Verisisarusten jälleennäkeminen - VALLANKUMOUS ((Loppu))

((The evil plan. Trisha tänne Kokon kanssa.))

Päivä oli ollut erittäin lämmin. Näin lämmintä laaksossa saattoi olla muutaman päivän kesässä, joka oli hirmu lyhyt. Viima oli Loskan kanssa rajapartiossa ja rajoja oli vahvistettu reviirin eteläosissa. Ne olivat matkanneet niityltä puiden varjoon lepäämään. Kerättyään voimiaan ja loikoiltuaan hetken, hukat nousivat ja alkoivat tehdä matkaa kohti pesäluolia, kunnes Viima pysähtyi. Alfa oli haistavinaan tuulessa jotain tuttua. Tuuli henkäili laiskoja tuulahduksia rajan ulkopuolelta, läheltä Ovelan lauman rajoja. Mustaturkkinen hukka kääntyi tuulen suuntaan ja nosti kuononsa ylös haistaakseen paremmin tuulen kuljettamaa tuoksua. Loska pysähtyi katsomaan taakseen ihmetellen, miksi alfa oli pysähtynyt. Syy siihen selviäisi pian.

Nimittäin Varpu oli taittanut matkaansa Ovelan lauman rajoilta kohti länttä, kohti Viiman reviiriä. Varpu ei tätä tiennyt, mitä vastassa olisi. Se vain kulki närkästyneenä. Varpun mieltä kismitti erittäin paljon se, miten Ovela oli narttuineen häätänyt tämän ja Kokon pois reviiriltään. Hukka kaksikolla oli myötätuuli, joten ne eivät voineet haistaa Viimaa ja Loskaa. Varpu tiuski ja ärhenteli Kokolle vähän väliä ja purki mielipahaansta tähän. Sitten uros pysähtyi. Varpu aisti jotain. Jotain mielenkiintoista. Toisen lauman raja. Ja tämän reviirin tuoksu oli jotenkin tuttu.
"Haistatko saman kuin minä?", Varpu murahti selvästi pirteämpänä Kokolle.

Koko ajan toverinsa takana, yhä uskollisena vaikka ontuikin vasenta jalkaansa pahoin, käveli Koko. Sen valkoisessa turkissa oli vielä paikoin verta, jota se ei saanut nuoltua pois. Kiista Ovelan ja sen narttujen kanssa oli ollut tuskallinen. Koko ei ymmärtänyt, mikä Varpua oli riivannut hyökkäämään lauman rahoille ja vielä taistelemaan lauman johtajan kanssa.Se ei kuitenkaan voinut hylätä sutta, jota kohtaan se kaikesta laiminlyönnistä huolimatta tunsi lojaaliutta. Melkeinpä jopa ystävyyttä, vaikka tiesikin sen olevan toispuoleista. Vaikka Koko olisi menehtynyt, Varpu tuskin jäisi sitä suremaan.

Koko havahtui ajatuksistaan, kun Varpu käski haistella. Koko veti ilmaa keuhkoihinsa ja sen turkki pörhistyi. Jotain tuttua tässä tuoksussa kyllä oli. Jotain hyvin tuttua ja turvallista. Mikäli Koko ollenkaan oikeassa oli, niin tältä sen oma reviiri oli tuoksunut kauan, kauan sitten.

Koti. Koti, jossa olisi veli.

"Haistan", uros vastasi ja höristeli korviaan. Nyt se halusi rikkoa rajamerkit. Se halusi tietää, oliko se viimein saapunut kotiin. Ihan oikeasti kotiin. Ja jos oli, niin missä oli sen veli, Katala, jonka se oli menettänyt kauan sitten eksyessään laumasta.

Viima haistoi sen. Kaksi sutta, reviirin rajoilla. Toinen hajuista oli kovinkin tuttu, mutta alfa ei saanut mieleensä sitä. Aistit erittäin herkkinä se lähti kulkemaan takaisin rajalle. Loska ei ymmärtänyt, mitä Viimalla oli mielessä. Nuori uros loikahti alfan perään ihmetellen. Viima oli vaitonainen, nyt ei ollut aika selitellä tuntemuksiaan ja aistimuksiaan. Mustaturkki jolkotti tasaista vauhtia kohti niittyä. Se pysähtyi jälleen, nyt metsän reunaan josta se näki niitylle selkeästi. Ja siellä Viima näki nuo kaksi sutta, eikä ollut uskoa kuonoaan. Haju oli vahvistunut ja Viima tunsi sen nyt. Se oli.....

