Vain elämää -Loppu

// Silkki ja Kaataja haaskalle. x3//

Suurta valkoista sutta oli onnistanut; se oli löytänyt suurehkon haaskan, joka oli säilynyt hyvin pakkasessa. Surma oli enemmän kuin tyytyväinen löytöönsä. Tästä oli liikaa yhdelle, joten voisi olla viisasta kuskata raato Aarnimetsän lauman reviirille, ettei pahaiset laumattomat tai muut laumalaiset tätä ateriaa nappaa. Parempiin suihin tämä kuului.
Narttu piti tarkasti silmällä ympäristöä, sillä se ei taatusti olisi ainoa, joka vainuaisi ruoan. Sää oli selkeä ja aurinkokin paistoi hieman. Susi tai sudet olisi helppo paikantaa, kerran oli näin aava alue ja hyvä sää. Jos jotain huonoa oli pakko sanoa tuosta hetkestä niin se, että oli todella kylmä. Pieni tuuli teki ilmasta vielä hitusen kylmemmän. Surma yritti olla välittämästä kylmyydestä ja keskittyi syömään jäljellä olevia parhaita paloja ruhosta.

//Lyhyt....//

Karhunkaatajana tunnettu uros vaelsi ruuan perässä. Susi oli haistanut haaskan ja aikoi mennä tarkistamaan tilanteen. Mikäli haaskalla ei olisi karhuja tai muita petoja, voisi susi kutsua laumaansa syömään. Pahimmassa tapauksessa haaska olisi Aarnimetsän reviirillä, minne ei olisi asiaa. Kaataja kuitenkin toivoi, että haaska löytyisi rajamailta, jotta susi saisi syödäkseen.
Kaataja näytti yhä huonolta, mutta tuttu vakaus ja toivo oli jälleen nähtävissä silmistä. Uros luotti laumaansa ja uskoi tilanteen vain paranevan. Suuri susi odotti innolla kevättä, jotta säät lämpenisivät ja ruokaa olisi enemmän kuin tarpeeksi. Mutta talvi vasta puski niskaan, pahimmat pakkaset olisivat vielä edessä päin.
Uros kulki vakain, varmoin askelin eteenpäin hangessa, nauttien selkeästä säästä. Auringonpaiste oli ihanaa vaihtelua lumimyräköihin. Tuuli oli kolea ja olisi varmasti viiltänyt ilkeästi, jos suden turkki ei olisi ollut niin paksu. Nyt lämmin turkki katkaisi pahimman terän tuulelta, mistä Kaataja oli kiitollinen. Sää oli jo tarpeeksi viileä.

Mitä susi olikaan odottanut haaskalta, ei ainakaan sitä, minkä vihertävänharmaat silmät osoittivat todeksi. Hetken Kaataja epäröi, näkikö oikein, mutta tuulen kieputtama tuoksu varmisti kaiken. Surma. Susi seisoi muutaman kymmenen metrin päässä, tietämättä, mitä tehdä. Muistikuvat viime tapaamisesta nousivat kutsumatta mieleen. Susi oli pettänyt ystävänsä, loukannut heitä ja sanonut tekevänsä sen uudelleen, mikäli tarvitsisi. Kuitenkin Kaataja yhä luki Surman ystäväkseen.
Epävarmasti susi asteli lähemmäs, varmistaen, että hanki räsähteli tarpeeksi, jotta Surma varmasti huomaisi. Kaataja pysähtyi päästyään kymmenen metrin päähän, tietämättä, mitä tehdä. Kiusallista. Susi heilautti hitaan kokeilevasti häntäänsä kuin odottaen Surman reaktiota. Vastaisiko ystävä -entinen ystävä?- ystävälliseen eleeseen, vai käskisikö valkoinen narttu Kaatajaa painumaan niin kauas kuin mahdollista.

Surma huomasi hahmon jo hyvän matkan päästä, mutta vasta lähempänä se tajusi kuka tulokas oli. Olihan Surma miettinyt Kaatajan tapaamista, mutta kaikki tapahtuikin yhtäkkiä, tietämättä. Pienoinen hermostuneisuus kulki nartun läpi, ennenkuin se sai taas itsestään otteen. Se suoristautui, kun Kaataja jäi seisomaan vähän matkan päähän. Narttua jännitti, mutta yritti pitää eleensä mahdollisimman neutraaleina. Kaataja heilautti oikein häntäänsäkin... Surma ei oikein tiennyt, pitikö sen vastata hännän heilautuksella vai murahduksella. Pienen hetken se mietti ja päätti olla tekemättä mitään. "Pitkästä aikaa.... Kaataja" Se päätti vastata viimein. Sen äänestä ei pystynyt tulkitsemaan, oliko se ystävällinen vai vihamielinen. Surma ei itsekkään tietänyt ja tuo tapa tuntui helpommalta tavalta aloittaa. Jännityksen narttu pystyi melkein haistamaan. "Meidän täytyy puhua...." Se sanoi selkeän epävarmasti. Se pelkäsi eniten sitä, että Kaataja kääntäisi selkänsä, eikä suostuisi puhumaan. Valkoturkki vilkuili ympärilleen ettei muita näkynyt, mutta siirsi katseensa nopeasti takaisin Kaatajaan. "Minun on ollut tarkoitus etsiä sinut tassuihini, mutta en ole vain saanut aikaiseksi...." Surma valehteli. Se olisi kyllä saanut aikaiseksi jos olisi vain halunnut, mutta se ei halunnut. Pelko oli varsin voimakas tunne, mikä tässä tapauksessa oli ollut voimakkaampi mitä Surman tahto. Mutta nyt pakon edessä se vihdoin puhuisi aisiansa, mikäli Kaataja antaisi siihen luvan.

