Vihan vaikutus ((Kutsupeli Shui)) - Loppu

(( Eli Shuin toivotaan saapuvan tännepäin Kuoleman kanssa))

Oli varhainen aamu kun Kuu tallusteli solassa pää pystyssä. Se oli pitkästäaikaa nukkunut hyvin ja oli muutenkin pirteä,
mikään ei voisi enään pilata sen päivää. Sen naamalla oli huvittava virnistys ja sen tassut olivat höyhenen kevyet, puhumattakaan sen keltaisista silmistä jotka loistivat kirkkaina. Pian nartun valtasi tunne, että joku tuijotti sitä. Se katsoi ympärilleen, mutta ei huomannut mitään tai oikeammin ketään. Tunne vain voimistui ja sitä alkoi pelottaa, että joku
sitä paljon isompi susi tuijotti sitä. "Ei sinulla ole mitään hätää, ei kukaan sinu syyttä tapa." se mutisi itsekseen.
Se rohkaisi mielensä ja kysyi: "Kuka siellä on? Tule esiin." sen vaativa äänensävy oli voimakas. Kirkkaan keltaisilla silmillään se katseli ympärilleen etsien toista sutta tai susia. Se värähti ajatuksesta, että se joutuisi kohtaamaan kokonaisen susi lauman.

Tummaturkkinen ja harvinaisen sadistinen susi oli torkkunut Solan pusikossa, luullen että olisi siellä erossa kaikesta muusta häiritsevästä ja epämiellyttävästä. Esimerkiksi muista susista. Narttu oli nukkunut niin sanottua koiran unta, kuten yleensä ja nyt höristeli korviaan sivuille kuullessaan kepeitä askelia. Vai niin, oli joku riivattu rakki onnistunut häiritsemään toisen rauhaa.

Äänettömästi nousi Kuolema katsomaan puskan alta valkeaturkkista, julmat, suorastaan vihaa loistavat silmät tarkkailivat toisen jokaista liikettä. Sitten kuului kutsu, mutta vastausta ei. Sen sijaan Kuolema nousi puskan alta, samalla lyöden otsansa mokomaankin paksuun oksaan. Puskaa manaten narttu kohotti ryhtiänsä ja murahti jopa melkein urosmaisesti'' Kuka sinä surkea hiippailija olet? Tiedätkö että olet astunut minun reviirilleni? '' eihän tämä varsinaisesti nartun reviiriä ollut, mutta Kuolema piti sitä reviirinään.

Kuu kohotti ryhtinsä ja katsoi tummaturkkia. "Olen Kuu." se sanoi jäätävän kylmästi. "Mutta kerrohan kuka sinä röyhkimys olet?" hukka kysyi tyynenä. Se katseli tummaturkkia kirkkaan keltaisilla silmillään.
"Sitäpaitsi tämä ei ole sinun reviirisi." se sanoi jälleen kerran kylmästi. Se pörhisti niska karvojaan ja näytti muutenkin varautuneelta.

Nyt narttu tajusi menneensä liian pitkälle ja otti varovaisen askelen taakse. Kuu laski häntäänsä alemmas osoittaakseen ettei halunnut enään uhata hukkaa. Kuitenkin se jatkoi varautunutta linjaa ja painu hieman matalammaksi. Se mietti mitä se tekisi, paeta se ei ehtisi joten jos tarve vaatii sen on pakko tapella. Sitä ei tosiaankaan huvittanut tapella. Kaikista vähiten se halusi tappaa, no siihen se ei kuitenkaan pystyisi, sillä tummaturkki oli paljon sitä voimakkaampi.

Kuolemankin karvat pörhistyivät yllättävän nopeaa toisen ottaessa uhkaavan olemuksen, otti Kuolema entistä uhkaavamman.
Turhia kysymyksiä toinen esitti, sillä vastausta niihin ei se saisi ennen kuin narttu olisi todennut tuon sen arvoiseksi.
'' Sinä et tee mitään sillä tiedolla, ja jos minä sanon tämän olevan reviiriäni. Niin se on. '' Vakuutti narttu ja korvat terhakkaasti pystyssä vilautti se varoitukseksi hyvin säilyneitä hampaitaan.

