Totuuksia

< Metka kera Nuuskun, ehkä myöhemmin myös muita laumalaisia ^^ >

Päivä oli pimenemään päin, mutta vielä oli valoisaa. Lunta satoi hiljalleen ja kevyt tuulen henkäys sai ne tanssahtalemaan kauniisti vasten lähes valkoista taivasta. Oli hiljaista.
Kaiku niminen susi oli kulkenut jo pitkän matkaa seuraten jokea, joka halkoi laaksoa. Se oli kulkenut Haukan alueelta luoteeseen päin, muistellen reittiä jota pitkin se oli matkannut isänsä Katalan ja setänsä Kokon kanssa. Maisemat muistuttivat sitä Viiman laumasta, ajasta kun se oli vielä voimissaan. Kaiku muisteli Nuuskua ja Sammalta, veljeään ja äitiään. Minä tiesin, että voin luottaa teihin. Jos Nuusku vielä tulisi, niin olisitte kaikki kasassa, Katalan sanat kaikuivat nuorukaisen korvissa.

Lumihiutaleet leijailivat Kaiun kermanväriselle turkille, sulaen lähes heti sudesta huokuvaa lämpöä vasten. Kaiku oli sisarus kolmikosta ainoa, joka ei muistuttanut ulkonäöllisesti kumpaakaan vanhemmistaan. Mutta se tiesi olevansa Sammaleen ja Katalan poika. Susipoika, joka halusi tehdä isänsä ylpeäksi ja ansaita äidinsä rakkauden. Nyt se oli saapunut aivan Varpun lauman alueelle, saalistusmaille, jossa se oli itsekin aikoinaan harjoitellut. Suklaanruskeat silmät tarkkailivat ympäristöä ja korvat liikahtelivat yhtenään. Vielä vähän matkaa..

Kaiku oli päättänyt etsiä tassuihinsa veljensä Nuuskun. Nuorukainen ei tiennyt varmaksi, oliko Nuusku jäänyt Varpun laumaan vai kadonnut muualle. Veli kun tuntui olevan kuononsa vietävissä.. Kermaturkki tuhahti pieni suden hymy kasvoillaan. Kunhan varmistuisi, että Nuusku olisi kunnossa. Ehkä sitten voitaisiin puhua laumasta.. Ja äidistä. Tietäisiköhän Nuusku Sammaleesta mitään? Kaiku pyöritteli ajatuksia päässän samalla, kun se ylitti hiljaa Varpun lauman rajan.

(( Aiemminkin jo mietin, mutta onko niin, etteivät Ilo, Kaiku ja Nuusku tiedä, että Katala ei ole niiden oikea isä?))

Nuusku oli kyllästynyt oloonsa reviirin pohjois osassa, ja se oli lähtenyt hiljalleen valumaan etelään päin. Ei Nuusku ollut alun pitäin aikoinut lähteä litomaan, se vain oli lähtenyt jonkin hajun perässä eteenpäin, ja sitten se oli huomannut olevansa jo päivämatkan päässä pesäluolilta, jolloin se vain päätti etsiä jonkin suojaisan lepopaikan ja jatkaa levättyään matkaa. Nyt se oli jo muutaman päivän ajan taittanut taivalta, ja se tiesi olevansa hyvin lähellä reviirin eteläistä rajaa. Sää oli mukavasti kirpeytynyt parin viime päivän aikana, eikä joka paikassa ollut enää märkää vaan susi sai vaeltaa mukavasti tassut kuivina hiljalleen alas leijailevan lumen lomassa. Nyt nuoren suden tarkka kuono haistoi jotain kiinnostavaa vienosti sitä vasten käyvässä tuulenhenkäyksessä. Nuuskun hiukan kömpelönmoinen jolkotus hidastui käynniksi, ja lopulta sen liike jäykistyi, kunnes pysähtyi aivan kokonaan. Nuuskun jalat ja pää - tarkemmin sanottuna nenä - olivat kuin eri paria. Ne eivät tienneet toisistaan mitään; Nuusku oli aivan uppoutunut tämän kirsuunsa käyneen hajun selvittämiseen, eikä sillä ollut tietoa, mitä loppu sen ruumiista sillävälin teki. Eritoten se kiinnostui, kun sille selvisi että tulija oli susi.
Tämä hukka ei kyllä kuulu Varpun laumaan...itseasiassa, hän on nuori uros susi...ja..hetkinen.. Nuusku tunnisti veljensä Kaikun hajun aivan selväksi. Se oli niin yllättävä asia, että Nuuskun takapuoli paiskautui lumihankeen siinä paikassa ja se jäi hölmistyneenä tuijottamaan eteensä, mistä Kaiku oli tulossa. " Voiko tämä olla totta? Mitä ihmettä Kaiku täällä tekee?" Nuusku ihmetteli ääneen ja lopulta se huusi; " Tule vain rohkeasti Kaiku! Täällä on veljesi Nuusku! " Sitten nuori urossusi jäi pää kallellaan ja korvat höröllään tuijottamaan edessään aukenevaa erämäaata, jossa ei vielä näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, mutta jossa aivan selvästi oli susi jo hyvin lähellä.

< Eivät tiedä, olettavat vaan että Katala on isä. Tosin Kaiku on saanut miettiä pienen ikänsä tuota turkin väriä, kun se ei periydy Katalalta eikä Sammaleelta. Haukkakin pisti asian merkille ja mainitsi tästä Kaiulle, mutta vielä ei ole tullut minkäänlaisia paljastuksia pentujen oikeasta isästä. Ehkä aikanaan (: >

Toisin kuin veljensä Nuusku, Kaiku ei omannut todella tarkkaa nenää eikä täten ollut haistanut lähistöllä liikkuvaa veljeään. Nuorukainen yritti kulkea mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti, ettei jäisi kiinni rajan ylityksestä. Se kuului nyt Haukan laumaan ja varmasti haisisi voimakkaasti rajarikkurilta. Varpun reviiri oli sille kuitenkin niin tuttu, että tuntui kuin kermaturkki olisi palannut kotiin.