Surma ei reagoinut mitenkään Kaatajan hännänheilutukseen, mikä sai uroksen epävarmaksi. Narttu ei toisaalta hyökännyt kimppuunkaan, mikä oli rohkaisevaa.
"Pitkästä aikaa, tosiaankin", uros vastasi varovasti, koettaen saada selvää Surman mielialasta. Kaataja ei vaivautunut peittämään epävarmuuttaan ja pelkoaan. Valkoturkkinen narttu vaati puhetta ja aikaa siihen, mikä yllätti Kaatajan. Seuraavat sanat saivat uroksen vielä enemmän hämilleen. Susi oli odottanut vihamieltä ja raivoa, mutta sen sijaan narttu halusi puhua. Uros olisi pelkkänä korvana.
"Niin täytyy", susi myönsi. Heidän olisi puhuttava. Kaataja halusi tietää, vieläkö Surma vihasi urosta. Ennen kaikkea, susi halusi tietää, mitä ystävälle kuului.
"Saat kunnian aloittaa", Kaataja sanoi lempeästi, koettaen peittää pelkoaan lempeydellä. Susi pelkäsi, että Surma julistaisi vihaavansa Kaatajaa loppuelämänsä. Että valkoturkki kertoisi, miten Kaataja oli pilannut hänen elämänsä ja miten arvoton otus uros oli. Kaataja pelkäsi sitä, mitä Surma sanoisi, mutta halusi silti kuulla sen. Mitään sellaista ei Surma varmasti sanoisi, mikä enää muuttaisi asioita pahemmaksi. Tuskin tätä pahempaa tilannetta oli. Kaksi ystävää keskenään, tietämättä, miten käyttäytyä toisen lähellä.

Vai sai Surma kunnian aloittaa. Kaatja sysäisi aloituksen sille koska ei itse halunnut.. Noh nopeat syövät hitaat... Kumpikin näytti olevan yhtä epävarmoja. "Niin.... Tuota..." Surma aloitti, mutta asiat oli hankala pukea sanoiksi. "Miten sinulla on mennyt?" narttu aloitti. Tuo kysymys kun eniten pyöri päässä. "Tapasin veljesi...Kuolon" Se jatkoi... "ellet ole jo tavannut häntä uudestaan, hän käski minun kertoa, että hän meni suorittamaan tehtävää.... Siitä tosin on jo aikaa..." Surma sanoi. "Mutta Kuolo itse ehdotti minulle, että tapaisin sinut.." Aina niin sanavalmis hukka oli nyt varsin hukassa sanojensa kanssa. Sillä oli niin paljon asioita, joita kertoa, mutta vain osa pääsi sen suusta ulos valmiina. Surma katsoi ruhoa sen vieressä, ettei sen tarvitsisi nähdä Kaatajan reaktiota. "Ja........ Anna anteeksi..." Surma pyysi rehellisesti. Koko suunnitelma oli sen keksintö ja sen takia se murehti. Surma oli antanut Kaatajalle anteeksi, mutta oliko Kaataja antanut Surmalle anteeksi.

"Mutta..." Surma jatkoi hetken päästä. "... Haluan tietää, mitä Haukka suunnittelee Aarnimetsän lauman varalle. Minä haluan vastauksia. Nyt. Sinähän olet luottosusi metsästysryhmän johtajana, joten on turha väittää, ettet tiedä mitään." Se sanoi hyvin ponnekkaasti ja katsoi suoraan Kaatajaan ilman epäröintiä. Se oli niin tosissaan kuin se olla voi.

