Vinha Kuuhun kurkottaa - Päättynyt

((Noniin, palaan pelin henkeen pikkuhiljaa. Ja tervetuloa vielä kerran, Gazgux! :D))

Oli sumuinen aamuyö. Pikkuhiljaa aurinko kipusi esiin idästä.
Joen varrella oli nuori karhu kokeilemassa kalastusonneaan. Se säntäili edestakaisin ja yritti ottaa lohta kiinni. Vihdoin onnistuttuaan kontio meni rantaan kuivattelemaan lämpimään aamuaurinkoon. Kauaa ei herkkuhetki kestänyt.
Musta susinaaras loikkasi esiin heinikosta haukkuen ja rähjäten karvat pystyssä näyttäen tuplaten isommalta. Karhu näki parhaaksi häipyä. Hetken se katseli uristen taakseen, suden pistäessä sen vaivalla hankkimaa aamiaista poskeensa.

Mustaturkkinen Vinha oli taas vauhdissa. Tyytyväisenä se narskutteli lohenpuolikastaan. "Tyhmä mesikämmen", narttu ei voinut olla mutisematta.

Vaivoin Vinha haistoi vieraan suden kaiken kalan hajun seasta. Pieni rasahdus kuitenkin sai sen varmistumaan; Joku oli lähellä.

Susi nousi ja nappasi kalan pään suuhunsa narskutellen sitä mennessään. "Kuka siellä?" Vinha kysyi nielaisten mahtavasti ruokansa alas. Sen ei tarvitsisi rähistä, eihän tämä vieras ollut sen alueella. Ehkä lähellä, mutta ei selvästikään ylittämässä jokea...
Vinha pysähtyi kuin seinään. Jos se olikin Aarnimetsäläinen?
"Kuka olet ja mitä täällä teet? Tule esiin!" nuorsusi sanoi kohottaen häntäänsä. Hetken hermostuksen työnsi tieltään Vinhan ylitsevuotava itsevarmuus. Hah! Ei sen tarvitsisi pelätä!
Varovasti mustaturkki jatkoi lähestymistään, ja erotti ryteiköstä valkean suden. Tuo vaikutti pelokkaalta. "Öh..Hei?" Vinha sanoi. Vaikka tuo olisikin Vallan piskejä, ei se selvästikään ollut käymässä kenenkään kimppuun. Ja Valtahan ei ollut varsinaisesti vihollinen, joten sen hukilla ei olisi syytä hyökätä. Varsinkaan Vinhan tai sen perheen kimppuun.
Silti oli hyvä olla varuillaan..

Narttu tajusi tulleensa huomatuksi ja astui askelen lähemmäs. " Nimeni on Kuu" se henkäisi " ja tulin tänne etsimään ruokaa" se jatkoi. " Onko tämä sinun reviiriäsi? " narttu kysyi. " Sillä en halua olla tunkeilija"
hukka sanoi päättäväisesti. Kuu ei todellakaan halunnut tungetella toiseten reviirille, sillä se tiesi mitä siitä seuraa.
Narttu ei voinut juosta pakoonkaan, ei vielä. Tummaturkki olisi siinätapauksessa varmasti raadellut sen hengiltä.
Jos toinen hukka olisi nyt käynyt sen kimppuun sen olisi juostava tai tapeltava. Tapella se ei halunnut joten se yritti parhaansa mukaan pysyä rauhallisena.
Kuu päätti ettei ole pelkuri ja katsoi narttua hieman kysyvästi silmiin, mutta käänsi kateensa pois, sillä se ei halunnut olla uhkaava millään muotoa.

Ei kyllä tämä susi vaikutti ihan mukavalta. Kohtelias se ainakin oli. Miksei Vinha vastaisi?
"Olet vain isäni lauman reviirin rajojen lähellä, joten tuskimpa minun sinua tappaa tarvitsee", Vinha sanoi leikkisästi heilauttaen häntäänsä. "Mutta noin ei yleensä kannata vastata - saattaisivat luulla että olet ruokavarkaissa, luulempa. Kannattaa olla varovainen", narttu sanoi. Se laski häntäänsä ja katseli Kuuhun päin uteliaana viekkailla, keltaisilla silmillään heilautelleen tyytyväisenä häntäänsä. "Nimeni on Vinha, olen syntynyt Nuormetsän laumaan tässä lähiaikoina", nuorsusi jatkoi ja naurahti. Se mittaili toista vielä vähän katseellaan, mutta päätti ihan vain kohteliaisuudesta lopettaa turhan tuijottamisen.
"Et kai muuten ole laumasusi?" suden oli vielä pakko kysyä ennen kuin rentoutuisi. Viime aikoina niillä main oli liikuskellut vaarallisia susia. Kuu ei välttämättä ollut sellainen, mutta kuka ties mihin sakkiin se kuului.