Nuoren suden ääni kaikui aivan läheltä. Se kutsui Kaikua ja kertoi nimekseen.. Nuusku! Kaiku pysähtyi äkisti. Ei voi olla totta! Suden sydän tuntui lyövän tyhjää pari kertaa, ennen kuin häntä alkoi vispata sellaista kyytiä ettei tiennyt heiluttiko susi häntää vai häntä sutta. Kaiku pyrähti juoksuun. Se suuntasi äänen suuntaan, lähes sokkona. Varpun haju voimistui ja sen mukana yksi sen laumalaisista. Nuusku siis todella oli jäänyt. "Nuusku!", Kaiku haukahti nähdessään veljensä. Juoksu muuttui kevyeksi jolkotteluksi. Miten tässä pitäisi suhtautua? Veljekset eivät olleet nähneet aikoihin. Mutta pentuna.. eivät ne silloinkaan olleet pahemmin tekemisissä. Aikamoisia oman tiensä kulkijoita kaikki kolme.
"Näkeehän sitä sinuakin", Kaiku lipaisi huuliaan ja virnisti susimaiseen tapaansa. Kermaturkki yritti rentoutua, muttei mahtanut mitään sisällään palavalle innolle.

// Aah! Tuo turkinväri juttu olisi juuri sellainen kimurantti pikku pulma, jota Nuuskun pitäisi päästä ratkomaan ;) :D //

Veljen vaalean hahmon tullessa metsän siimeksestä näkyviin, Nuusku tunsi rinnassaan lämpimän ailahduksen. Niin lämpimän, että se itsekin sitä ihmetteli...ei hän ollut kovin lämpöisissä väleissä sisaruksiinsa ollut...mutta nyt, kun tuttu Kaiku, jonka kanssa Nuusku oli kuitenkin pikkupentu aikansa kasvanut, astui tänne epävarmuuden ja yksinäisyyden keskelle, se iski sellaisen lämmön nuorukaisen sisuksiin, että se ryntäsi ylös alaltaan ja häntä liehuen loikki Kaikua vastaan. " Näkee! Näkee tosiaan sinuakin!" Nuusku hihkaisi veljelleen ja hyppäsi riehakkaasti tämän eteen leikkiinkutsu asentoon. " Tule, tule veikkonen ja kerro nyt missä olet ollut ja mitä täällä teet!?" Se rupatti iloisen lennokkaasti kutsuen yhä veljeään leikkiin.

< Totuuksia paljastuu ;D >

Kaiku ei mahtanut sisällään myllertävälle tunteen purkaukselle mitään ja hypähti oitis Nuuskun leikkiin mukaan. Nuorukaisen häntä heilui vilkkaasti puolelta toiselle, kun tämä polki maata etutassuillaan ja hypähteli sinne sun tänne. Kaiku kierähti selälleen ja ponkaisi ylös, yrittäen sen jälkeen osua leikkisästi veljeään kylkeen.
"Voi pojat! Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa!", uros hypähti taaksepäin heiluttaen yhä häntäänsä. "Ja paljon kysymyksiä", se lisäsi vielä hieman hengästyneenä.

Kaiku yritti rauhoittua hieman leikin temmellyksessä ja pysyä aloillaan - laimein tuloksin. Se oli niin iloinen nähdessään veljensä, perheenjäsenensä. "Tulin etsimään sinua! Liityimme muutama kuunkierto sitten isän kanssa Haukan laumaan. Aika pieni se on, mutta kelpaa", Kaiku haukahti ja yritti jälleen tönäistä Nuuskua leikillään. "Mutta missä sinä olet ollut?", kermaturkki kysyi vuorollaan, vaikka tiesi jo vastauksen. Hajusta ei voinut erehtyä, veljekset kuuluivat nyt eri laumoihin.

Nuusku oli riemuissaan Kaikun lähdettyä leikkiin mukaan, ja samassa se jo oli tuuskahtaa lumihankeen veljen tuupatessa sitä kylkeen. Nuusku sai nopsaan tasapainonsa takaisin ja kiepsahti ympäri hypäten pikkuisen riemun loikan ilmassa. " Vai Haukan?" Nuusku vastasi kysymyksellä Kaikun kertomaan. Veli yritti tönäistä sitä uudelleen kylkeen, mutta Nuusku hoksasi sen ajoissa ja väisti pyrähtämällä kepeästi eteenpäin. Sitten se loikki jälleen takaisin Nuuskun luokse, pyrähti sen etujalkoihin saadakseen kevyesti napsaistua sitä ja loikkasi pitkän loikan kauemmas lumihankeen, jossa käännähti kohti Kaikua ja vastasi sen kysymykseen; " Täällähän minä; kotona." Nuuskun ääni oli leikkisään ja vauhdikkaaseen tilanteeseen nähden erittäin rauhallinen. Sitten se ampaisi uuteen pyrähdykseen kohti veljeään, niin, että lumi pöllysi joka suuntaan. Se taivutti eturuumiinsa alas pitkälle venyneiden etutassujensa varaan. Sen häntä liittyi kutsuun innokkaasti ja sitten se pompahti taasen tiehensä korkealla loikalla, joka päätyi lumikinokseen, ja nuorukainen peittyi valkeaan lumeen. Nuusku aivasti äänekkäästi. Atshiih! Se oli saanut lunta kirsuunsa ja oli muutenkin yltä päältä lumessa. Se pudisteli hieman turkkiaan ja jäi seisomaan kinokseen. " Jäin, koska minun oli pakko...minä eksyin metsään, enkä uskaltanut enää lähteä teidän peräänne...ja...sitäpaitsi...tämä on minun kotini. En haluaisi olla missään muualla kuin täällä...vaan...olen kyllä alkanut miettiä, että jos sittenkin minun täytyy vain lähteä pois." Tämänkin se selitti rauhallisella äänellä, joka oli tilanteeseen nähden ikään kuin liiankin rauhallinen.
Nyt Nuusku loikkasi pois tuosta lumipenkasta ja jäi seisomaan alalleen, hieman kauemmas Kaikusta. Ei se kauhean hyvin onnistunut, paikoillaan olo, sillä sen tassut tamppasivat levottomasti ja innoisssaan lunta ja häntä heilui, mutta sijallaan se kuitenkin pysyi. Vakavista asioista pitäisi kyetä juttelemaan asiallisesti, vaikka olikin nuori ja innoissaan...ja vaikka vastapuoli oli aivan samanlainen! " Tiedätkö sinä mitään äidistä?" Tämän kysymyksen Nuusku onnistuikin esittämään asiallisesti. Mutta sitten sen ääni alkoi karata hallinnasta ja se ei enää pysynyt paikallaan vaan hyppelehti puolelta toiselle. "Tai Ilosta? Tai muista? Mitä isälle kuuluu? Missä uusi kotinne on?" Kysymyksiä alkoi pulputa niin, että sitä alkoi jo itseäänkin huvittaa ja suden naurua äänessään se hihkaisi Kaikulle; " Jos vain juoksemme hetkisen?!" Sitten se pyrähti veljensä luo yrittäen törmätä lavallaan tämän takapäähän, ja lähti loikkimaan läntiseen suuntaan pitkiä, hieman hullunkurisen näköisiä loikkia. " Tule! Ota minut kiinni!" Se kehoitti riemuisasti veljeään, ja väisti juuri ja juuri eteensä ilmestyneen männyn.