Varpu, joka tuijotti metsän reunaan, huomasi Viiman ja nuoren suden. Viima? Ei tuo voi OLLA Viima! Viimako ALFA? EI IKINÄ!, uros ajatteli ja tunsi vihaa. Miten Viima voisi olla alfa? Miten ihmeessä, kun Varpukaan ei tuohon asemaan yltänyt, vaan tuli häädetyksi tavoiteltuaan tuota. Varpu nosti häntänsä pystyyn ja lähti kulkemaan niityn halki. Päässä jyskytti yhä tuo ajatus; Viima oli alfa. Viima, tuo tavallinen ja typerä narttu, Varpun sisar. "Koko, me olemme kotona", Varpu sanoi äänessään viekasta ivaa.

Tuttu tuoksu senkuin voimistui Kokon nilkuttaessa Varvun perässä. Jalkaan sattui, mutta kipu jäi toiseksi riemun rinnalla. Jokainen askel vahvisti tuoksua ja mitä enemmän tuoksu vahvistui, sitä varmempi Koko oli siitä, että se oli palannut kotiin. Katala olisi täällä! Katala ja Viima. Viimastakin Koko oli pitänyt. Viima oli ollut sille hyvä, sen aikaa kun Koko oli Viimaa tuntenut. Mutta veljeään se kaipasi.

"Niin olemme", Koko vastasi, kun he viimein saapuivat niitylle. Uros oli niin haltioissaan saavuttuaan kotiin, ettei se hetkeen edes tajunnut katsella metsänreunaan. Kun sen katse viimein sinne harhaili, häntä nousi korkealle ja alkoi vispata. Musta susi. Narttu. Sen täytyi olla Viima! Oliko tuo pienempi ruskea sen vieressä Katala? Ei... ei Katala ollut noin tumma. Katala oli tummempi, kuin lähes valkoinen veljensä, mutta vaaleampi tuota. Tuon täytyi olla joku muu susi. Missä oli Katala? Miksei Katala ollut Viiman luona, missä se oli viihtynyt aina silloin, kun Koko oli ollut osa laumaa.

Eikö Katala enää kuulunut laumaan? Vai oliko veli kuollut? Ajatuskin sai Kokon hätääntymään. Jos Katala oli mennyttä, sillä ei ollut ketään, kehen tukeutua. Ei ketään muuta, kuin Varpu. Kookas uros, joka ei välittänyt siitä yhtään, mutta jota ilman Koko tuskin selviäisi.

Viima jäykistyi, eikä uskonut näkemäänsä. Varpu oli alkanut tulemaan alfaa kohti ja Viima kohotti varoittavasti häntänsä pystyyn. Varpu oli häädetty laumasta aikoinaan jo ennen kuin Viima oli noussut alfaksi. Ja syystäkin tuo kunnianhimoinen moukka oltiin häädetty, Varpu tahtoi vain valtaa ja kunniaa. Valtaa määrätä alaisiaan ja kunniaa alfana, johtajana. Viima ei voinut sietää tuota ajattelutapaa, eikä myöskään sen aikainen alfapari. Varpu oli haastanut alfan, saanut köniinsä ja ajettu pois. Ja nyt, nyt tuo häädetty veli oli kulkemassa Viimaa kohti. Alfa ei kuitenkaan osannut huomioida tuota toista hukkaa, joka oli myös tuttu. Mustaturkin koko keskittyminen oli kohdistunut veljeensä.

Loska ei tapitti välin Viimaa, välin noita kahta urosta. Eikä nuori hukka tajunnut tilannetta. Eikä ihmekään, koska Loskalle Varpu ja Koko olivat vieraita susia siinä missä muutkin laumattomat. Nuori uros peruutti taakse päin, sillä se aisti hyvin kierän ja epätasapainoisen, jopa uhkaavan ilmapiirin. Loska tukeutui Viimaan ja hiljaa kiepsahti tämän taakse.