Ehkä jopa sen kauhean Veren riveihin... Vinha huomasi ajattelevansa. Se kuitenkin torjui aatteensa heti, eihän tämä valkoturkki voinut olla Veren laumalainen!

Narttu rentoutui. "Ei en kuulu mihinkään laumaan....." narttu sanoi " enään" se jatkoi.
Vielä hetken valkoturkki mietti voisiko se luottaa hukkaan. Entä jos hukka vain esitti ystävällistä
Kuu ei halunnut joutua vaikeuksiin, mutta ajatteli silti, että kerrankin joku oli ystävällinen sitä kohtaan.
Tämä oli nartulle uusi tilanne. Jotenkin sitä houkutteli jatkaa keskustelua, mutta sitä hämmästytti.
Hukka alkoi mittailla narttua katseellaan ja huomasi sen olevan paljon itseään isompi.
Se suoristi ryhtinsä ja käänteli päätään katsellen narttua.
Tämä on minulle vierasta seutua enkä tunne ketään. Osaisitko neuvoa minulle jonkin paikan jossa saan olla rauhassa ja kaukana muista. hukka kysyi Niin ja osaisitko neuvoa mistä minun on helppo hankkia ruokaa? se jatkoi. Samalla se ajatteli vanhaa pesäänsä ja seutua jolla se oli asunut ja metsästänyt. Se tunsi suurta kaipuuta menneeseen aikaan ennen viimeistätaistelua

Vinha istahti heti kuullessaan toisen olevan laumaton. Hyvä. Ei olisi mitään syytä olla epäystävällinen. "Olen pahoillani", narttu vastasi toisen kysymykseen, "En ole ollut kovinkaan kaukana syntymälaumastani, joten en itsekään tiedä tarkalleen". Toinen halusi olla kaukana muista? Miksihän? Olihan toki alueella ollut hämärää porukkaa, mutta Kuu ei vaikuttanut paikalliselta, joten se ei välttämättä tiennyt sitä.
"Miksi välttelisit muita, jos saan kysyä?" Vinha kysyi tutkaillen toista. Se oli tyytyväinen tilanteeseen ja itseensä; Niinkin nuorena se sai tilanteen hallintaansa. Mielessään hukka hykerteli, vielä joskus siitä ehkä tulisi jotain isompaa...

((Jooop, tosi pitkä vastaus, nyt ei leikkaa.. xD))

Narttu istahti maahan. Se mietti mitä vastaisi. Olisiko vain parasta paeta vai kertoa totuus. Se päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon."Se on pitkä tarina, mutta kerron nyt kun pyysit" narttu sanoi. "Olet ensimmäinen joka kuulee tämän tarinan" se jatkoi.
"Kaikki alkoi vuosia vuosia sitten, isovanhempieni ollessa vielä pieniä. Heidän vanhempansa ajautuivat riitoihin erään toisen lauman kanssa. Molempien laumojen suvut jatkoivat kaunaa ja he riitelivät usein milloin mistäkin. Minut oli pienestä asti opetettu vihaamaan tuota laumaa.
Käänne tuli kun vanhempani yrittivät vallata lisää alueita. Se oli viimeinen pisara vihollisille. Vanhempieni lauma koki kohtalonsa verilöylyssä reviirien rajoilla. Kaikki kuolivat paitsi minä." tässä kohdassa Kuu värähti.
"Jouduin pakenemaan entisestä kodistani ja jättämään kaiken mitä minulla oli. Erämaiden kautta päädyin tähän laaksoon. Verilöylyn jälkeen päätin etten enään halua muita ympärilleni, sillä pelkään menettäväni taas kaiken. Sen vuoksi haluan olla yksin ja välttelen muita" Nyt Kuu painoi katseensa maahan surkeana, se toivoi pientä ymmärrystä ja lohtua joltakulta.

