastaisi, se kuolisi. Pentu huomasi Kaikun olevan jossain aivan lähellään takana, ja kuuli, miten tämä haukkui siihen lisää vauhtia. Veljen tuki auttoi, ja Nuuskun pienet jalat ponkivat yhä enemmän ja enemmän vauhtia tanteresta, vaikkei Nuuskulla oikeastaan enää ollutkaan, mistä lisää ammentaisi.
Samassa isä hyppäsi etuviistosta Nuuskun näkökentään, ja pentu kuuli takaansa sen leukojen louskahtavan yhteen. Kotkan rääkäistessä rumasti Nuusku kiepahti ympäri, ja näki, Miten isä hurjan näköisenä iski ilmaan uudelleen ja uudelleen ajaakseen petolinnun tiehensä, ja lopulta kotka luovutti; kääntyen lentämään pois.
Tilanne oli ohi.
Nuuskun joka ikinen lihas alkoi täristä vimmatusti, ja se hädintuskin pysyi tolpillaan, kun lähti kohti isää tämän kutsuessa. " Isä, sinä tulit!" Nuusku vinkaisi ja juoksi isänsä jalkoihin hyvin pienenä, korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Se ei koskaan olisi voinut olla iloisempi tavatessaan isänsä, mutta se myös tiesi tehneensä väärin.
Kuinka vain olisi käynytkään, jollei isä olisi sattunut paikalle? " Minä olen pahoillani" Nuusku mutisi nolon näköisenä. " Tämä oli minun vikani" Pentu jatkoi vilkaisten veljeensä kulmiensa alta. Kaiku oli vain lähtenyt Nuuskun typeryyksiin mukaan, mutta ilman Nuuskua näin ei olisi käynyt.

Koko pieni keho tärisi pelosta ja väsymyksestä. Se ei jaksaisi juosta enää metriäkään. Vauhti hidastui hiljalleen, mielen pakottaessa jalkoja vielä liikkumaan. Pentu painoi korvansa vasten kalloa ja puristi silmänsä kiinni toivoen, että isä ehtisi ajoissa.
Takaa kuului rääkäisy ja leukojen louskautus, joka sai Kaiun kääntymään ympäri. Katala näytti pelottomalta, juuri sellaiselta kuin Kaikukin halusi olla! Rohkea sankari, vaikka aikuinen susi oli varmasti pelännyt yhtälailla kuin pentunsa. Siitä Kaiulla olisi vielä oppimista. Kotka yritti uudelleen, mutta Katala ajoi sen tiehensä kerta kerran jälkeen. Kaiku tärisi paikallaan pelosta ja jännityksestä, ihaillen samalla isäänsä, ottaen mallia pienimmästäkin liikkeestä. Kun kotka otti viimeisen kerran ilmaa siipiensä alle luovuttaakseen, Kaiku hyppäsi eteenpäin (unohtaen täysin väsymyksensä) ja louskautti leukansa yhteen. Menetkös siitä!, pentu murahti äänettömästi kuin paraskin soturi.

Tilanne oli viimein ohi ja Katala kutsui penikkansa luokseen. Kaiku hypähteli ylpeästi eteenpäin, mutta askel askeleelta painoi päätään yhä alemmas. Päästessään lähemmäs isäänsä pentu vältteli katsekontaktia heilautellen häntäänsä arasti. "Anteeksi..", se mutisi niin hiljaa, että tuskin pentu itse sitä kuuli. "Mutta voi jukra miten sinä näytit sille!", Kaiku innostui ja pomppasi kerran ilmaan demonstroidakseen isäänsä. Sitten se kääntyi iloisena Nuuskuun "Näitkö ne kynnet? Ja miten se liiti niin nopeasti! Ja sitten.." pennun puhe katkesi sen vilkaistessa isäänsä. Pää painui taas hivenen ja häntä valui koipien väliin katuvasti.

Nuusku ja Kaiku, aivan kuten Ketrai oli jo arvellutkin. Pojat luikkivat isäänsä kohti ja kumpikin ioli askel askelelta nöyrempi. Päästyään lähelle Nuusku otti syyt niskoilleen ja vikisi olevansa pahoillaan. Kaiku yhtyi veljensä sanoihin, mutta unohti hetkeksi olla nöyrä kehuessaan, kuinka mainiosti Katala oli sen Kotkan hoidellut. Pentu matki hänen liikkeitään ja ylpisteli, kunnes tajusi taas missä oli ja laski hännän koipiensa väliin.