Varpu jolkotti määrätietoinen katse silmissään kohti Viimaa ja Loskaa. Se ei piitannut Kokon haavasta. Itsepä oli sen hankkinut kömpelyydellään. Varpu näki vain Viiman. Uros oli saavuttanut matkaa tuohon mustaturkkiseen naaraaseen ja välissä oli enää vain muutama sudenmitta. Varpun häntä oli uhkaavasti pystyssä, Viima nosti myös omansa. Ilmassa väreili ties mitä tunteita ja tilanne oli jännittynyt.
"Pitkästä aikaa, siskoni. Oletpa sinä saavuttanut mukavan aseman pikku laumassamme", Varpu sylkäisi sanat suustaan.

Koko seurasi huomattavasti varovaisemmin Varpua, kuin mitä tämä jolkotti eteenpäin. Häntäkin oli Varvulla taas pystyssä. Uhmatako se taas aikoi? Lauma tulisi ja he kuolisivat kumpikin! Viima seisoi odottamassa, ja senkin häntä oli korkealla. Ruskea susi, joka tosiaankaan ei ollut Katala, kiersi Viiman taakse ja näytti etsivät turvaa nartusta. Olisipa Kokollakin ollut joku, jolta etsiä turvaa.

Varpu meni yhä vain lähemmäksi. Kokon askel sen sijaan hidastui ja hidastui ja lopulta uros pysähtyi kokonaan. Se jäi seisomaan aloilleen ja pälyili ympärilleen häntä koipien välissä. Katalaa ei näkynyt vieläkään eikä Koko tässä kunnossa takuulla pääsisi laumaan ilman veljensä suosiota. Se oli haavoittunut ja taakaksi laumalle. Kukaan ei halunnut haavoittunutta sutta riveihinsä. Heistä oli vain vaivaa ja haittaa.

Varpu pysähtyi vasta, kun välimatkaa Viimaan oli tuskin muutamaa sudenmittaa. Kookas uros sylki suustaan sanat, jotka saivat Kokon katseen lennähtämään Viimaan ja Varpuun.

Sisko? Oliko Viima Varpun sisko? Pieni toiveikkuus heräsi Kokossa; ei Varpu siskoaan vastaan nousisi! Ehkä se aikoi liittya Viiman laumaan! Koko voisi yrittää liittyä samalla. Valkean uroksen ryhti parani ja se suorastaan tärisi innosta.

Viiman kelmeänkeltainen katse porautui Varpuun. Tuo typerä uros, miksi se oli täällä? Mitä se täältä haki? Yhtäkkiä alfan valtasi huoli. Tämä oli kahdestaan Loskan kanssa, kaukana muista susista. Naaras kuitenkin yritti pitää päänsä kylmänä ja olla tilanteen tasalla.
"Kas, Varpu. Mikä tuo moisen hylkiön takaisin? Oletko kenties nöyrtynyt erakkovuosinasi?", Viima tervehti takaisin tiukkaan sävyyn. Tervehdys sai Varvun kimpaantumaan. Se ärähti ja mulkoili Viimaa pahanpäiväisesti.
"Minä EN ole Varpu, vaan VERI ja sinun pitäisi tietää se!", Varpu ärjäisi ja paljasti hampaansa.
Loskan häntä alkoi vaipumaan jalkojen väliin, mutta Viima yritti pitää huolestuksensa kurissa. Varpu oli kuitenkin tehnyt varoittavan eleen ja oli paljastanut hampaansa. Viima paljasti myös omansa, mutta hitaasti.
"Miten sinusta, heikosta ja avuttomasta nartusta on voinut tulla alfa? Ei sinusta ole mihinkään, ei kerrassaan mihinkään! Aina olit minua heikompi!" Varpu jatkoi rähinäänsä. Se otti muutaman askeleen kohti Viimaa erittäin uhmakkaasti.
"Kerrohan, kenet olet betaksesi kelpuuttanu?" uros kysyikin yllättäen viekkaasti. Sillä se halusi tietää, kenet tuo heikko sisko olisi sellaiseen toisarvoiseen asemaan suosinut. Viima tunsi pientä helpotusta, ehkä Varpu ei haastanutkaan riitaa. Viima laski huulia hampaidensa päälle, mutta tuijotti kuitenkin tiukasti urokseen.
"Jos sinua se tieto mitenkään ilostuttaa, niin Katala on kunnia-arvoinen betani," Viima sanoi tyynesti ja seurasi Varpun reaktiota. Jos sudet osaisivat nauraa, niin Varpu olisi nauranut ratketakseen.
"Katala?!", se rätkötti. "Se kurja ivanaama!? Se luihu kirppukasa!? Vaan mitäpä muuta sinulta olisi voinut odottaa!"