Vinha järkyttyi. Kaikki mitä se kuuli oli vain sitä, mitä joskus kuuli tapahtuvan - mutta että uhri itse istui sen edessä! Vinhaa kammotti ajatuskin, että Rinnemetsän lauma tulisi ja tekisi selvää sen perheestä, että Vinhan pitäisi jättää kotinsa...
Narttu halusi lohduttaa toista. Se ei osannut käsittää mitään niin hirvittävää, vaan koki itsensä melkeimpä hemmotelluksi pennuksi. Ja tosin, Kuu vaikutti muutenkin olevan eri maata - Vinha olisi kostanut, tapellut kuolemaan asti. Kuu oli paennut, mutta eihän se ollut muuta voinut...

"Otan osaa. Anteeksi, ei olisi pitänyt kysyä", mustaturkki sanoi korvat takana. "Mutta nyt on tilaa uudelle. Perheesi varmasti rakasti sinua, enkä usko, että he haluaisivat sinun surevan. He haluaisivat, että olet onnellinen", Vinha jatkoi. Pieni rohkaisevan hymyntapainen ilmestyi sen suden kasvoille mustien huulien vetäytyessä taakse. "On varmasti rankkaa aloittaa alusta, mutta sen pakeneminen ei ole myöskään ratkaisu - Vai aioitko olla koko ikäsi yksin?" narttu nousi ja tuli varovasti lähemmäs. Sen keho vajosi alemmas hukan osoittaessa, ettei yrittänyt mitään pahaa. "..Empä usko", Vinha sanoi painaen päänsä toisen hartialle.

"Ansaitset parempaa".

Hukka nosti katseensa. "Ei se mitään, ethän sinä voinut tietää." se lausahti. "Olet oikeassa siinä, että en saisi paeta, mutta mitä tekisin kun pelko ottaa vallan. Eivät kaikki oli ystävällisiä kuten sinä.
Olet ensimmäinen eläväinen johon törmään menetyksen jälkeen. En pysty lohduttamaan itse itseäni, mutta en tahdo muita lähelleni. Sinä olet kuitenkin erilainen. En ole voinnut purkautua muille koskaan, sillä jäin aina sisarusteni varjoon ja nyt en tiedä kuka on ystävä ja kuka vihollinen." narttu sanoi.
"Mutta en halua olla epäystävällinen kerro sinä jotakin itsestäsi ja laumastasi.
Luulempa, että sinulla on hyvä ja rakastava perhe, vai?" valkoturkki sanoi. Kuu ei enään halunnut puhua itsestään se halusi tietää myös jotakin tuosta leikkisästä tummaturkista. Ehkäpä vielä jonain päivänä heistä voisi tulla ystäviä.

Mustaturkki pakitteli Kuun luota tuupaten tuota kirsullaan ennen valkoturkin kysymystä. Kuunneltuaan sen Vinha vastasi:
"No olen vaan sellainen perus Alfaparin tytär..Isoveljen mielestä liikaa asennetta yhdessä sudessa" Vinha hymähti. Yleensä se kinasteli isoveljensä ja äitinsä kanssa, mutta tällaisina hetkinä se muisti, miten se todella rakasti heitä. Koko perhettään. Koko laumaa, jonka se kantaisi sydämessään hautaan saakka.

"Et sinä ole yksin, et ole vain vielä löytänyt ystäviäsi", Vinha sanoi heilauttaen häntäänsä. Se nousi seisomaan. "Mutta oli siis etsimässä syötävää, vai? Joessa kyllä riittää sapuskaa, kunhan saat kiinni", mustaturkki sanoi. "Ei kai se haittaa, jos vähän kalastat. Olet sentään minun seurassani".
Sen enempää kyselemättä narttu lähti tassuttelemaan kohti joen törmää. Mennessään se puheli; "Olisi ihanaa, jos voisin nousta aikanani alfanartuksi äitini tilalle.. Kyllä minusta on siihen. Siinä on vain se ongelma, että niin Kostostakin on", Vinha tuhahti, "Kosto on siis isoveljeni".