Kenties sitä voi sanoa pelkuruudeksi, että Kaataja laittoi Surman aloittamaan, mutta siinä oli taustalla muutakin. Kaataja ei halunnut olla se, joka kertoisi siitä, miten tärkeä Surma oli ja miten kovin pahoillaan susi oli, jos takaisin nartulta saisi vain vihaa. Niinpä uros odotti, mitä valkoturkki sanoisi. Oli kummallista nähdä Surma niin epävarmana ja mietteliäänä. Hetken Kaataja jopa ajatteli, ettei Surma tiennyt mitä sanoa. Se ei ollut lainkaan Surman tapaista.
Lopulta narttu sai kysyttyä kuulumisia.
"Yllättävän hyvin", Kaataja vastasi lyhyesti. "Entä sinulla?"
Kun narttu sitten kertoi tavanneensa Kuolon, Kaataja jännittyi. Veljen tapaaminen ei välttämättä ollut hyvä asia. Surma kuitenkin vaikutti täysin neutraalilta, ei lainkaan vihaiselta, puhuessaan Kuolosta. Kaataja rauhoittui hiukan. Ehkä Kuolo oli osannut käyttäytyä kunnolla, edes yhden kerran elämässään.
"Kuolo ehdotti sitä? Yllättävää veljeltäni", Kaataja vastasi aidon yllättyneenä. Yllätys sisälsi sekä iloa että epäilystä, sillä yleensä Kuolo ei tehnyt mitään, ellei hyötynyt siitä itse. Yleensä ne asiat, mistä Kuolo hyötyi, olivat niitä asioita, joista Kaataja joutui kärsimään.

Narttu tuijotti raatoa pyytäessään anteeksi. Surma todella tarkoitti, mitä sanoi, siitä Kaataja oli varma.
"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. En ole sinulle vihainen, en ole koskaan ollutkaan. Minun pitäisi pyytää anteeksi, minä petin sinut. Anteeksi, Surma", Kaataja puhui, painaen lopussa korvansa luimuun. Susi oli onnellinen kuultuaan, ettei Surma kantanut kaunaa. Tai ainakaan tilanne ei vaikuttanut enää sellaiselta.

Surma kokosi itsensä nopeasti, paljastaen jälleen sen aina valmiin ja vahvan suden, jonka Kaataja oli oppinut tuntemaan. Haukan nimi särähti ilkeästi uroksen korvaan. Susi kyyristyi hiukan, katsellen maata Surman vierellä. Korvat yhä luimussa ja häntä surusta alemmas painuneena, uros aukaisi kitansa, sanoen: "Haukka on kuollut." Sanat olivat hiljaiset, lähempänä kuiskausta kuin varsinaista puhetta. Ennen kaikkea, yksinkertaiset sanat olivat täynnä tunteita. Kaataja oli arvostanut alfaansa, eikä se kunnioitus kadonnut mihinkään Haukan kuoltua.

Surma oli iloinen, että Kaatajalla asiat olivat hyvin, tai ainakin parempaan päin. "Minulla menee myös ihan hyvin." Surma selitti.
Kuolo-aiheeseen narttu ei viitsinyt paljoa kommentoida. Kaataja ei taatusti pitäisi, jos kuulisi, että Surma ja Kuolo olivat keskustelleet Kaatajasta tämän selän takana. Noh... Eivät he pahaa olleet puhuneet, mutta silti olisi outoa kuulla sellaista. Surma tyytyi hieman vaimeasti lohkaisemaan; "Te muistutatte vähän minua ja minun veljeäni."

Surma ei ollut koskaan tuntenut sellaista helpotusta, mitä se nyt tunsi kun Kaataja sanoi antavansa anteeksi. "Kiitos" oli ainoa asia, mitä sen kidasta pääsi tuossa tilanteessa. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa se voisi lisätä tuohon vaikka ja mitä, mutta nyt sen pää tuntui tyhjenevän ja mieli kirkastuvan. Kuin raskas taakka olisi nostettu harteilta. Nyt Surma heilautti jopa häntäänsä hieman.

Seuraava tieto oli jokseenkin järkyttävä myös Surmalle. "Haukkako kuollut??" Se toisti ihmeissään. Surma ei ollut surullinen uutisesta niinkuin Kaataja. Surma oli onnellinen. Mutta tieto siitä, että sen niin pitkään kestänyt vihan lähde oli kuollut.... Surma oli voittanut yhden suden sotansa. Siinä menisi kauan ennenkuin sen sisältäisi kunnolla. Mitä Surma tekisi nyt? Ja entä Kaataja.... "Mitä aijot tehdä nyt?" Se kysyi varovasti. "Mutta minun on pakko saada tietää, miksi Haukka lähetti Turren keräämään tietoa Aarnimetsän laumasta! En voi palata tyhjin käsin. Sinun täytyy kertoa." Surma sanoi. Se ei kehtaisi palata laumansa luo ennenkuin se oli saanut tietoja. Nyt se pelkäsi, että Haukka vei salaisuudet mennessään.