Katala? Hänen veljensä! Kokon koko olemus muuttui; siitä tuli innokas ja se pälyili taas ympärilleen. Katala oli vielä beta! Katala olisi täällä jossain ja Kokon pitäisi vain päästä laumaan! Sen ei tarvinnut enää sietää Varvun ilkeyttä, vaan se voisi palata viimein sen suden luokse, josta Varpu sitä muistutti. Viimalle se ei kuitenkaan uskaltanut sanoa vielä sanaakaan, kun Varpu jutteli sille. Kokosta Varpu oli pelottava. Se oli arvaamaton ja julmakin, vähän mieleltään sekaisin. Se voisi käydä Kokon kimppuun ja Koko ei kaikesta huolimatta halunnut sille mitään pahaa. Se ei halunnut satuttaa Varpua edes puolustautuessaan.

Tosin ei se halunnut kuollakaan. Kyllä se panisi vastaan, jos Varpu sen aikoisi repiä. Nyt vielä mieluummin, kun Varpu oli mennyt loukkaamaan Katalaa. Katala oli ehkä hontelo ja vähän pieni, mutta se oli hyvin ovela ja dominoiva. Koko ei muistanut montaakaan sutta, joka olisi noussut Katalaa vastaan vaikkei veli iso ollutkaan.

Viimaa raivostutti sävy, jolla Varpu Katalaa puhutteli. Nyt vasta Viima huomasi Kokon, joka säteili toivoa Varpun takana. Alfa muisti Kokon, tuon ison lempeän hukan. Mutta mitä se teki Varpun seurassa? Varpun, joka ei piitannut muista kuin itsestään.
Varpu liikkui taas muutaman askeleen Viimaa kohti hyvin itsevarmasti. Ehkä liiankin itsevarmasti. Jos Viima tahtoisi pitää jonkinmoisen välimatkan, pitäisi tämän peruuttaa taaksepäin. Vaan alfa ei antaisi tuumaakaan periksi.
"Kävelet väärään suuntaan. Sinulla ei ole mitään asiaa laumamme reviirille. Olet laumaton hylkiö ja sellaiset me ajamme pois," Viima urahti ja Varpu näytti pysähtyvän.
"Olet väärässä. Hyvin väärässä. En ole enää laumaton hylkiö, vaan olen kotona. Ja jos joku pois ajetaan..." Varpu vastasi. Yksi silmän räpäys ja Varpu oli hyökännyt äkkiarvaamatta Viiman kimppuun. Mustaturkkinen naaras älähti säikähdyksestä. Varpu oli saanut haparoivan otteen sisarensa kaulasta. Viima yritti kiemurrella ja vääntelehtiä irti Varpun hampaista ja onnistuikin siinä. Se perääntyi matalana ja huomasi, että Varpu oli hyökännyt nuoren Loskan kimppuun. Loska ulvaisi kovaa, sillä Varpu oli purrut tätä ikävästi niskaan. Viima ei tätä suvainnut ja pinkoikin hyökkäykseen kohti Varpua. Alfahan tässä piti haastaa, eikä muita. Loska ravasi matalana puiden suojaan ja uikutti, mutta Viima syöksähti rähisten Varpun kaulukseen kiinni. Varpu murisi äänekkäästi ja sätki ja potki yrittäen saada Viimaa irti. Karvatollot turkeista pöllysivät, kun nämä kaksi ottivat todenteolla yhteen.