"Löytänyt ja löytänyt..." narttu mutisi. Se tassutteli hukan perässä joelle ja katsoi sen kirkasta vettä.
Se katsoi kuvajaistaan ja huokaisi syvään, raskaasti. Se siemaisi raikasta vettä ja antoi sen valua kurkkuunsa. Valkoturkki näki hopea suomuisen kalan vedessä, mutta sitä ei enään huvittanut pyydystää ruokaa.
Narttu asettui maahan makaamaan ja tuijotti kuvajaistaan tympääntyneenä. Sen elämänilo oli tyystin kadonnut. Hukka katsahti Vinhan suuntaan ja säälivä ilme kohosi sen kasvoille. Se mietti mitähän tuostakin sudesta tulee. Se ei vielä ymmärtänyt elämän kaikkia vaaroja, mutta sisua ja päättäväisuuttä siinä oli.
Kuu katsoi pieniä vesikirppuja vedessä ja kaloja pohjamudissa. Se oli täysin uppoutunut ajatuksiinsa.
Se ei halunnut lopettaa haaveilua ja palata takaisin tähän julmaan maailmaan, enään koskaan.
Nyt narttu avasi silmänsä ja noisi istumaan ja jäi tuijottamaan jotakin puiden lomassa.

Vinha pani merkille toisen veteen tuijottamisen. Se kuitenkin näki parhaaksi olla kyselemättä.
Kuun asettuessa se oli silti vähän ihmeissään. "Ikö sinulla olekaan nälkä?" mustaturkki kysyi. Se vilkuili kaipaavasti kaloja, joiden vatsa viisti pohjaa. Niin lähellä.. Narttu ojensi eturaajansa kohti tuota hopeista hahmoa, ja irvisti inhoten sen tassun kastuessa. Hyödytöntä. Kala oli jo uiskennellut kauas, aikaa sitten.

((Ihanan pitkä tämä vastaus, taas kerran. x3))

"Ei, ei minun ole enään nälkä." narttu sanoi vaisusti. Kieltävistä sanoistaan huolimatta se nousi pystyyn ja ojensi toisen tassunsa joen ylle. Meni vain pieni heilautus ja näin tämä hukka oli saanut rannalle kalan. Se ei kuitenkaan koskenut siihen, vaat tuuppasi sen poispäin kuonollaan.
"Onko sinulla muita siaruksia kuin tuo Kosto?" se kysyi yht´äkkiä kovin kiinnostuneena.
Tosiasiassa se halusi vain rikkoa kiusallisen hiljaisuuden, joka oli syntynyt.
Nyt Kuuta alkoi kaduttaa se, että hän oli kertonut niin paljon vieraalle sudelle. Toisaalta eihän se edes törmäisi siihen ehkä koskaan enään.

Vinha katseli ihmeissään Kuuta. Kumma susi. Toisen sanat havahduttivat nartun sen mietteistä.
"Ai mitä?" se kysyi hätkähtäen, "Aa, juu minulla on se pikkuveli, Usko josta mainitsin.." Mustaturkki tujotteli Kuuta. Sitä alkoi vähän häiritä toisen käytös - oliko Kuu varautuneenoloinen, sitä se ei osannut oikein sanoa. Vinha itse oli ainakin ollut ihan rentoutunut. Ehkä valkoturkki sittenkin suunnitteli jotain? Ei, ei se sitä ollut...

"Etkö muka ikinä aio liittyä mihinkään laumaan?" narttu kysyi laskeutuessaan joen veteen. Se irvisti taas inhoten. "Tai siis.. Mitä sinä sitten ajattelit tehdä? Anteeksi, olen vain utelias", narttu sanoi ja yritti epätoivoisesti napata sen kuonon lähellä liikkuvaa lohta. Kala oli kuitenkin jälleen nopeampi.
Vinha hyäpähti vedestä ja painoi takamuksensa maahan. Ankarasti miettien se tujotti vettä, kunnes sen ilme kirkastui yhtäkkiä. Nuorsusi hypähti kevyesti veteen, vain ponnahtaakseen heti toiseen kohtaan. Näin se säikytti erään lohen itseään päin, ja sai kuin saikin sen kiinni - joskin hukan pää kastui kunnolla.
Kuitenkin tyytyväisenä (ja inhoten pärskähdellen..) Vinha palasi maalle, ravisteli turkkiaan ja asettui vatsalleen narskuttelemaan saalistaan. Se katseli samalla kaipaavasti Kuun jättämää ateriaa.
Vinha tuntui pitävän kalasta. Vedestä ei voinut snoa samaa.