// Argh, vihaan tuota backspacen edellinen-toimintoa! Onnistuin taas kerran poistamaan koko roolin. -.-' //

Kaataja oli helpottunut kuullessaan Surman voivan hyvin. Oli aina mukava tietää, ettei ystävillä ollut huonot oltavat, vaan kaikki sujui edes siedettävästi. Surma näyttikin hyvävointiselta, vahvalta ja terveeltä. Kaataja tiesi, ettei itse näyttänyt yhtä hyvältä turkki huonokuntoisena ja laihtuneena. Mutta ainakin uros oli hengissä, mikä oli saavutus sinänsä. Surma totesi, että Kuolo ja Kaataja muistuttivat häntä veljestään. Uros heilautti vaimeasti häntäänsä. Kaataja ei kuitenkaan aikonut jatkaa Kuolosta puhumista, sillä aihe oli yhä, vuoden jälkeenkin, omituinen Kaatajalle. Jopa veljen nimi tuntui vieraalta lausua.
Helpotus oli ilmeisesti molemminpuolista. Surma kiitti ja heilautti häntäänsä, mihin Kaataja vastasi myös häntäänsä heiluttaen. Susi oli iloinen, että tilanne oli kääntynyt tähän suuntaan. Olisi ollut ikävää joutua tappeluun tärkeän ystävän kanssa. Susiuros piti typeränä seistä näin kaukana, kun selkeästi tilanne oli jo kallistunut paremman puolelle. Niinpä Kaataja asteli lähemmäs häntäänsä heiluttaen. Hetken mielijohteesta susi asteli aivan Surman eteen, kurottaen kaulaansa pitkälle. Susi nuuski tapojen mukaan Surman tuoksua, ennen kuin peruutti kauemmas. Alempiarvoinen nuuski ensin, se oli tapa. Nyt, kun Kaataja vihdoin oli saanut ystävänsä takaisin, ei uros aikonut nipottaa arvojärjestyksestä. Kaataja olisi mielellään alempiarvoinen, jos se tarkoittaisi sitä, että Surma olisi jatkossakin suden ystävä.

Kaataja istahti alas Surman varmistaessa, että Haukka tosiaankin oli kuollut.
"Kyllä. Tulipalo vaati veronsa", susi vielä varmisti. Oli helpompi puhua Haukan kohtalosta, kun tiesi, että vastapäätä oleva susi oli ystävä. Olkoonkin, että kyseinen ystävä vihasi Haukkaa yli kaiken ja olikin tehnyt kantansa hyvin selkeäksi. Surma kärtti tietoa Turresta, mikä yllätti Kaatajan. Oliko Turre liittynyt Aarnimetsän laumaan?
"Haukka ei lähettänyt Turrea Aarnimetsään. Se on ollut Turren oma valinta, Haukka ei koskaan tekisi noin. Olisi tehnyt... Minä tietäisin kyllä, jos Haukka olisi lähettänyt Turren. Turre lähti laumasta, koska ei kestänyt minua. Hän on itse päättänyt tulla Aarnimetsään, irrottautuneena Haukasta ja laumastamme", Kaataja puhui, korjaten hiljaa aikamuotoaan. Haukka ei enää koskaan tekisi mitään. "Luulen ainakin niin", susi lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen hyvin hiljaisella äänellä. Susi ei halunnut muistella kuolleita pahalla, oli niin paljon helpompaa antaa kaikki anteeksi ja muistaa niitä hyviä hetkiä.
"Onko hän... Tiedätkö mitään Turresta?" Kaataja kysyi hiljaa, muistellen vanhusta jopa lämmöllä. Tulipalo oli verottanut pahasti suden ystäväjoukkoa, eikä Kaataja halunnut, että Turrelle olisi käynyt jotain. Olkoonkin, ettei Kaataja tiennyt, lukiko Turrea enää ystäväkseen vai ei. Surma oli ystävä, aina jollakin tavalla ollutkin, mutta Turre oli toista maata.

Surma oli myös kysynyt, mitä Kaataja aikoi tehdä. Uros ei halunnut jättää vastaamatta, mutta joutui hetken miettimään vastauksensa muotoa.
"Laumani on perheeni. Olen sidottu Nuormetsään, halusin sitä tai en", susi lopulta totesi varovasti. Kaataja viihtyi hyvin laumassaan, muttei halunnut lietsoa Surman kapinahenkeä. Susiuros ei halunnut tapella Haukan hyvyydestä tai Nuormetsän lauman hyvyydestä Surman kanssa. Ei nyt, kun susi oli saanut yhden harvoista ystävistään takaisin.

