Kullan kimallus

: Ja tänne vain Naadia med Myrsky :


Lumi oli hiljalleen alkanut sulaa, ja järven pintaa peittänyt jää oli ohentunut huomattavasti, ja alkanut lohkeilla. Muutamasta kohtaa jää oli kokonaan kadonnut, paljastaen kylmän veden. Vaikka maaperää peittikin paikoittain vielä paksu lumi- ja jääkerros, oli eräs naaras löytänyt sulan, ja varsin kuivankin paikan, jossa maata keväisen auringonpaisteen hellittävänä. Tämä naaras oli Kulta.
Vaaleaturkkinen naaras oli jonkin aikaa ollut poissa oman laumansa mailta. Sille oli sattunut lyhyessä ajassa kaikenlaista, mutta nyt se oli palannut. Se ei ollut silti vielä täysin kotiutunut ja tottunut laumalaisten seuraan, joten siksi se oli nytkin vetäytynyt omiin oloihinsa, lepäämään ja viettämään rauhallista aikaa itsekseen. Sen pari viikkoa minkä naaras oli laumansa alueilla ollut, oli ollut sen mielestä jonkinlaista hullunmyllyä. Useat sen tuttavat olivat poukkoilleet sen lähettyvillä ja kyselleet jos minkälaisia kysymyksiä. Naaraan yllättävä tiineys ja lopulta pieleen mennyt synnytys kuolleine poikasineen oli kirvoittanut laumalaisten kielenkantoja. Kullasta liikkui muutamia huhuja ja juoruja, mutta niistä naaras nyt viimeisenä jaksoi välittää. Vaikka sille olikin sattunut kaikenlaista hyvin lyhyessä ajassa, oli se silti toipunut kaikesta vastoinkäymisestä melko hyvin. Tai niin se ainakin antoi itselleen ja muille ymmärtää, niin myös isälleen, Harhalle. Kullan isä olikin päättänyt antaa tyttärensä olla rauhassa ja antaa tämän käsitellä tapahtunutta itsekseen, rauhassa. Naaraan itsensä mielestä päätös oli viisas, tyypillinen hänen isälleen. Oikeastaan Kullan palattua laumaan, ei hän ollut nähnyt isäänsä kovinkaan usein. Muutaman kerran, silloinkin he olivat vaihtaneet kuulumisia nopeasti, ja varsin vaatimattomasti. Kärpäsestä ei tehty härkästä, niin se meni. Niin se oli aina mennyt. Kullan makuun isä oli hyvä isä, ehkä hiukan liian viileä ja hiljainen, mutta hyvä isä silti.
Kuivalla maaperällä paikoillaan maannut Kulta nosti hiukan päätään ja antoi kevyen kevättuulen puhaltaa turkilleen. Naaras lipaisi kuivuneita suupieliään ja huokaisi itsekseen. Tänään se ei ollut puhunut kellekään, tosin ei se sitä niin harmittanutkaan. Juttuseura olisi ihan mukavaa toisaalta, mutta liian uteliaita susia hän ei tahtonut ristikseen useine tungettelevine kysymyksineen.
Kulta kohottautui istumaan ja tämän jälkeen seisomaan. Se otti pari askelta kuivalla maalla ja pudisti hiekanjyviä turkistaan. Hitain, rauhallisin askelin vaalea narttu asteli rantaan ja laskeutui juomaan, rikkoen ensin jäätä toisella tassullaan.

Saapuva kevät oli saanut laakson sudet ikään kuin heräämään talven aikaisesta horroksesta. Vuoden vaikeimmasta ajanjaksosta oli selvitty ja edessä oli kesä, jolloin elämä oli monin verroin helpompaa kuin talven pakkasissa. Keväinen aurinko olikin saanut myös Myrskyn pirteäksi, vaikka koko talven uros oli jaksanut kulkea normaaleja reittejään lauman reviirin rajoilla ja tarkkailla laakson elämää. Tänään, kun aurinko tuntui jo lämmittävän hieman kylmän talven jälkeen ja tuulikaan ei ollut jäätävä vaan pikemminkin lempeä, uros oli päättänyt etsiä Kullan ja puhua nartun kanssa. Neidosta tuntui liikkuvan villejä huhuja lauman sisällä, mutta uros ei aikonut uskoa niistä yhtäkään ennen kuin saisi puhua asiasta Kullan kanssa.