Viiman katse käväisi Kokossa ja kookas uros heilutti yhä enemmän häntäänsä: muista minut! Muista minut, se ajatteli toiveikkaasti. Viima ei ehkä ottaisi laumaansa haavoittunutta laumatonta, mutta se voisi ottaa laumaansa haavoittuneen ystävän.

Varpu ei kuitenkaan antanut Kokolle yhtään mahdollisuutta puhua. Se kulki uhmakkaasti kohti Viimaa ja Kokosta alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettei uros aikonut liittyä laumaan... tai, no, liittyä se aikoi ehkä. Muttei takuulla omegaksi. Viima varoitti Varpua. Se tähdensi, ettei hylkiöillä ollut asiaa reviirille. Koko ei ollut hylkiä, se oli vain eksynyt! Epätoivo kaihersi mielessä: kaksi vuotta se oli etsinyt veljeään ja nyt, kun se oli viimein löytänyt laumansa, se ei voisikaan liittyä. Joko Viima luulisi sen olevan Varvun kanssa samoilla aikeilla tai sitten Varpu tappaisi Viiman ja Katalan siinä sivussa. Sitä Koko ei suvaitsisi. Vaikka se hädin tuskin pystyi juoksemaan, se puolustaisi veljensä henkeä.

Varpu vastasi Viimalle. Koko ei ehtinyt edes tajuta lausetta, ennen kuin Varpu oli jo äkkiarvaamatta ponnahtanut kiinni Viimaan. Koko perääntyi ja nosti jokaisen karvansa pystyyn. Sitä raastettiin kahtia: toisaalla oli lojaalius Viimaa kohtaan ja toisaalla kiintymys Varpua kohtaan.

Varpu ei jättänyt aikaa miettiä. Se repi Viimaa ja sitä nuorta ruskeaa sutta, joka oli Viiman mukana. Viima loikkasi kiinni Varvun lihaan ja maa täyttyi mustista karvatupoista. Missä Katala oli? Katala auttaisi! Koko perääntyi sen verran, ettei kumpikaan, ei Viima eikä Varpu, pääsisi siihen heti kiinni ja ulvoi. Se ulvoi kovaa ja kumeasti ja toivoi kuollakseen, että veli muistaisi sen äänen kaiun. Katala tulisi ja Katala osaisi kertoa sille, mitä tehdä.

Viiman korvissa kohisi ja näkökenttä sumeni. Jostain taustalta kuului ärinöiden joukosta kumea ulvonta. Alfa ei osannut tunnistaa, olisiko se ollut Loska vai Koko. Mutta tuo kumea ulvonta helpotti kummasti Viiman oloa. Nimittäin tuo ulvominen ei ollut merkki voitosta, vaan kutsuhuuto. Avunpyyntö. Ja sitä tarvittiin kipeästi. Viimaa huoletti myös Loskan tila. Kuinka pahasti Varpu oli satuttanut tuota nuorta urosta, joka selkeästi osoitti alistumista, mutta sai silti Varvun niskaansa. Viima kamppaili kaikin voimin, kaikella sillä voimalla mitä naaraan kehosta irtosi. Se ei aikoisi luovuttaa noin vain tuolle kunnianhimoiselle diktaattorille. Mustaturkki sätki vastaan ja yritti saada hampaansa iskettyä Varpun ihoon aina vain kuin mahdollista.

Varpu ärisi ja rähisi. Tuo narttu tappelikin vastaan melko sitkeästi, mutta kohta sen voimat hupenisivat, tummanruskea hukka ajatteli kaiken tuon keskellä. Oli totta, että Viiman voimat alkoivat käydä vähiin, sillä Varpu väänsi niin kovaa omilla voimillaan vastaan. Viima sai sätkittyä Varpun otteesta jälleen irti, mutta väsähtäneenä ja heikkovoimaisena ei ehtinyt reagoimaan uroksen seuraavaan hyökkäykseen. Varpu iski hampaansa Viiman alaselkään, melkein hännäntyveen. Viima ulvahti kivusta. Hampaat olivat osuneet melkein hermoon ja sietämätön kipuaalto levisi silmänräpäyksessä koko kehoon. Afla vinkui, ulvahteli ja sätkähteli vastaan. Se yritti pyristellä irti, näykkiä ja purra Varpua, mutta ei kyennyt. Varpun kookas keho ja uroksen voimat saivat pidettyä mustaturkin aloillaan. Viimein alfa lysähti maahan ja yritti kieriä otteesta irti. Varpu näki Viiman menettäneen suurimman osan voimistaan ja päästi irti. Nyt naaras oli alakynnessä.