Narttu mieltyi siitä että Kuu alistui, tai ainakin vilautteli alistumisen merkkejä. Muutoin Kuolema olisi jo varmaan ollut Kuun kimpussa salamana. '' No niin voit viedä luusi jo pois reviiriltäni, tai omatoimisesti korjaan ne talteen. '' Narttu esitti ehdon, joko toinen lähtisi tai tappelisi. Ja taistelun aikana mahdollisesti myös pakenisi, ei tiedä.

// Pistetäänkö rähinä päälle? :D //

Kuun karvat pörhistyivät entisestään ja se alkoi murista. "Mitä sinä siinä minulle ärhentelet, en ole tehnyt sinulle mitään." Narttu ärähti. Sen huulet kiristyivät taakse paljastaen sen hampaat ikeniä myöten. Valkoturkin korvat olivat pystyssä ja se kyyristyi ollakseen valmiina hyökkäämään. Kuun oli taisteltava, sillä tummaturkki olisi varmasti yrittänyt tappaa sen jokatapauksessa.Hukka yritti hyökätä Kuolemaa kohti ja yritti iskeä hampaansa sen niskaan. Narttu oli ketterä ja sen loikka oli arvaamaton. Se murisi entistä lujempaa ja pörhisti karvojaan entisestään. Kuu vihasi tällaisia taisteluita, mutta nyt sen oli pakko.

//Rähinä pystyyn vaan. Sovitaanko ettei kumpikaan kuole lopussa?//

// Juu, sopii minulle. //

'' Luuletko että pärjäät minulle? '' Pelotteli Kuolema huomatessaan toisen reaktion, tästä tulisi rähinä. Ja Kuoleman mielestä aika mieluinen, sillä valkoturkki oli heikommalla langalla kuin kookas narttu joka oli jo monet taistelut käynyt. '' Nyt sinä penikka teit virheen! '' rähähti tummaturkki ja huomasi melkein liian myöhään toisen hyökkäyksen, kookas narttu lähti hyppäämään vastaan, rähisten ja hampaitaan esillä pitäen.

Kumminkin kävi niin että Kuu sai otteensa Kuoleman niskasta, mutta narttu yritti saada vahvoja leukojaan kiinni Kuun reiteen. Tai minne vaan minne sen saisi, kovaan ääneen ja hieman käheästikkin muristen hamusi raivokkaasti narttu toisen reittä tai jopa selkää.

Kuu yritti parhaansa mukaan pitää hampaansa tiukasti Kuoleman niskassa ja raadella sitä. Samassa narttu ulvaisi
kivusta kun tunsi terävät hampaat oikeanpuoleisessa olkavarressaan. Veri valui pitkin sen valkoista turkkia. Narttu tunsi suunnatonta kipua sillä se todellakin oli heikko. Kuitenkin se sai voimaa kivusta ja yritti iskeä hampaansa Kuoleman kaulavaltimoon. Samalla se yritti selättää tummaturkin maahan. Kuu pysyi vaiti eikä edes murissut. Sen täytyi keskittyä tappelemaan tai se saattaaisi maksaa siitä hengellään. Kuun olkavartta poltteli ja kirveli, mutta se kesti kivun urheasti ja jatkoi hyökkäystään. Nyt sillä oli todellinen näytön paikka edessään.

Kuolema hieman yllättyi ettei toinen jo paennut häntä koipien välissä, mutta olipahan Kuolemalla enemmän hauskanpitoa. Adrenaliini käski sitä vuodattamaan verta, tappamaan. Ja kun Turta pääsi veren makuun, hamusi se sitä lisää. Vihasta ja raivosta sokeana ja kuurona, myös tunnottomana oleva narttu ei tuntenut kuinka se sai Kuun hampaista ikävät jäljet niskaansa.