Pitkin ja kevein askelin Myrsky liikkui reviirillä. Hän oli nopean etsinnän jälkeen saanut vainun Kullasta ja hymähteli tyytyväisenä onneaan, sillä uros oli ollut valmistautunut paljon pidempään etsintään. Kulta ei ollut juuri viihtynyt muun lauman parissa ja sen takia sinisilmäinen susi ei ollut saanut tilaisuutta puhua nartun kanssa, niin kovasti kuin hän oli sitä halunnutkin. Hän oli kaivannut Kultaa tämän poissaollessa, mutta nartun vetäytymisen takia ei ollut myöskään halunnut häiritä häntä ja tuppautua seuraan noin vain. Nyt hän toivoi, että Kulta arvostaisi hänen seuraansa eikä hän häiritsisi ystäväänsä.
Uros suuntasi hajujäljen perässä järvelle ja tunsi, kuinka nartun haju voimistui. Sangen pian Myrsky näkikin järven rannalla tutun, vaaleaturkkisen nartun, ja ilo tuntui paisuvan tummaturkin sisällä. Hän katseli hetken aikaa ystäväänsä häntä vienosti heilahdellen, ennen kuin lähti jolkottelemaan reippaasti ja pirteästi Kullan luo. Hyvissä ajoin ennen rantaviivaa hän haukahti pari kertaa tervehdykseksi Kullalle ja heilutteli häntäänsä lennokkaiden askelten lomassa silmäillen samalla Kultaa erityisen lämpimällä katseella. Hänellä oli todella ollut ikävä narttua.

Vaaleaturkin vaaleanpunainen kieli lipoi hyistä vedenpintaa. Naaras oli painanut silmäluomensa kiinni, ja rauhallisesti hengittäen se joi. Ikään kuin nauttien joka siemauksesta. Auringon säteet kisailivat pienten jäälauttojen ja veden pinnalla, ja sitä Kulta oli ehtinyt ihastella jo tovin, heti tultuaan järven lähimaastoon.
Juotuaan naaras lipoi suupielistään vesipisaroita, ja hymähti itsekseen. Se nautti hiljaisuudesta ja kauniista kevätsäästä, joka antoi jo toiveita kesän saapumiselle. Kulta pitikin kesästä paljon enemmän kuin talvesta, tosin oli talvessakin muutamat hyvät puolensa. Menneen talven lumia olivat nekin ilot nyt, ja ihan suosiolla Kulta antaisi kesän tulla mieltään lämmittämään. Luonnon kukoistus ja vehreys olisi enemmän kuin tervetullutta.
Kulta venytteli jäseniään ja tepasteli hetken kuivalla maaperällä, kunnes kuuli tutun äänen. Tutut haukahdukset. Vaaleaturkki kääntyi paikallaan, ja tutki maastoa ruskeilla silmillään. Se huomasi pian tummaturkkisen suden lähestyvän, ja oitis tunnisti tulijan vanhaksi ystäväkseen.

"Myrsky", naaras sanoi hiljaa ja heilautti häntäänsä. Kulta hypähti eteenpäin nopealla askeleella, ja vingahti ilahtuneena. Se oli yksin ollessaan miettinyt paljon tätä urosta. Sen pienen pään syövereissä se oli uhrannut ajatuksen jos toisenkin juuri tälle urokselle. Naaraan oli myös ollut ikävä Myrskyä, mutta koska sen oli pitänyt saada omat mietintänsä ja pohdintansa päätökseen, oli se tahtomattaan ikään kuin vältellyt ystäväänsä. Mutta vähä aika sitten naaras oli jo miettinyt etsivänsä Myrskyn tassuihinsa, ja näköjään Mysky oli ajatellut samaa Kullasta. Myrsky nokkelana ja nopeana uroksena oli ehtinyt toteuttaa aikeensa ensin.
Vaaleaturkki otti pari hidasta kävelyaskelta lähemmäs häntä lähestyvää Myrskyä. Pian uros ehtikin sännätä hänen luokseen, ja Kulta tunsi itsensä hyvin iloiseksi. Kaipuu muuttui nopeasti suureksi, lämpimäksi onnen tunteeksi. Naaras heilautteli häntäänsä ja haukahti pari kertaa hyvin ilahtuneena.
"Siitä onkin jo aivan luvattoman paljon aikaa, kun viimeksi kohtasimme", Kulta sitten vihdoin totesi lempeällä äänensävyllä, ja samalla silmäili tummaturkkista ystäväänsä. Naaras kallisti päätään ja katseli Myrskyä tarkkaan. Eipä ollut toinen juuri muuttunut sitten viime näkemän, paitsi ehkä hiukan komistunut jälleen lisää..