Kaiku nyökkäsi veljelleen ja yritti väistää tätä nojaamalla taaksepäin - tosin liian myöhään. Nuuskun kevyt näykkäys vain innosti nuorukaista ja tämä ampaisi veljensä perään. Lumen pöllytessä kaksikosta pystyi erottamaan vain parin häntätupsuja. Nuuskun loikatessa sivummalle lumikinoksen sekaan, Kaiku jarrutti tömäyttäen takamuksensa maahan. Uroksen pää kallistui sen katsellessa lumista veljeään, kunnes ihmettely vaihtui raikuvaan suden nauruun Nuuskun aivastaessa äänekkäästi. Sen ajan minkä kaksikko pysyi aloillaan, kermaturkki selitti omaa tilannettaan: "Kaipaan tänne, kotiin. Haukan lauma ei ainakaan vielä tunnu siltä". Nuuskun kertoessa miten se oli eksynyt perheestä ja jäänyt Varpun valtaamalle alueelle, Kaiku kuunteli tarkkaan. Tosin, veljekset tosiaan olivat samanlaiset. Molemmat liehuivat malttamattomana paikallaan, vaikka asia oli omalla tavallaan vakava. Viime näkemästä oli niin kauan!
"En ole nähnyt äitiä pitkään aikaan.. Ilo saapui jonkin aikaa sitten Haukan lauman alueille, Katala on laumamme beta - tai.. äh, se on vaikea selittää!", myös Kaiun ääni petti innostuksen myötä. Häntä heilui hurjana puolelta toiselle, kun Nuusku pyrähti juoksuun. Kaiku horjahti Nuuskun törmäyksestä ja jäi niinkin lyhyessä ajassa hurjasti jälkeen. "Odotas vain!", kermaturkki haukahti innoissaan ja lähti jahtaamaan veljeään lumen pöllytessä.

Kaiku omasi kokoonsa nähden paria numeroa liian suuret tassut, jonka vuoksi sen juokseminen näytti pikemminkin pitkiltä loikilta pienen kompuroimisen säestämänä. Silti se saavutti pikkuhiljaa veljeään ja oli tästä kohta vain kuononmitan päässä. Nuuskun liehuva häntä kutitteli Kaiun kuononpäätä ja kannusti sutta juoksemaan vain entistä lujempaa. Tuuli humisi uroksen korvissa kaksikon kiitäessä eteenpäin. Aivan mahtavaa!

Nuusku loikki hangessa eteenpäin ja se tunsi pitkästä aikaa olevansa todella riemuissaan! Se tunsi hännässään jotain ja vilkasi taakseen. Kaiku juoksi aivan sen kintereillä. Nuusku lisäsi hieman voimaa loikkiinsa ja askel venyi entisestään. Nuorukaiset viilettivät hullussa riemuvillissä pitkin hämärtyvää erämaata jo melko hurjaa vauhtia.
Tassut olivat taittaneet taivalta jo hyvän matkaa, ja Nuusku alkoi hidastaa vauhtiaan. Kylmä pakkasilma lähestulkoon kirveli Nuuskun sieraimissa ja sisällä, kun se puuskutti hämärtyvässä illassa. " Vau!" Nuusku haukahti Kaikulle ja mätkähti hankeen mahalleen. Sitten se kiepahti siitä selälleen ja nautinnollisesti öristen kieritteli itseään lumihangessa. Kun oli aikansa pyöriskellyt, se kiepahti mahalleen ja jäi siihen makaamaan veljeään tujottaen. Nyt Nuusku vasta tuli ensi kerran ajatelleeksi, että se oli eri laumaa, kuin veljensä, ja sen olisi pitänyt ajaa moinen rajarikkuri tiehensä...niin.. Mutta tilanne ei ollut ollenkaan tavallinen.
Nuusku huomasi siinä tuijotellessaan, että Kaiku oli hiukan isompi kuin se. Ehkä hiukan jäntevämpikin, mutta säkää oli ainakin jonkin verran enemmän kuin Nuuskulla. Ja vaaleahan Kaiku oli, kuin emon maito...vaan; " Oletkos sinä alkanut tummua vanhoilla päivilläsi? Mitäs jos sinusta vielä tuleekin aivan tavallisen suden värinen?" Nuusku kysyi hieman ilkikurisesti huomatessaan, että veli oli hitusen alkanut saada tummempaa sävyä turkkiinsa.