Vankan nartun selättäminen ei ollut niinkään helppoa, sillä Kuolema seisoi haarat levällään tukevasti ja Kuu oli muutenkin hentorakenteisempi, kuin ylisuureksi kasvanut tummaturkki.
Kuolema yritti riuhtaista itseään irti toisen otteesta, juuri sillä hetkellä kun Kuu oli ottamassa kaulavaltimosta kiinni. Onnistumisen mahdollisuus oli melko suuri ja heti onnistuttuaan-jos onnistui-raivon valtaama narttu yritti sulkea hampaitansa valkeaturkin kurkkuun, ja siitä olisi hyvä selättää. Mutta jos narttu ei saanut toisen kurkusta kiinni tähtäsi tämä hampaansa toisen etuseen, muistellen miten mursi viimeksi Pyry-nimisen uroksen etusen.

Kuu tunsi vilaisenvan kivun vasemmassa etusessaan. Veri valui ja nartun valkea turkki oli pian veren peittämä niiltä alueilta, joihin tummaturkki oli iskenyt terävät hampaansa. Samalla se yritti edelleen iskeä hampaansa Kuoleman kaulaan ja saada sen kaadettua maahan. Tummaturkki ei saanut sitä selätettyä vielä, mutta vaara kuolemasta olisi liian suuri joten narttu seisoi jäntevänä ja yritti parhaansa mukaan tapella urhollisesti. Vaikka se oli paljon pienempi ja heikompi sillä oli luja tahto ja se oli todella päättäväinen. Kuu tunsi kuinka Adrenaliini virtasi sen suonissa ja se aloitti uuden raivoisan hyökkäyksen kohtin tummaturkin kaulavaltimoa, tietämättä näkisikö se enään huomis aamun kirkkaita auringonsäteitä joita se niin paljon rakasti.

Kuolema puristi toisen etusta minkä jaksoi, ja huomatessaan että Kuu oli taas hamuamassa sen kaulavaltimoa päästi narttu irti, painoi kurkkuaan kasaan ja leukaansa rintakehäänsä kiinni, mutta sen sijaan Kuu sai nartun niskasta kiinni.
Kuolema ei vinkunut, vikissyt tai inahdellut. Se murahti kivun lievitykseksi ja yritti saada hammasotetta tuon rintakehästä, sillä se näytti olevan sopivasti esillä.

Kuu yritti jälleen retuuttaa tummaturkin niskaa ja saada veren virtaamaan. Kun se huomasi, että Kuolema yritti ottaa kiini sen rintakehästä, niin se väisti ketterästi, mutta yritti edelleen pitää otteensa tiukkana, sen niskassa. Kuulta oli mennyt tunto kokonaan ja se vuoti verta edelleen. Narttu sai voimaa tasan yhdestä asiasta ja se oli kuolemanpelko. Se ei nimittäin halunnut kuolla näin, tai ainakaan vielä. Jälleen kerran se yritti selättää nartun maahan. Kuu tiesi ettei se voisi ehkä koskaan selättää sitä, mutta silti se yritti sinnikkäästi.

Kuolema manasi sitä että toinen oli niin ketterä, mutta loikatessaan sivulle tuo myös pakostakin hellitti vähän otettaan. Ja siinä oli Turran tilaisuus, se riuhtaisi itseään oikein kunnolla mutta tunsi nahoissaan sen myös. Raivohullu narttu pakitti pari askelta, ja säntäsi sitten vauhdin kanssa kohti Kuuta, toinen saisi päästää hengestään irti nyt heti. Jos Kuolema saisi päättää. Selättäminen ei vieläkään onnistunut, ja jos ei olisi sattunut, olisi Kuolema nauranut. Mutta nyt oli nauru vähissä.

Narttu oli laittanut kaiken peliin alusta asti, mutta sen voima ei ollut hiipunut viellä yhtään, niin monet taistelut kokeneena ja joskus kuoleman rajalla ollut narttu ei antaisi periksi tässäkään taistelussa, se taistelisi kunnes viimeinenkin verenpisara olisi tippunut ja kuihtunut osaksi maata. Narttu yritti saada nyt otettaan tuon rintakehästä tai kurkusta, tai ihan jostain muustakin paikasta. Ja nyt vuorostaan kookkaampi narttu yritti selittää toisen, ehkä antaisi elää ehkä tappaisi.