Oli mukavaa huomata, kuinka iloinen Kultakin oli nähtyään Myrskyn. Uroksen kepeä askel tuntui kevenevän entisestään kun hän säntäsi nartun luo häntä vauhdikkaasti heiluen. Vielä pari kertaa äänekkäästi haukahdettuaan Myrsky ennätti Kullan luo ja tervehti rakasta ystäväänsä tökkäämällä kirsunsa pari kertaa nartun kauluskarvoihin, ennen kuin malttoi rauhoittua sen verran, että astui pari askelta taaemmas ja silmäili vaaleaturkkista sutta lämpimästi.
"Olet oikeassa", Myrsky vastasi Kullan sanoihin tummalla äänensävyllään. Hän näytti hymyilevän hetken miettiessään, ettei nyt onneksi tarvinnut pohtia, milloin he olivat viimeksi tavanneet. Kulta oli käynyt paljon läpi sinä aikana ja tummaturkki halusi auttaa ystäväänsä, muttei hän myöskään halunnut pilata tätä uudelleennäkemisen iloa tuomalla heti kipeitä muistoja esille. Niinpä hän päätti jättää hetkeksi mielessään pyörivät huhut omaan arvoonsa ja keskittyi vain ja ainoastaan Kultaan ja siihen sykähdyttävään iloon, joka hänen sisällään sillä hetkellä pulppusi.

"Olin onnekas kun löysin sinut näin pian", uros jatkoi sitten hieman kiusoittelevalla äänensävyllä. Hän istahti alas nartun eteen, mutta häntä heilahteli vieläkin puolelta toiselle raukeasti. Sinisten silmiensä katsetta Myrsky ei ollut vielä irrottanut Kullasta ollenkaan.
"Luulin, että joutuisin etsimään sinua koko päivän", hän tarkensi vielä ennen kuin malttoi jälleen hiljentyä edes pieneksi hetkeksi.

Jos susi pystyi hymyilemään, hymyili Kulta nyt, hillityn lempeästi. Sekin istuutui Myrskyn istuuduttua, ja lopulta kävi makaamaan kuivalle maaperälle. Se makasi siinä maassa ryhdikkäänä, sopivan välimatkan päässä tummaturkista, pää koholla ja korvat terhakkaasti pystyssä.

"Oikeastaan .. Olin itsekin aikeissa etsiä sinut tassuihini, mutta ..", naaras totesi ja lipaisi oikeaa suupieltään. Se heilutteli tuuheaa, vielä talvikarvassa olevaa häntäänsä, ja siirsi sen sitten vierelleen. Sitten se jatkoi leikkisällä äänensävyllä:
".. Mutta sinä ehditkin sitten ensin".
Kulta oli riemuissaan. Sekä hyvillään tämän hetken tapahtumisesta. Sen mieltä lämmitti nähdä Myrskyä, koska ei ollut pitkään aikaan juuri jutellut kenellekään. Kenellekään nimenomaan tarkoitti kenellekään. Ja lisäksi Myrsky oli niitä harvoja, joiden kanssa se edes halusi puhua ja viettää aikaa. Kun naaras oli palannut laumansa luo, se oli saanut jos minkälaisia kysymyksiä kohdatakseen. Ja kun muutamaan oli erehtynyt vastaamaan, kysymysten tulva oli vain kasvanut. Lopulta naaraasta oli alkanut kulkea huhuja ja juoruja, joissa joissakin oli perää ja joissakin taas ei todellakaan. Hetken Kulta oli ollut hyvinkin hermostunut ja vaivaantunut moisesta, mutta pian se oli tottunut, ja lopulta alkanut viettää aikaa enemmän yksikseen. Yöt se nukkui lauman suojassa ja lämmössä, mutta lähes muun ajan se olikin sitten yksin. Se jopa metsästi yksin. Mistä osittain johtuikin se, että naaras oli jonkun verran laihtunut. Sen tiineydenkin tuottanut pyöreys oli kadonnut kokonaan.