// Turhan tuttua täälläkin tuo r__r //

Kaatajan haistellessa Surmakin kurotti päätään ja haisteli tarkkaan. Sen häntä heilui pienesti samalla. Kaataja osoitti asemansa varsin selkeästi, mikä Surmasta oli hiukan outoa, mutta antoi asian olla. Kaataja taisi vain olla liian kiltti.
"Mutta muistatko kuinka ennen lähtöään Nuormetsän laumasta Turre sanoi, että hän lähti etsimään tietoja. Yhtäkkiä hän sitten ilmestyi meidän laumaan ja sanoi olevansa omega. Hän pysyi omegana vaikka olisi päässyt pois monesti siitä asemasta. Minusta se on outoa. Varsinkin, kun Aarnimetsän lauman olisi MUKA pitänyt avustaa Nuormetsän laumaa mahdollisissa rajakiistoissa. Oletko kuullut siitä? Minusta se oli suoraan sanottuna naurettavaa!" Surma luetteli ja sen ääni kiihtyi loppua kohden. "Valta oli tästä raivoissaan ja sanoi, että Turre tapetaan petturina, jos meille ei suostuta kertomaan, mikä on tässä jutussa oikein on ideana.." Surma selitti tilanteen ja seurasi Kaatajan reaktiota. Se antaisi Kaatajan selittää, mikäli sillä olisi jotain kerrottavaa tässä välissä. Sitten se kumminkin jatkaisi "... mutta koska olet ystäväni, niin kerron sinulle; Turre on kuollut ilmeisesti tulipalossa. Silloin kun sain ohjeet, Valta tai minä emme tienneet tästä." Se sanoi. "Mutta nyt näyttää siltä, että osapuolet jotka ovat tai olisivat voineet olla osallisia näistä, ovat poissa ulottumattomissa. Salaisuudet menivät niiden mukana. En tiedä miten voin palata takaisin Vallan luo ja ilmoittaa epäonnistuneeni..." Surma pohti huolestuneena. Miten sen uskottavuudelle kävisi? Mitä jos Valta ei enään luottaisi häneen. Ennen lähtöä Valta oli oikein erikseen sanonut, kuinka se luotti Surmaan. Se vilkaisi Kaatajaa. "Tiedätkö ketään laumasta, joka voisi tietää?"

Surma muistutti Turren sanoista, mikä sai Kaatajan pohtimaan tilannetta uudelta kantilta. Kun Surma sitten jatkoi, kertoi Turren petturuudesta ja kaikesta. Uros odotti rauhassa jatkoa, eikä keskeyttänyt puhetta, vaikka narttu tarjosikin siihen mahdollisuuden. Kaataja luimisti korviaan kuullessaan Turren kuolleen, muttei löytänyt sisältään mitään reaktiota, joka olisi kertonut siitä, että Turre oli yhä läheinen susi. Kaataja suri vanhuksen kuolemaa samalla tavalla kuin tuntemattomien lajitoverienkin. Se oli sudesta hiukan kummallista. Ehkä se vain tarkoitti, että Turre ja Kaataja olivat jo ajautuneet niin kauas toisistaan, ettei Kaataja enää ollut pitänyt vanhusta ystävänään.
Surma oli huolissaan siitä, että oli epäonnistunut. Viimeisenä oljenkortena Surma vetosi Kaatajaan ja tuon laumaan, mutta valitettavasti Kaatajan olisi vietävä sekin toivo valkoturkilta.
"Minä en ole kuullut Haukalta mitään siitä, että hän olisi käskenyt Turrea lähtemään. Uskon, että Turre teki valintansa itse. Ehkä hän aikoi hankkia betan asemansa takaisin vuotamalla tietoja laumastanne?" Kaataja pohti ääneen. Susi uskoi, että Turre olisi voinut tehdä niin, sillä betan asema tuntui olleen henki ja elämä Turrelle.
"Se oli naurettava ajatus jo aluksi. Kukaan ei toisaalta halua Verta rajanaapuriksi, joten yhteen sitoutuminen siksi hetkeksi olisi voinut tarkoittaa turvallista kasvuympäristöä pennuille seuraavana keväänä. Nyt uhka on kuitenkin poistunut, joten emme joudu puolustamaan rajojamme yhdessä", Kaataja jutusteli. "Sääli Turrea", susi totesi liki neutraalilla äänellä. Kaataja ei ollut niin julma, että olisi toivonut vanhuksen kuolleen tuskallisesti. Ennemminkin susi toivoi, että Turre oli saanut nukkua rauhassa pois, ilman pelkoa ja paniikkia.
"Valitettavasti en tiedä. Ellei Säde, Haukan puoliso, tiedä. Hän ei kyllä kertoisi sinulle, vaikka tietäisikin", Kaataja huokaisi. "Et ole epäonnistunut. Turre ja Haukka ovat poissa, joten ette enää tarvitse vastauksia kysymyksiinne. Kukaan ei enää uhkaa laumaanne", uros sanoi lempeästi, koettaen kannustaa ystäväänsä. "Valta ymmärtää kyllä."

Niin... Kaatajalla oli pointtinsa... Mutta sen Surma oli huomannut, että joskus oikea elämä oli tarua ihmeellisempää. Valkea narttu oli oikeastaan täysin erimieltä Kaatajan kanssa laumojen liitosta, muttei jaksanut nyt alkaa väittämään vastaan. "Niin... Mutta mitä minä nyt teen? Saavutin tavoitteeni. Minulla ei ole enää mitään päämäärää..." Surma kysyi Kaatajalta, samoin myös itseltään. "Toivon todella, että Valta ymmärtää." Surma huokaisi. Surma ei hyväksynyt epäonnistumisia. Vaikka Valta ymmärtäisi, niin Surma ei välttämättä ymmärtäisi. Oman mielialansa vuoksi Surma päätti työntää ajatuksensa hetkeksi sivuun.