Nuuskun pysähtyessä Kaiku otti valtavan loikan ja kierähti alastullessaan muutaman kerran selän kautta ympäri. Nuorukaisen noustessa se ravisteli lunta turkistaan ja lipaisi suupieliään tyytyväisenä. Se ei ollut pitkään aikaan juossut noin kovaa! "Huh, tekipä terää", Kaiku tuhahti ja heilutteli tuuheaa häntäänsä.

"Ehkä se tästä pikkuhiljaa", Kaiku virnisti susimaisesti veljelleen tämän kommentoidessa Kaikun turkinväriä. Sitä itseään oli mietityttänyt väritys jo pidemmän aikaa, mutta aina ajatus oli siirretty loppujen lopuksi syrjään. Ilo oli kolmikosta ehkä se kookkain, mutta muistutti muuten huomattavasti enemmän äitiään kuin Kaiku. Nuuskukin oli harmaampi, kun taas Kaiku oli poikkeuksellisen vaalea. Kermanvaalea. Värityksestä puheen ollen, kermaturkki muisteli päivää kun Haukka oli koonnut pienen laumansa pesäkoloille. Silloin jopa itse alfa oli pistänyt poikkeavuuden merkille Kaikun ja Katalan välillä. Vaikka nämä verisukua olivatkin toisilleen..?
"Outoa, että kukaan meistä ei oikeastaan edes muistuta isää. Ainakaan väritykseltä" , Kaiku rapsutti korvaansa takajalallaan puhuessaan, kunnes siirsi katseensa veljeensä. "Ilo ja sinä muistutatte kovasti äitiä"

Nuusku työnsi verkkaisesti kuonollaan lunta, ja sai näin aikaan kirsulleen oman lumitunnelin, jonka taru loppui, kun nuorukainen aivasti mojovasti. " Niinpä. Mietin itsekin joskus samaa asiaa...emme tosiaan muistuta isäämme, ja sinä eritoten et muistuta kumpaakaan vanhempaamme, ainakaan noin ulkopuolisesti. Tässä on melkoisen mielenkiintoinen asia selvitettäväksi...pitääpä ruveta hiukan selvittämään asiaa...en oikein tiedä muita sisaruksia kuin Varpun ja Viiman...ja he eivät kylläkään muistuta toisiaan ollenkaan...eivätkä ainakaan niiltä osin, mitä suden sisällä on!"
Nyt Nuusku nousi istumaan ja sen olemus muuttui jotenkin pälyileväksi. " Varpusta puheen ollen...minusta olisi viisaampaa, että kuljemme tämän reviirin ulkopuolelle, sillä henki ei ole meillä kummalakaan kovin tiukassa, jos sattuisi, että hän yhyttää meidät täältä. Tai jos joku näkee meidät...ja minä palaan takaisin...huh, silloin ei hyvä pihise!"
Näin sanottuaan Nuusku kampesi itsensä ylös ja lähti kävellen kohti rajaa. " Millaista teidän elonne siellä haukan laumassa on, ja mitä isälle ja Ilolle oikein kuuluu?!" Se heitti kysymyksen olkansa yli, toivoen veljensä lähteneen kulkemaan mukanaan.

Kaiku nyökäytti Nuuskulle päätään ja nousi itsekin. "Taidat olla oikeassa". Kermaturkki ravisteli turkkiaan ja heilautti häntäänsä muutaman kerran ennen kuin lähti seuraamaan veljeään. Se otti muutaman hypähtävän askeleen eteenpäin kiriäkseen Nuuskun rinnalle.
"No oikeastaan, en ole vielä ehtinyt pahemmin tutustua laumaan. Mutta Haukka tuntuu mukavalta", Kaiku aloitti ja vilkaisi harmaata veljeään vierellään. Nuorukainen asteli rennosti eteenpäin, unohtaen kokonaan missä oli "Lauma on vielä pieni, mutta kasvaa varmasti vielä", se kertoi pieni virne kuonollaan.

"Isä on tavallaan lauman beta - taas. Turre on myös korkeassa asemassa, sillä ja isällä on jotain pientä kränää. Tämä Turre on tällä hetkellä karvan verran arvokkaampi, mutta aika näyttää..", Kaiku tuhahti ja yritti napsia leijailevia lumihiutaleita kitaansa. "Minäkin pääsin vähän komentamaan sitä", nuorukainen naurahti ääneen muistellessaan tapahtunutta.

< Ilon liittymis peli on vielä kesken niin en uskalla vielä sanoa siitä mitään ^^' >

" Tottakai, kyllähän isä tiedetään" Nuusku haukahti huvittuneena veljensä kertoessa tämän olevan jo vähän niin kuin beta. " Ja että sinä olet oikein komennellut tätä Turrea? Aika moista...noh, oletkin minusta paljon rämäpäisempi kuin itse olen...mutta Ilo se meistä hurjin on."
Nyt Varpun reviirin raja tuli vastaan. Nuusku pysähtyi sille kohtaa. Se luimisti korviaan taaksepäin, mutta kohta ne nousivat takaisin pystyyn. Sitten se lipaisi huuliaan, ja häntä heiluen astui rajan yli reippain ravi askelin. Sitten se lähes pysähtyi aloilleen ja puheli mietteensä ääneen; " Minä en enää ole aivan varma, että haluan palata tuon rajan yli takaisin...ei minun ole hyvä olla tuolla, vaikka se kotini onkin."
Nyt Nuuskun maha murahti äänekkäästi. Saman tien se nosti herkän kuononsa ilmaan, aivan kuin selvänä jatkumona; Mahan muristessa sinne on saatava ruokaa, ja ruoka täytyy ensin vainuta. " Koska sinä olet edellisen kerran syönyt?" Nuusku kysyi veljeltään kun ei ollut saanut nenäänsä minkään saaliseläimen hajua. " Minä nappasin eilen aamulla pikkuisen riekon, eikä sen voimalla pitkälle pötkitä...jospa etsimme jotain mahantäytettä hetimmiten?" Näin sanottuaan nuorukainen lähti kuono hankea eestaas viistäin kulkemaan eteenpäin. Uros tunsi miten alkukantainen metsästäjän innostus alkoi kuplia sen rinnassa. Tässähän oltiin lähdössä velipojan kanssa metsälle kahdestaan!! Siis jos Kaiku vain tulisi mukaan...