Katala oli ennen kaikkea helpottunut saadessaan pentunsa ehjinä takaisin, mutta irvisti niille silti: "Teidän ei kuuluisi olla täällä yksin, vaan pesillä toisten kanssa! Ellen olisi sattunut paikalle, toinen teistä olisi nyt kotkanruokaa", uros ärisi. Hetken aikaa se pörhisteli karvojaan pojilleen, mutta päätti lopulta armahtaa ne. Se laski häntäänsä, luimisti korviaan ja käännähti ympäri: "Minä vien teidät takaisin. Seuratkaa minua... ehdittekö te olla kauankin täällä?"

" Minä tiedän, minä...voi minä tiedän isä" Nuusku mutisi nolona ja anteeksi pyytäen, kun Katala läksytti veljeksiä karvojaan pörhistellen. Se yritti olla kamalan pieni, ja se onnistui näyttämään melkoisen surkealta, koksa sen olo oli todella surkea oikeastikin.
Kohta isä kuitenkin asettui, ja Nuusku sai ryhtinsä takaisin. Sen häntäkin nousi koipienvälistä, mutta pikkuisen liian isot pennunkorvat roikkuivat pään molemmin puolin epävaramoina, saaden pennun näyttämään ihan hölmöltä. Nuusku vilkaisi jälleen Kaikua kohti, ja vastasi sitten isälleen juosten tämän rinnalle;
" En oikein tiedä, kauanko me olimme..täällä. Ajan taju katosi. " Pentu selvitti ja myönsi sitten vielä lisäksi; " Oikeastaan katosi jo suunnankin taju. Me olimme aika onnistuneesti eksyksissä." Nuusku oli valmis myöntämään aivan kaikki pahat tekosensa ja tyhmyytensä...se olisi saattanut jopa liioitella omia hölmöilyjään, sillä sen mielestä olisi oikein saada nyt satikutia, ja auttaisipa se kuritus Nuuskun omaan syylliseen oloonkin.
Nuusku vilkaisi taas Kaikua nähdäkseen, tuliko sille aivan yllätyksenä, ettei Nuuskukaan ollut enää tiennyt, missä ne olivat, ja miten veli siihen suhtautuisi.
Sitten se keskittyi tarkkaamaan, minne he olivat menossa; mitä kautta täältä oikein pääsisi kotiin ja miten kaukana koti lopulta nyt sitten olisikaan? Nuusku päätti, että sen oli opeteltava tuntemaan kotinsa paremmin...erinomaisesti, jottei tälläistä vastaisuudessa pääsisi käymään!

Kaiku luimisti korviaan ja katseli jonnekin etuviistoon, pysyen kuitenkin vaiti. Se lipaisi kerran huuliaan rauhoitellakseen yhtälailla itseään kuin veljeään ja isäänsä. Vasta Katalan sanat pudottivat Kaiun maanpinnalle - pennut olisivat voineet kuolla. Pentu kohotti katseensa isäänsä ja heilautteli hitaasti häntäänsä. Sen kasvoilla välähti pieni suden hymyntapainen, yrittäen saada isänsäkin piristymään.. höh. Katala kääntyi ympäri ja lähti johdattamaan pentunsa takaisin pesäkoloille.

Nuuskun selvitellessä tilannetta ja myöntäessään että ei tiennyt missä kaksikko oli ollut, Kaiku vilkaisi veljeään ihmeissään. Pää kallistui aavistuksen ja korvat nousivat takaisin pystyyn. Siinä samassa se huomasi jonkun ylimääräisen kapistuksen veljensä selässä - sulka! Kotkan sulka! Kaiku hyppäsi Nuuskua kohti ja yritti napata sulan terävien hampaidensa väliin. Sitten se kääntyi isänsä puoleen jolkotellen eteenpäin hieman iloisempana, lähes omana itsenään
"Me nähtiin Nuuskun kanssa tänään vaikka mitä! Aika meni ihan siivillä", Kaiku alkoi kertoilla omaa versiotaan "Ötököitä, myyriä ja sellainen risu joka maisteli ilmaa. Ihmeen nopea se sitten otus lopuksi olikin", pentu muisteli käärmettä minkä veljekset olivat saaneet heräämään horroksestaan. "Ja sitten nähtiin se kotka, olisi mahtavaa osata lentää niin kuin se". Viimeiset sanat hiljenivät Kaiun vilkaistessa isäänsä.
"Mutta Nuusku on kyllä todella hyvä jäljittäjä", kermaturkki kehaisi vielä veljeään, yrittäen vaihtaa puheenaihetta siinä samalla.