Kuu tunsi mahtavan iskun mätkähtäessään maahan pitkin pituuttaan. Samalla kun Kuolema iski terävät hampaansa Kuun toiseen etuseen, narttu yritti tarttua hukan rintakehään. Narttu tiesi olevansa lähellä kuoleman portteja, mutta se oli päättänyt tapella viimeiseen veripisaraan saakka. Narttu tunsi suunnatonta kipu, sillä se oli menettänyt paljon verta. Huimaus tuntui sen päässä ja sitä pyörrytti. Kuitenkin se yritti raadella parhaansa mukaan Kuoleman rintakehää Adrenaliinin virratessa sen suonissa se päättäen, että jos se siitä saisi kiinni tummaturkista, niin se ei päästäisi itrti.

' Kohta se kuolee, se ei edes halua elää. ' mietti Kuolema.
Mutta Kuu sai sen rintakehästä kiinni ja narttu päästi kivun ansiosta irti toisen etusesta, mutta laski toisen etusistaan tuon alavatsan kohdille ja laski painoaan sen varaan että tuo pysyii paikallaan. Narttu näykki toisen kuonoa jotta Kuu laskisi irti, ja silloin kun/jos Kuu päästäisi irti. Sanoisi narttu sanottavansa, mitä se oli miettinyt jo hetken Kuun sinnikkyyden takia.

Kuu sinnitteli kiinni nartun rintakehässä, mutta joutui päästämään irti kun tummaturkin kulmahamman iski sen silmäkulmaan kivuliaasti. Narttu huohotti väsyneenä. Se oli saanut monta veristä iskua, kun taas Kuolema vain pari naarmua. Narttu oli hieman pettynyt itseensä, mutta sillä ei ollut aikaa sen miettimiseen. Ainut asia joka sen mielessä liikkui oli varma kuolema. Kuu olisi halunnut hyökätä vielä, mutta ei jaksanut enään, sillä se oli lähellä tajunnan menettämistä. ´Tee se nyt nopeasti, äläkä kiduta minua enempää.´ se hoki mielessään.

Keltaisten silmien sadistinen katse rauhoittui ja katse näytti taas olevan suden, nyt vihdoin Kuolemakin tunsi kipua kehossaan. Mutta ei onneksi yhtä paljon kuin Kuu. Narttu tuijotti valkeaturkkista suoraan silmiin, oliko tästä tulossa hempeämpi. Ei.

'' Haluatko todella elää? '' Kysyi narttu jyrkästi, vieläkin vilautellen hampaitaan.

Kuu hämmästyi kun tummaturkki ei tappanutkaan sitä. "Jos haluaisin kuolla en olisi yrittänyt tapella." Kuu sanoi. "Minä todellakin haluan elää!" se jatkoi. "Miksi sinä sitä kysyit?" narttu kysyi, sillä se ei voinut vastustaa kiusausta kysyä asiasta. Kuu oli nähnyt kuinka tummaturkin katse oli muuttunut, mutta se ei reagoinut mitenkään. Se halusi vain vastauksen kysymykseensä.

Kuolema istuutui sittemmin tuon vierelle. Sille riitti nyt tällä kertaa se että oli alistanut toisen ja saanut Kuun elämän ja kuoleman rajoille. Mutta kauvaa se ehkä ei riittäisi, mutta tämän päivän aikan ei vitivalkealla nartulla olisi hätää. Jossei se nyt sitten sanoisi mitään todella pahasti. Vastausta ei kuulunut Kuolemalta tuon kysymykseen.

Narttu varmisti katseellaan ettei lähistöllä ollut ketään.