"No vähän", Kaiku virnisti susimaisesti ja oli ylpeä itsestään. Se suoristi ryhtiään ja heilautteli häntäänsä matkatessaan Nuuskun rinnalla.

Kaiku asteli reippaasti rajan yli ja huomasi huokaisevansa helpotuksesta. Vaikka Varpun reviiri oli sille kuin koti, se oli silti osa toista laumaa. Ja toisen lauman reviirille ei saisi mennä. Nuorukainen kääntyi katsomaan veljeään, kun tämä pohti ääneen palaisiko vielä kotiin. Kaiku veti korvansa hetkeksi sivuille, muttei sanonut mitään. Ehkä veljekset puhuisivat asiasta vielä myöhemmin.
"Ennen matkaa tänne", Kaiku terästäytyi ja nuuski itsekin ilmaa. Häntä heilahteli innostuksesta. "Nyt voitkin todistaa miksi nimesi on Nuusku", kermaturkki tökkäsi veljeään kylkeen ennen kuin lähti ravaamaan kuono maassa hieman kauemmas. Ei Kaikukaan mikään huono jäljittäjä ollut, mutta ei taatusti vetäisi vertoja veljelleen.

" Heh, selvä sitten!" Nuusku haukahti hyväntuulisesti veljensä heittämään haasteeseen. " Tarkkaile sinä ympäristöä, niin minä saan keskittyä täysillä nenähommiin...uskoakseni pääsemme pikemmin saaliin jäljille tälläkonstin." Näin sanottuaan se syventyi taas täysin selvittämään erämaan hajukavalkadia. Kohtsillään se hidasti vauhtinsa kävelyksi, kirsu tarkasti maata peraten. Hajujen yhyttämistä hieman haittasi kevyt ja haituvainen lumi, joka leijaili alas taivaalta, mutta sitä oli onneksi sadellut ihan hiljakseen, joten ei se kovin syvään olisi mitään jälkiä vielä haudannut. Nuusku nimittäin oli napannut melko tuoreen kauriseläimen hajun nenäänsä, ja selvitti nyt asiaa tarkemmin. Se sysi lunta jälkien päältä syrjään pikaisin ottein päästäkseen hajuun paremmin käsiksi,.-tai neniksi tietenkin tässä tapauksessa- ja ruopi etutassujensa kynsillä jälkeä saavuttaakseen sen nenällään tarkemmin. Hetkisen vielä asiaa selvitettyään se nosti päänsä ja häntänsä innoissaan, ja kertoi löydöstään veljelleen;
" Ihan joku hetki sitten tästä on kävellyt uupunut naarasmetsäkauris. Se on vielä nuori, luultavasti edelliskesäisiä vasikoita, eli ei kovin isoa muonaa, mutta kyllä se meille kahdelle nälänpitimiksi riittää. Kauriin jälkeen tässä on käynyt orava sekoittamassa jälkiä...mutta siis kuitenkin; saalis on niin uupunut ettei ole voinut tässä ajassa ehtiä kauas, eritoten, jos se on liikkunut käyntiä, kuten tässä. Kun tuuli on vielä puolellamme, niin meidän pitäisi yhyttää tämä kauris reipasta jolkotusvauhtia edeten ihan pian..arvioisin, että se on parin kilometrin päässä edessämme."
Nyt Nuusku esiintyi ylpeästi ja rinta rottingilla. Se suorastaan patsasteli omaa tyytyväisyyttään. Tämä sen erittäin kehittynyt hajuaisti oli ainoa asia, joka toi siinä esiin pöyhkeilyn halun, ja miksei se olisi hieman pöyhkeillytkin, kun selvästi oli tässä kyseisessä toimituksessa niin paljon parempi kuin kukaan sen tapaamista susista?

"Selvä peli", Kaiku huiskautti häntäänsä veljelleen ja alkoi jolkotella ympäriinsä hieman rauhallisemmin. Lopulta se suorastaan hiipi, kuullakseen jokaisen metsästä kantautuvan äänen. Se pystyi erottamaan Nuuskun vaimean tuhinan ja kuinka lumi narahti välillä susien tassujen alla. Muuten ympärillä tuntui olevan hiljaista. Suklaanruskeat silmät haravoivat maastoa ja kuono yritti haistella ilmasta mahdollisia hajujälkiä. Kaiku vilkaisi veljeään juuri oikeaan aikaan, kun Nuusku kertoi löytäneensä jäljen.
"Mahtavaa!", nuorukainen haukahti ja oli ylpeä veljestään. Omassa suvussa tälläinen mestari! Kaikukin kävi nuuskaisemassa Nuuskun löytämää jälkeä, ennen kuin suuntasi kuononsa suunnilleen sinnepäin minne luuli kauriin menneen. "Lähdetään sitten, johdahan tietä mestari Nuusku", Kaiku yritti jälleen tönäistä veljeään ennen kuin otti pari hyppyä eteenpäin.