"Jaa, en vielä tiedä mitä aion tehdä. Luutavasti jään yksin koko loppu elämäkseni." narttu sanoi tyytyväisenä. "Tai mistäs sitä tietää'' se sanoi leikki mielisesti. Narttu näki vedessä suurehkon lohen ja nappasi sen taitavasti. Tyytyväisenä itseensä se nosti lohen rannalle. Se tuuppasi nappaamiaan kaloja Vinhaa kohti, sillä se huomasi hukan rakastavan kalaa. "Voit syödä nuo minunkin kalani. minulle ei maistu." narttu sanoi katsoen Vinhaa.
"Mitkä ovat vanhempiesi nimet?" Kuu kysyi leppoisasti, yrittäen keventää tunnelmaa.
Yht´äkkiä kuului rasahdus metsikön suunnalta. "Mikä se oli?!" Kuu kysyi säikähtäen.
Eihän se muuten olisi pelännyt, mutta kaksi sutta yhdellä kertaa oli sille paniikin omainen tilanne. Yhdessä uudessa tuttavuudessakin oli jo tarpeeksi. Kuu tuijotti herkeämättä suuntaan josta ääni oli kuulunut.

"Olet paras!!" Vinha haukahti ja hypähti lohien luo. "..Ja hullu", se sanoi ja naurahti napatessaan isomman lohen suuhunsa. Komea narkutus jatkui. "Vanhempani? He ovat nimeltään Säde ja Hauk--" Mustaturkki hyppäsi jaloilleen karvat ja häntä pystyssä. Se murisi hiljaa ja matalasti hampaittensa välistä, jotka se oli paljastanut musiten huuliensa alta. Olikohan pusikossa susi? Vai joku muu eläin? Tämä oli outoa, miten Vinha ei ollut huomannut...

Hukka hiipi kyyryssä hurjan näköisenä vähän lähemmäs. "Mikä...Tai kuka häiritsee minun lohinautintojani hitto vie?!"

((Lohiholistin päiväkirja.. xD))

Nyt Kuu otti muutaman askelen lähemmäs metsikköä. Se murisi vaimeasti ja köyristi selkäsä uhkaavan näköisenä. Se huomasi, ettei pakokeinoa olisi; joen toisella puolella olisi toisten reviiri ja muualle se ei voinut paeta. "Tule esiin!" narttu murahti. Sen keltaiset silmät olivat pelottavan näköiset kun se raivostui.
Se nuuhkaisi ilmaa, mutta ei haistanut toista sutta..... vielä.
Nyt se oli aivan metsikön reunalla. Narttu katseli ympärilleen. Joku vilahti puiden välissä.
Kuu ei tiennyt oliko se susi vai ei, sillä se näki vain vilauksen.

Vinha avasi vähän kitaansa rähähtäen uhkaavasti. Tietynlainen kiille oli ilmestynyt sen silmiin adrenaliinin kulkien sen suonissa.
Pusikosta kuului rapinaa. Jännitys tiivistyi, mikä siellä oli? Lehdet kahisivat kun pieni oravanpoikanen hypähti esiin. Kurre näytti järkyttyneeltä kun kaksi hurjistunutta sutta seisoikin sen edessä. Kauhistuneena tuo pieni otus pakeni puuhun.
Vinhan naama venähti. Se katseli pöllämystyneenä kohtaa, johon orava oli hypännyt. "Orava", narttu sanoi kuin hypnoosissa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Vinhan suupieli alkoi nykiä ja se alkoi räkättää hervottomasti. "Orava! Hu-hui", mustaturkki änkytti nauraessaan, "Hu-hu..H-ui kamala..!" Narttu nauroi vedet silmissä. Se tuuppasi leikkisästi Kuuta etukäpälällään. "Pelästyitpäs..Oravaa.." se sanoi härnäten. Äkkiä hukka louskautti leukojaan Kuun korvalla, ja sännähti poispäin. Metrin päässä se käännähti ympäri ja läsäytti eturuumiinsa maahan, häntä korkealla liehuen.
"Tule, en minä sinua kävyllä heitä! Hihih!"