Kaatajan puhuessa Turresta, Surma vain hymähti. Kyseinen susi oli pettänyt nartun luottamuksen kahdesti lyhyen ajan sisällä, joten Surma ei ollut mitään mieltä asiasta. Narttu saattoi olla hyvinkin julma ajatellessaan, että näin oli parempi. "Ai niin! Näin talvella kannattaa varoa joutumasta vuoristoon. Viime talvena lumi hyökkäsi kimppuuni. Oli onni, että selvisin hengissä. Nyt kesällä riehui tuli. Mitäköhän vaikeuksia vielä voisi mahdollisesti tulla.." Surma kertoi kokemuksestaan nyt jo hieman pirteämmin, mitä se hetki sitten oli ollut.

"Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa." Surma lohkaisi yhtäkkiä. Ja se tarkoitti mitä sanoi.

Surma pohti, mitä tekisi seuraavaksi, kun tavoite oli saavutettu. Kaataja ei tiennyt, mitä vastata. Susi oli menettänyt alfansa ja hetkeksi ajautunut päämäärättömään vaelteluun, ennen kuin Katala oli koonnut lauman yhteen. Ilman kokoontumista, ei Kaataja vieläkään tietäisi elämänsä suuntaa. Nyt elämä oli yhtä kuin Nuormetsän lauma, joten päämäärä oli sillä selvä. Lauman hyvinvoinnin eteen suuri uros tekisi kaikkensa kuluvan talven aikana.
"Onneksi selvisit lumesta!" Kaataja haukahti hiukan säikähtäneenä. Lumivyöryt eivät olleet naurettava asia, päinvastoin, kyse oli elämästä ja kuolemasta. "Tiedän vuoriston vaaroista, olen kasvanut pohjoisessa, vuoriston liepeillä", uros sanoi rauhoitellakseen sekä itseään että Surmaa. Kaataja tiesi lumivyöryt, mutavyöryt, oikeastaan monet muutkin vaarat, jotka liittyivät vuoriston läheisyyteen. Pohjoisessa oli ollut vaarallista, mutta ei täälläkään helppoa ollut.
"Tulipalo tuhosi niin paljon suojia, että tämä kuluva talvi tulee olemaan raskas. Ruokaa on vielä vähemmän, suojaa ei nimeksikään. Laumattomat rikkovat rajoja yhä tiheämmin, taistelu ruuasta ja elintilasta tulee olemaan raivoisa. En ihmettelisi, vaikka laumattomat kävisivät niin röyhkeiksi, että hyödyntäisivät laumojen saalistusmaita useamman kerran", Kaataja puhui. Susi odotti talven pahinta terää kalvavalla kauhulla. Joutomailla suojaa ei ollut koskaan ollutkaan tarpeeksi, mutta nyt sieltä ei löytyisi enää mitään. Saaliseläimet eivät lähtisi niille alueille tietäessään, ettei suojaa löytyisi. Laumattomat siipeilisivät reviirien lähistöllä, metsästäisivät reviireillä ja rikkoisivat rajoja tiheämmin kuin koskaan ennen. Tai niin Kaataja ainakin olisi tehnyt, jos itse laumattomana olisi joutunut elämään.

Surman tunnustus siitä, miten mukava oli nähdä, yllätti Kaatajan. Susi heilautti häntäänsä nopeammin, pyyhkäisten lunta maasta.
"Et tiedäkään, miten kovasti olen kaivannut sinua", Kaataja vastasi, tarkoittaen jokaista sanaansa. Uros oli pelännyt ystävänsä puolesta, kaivannut Surmaa ja tuon seuraa. Surma oli mukava hukka, jonka kanssa kyllä pärjäsi. Ystäviä kun ei liikaa ollut, oli pidettävä kiinni jokaisesta, joka vain suostui pysymään ystävänäsi.

"Olisi suorastaan outoa, jos laumattomat eivät yrittäisi useammin kuin kerran rikkoa rajoja. Mutta luulen, että myös muiden laumojen laumalaiset saattavat ylittää rajoja, jos omalla reviirillä ei ole tarpeeksi ravintoa. Nyt täytyy vain pitää rajoja vielä enemmän silmällä kuin aikasemmin" Surma pohti. "Joidenkin laumojen reviirien rajat ovat hyvin lähellä toisiaan, eikä vaatisi paljoa houkuttelua seurata saaliin jälkiä toisen lauman alueille." Laumattomilla olisi erityisen hankalaa luonnollisesti, kun ilman mitään tulipalojen seurauksiakin elämä oli hiuskarvan varassa.