Lunta sateli hiljalleen ja tuuli puhalteli kevyesti. Kaiku yritti parhaansa mukaan pysyä hajun perässä, mutta kadotti sen välillä vasta sataneen lumen sekaan. Kuitenkin se löytyi aina uudestaan. Kermaturkki piti silmällä veljeään, uskoen että tämä tietäisi paremmin missä saalis olisi menossa.
"Haluaisitko tulla tapaamaan isää?", Kaiku kysyi hiljaa, ihan varmuuden vuoksi jos kauris olisi jossain lähistöllä. "En tarkoita ihan heti, mutta tässä joku päivä. Uskon että se tekisi teille molemmille hyvää", susi lisäsi varovasti, yrittäen saada selville mitä Nuusku ajattelisi. Lunta alkoi sataa yhä vain enemmän ja Kaiun turkki näytti entistä vaaleammalle. Nuuskukin saisi pienen lumivaipan ylleen, ellei sitten ravistelisi turkkiaan. Veljekset muistuttivat vain enemmän toisiaan.

Nuusku pysähtyi. Saalis oli jo hyvin lähellä, aivan edessä olevan pensaikon takana. Se kuuli Kaikun kysymyksen, joka koski veljesten isää. Nuuskua hieman ärsytti, että veli kyseli moisia kesken saaliin haun, mutta vastasi tälle kuitenkin hiljaa sihahtaen; " Aivan varmasti haluaisin tavata hänet. Mikään ei estä minua lähtemästä isää tapaamaan vaikka hetikin, kunhan vain saamme tämän saaliin ensin kaadettua."
Sitten nuori susi kyyristyi matalaksi maaston suojaan ja käänsi päätään kohti veljeään; " Toisen meistä kannattanee kiertää kauriin taa, ja hyökätä sen kimppuun yllättäen. Jos toinen jää väijyksiin ja iskee sitten toiselta suunnalta, saamme sen luultavasti helposti napattua. Menetkö sinä? Saat iskeä hampaasi ensimmäisenä kiinni." Tämän sanoessaan Nuusku virnisti susimaisesti, ja sen äänessä oli villiä iloa.
Kaurisreppana oli laiha ruipelo. Se kuopi toisella etusorkallaan hankea, ja näytti löytävän sen alta jotain syötäväksi kelpaavaa. Se oli onnellisen tietämätön sitä parhaillaan uhkaavasta vaarasta.
Nuusku saattoi nähdä saaliin aivan selvästi pensaiden oksien lomasta, ja sen saalistuskiihko kohosi entisestään. Vaati suurta itsehillintää olla hyökkäämättä heti nyt, kun kauris oli ihan siinä lähellä. Mutta kyllä Nuusku sen verran ymmärsi että jos kaadon voi varmistaa, niin kannattaa tehdä se. Mikään ei taannut että kauris olisi jo varmasti satimessa, vaikka etu nyt susien puolella näytti olevankin.

Kaiku nyökäytti päätään ja painui itsekin maaston suojiin. Se lipaisi huomaamattaan huuliaan haistaessaan saaliin edessään. Nuuskun suunnitelman mukaan Kaiku lähti nopeasti kiertämään kauriin taakse, varoen jokaista askeltaan. Susi pysytteli matalana, vaikka kermainen turkki sekoittui hyvin lumiseen maastoon. Askeleet olivat pitkiä ja hiljaisia, kunnes Kaiku lopulta pysähtyi lumisen kuusen alle. Oksat olivat painuneet hieman alemmas lumen painosta ja peittivät hyvin suden kauriin näkyvistä. Mikä tuuri. Kaiku polki maata etutassuillaan ja kyyristyi. Se jännitti jokaisen lihaksensa ja oli valmiina ampaisemaan liikkeelle. Yksi, kaksi.., Kaiun ajatus pysähtyi, kun lumet valahtivat alas kuusen alimmalta oksalta. Se ei edes ehtinyt väistää vaan hautautui puoliksi lumikinokseen.
Kauris oli nostanut päätään ja katsellut Kaiun suuntaan, mutta ei ollut vielä älynnyt lähteä pakoon. Ehkä se ei ollut huomannut lumen alle hautautunutta metsästäjää? Kaiku itse kirosi mielessään. Se ei nähnyt juuri mitään ja luuli tulleensa nähdyksi. Susi ei edes jäänyt ravistelemaan turkkiaan, vaan ampaisi ylös lumen seasta. Lähtö nostatti melkoisen lumipölähdyksen, eikä kauriskaan ehtinyt sillä hetkellä ottaa muutamaa juoksu askelta enempää. Lähes sokeana Kaiku kiiti kauriin perässä, toivoen ajavansa sen jonnekin Nuuskun suuntaan. Lumi pölisi suden tassujen iskeytyessä maahan. Kaiku venytti askeleitaan ja pinnisti voimaa jokaisesta lihaksestaan päästäkseen lujempaa. Vain muutama loikka enää.. Kauris korahti ja huojui hieman. Kaiku oli onnistunut iskemään hampaansa saaliin lapaan, mutta menettänyt otteensa. Kiitäessään kauriin perässä se lipaisi huuliaan. Veren maku vain kannusti Kaikua eteenpäin ja tämä hyppäsi uudestaan.

Veljen iskiessä hampaansa kauriin lapaan, Nuusku loikkasi.
Se lensi valtavan pitkän lennon ilmassa, ja tämähti veljen hyökkäyksessä horjahtaneen kauriin kurkkuun kiinni. Se oli osuma ja upotus. Kuuma veri alkoi pulputa Nuuskun suuhun, ja veri kupli sen kurkussa, kun se ärisi hampaidensa lomasta, jotka puristivat tiukasti kauriin henkitorvea. Kauris rimpuili ja potki ympäriinsä niin, että hanki pölisi, ja sen sorkat iskeytyivät syvälle lumen alle saaden jäkälä ja sammaltuppoja lentelemään susien ympärillä. Sen kurkusta kuului karmiva korina ja pihinä.
Kauris oli pienehkö ja surkeakuntoinen, mutta Nuusku alkoi silti väsyä kuristusotteessaan. Nuusku ei vielä ollut aikuisen urossuden mitoissa ja voimissa, joten elämästään kamppailua kaikin voimin käyvä ruipelo kauriskin oli jo käyvä vastus.
Nuusku piti kuitenkin otteensa, sillä se uskoi ja luotti, että Kaiku pääsisi kyllä pian hätiin.
Lumipyry oli sankentunut erämaan yössä, ja kauriin tumma veri valkeassa maassa peittyi pian satavan lumen alle.