Narttua alkoi ärsyttää vinhan vinoilu. He molemmethan olivat säikkyneet yhtäpäljon.
Lopulta sen hermot pettivät. "Nyt kuono umpeen saamarin pentu! Sinä saikähdit aivan yhtäpaljon kuin minäkin. Ei sinulla ole sen enempää leveilyn varaa kuin minullakaan. Sinä olet aivan toivoton. Ei aikuismaisuuden hiventäkään." Kuu ärähti varoittamatta.
Narttu mulkoili Vinhaa vihaisesti. Sen mielestä Vinha oli röyhkeä. Ei Kuu mitenkään erityisen herkkä ollut, mutta nuoremman ilveily sai sen sapen kiehumaan. Se oli saanut kuulla tarpeeksi ilvelyjä jo pentuna se ei jaksanut enempää.
Lopulta hukka käänsi Nartulle selkänsä ylväänä.

// En oikeen keksiny mitään, mut katotaan mitähän tästäkin tulee.//

"No huh huh.." Vinha sanoi vähän kärttyisän ja pettyneenoloisena. "Leikki leikkinä.."
Kuun kääntyessä jokin Vinhan sisällä poltteli. Narttu tuhahti. "Onko tuo nyt sitten jotenkin kypsää?" se sanoi virnistäen. Hukka oli kyllä aika yllättynyt. Eihän se ollut pahaa tarkoittanut, ehkei Kuu ollut ymmärtänyt sitä? Niinkuin ei sitäkään, ettei hänellä ole mitään varaa ylpistellä, mustaturkki ajatteli mutta jolkotteli kuitenkin toisen perään. "Hei, en minä pahalla", Vinha sanoi. Ja vaikka olisikin, niin se ei käsittänyt miksi Kuu oli suuttunut niin paljon. Vinha vain vähän länkytti leukojaan..

"Niin anteeksi. En minäkään mikän priimus ole..." Se tuuppasi narttua anteeksipyytävästi.
Se painoi päänsä maahan surullisena. Samalla se katsoi narttua ihailevasti.
"Jos olisin emosi olisin ylpeä sinusta." Kuu kuiskasi hiljaa.
Se tiesi, että Vinhan vanhemmat saivat olla ylpeitä pennustaan. Vinhahan oli rohkea, määrätietoinen
ja ystävällinen.
Nyt narttu käpertyi kokonaan maahan. Sitä väsytti, sillä se ei ollut nukkunut kunnolla pitkän aikaan.
Se katsoi Vinhaa pitkään surullisilla silmillään. Kuitenkin sillä oli pieni pilke silmäkulmassaan.

//Sori tuli vähän lyhy mut en taaskaan keksiny mitään.//

Säde oli ylpeä jokaisesta pennustaan. Vinhan lujasta tahdosta ja Koston rohkeudesta. Uskolla taas oli kaunein näkemys maailmasta, mitä Säde oli eläessään kohdannut - Ja juuri Usko oli sokea.

Vinha nyökkäsi. Kuun käpertyessä se ei kysellyt vaan lysähti maahan vatsalleen, painen päänsä etukäpäliensä väliin. Se kyllä oli nukkunut, mutta jokainen lepäämismahdollisuus oli käytettävä. Sudellahan ei ollut vuorokausirytmiä, joten sen täytyi nukkua aina kun vain oli hetki aikaa levätä.
Sitäpaitsi Vinha rakasti yötä. Se ei olisi voinut kuvitellakaan nukkuvansa yön pimeimpiä aikoja. Yö oli rauhaisa, kaunis ja oma. Jokaisen oma, mutta ei silti kenenkään. Yöllä Vinha oli omassa elementissään. Mikään ei vetänyt vertoja sille samettiselle mustalle, johon Vinha kietoutui auringon laskettua.

Hetken kuluttua hukka käpertyi tiukalle kerälle, ja tuikkasi kuononsa häntänsä alle silmät viirussa. Hetken siinä asennossa oltuaan sen hengitys tasaantui ja muuttui vaimeaksi...

Nyt myös kuu käpertyi kerälle. Se nukahti.


//Noh, tää alkaa nyt sit varmaan olla tää peli ohi...vai?!//

((Käy minulle. Kiitos pelistä. :D))