Kaatajan myöntäessä, että sekin oli kaivannut Surmaa sai sen itseasiassa iloiseksi. Harva susi pystyi sanomaan samaa nartusta. Ei sillä, että se halusi olla kaikkien ystävä, ei tosiaankaan. Mutta nartusta tuntui hyvältä saada yksi erityinen ystävä, joka silti pysyi ystävänä, vaikka vaikeuksia, ongelmia ja erimielisyyksiä tulikin vastaan. Surma ei edes pelännyt eikä välittänyt, että Kaataja laskisi Surman arvostusta muiden silmissä. Narttu kun määritti arvonsa turhan helposti muiden kautta. "Kiitos. Aina, jos tulee ongelmia, sinun täytyy vain kutsua minut paikalle. Olkoon ongelma mikä tahansa, tulen paikalle. Sen lupaan" Surma lupasi. Narttu puolustaisi toista henkeen ja vereen.

/ Voiko Metka tulla messiin?/



EDIT:
Juu, sillä kysyinkin, ja kun kattelin että peli on lopuillaan,niin aattelin että josko se tapais nämä kaksi, mutta ei sen niin väliä ole, ja Metka nyt saikin peliä jo.

// Metka, ei ehkä tällä kertaa, kun kaverukset selvittelevät välejään. (peli taitaa muutenkin olla jo loppumaan päin?) //

Kaataja kuunteli nartun viisaita sanoja. Olisi tosiaankin outoa, mikäli laumattomat eivät rikkoisi rajoja. Kaataja muisti saapumisvuodeltaan sen, miten raskas talvi oli yksinäiselle. Laumassa kaikki oli paljon helpompaa. Uros saattoi vain arvailla, miten kamala tästä talvesta tulisi laumattomille. Onnekseen sudella oli laumansa.
"Olet oikeassa", susi myönteli Surman sanoja. "Jos edellisinäkin talvina on rajoja rikottu jonkin verran, tänä talvena siitä tulee täysin normaali käytäntö. Laumatkin antavat varmasti enemmän anteeksi rajarikkoja, vain pesien ja metsästysmaiden lähistölle tunkeutuvat tulevat kunnolla häädetyksi", Kaataja pohti ääneen. Laumat eivät venyisi loputtomiin, jokaista rajametriä ei voitaisi vahtia.

Surman vannoessa, että tulisi avuksi milloin tahansa, Kaataja liikuttui. Uros astui lähemmäs, koettaen puskea päällään nartun rinnusta. Mikäli Surma ei ärähtäisi varoitusta pysyä kaukana vaan antaisi suden puskea, Kaataja peruttaisi puskemisensa jälkeen takaisin paikalleen.
"Kiitos, Surma. Arvostan sanojasi", susi kiitti. "Haluan sinun tietävän, että voit kääntyä puoleeni koska tahansa. Olen tukenasi, jos sitä joskus tarvitset. Kutsu vain, ja minä tulen", Kaataja vannoi omasta puolestaan. Uroksella ei ollut liikaa hyviä ystäviä. Onnekseen se saattoi sanoa, että Surma oli sellainen.

Valkoturkki nyökkäsi Kaatajan sanoille. Totta oli kaikki mitä toinen sanoi.

Kaatajan alkaessa tökkimään, narttu antoi hyväksyvän murhaduksen. Se vastalahjaksi heilautti häntäänsä muutaman kerran. Se piti huomiosta ja varsinkin nyt, kun Kaataja huomio sen. Toisen seurassa Surma tunsi enemmän turvaa ja luottamusta, mitä kokonainen lauma ei saanut aikaan. Sen laumassa ei ollut vikaa, vaan Surmassa, joka ei luottanut oikein kehenkään.

Kaataja lupasi tehdä saman, minkä Surmakin oli hetki sitten luvannut toiselle. Surma jopa uskalsi luottaa tuohon sanaan. Narttu vilkaisi ruhoa. Tuon se ottaisi silti itselleen.... Ehkä Kaatajalle se voisi suoda ihan reilun kokoisen siivun, kerran noin iso ruho on kyseessä. Toinen oli ulkomuodosta päätellen nähnyt parempiakin aikoja... "Ruho on minun. Saat siitä tuntuvan palan itsellesi. Talvesta ei selviä helpolla, vaikka laumassa olisikin..." Surma selitti.

Susiuros heilutti iloisena häntäänsä seistessään ja katsellessaan pää hiukan kallellaan Surmaa. Kaataja tunsi olonsa vapaaksi, kuin viimeinenkin murhe olisi nostettu pois suuren suden harteilta. Uros oli murehtinut laumaansa, ystäviään ja elämäänsä. Päivä päivältä asiat alkoivat järjestymään, lauma saatiin kasaan, elämä tuntui luistavan kohti parempaa. Ystävät osoittautuivat luottamuksen arvoisiksi. Susi uskoi, että asiat paranisivat vielä. Hyvään suuntaan ainakin mentiin.