Koko seurasi taistelua sivusta ja vapisten. Osa siitä paloi halusta juosta Viiman turvaksi, mutta osa puhui Varvun puolesta. Katalaa ei näkynyt kertomaan urokselle, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Mikäli veli oli kuullut hänen kutsunsa, tämä olisi jo tulossa. Katala ei kuitenkaan ehtisi ajoissa, mikäli Varpu päättäisi tässä ja nyt repiä Viiman kappaleiksi.

Taistelu jatkui ja Viima alkoi jäädä alakynteen. Viimeinen tikki alfan orastavaan tappioon tuli, kun Varpu sai otteen nartun hännäntyvestä. Viima kiljaisi niin, että korvia särki ja yritti räpistellä isti Varvun otteesta. Lopulta se heittäytyi maahan ja yritti kieriä irti hampaista. Tässä vaiheesss Varpu viimein irrotti. Viima oli selvästi alakynnessä, käytännössä hävinnyt ottelun eikä Katala ollut täällä auttamassa alfaansa.

Koko teki päätöksensä sillä sekunnilla. Se näki silmissään, miten veli saapuisi surmatun Viimaan ruumiille ja miten se sitten katsoisi häntä. Häntä, joka ei tehnyt mitään alfan pelastamiseksi.

"Väisty."

Oliko se hän? Kyllä, kyllä se oli hän. Haavoittunut, nöyrä ja alistuvainen Koko. Ääni värisi, mutta siitäkin huolimatta kookas uros jännitti lihaksensa, pörhisti tuuhean turkkinsa ja paljasti hampaansa: "Anna hänen olla. Sinä voitit, jätä Viima rauhaan!"

Viima läähätti maassa kyljellään. Se oli menettänyt kaiken, se oli aivan voimaton, sillä ei ollut enää minkäänlaisia mahdollisuuksia. Veli oli päihittänyt siskonsa ja Varpu lipoi huuliltaan ja ikeniltään pienet verinorot hampaat yhä irvessä. Sitten tapahtui se odottamaton hetki, kun Koko nousi Varpua vastaan. Varpu ei pitänyt tästä, se olisi tahtonut höykyttää ja nöyryyttää typerän nartun kunnolla, saada sen tuntemaan miten alfan arvo ei sopinut moisille keskivertaisuutta huonommille, varsinkaan nartuille. Varpun ollessa hetken hämmennyksissä Kokon takia, Viima näki pakoreittinsä vapautuneen. Se nousi rivakasti pystyyn kivuista välittämättä ja nilkutti nopeaa vauhtia pois alueelta. Mustaturkki oli hävinnyt ja menettänyt alfan aseman laumassa ja tullut samalla häädetyksi omasta kodistaan. Varpu huomasi nartun paon, mutta ei antoi sen mennä menojaan, sillä Kokolle kirjavanruskealla hukalla oli asiaa. Varpu syöksähti murahtaen kohti Kokoa ja yritti näykätä tätä lujaa poskesta opetukseksi moisesta vastarinnasta.
"Oletko nyt ylpeä itsestäsi mokoma läskikasa! Noh, vahingoitin tuota narttua sen verran mukavasti, että hyvä jos se viikon kestää hengissä", Varpu aloitti uhkaavasti, mutta lopetti lauseensa ilkkuen. Varpu tuijotti Kokoa ja lipaisi vielä ikeniään. Oli aika ilmoittaa, kuka tämän reviirin uusi alfa on. Varpu merkkaili maata virtsallaan. Sen jälkeen uros nosti kuononsa kohti taivasta ja päästi ilmoille kumean ulvonnan. Tämä ulvonta oli voitonhuuto, huuto joka kiiri puiden latvuksista toisiin kertoen, että uusi alfa oli roteva urossusi, VERI.