Nyt myös Kuu nousi istumaan. Se mietti miksi hukka ei vastannut sen kysymykseen. Lopulta narttu alkoi nuolla haavojaan, joihin todellakin sattui. Sen rintakehä ja etuset olivat aivan veressä, viimeisin haava vuoti vielä jonkinverran. "Kiitos, että säästit minut etkä tappanut." Kuu sanoi hiljaa. Nartun silmäkulma oli turvonnut, mutta ei verinen, siinä oli vain pieni naarmu, mutta sitäkin särki.

'' Sinnikkyytesi sinut pelasti. '' Kuolema mumahti vastauksensa ja taivutti niskaansa nuollakseen rintakehäänsä, johon oli tullut verestävät haavat. Mutta ei mitään sen vakavempaa, paitsi niskassa taas oli hieman syvemmät haavat joita särki.
Kuolema murahti vaimeasti kivun valahtaessa taas sen läpi, ja se vilkaisi sitten valkoturkkia. Joka oli ilmiselvästi saanut selkäänsä pahemmin, mutta ymmärsihän sen nyt tässä tilanteessa. '' Tästä et sano sanaakaan kenellekään, tai seuraavalla kerralla en säästele. ''

Kuu kuunteli natun sanoja tarkkaavaisesti. "Kyllä minä osaan kuononi kiinni pitää."se sanoi. Narttu oli jo pienestä asti oppinut olemaan hiljaa tietyistä asioista. Se mietti miksi tummaturkki oikeasti oli jättänyt tappamatta sen. Sen oikeaa etumusta kirveli niin paljon, että se vingahti kivusta. Sen koko kehoa särki sillä se oli märkähtänyt aiemmin maahan todella lujaa. Nartun haavoja vihloi, ja vaikka se yritti parhaansa mukaan nuolla niitä siisteiksi ei veri lähtenyt helposti sen valkeasta turkista.

Kuoleman täytti taas outo mielihyvä sen nähdessä toisen kituvan, tai ainakin lähelle kituvan, haavoissaan. Nartussa ei sen verran sääliä ollut että olisi auttanut toista. 'Mitä rupesi vastustamaan, oma vikansa...' naureskeli tummaturkki mielessään aiheuttamaansa vahinkoa.

Laiskasti tummaa ja tuuheaa häntäänsä heilauttaen vaihtoi Kuolema istuma-asentoaan, pitäen silmällä Kuuta. '' Oletko sinä jonkun nyypän laumassa? '' esitettiin tympääntyneesti kysymys, nyt olisi oiva tilaisuus kiristää toisesta tietoja. Tietoja, joita Kuolema käyttäisi hyväkseen.

Kuu havahtui kun kuuli hukan kysymyksen. "Ei, en ole." se sanoi. Se ei halunnut kertoa mitään ylimääräistä tuolle tympeälle nartulle. Valkoturkki mietti mitä Kuolema siitä oikein halusi, sehän oli nähnyt jo valkoturkin kärsivän. Kuu ei itse kysynyt mitään, sillä se oli varma todella tylystä vastauksesta. Se tiesi myös, että Kuolema ei ikipäivänä olisi auttanut sitä haavojen nuolemisessa, niimpä se ei edes odottanut sellaista. Kuu ei lainkaan pitänyt tuosta tummaturkista jolla oli niin omahyväinen ilme kasvoillaan koko ajan.

Itserakkaasti Kuolema nyrpistikin nenäänsä kuullessaan toisen vastauksen.
Hampaitaan vilauttaen äreästi ja tukahduttaen murahduksensa tuhahdukseksi esitti narttu vaativasti kysymyksen '' Tiedätkö jotain tietämisen arvoista? Jotain juoruja? '' Niin, juorujenjanoinen oli narttu. Aina oli saatava tietää jotain mehevää.

Kuu mietti tiesikö se mitään tuolle nartulle kertomisen arvoista ja sanoi: "Se riippuu mikä on sinun mielestäsi tietämisen arvoista." samantien se jatkoi "En tiedä paljoakaan tämän seudun asioista, sillä olen vähänaikaa sitten saapunut tänne." Narttu mietti mitä tuo hukka oikein halusi tietää, Kuu ei nimittäin ollut mikään juorukello.