"Kerrohan nyt joitakin kuulumisiasi", Kulta pyysi pehmeällä äänensävyllä.

Kun Kulta lopulta asettui makaamaan, Myrskykin ojentautui kyljelleen maahan ja toisin kuin ystävänsä, hän rojahti täysin rennoksi ja laski päänsäkin maahan hetkeksi. Jonkin aikaa uros vain katseli ilkikurisesti Kultaa, ennen kuin kohotti etuvartaloaan sen verran, että saattoi katsella narttua paremmin ja vastata hänen puheisiinsa.

"Minun kuulumiseni.." uros vaikutti haukahtavan huvittuneena, vaikka todellisuudessa Myrsky oli iloinen siitä, että Kultaa kiinnosti. Hän yritti vaikuttaa välinpitämättömältä - sillä eihän hänelle oikeastaan edes ollut tapahtunut mitään merkittävää -, mutta välinpitämättömän kuoren takaa suorastaan hohkasi innostus ja silkka ilo. Sinisilmäisestä uroksesta oli mukavaa jutella Kullalle ja etenkin, kun hän tiesi, että narttua kiinnosti.
"Sitä samaa vanhaa. Kierrän reviirimme rajoja, pidän silmällä laakson tapahtumia.. Ei mitään kovin mielenkiintoista", uros selitti ystävällisesti. Hetkeksi hän antoi katseensa harhailla autiossa ympäristössä. Hän yritti miettiä, miten esittäisi saman kysymyksen Kullalle mahdollisimman ystävällisesti. Toinen varmasti tiesi, että Myrskyä kiinnosti Kullan tilanne huhujen ja juorujen takia, mutta uros ei missään tapauksessa halunnut mitenkään loukata rakasta ystäväänsä.
"Entä sinä?" Myrsky lopulta kysyi jopa hieman ujosti, kääntäen katseensa samalla takaisin Kultaan. Hän nuolaisi huuliaan rauhoitellen, ennen kuin vielä lisäsi kohteliaasti: "Olet edelleen yhtä kaunis kuin muistinkin."

"Aivan", naaras vastasi nyökäyttäen kuonoaan, kun Myrsky kertoili sille kuulumisiaan. Naarasta todellakin kiinnosti ihan aidosti, mitä tummaturkkiselle ja sinisilmäiselle urokselle oli viime päivinä tapahtunut. Ja naaraasta oli mukava vain kuunnella toisen puhetta.

Myrskyn ensin tiedustellessa Kullan kuulumisia, ja sitten kehuessa Kultaa kauniiksi, naaras haukahti itsekseen. Aivan kuin se olisi naurahtanut huvittuneeseen sävyyn.
"Vainiin", se totesi ja vilkaisi hymyillen Myrskyä. Yhtä kohtelias ja velmukin toinen vielä oli. Naaras heilautti häntäänsä, ja ryhtyi sitten miettimään mitä kertoisi Myrskylle kuulumisistaan. Toden totta naaraalle oli tapahtunut kaikenlaista. Kaikenlaista sellaistakin, mitä olisi voinut jäädä tapahtumatta. Oikeastaan, vaikka Kulta olikin iältään nuori, pystyi hän silti sanoa kokeneensa jo varsin paljon tämän ikäiseksi sudeksi.

"Noh, varmaan oletkin edes jotain juttuja minusta kuullut, eikö vain?" naaras kysyi, eikä äänensävystä voinut oikein arvioida millaisella mielentilalla naaras nyt oli. Pystyi Kulta viime kuukausien ja viikkojen tapahtumista puhumaan, varsinkin Myrskylle, mutta ei hän silti niistä mielellään puhunut. Tosin se, että Myrsky tahtoisi kuulla ja tietää, ei vaivannut Kultaa lainkaan.
"Minusta puhutaan kaikenlaista, mutta totuus on se, että synnytin pentuni, mutta kuolleina. Jokin meni vikaan ja .. niin", naaras kertoi lyhyesti. Puhuttuaan, se vinkaisi itsekseen ja kallisti päätään, katsellen Myrskyä.
"Mutta olosuhteisiin nähden minulle kuuluu ihan hyvää .. Tapahtuneen yli pääsee, kunhan vain antaa ajan kulua".