Viima kuuli ulvonnan niityn toiselle puolen. Naaras oli hidastanut tahtiaan sopivan pitkän välimatkan päässä. Viiman mieli oli maassa, se oli menettänyt perheensä, tukensa ja kotinsa. Hukka kävi maahan makaamaan ja nuolemaan surumielisenä ruhjeitaan. Äkkiä heinikossa kuitenin rasahti ja Viima oli varma, että Varpu olisi seurannut tätä. Ennen kuin mustaturkki ehti edes nousta, heinikosta pelmahti tuttu ja turvallinen kuono esiin. Se oli Loska. Nuori uros oli seurannut Viimaa.
"Viima! Viima, voi Viima! Olen niin pahoillani, etten puolustanut sinua, kuten minun olisi pitänyt. Enkä hakenut apua, niin kuin minun olisi pitänyt. On minun syyni, että jouduit... että menetit...", Loska aloitti erittäin alistuneena. Se oli ryöminyt Viiman eteen ja pyörähtänyt selälleen paljastaen kaulansa. Viima ei reagoinut tähän vihamielisesti, vaan se oli sangen iloinen siitä, että hänellä oli vielä Loska. Viima nousi seisomaan vaivoin ja nilkutti Loskan luo. Naaras alkoi nuolemaan nuoren uroksen poskia. Loska innostui tästä ikihyväksi ja ponkaisi pystyyn nuolemaan Viiman kasvoja takaisin. Uroksen häntä vispasi edestakaisin ja se tinttasi maata paikallaan. Loska ei ollut haavoittunut lähes ollenkaan, lavassa sillä oli vain pieni ruhje, mutta muuten se oli säilynyt säikähdyksellä. Nuori Loska huomasi Viiman avohaavan hännäntyvessä ja alkoi nuolemaan sitä puhtaaksi.
"Viima, mitä me nyt teemme?" Loska kysyi hetken päästä yhä nuollen haavaa huolellisesti.
"Minä en tiedä, Loska. Minä en todellakaan tiedä", mustaturkki vastasi ja näytti sangen masentuneelta. Ne olivat nyt omillaan, Viima sekä Loska. Kumpikin ilman lauman turvaa, ajettuna pois kotoaan.

((Over and out. Nyt lähtee Varpu pesäluolille aiheuttamaan kaaosta!))

Koko oli vieläkin niin hämmentynyt omasta tempustaan, ettei oikein tajunnut väistää Varvun hyökkäystä. Se vingahti saatuaan hampaat poskeensa ja kyyristyi häntä koipien välissä, sivusilmällä seuraten Viiman pakoa kauemmaksi. Narttu oli menettänyt paikkansa alfana, mutta se oli sentään hengissä vielä. Hyvä. Koko etsisi sen käsiinsä jahka se olisi ensin löytänyt Katalan. Mikäli Koko yhtään muisti oikein veljeään, niin se ei varmasti jäisi Varvun laumaan. Katala oli kyllä kunnianhimoinen, mutta Viimaa kohtaan se oli aina ollut hyvin lojaali ja uskollinen. Sitä paitsi, Varpu tuskin antaisi Katalan pitää betan paikkaansa kovinkaan kauaa.

Jollain sairaalla tasolla ne kaksi urosta kyllä olisivat voineet tulla toimeen keskenään. Mikäli Varpu olisi ollut laumassa vielä Kokon ja Katalan liittyessä siihen, Katala olisi voinut lyöttäytyä yhteen kunnianhimoisen ja julman Varvun kanssa. Ties vaikka Kokokin olisi pian ollut Varvun käskyläisiä. Mutta elämä meni, niinkuin se meni... nyt ei ollut aika miettiä mennyttä, vaan tulevaa.

Vaikka Koko oli murheellinen Viiman menetettyä paikkansa alfana, oli se silti onnellinen siitä, että oli kotona. Ja vielä onnellisempi se olisi, kun viimein tapaisi veljensä. Hitaasti ontuen, matalana ja alistuneena, Koko lähti seuraamaan Varpua syvemmälle reviirille.