Kaiku ehti juuri ja juuri väistää heikon kauriin potkaisua. Kermaturkki liukasteli muutaman kerran lumessa ennen kuin hyppäsi uudelleen. Kauris alkoi tosiaan väsyä ja sen huuto kantoi varmasti Varpun lauman alueille saakka. Kaiku luimisti korviaan iskiessään hampaansa samaan kohtaan kuin aiemmin, mutta nyt ei aikonut päästää irti. Silmäkulmastaan se pystyi erottamaan veljensä kaiken lumi pölinän keskeltä. Ei enää kauaa! Lämmin punainen veri tahri Kaiun vaalean rintamuksen, kun kauris vihdoin kaatui maahan. Varmistaakseen, että saalis olisi todella antanut periksi, Kaiku puristi hampaansa vielä lujemmin yhteen. Suden suklaanruskeat silmät näyttivät lähes mustilta, kun se haistoi tuoreen veren kirsussaan. Se tunsi, kuinka kauris nytkähti vielä kerran sen leukojen välissä kunnes valahti täysin rennoksi.

Nuorukainen otti pari askelta taaksepäin. Se oli päästänyt irti ja katsoi nyt maassa makaavaa kaurista huuliaan lipoen. Verinen tanner ei näyttänyt enää niin kamalalta lumisateen voimistuessa entisestään.

Kauriin vedettyä viimeisen voimattoman hengenvetonsa Nuusku päästi otteensa irti sen kurkusta, ja peruutti muutaman askeleen taapäin; veljensä vierelle. Se oli melko uupunut ja läähätti lumisateessa riiputtaen kieltään ulkona suusta. Yhä kuitenkin nuorukainen tunsi, miten saalistuksen ja tappamisen tuoma kiihko kihisi sen suonissa, ja hetkisen levättyyään Nuusku hyppäsi eteenpäin ja iski hampaansa kiinni höyryävään kauriin kylkeen. Se repi ja raastoi voimakkaasti leuoillaan, ja sai revittyä irti useammankin karvaisen nahansuikaleen. Sitten se pääsi kiinni tuoreeseen lihaan.
Jotkin sudet olivat niin ahneita, että aloittivat syömään saalistaan karvoineen päivineen, mutta Nuusku ei tehnyt sillätavoin. Oli se joskus koittanut, mutta seurauksena oli ollut niin hirveät vatsanpurut, että Nuusku oli kyllä siitä edes malttanut hiukan perata ruokaansa. Syödessään Nuusku höristeli korviaan ja yritti napata niihin ympäröivän metsän äänet, sillä ei ollut lainkaan mahdotonta, että joku Varpun lauman susista olisi kuullut äskeisen tuoksinan äänet, ja oli nyt saapuvilla. Tai sitten joku laumaton ja nälkäinen susi saattoi olla lähistöllä. Nuusku tiesi, että ne liikkuivat talvisin paljon röyhkeämmin reviirien rajoilla, koska ruuan puute ajoi niitä.
Nuusku vilkaisi Kaikua. Se oli olettanut että veljekset olisivat tässä keskenään tasavertaiset, eikä sen vuoksi ollut alkanut sumplia mitään sen kummemmin loikatessaan syömään saalista. Nyt sen mieleen ensi kerran juolahti, että Kaiku olisi voinut olla eri mieltä.

((Rusko saapuu, kuten sovittiin^^))

Ruskean ja harmaankirjava turkki oli lumesta valkeana. Pitkään se oli lojunut lumessa, lämmittäen Varpun lauman myyrää: Ruskoa.
Rusko oli lähtenyt seurailemaan jälkiä, ja näki nyt kaksi sutta aloittamassa syömistä. Jos ne olivat samasta laumasta, olisi Ruskolla velvollisuus toimittaa ne pois, mieluummin omiin riveihinsä. Jos ne olivat laumattomia, oli Rusklla vale-velvollisuus ajaa ne pois.
Uros hiipi lähemmäs. Se mietti, miten pääsisi likelle ilman että kumpikaan olettaisi sen olevan ruokavarkaissa.
Kun se ei keksinyt mitään, päätti nuorukainen vai nousta tuulen alapuolelta ja hangesta pois, ravistella turkkiaan ja marssia rauhallisesti parinkymmenen metrin päähän. "Älkää hermostuko, en vie saalstanne. Olen Veren laumalainen, Rusko", se selitti ennen kuin kukaan kävisi siihen kiinni. Hyökkäys ei olisi ehkä paras tapa aloittaa keskustelua siitä, että niiden edessä seisoikin sen suden veli, joka oli aikoinaan leikkinyt kolmen karvatupon kanssa - joista oli nyt kasvanut Ilo, Kaiku ja Nuusku. "Hetkinen..Olemmeko me tavanneet? Oletteko arvon Katalan pentuja?"
Toivon kipinä syntyi Ruskon sisällä. Olisivatko nämä todella ne pikku pennut? Oliko siitä jo niin kauan? Sen edessähän seisoi kaksi itse saaliin kaatanutta nuorukaista. Ja jos ne olivat Katalan penskoja, niin sitäkin parempi: Ne olisivat ehkä halukkaita liittymään ryhmään.

Lumi pöllysi jälleen, kun Kaiku hyppäsi kohti kauriin kaulaa. Suklaanruskeiden silmien katse oli vaihtunut syvään mustaan, eikä nuorukainen tuntunut kuulevan tai näkevän mitään muuta kuin verta vuotavan kauriin edessään. Susi teki samoin kuin veljensä, repi ja raastoi, kunnes pääsi iskemään hampaansa suoraan lihaan.

Niin huolimaton nuorikaan susi ei saisi olla, ettei muistaisi tarkistaa selustaansa. Rusko niminen susi oli päässyt jo uhkaavan lähelle, kunnes Kaiku tajusi nostaa päätään. Tuore veri valui vielä kermaturkin huulilta, kun se päästi jostain syvältä sisältään purkautumaan voimistuvan murinansa. Se asettui kauriin eteen valmiina puolustukseen. Sivusilmällä se etsi veljeään, mutta yritti pitää katseensa tiukasti vieraassa sudessa.
Rusko.., Kaiku pyöritteli nimeä päässään ja rentoutui hieman. Se ei enää murissut, muttei liikahtanutkaan kauriin edestä. Kermaturkki seisoi jämäkästi paikallaan - paino hieman takajaloilla - muuten rentoutuneen oloisena.
"Rusko?", Kaiku mietti nyt ääneen ja katsahti Nuuskuun kysyvästi. Muistaisiko tämä? Rusko tuntui tunnistavan molemmat, mutta Kaiku itse ei saanut päähänsä kuka vieras susi oikein oli. Mutta Katalan pennuiksi tämä oli näitä veikannut. Ehkä joku entinen laumalainen?

Kaikun katsahtaessa Nuuskuun tämä ravisti päätään; " Ei, en minä ainakaan muista" Näin sanottuaan se jäi tuijottamaan tuota Ruskoa, joka oli samaa laumaa kuin se itsekin, mutta joka kuitenkin oli sille aivan outo. Nyt Nuusku tajusi, että Rusko tosiaan oli samaa laumaa, Veren vallassa siis, ja tästä tilanteesta saattaisi koitua huomattavia hankaluuksia Nuuskulle, joka oli loikkinut omia teitään ja metsästi rajamaastossa Haukan laumaan kuuluvan rajarikkurin kanssa. Sekä Kaikulle kenties myös.
Nuusku oli hyvin jännittynyt; Sen olemus oli kuin lyttyynpainettu jousi, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä pimpahtaa voimalla täyteen mittaansa. Yhä se tarkkasi Ruskoa. Toinen ei millään muotoa tuntunut olevan vihamielinen...ja vaikkeivät veljekset sitä tunteneetkaan, se tuntui tuntevan heidät jotenkin ihmeen kummassa.
Nuusku vilkaisi pikaisesti Kaikuun päin ja sanoi sitten kuuluvalla äänellä; " Kyllä me olemme arvon Katalan poikia. En muista että olisimme tavanneet."
Nuuskun selkään ja harteille oli kertynyt hetkessä valkea lumivaippa, ja se oli nyt vaalea, kuten Kaikukin. Nuusku pudisteli turkkinsa puhtaaksi lumesta ja jäi seisomaan valppaana aloilleen, odottaen, mitä Rusko tekisi, sanoisi. Yö oli jo ottamassa otteen erämaasta, ja oli hyvin hämärää. Ainoana valona oli lumivaippa, joka oli jokapuolella käärinyt luonnon syleilyynsä.

Uros istahti alas rentona: Se ei ollut mitenkään uhkaamassa Katalan ja Sammaleen jälkikasvua. "No, olitte silloin vielä karvatolloja kun näin teidät. Minun veljeni Tuisku on leikkinyt silloin teidän kanssanne, ja on äitinne ystävä", Rusko kertoi. "Mutta jos todella olette Kaiku ja Nuusku, niin minulla on teille tärkeä kysymys".
Ruskeaturkki oli saanut esittää saman asian jo usealle, ja alkoi vähän väsyä saman asian vatvomisesta, mutta jokaisella kerralla vastakkaisen suden vastaus oli jännittänyt. Uros hengähti ja sanoi: "Kenen puolella olette? Viiman vai Veren?" Kysymys saattaisi olla vaarallisenkuulloinen kaksikolle. Ne eivät tienneet, kumpi oli "oikea" vastaus.
Mutta Ruskolle riitti, etttä se itse tiesi.

"Jos olette Veren puolella, mitä syvästi ihmettelen, saatte tuntea minun mielipiteeni nahoissanne. Mutta jos olette hienoimman alfanartun puolella, jota olen ikinä tavannut, niin saatte kuulla jotain mikä saattaa kiinnostaa teitä..."
Vastaus oli selvä. Rusko oli yhä täyspäinen Viiman kannattaja. Mutta miksi se oli sitten Veren laumassa?

Kaiku nyökkäsi Ruskolle lipaisten samalla rauhoittavasti huuliaan. Veri maistui ja haisi vielä voimakkaasti suden kuonossa, mutta uros antoi asian nyt olla. "Anna kuulua", Kaiku heitti takaisin Ruskolle, kun tämä ilmoitti että tällä olisi veljeksille tärkeää asiaa. Pää kallistui hieman kermaturkin kuunnellessa tätä vierasta sutta. Taino.. ei kai se ihan vieras kuitenkaan ollut. Kaiku muisteli lapsuuttaan sen pienen hetken, kun Rusko hengähti ennen kysymystään. Se pystyi muistamaan hämärästi miten sisarus kolmikko oli leikkinyt tumman suden kanssa, äitikin oli ollut paikalla. Olikohan se ollut Tuisku?

Kaiku katsoi nyt veljeään. Nuuskuhan kuului Veren laumaan, mutta uudesta alfasta ei oltu kuultu kovin hyvää. Uros tuumi vain pienen hetken ennen kuin käänsi katseensa takaisin Ruskoon. "Olen Viiman puolella", Kaiku vastasi ja nyökkäsi perään vahvistaakseen sanansa. Sitten se katsoi jälleen veljeään. "Uskon että sinäkin olet?"