Surman julistaessa, että ruho jäisi nartulle, susiuros heilautti häntäänsä hyväksyntänsä merkiksi. Kaataja piti itsestäänselvyytenä, ettei haastaisi Surmaa yhden ruhon tähden. Varsinkin, kun uros oli huonommassa kunnossa. Tässä tilanteessa puhdas selviytymisvaisto ohjasi suurta sutta. Se otettaisiin, mitä ilman tappelua saataisiin ja siihen määrään syötävää oltaisiin tyytyväisi. Olisi turha edes yrittää häätää Surmaa pois, sillä Kaataja olisi se, joka joutuisi häipymään häntä koipien välissä ja verissäpäin. Silloin ei saisi mitään. Surma oli reilu tarjotessaan osaa raadosta.
"Kiitos Surma. Arvostan tätä, arvostan todella", susi vakuutti lempeällä äänellä. "Valta on saanut riveihinsä hienon suden."

Surma oli hieman hämmentynyt kaikesta kiitoksesta mitä se sai. "No pitäähän sinunkin saada hieman lihaa luidesi ympärille." Se töksäytti. Ei narttu pahaa kommentillaan tarkoita. Nyt Surma oli heikoilla jäillä, kun tuli kyse suhteisiin. Surma vilkaisi nopeasti vielä ympärilleen, ettei kukaan tulisi. "Niin... Minä valitsin laumani hyvin. Osaan luottaa Valtaan, vaikka siihen meni pitkä aika. Valtakin luottaa minuun. Muihin luotan sitten vähemmän tai en ollenkaan." Surma selitti. Surma oli varma, että Valta ei pettäisi sitä.

Puhe sen omasta laumasta ja eritoten alfasta sai Surman pohtimaan Nuormetsän laumaa... Jos tämä Säde johtaisi nyt yksin, niin moni voisi kyseenalaistaa sen johtajuuden ja pyrkiä sen tilalle... Surma vilkaisi Kaatajaa. Sillon Kaatajalle saattaisi tulla hankalat ajat. "Koitahan pysyä lujana." Surma totesi ajatustensa jälkeen toiselle. "Ajat eivät varmaan vielä vähään aikaan helpotu." Valkoturkki jatkoi.

"Olet aina tervetullut Aarnimetsän laumaan. Saan sinut puhuttua sisään, jos vain haluat." Surma vielä sanoi.

Kaataja huomasi ystävän olevan hiukkasen ihmeissään, mutta nopeasti Surma jo vastasi, perustellen tarjoustaan. Kaataja heilautteli häntäänsä leppoisasti. Uros oli iloinen, kun oli tutustunut Surmaan silloin aikoja sitten. Kaksikolla oli ollut omat riitansa ja ongelmansa, mutta ilmeisesti luottamus ja ystävyys veivät voiton. Kaataja halusi uskoa siihen.
Surma kertoi olevansa tyytyväinen laumaansa, tai niin uros ainakin oli kuulevinaan puheen lomasta. Luottamus kuitenkin puuttui muiden laumalaisten osalta. Hyvä sentään, että alfa oli luotettava.
"Alfan on oltava luottamuksen arvoinen. Lauma ei selviä, jos alfaan ei voi luottaa. Valta on varmasti hyvä johtaja", Kaataja pohdiskeli ääneen, jatkaen samoilla linjoilla Surman kanssa. Nartun rohkaistessa sutta pysymään lujana, sillä ajat eivät vielä helpottuisi, Kaataja nuolaisi huuliaan.
"Minä pysyn", susi vakuutti lempeällä äänellään. Surma tarjoutui myös auttamaan Kaatajan sisään Aarnimetsän laumaan, mikäli susi sitä haluaisi. Aiemmin olisi Kaataja tarttunut tilaisuuteen, mutta nyt, kun Nuormetsän tilanne vaikutti selkeältä ja paremmalta, ei Kaataja jättäisi laumaansa mistään hinnasta.
"Nuormetsän lauma on perheeni", uros toisti aiemmat sanansa, uskoen niihin kerta kerralta itsekin enemmän. "Susi ei jätä laumaansa", Kaataja vielä lisäsi hiljaa, korvat luimuun painuneena. Turre oli tehnyt niin. Mutta nyt ei ollut aika muistella Turren puuhia. "Arvostan kuitenkin tarjoustasi, todella", Kaataja vakuutti hetken hiljaisuuden jälkeen, katseensa Surman silmiin kohottaen. Uros arvosti ystävänsä hyvää tahtoa auttaa, mikäli Kaataja sitä tarvitsisi. Nartun sanat merkitsivät suurelle sudelle paljon. Surma oli ystävä, josta Kaataja ei luopuisi mistään hinnasta.

"On. Valta on hyvä johtaja" Surma totesi lyhyesti ja ytimekkäästi.
Kaataja lupasi pysyä lujana. Hyvä niin. Helpompi sanoa kuin tehdä, niinhän se menee, mutta Surma uskoi Kaatajaa.
Perhe... Siinä oli tärkeä sana. Silti Surma ei ollut paljoakaan kokenut sellaisesta. Vasta nyt se alkoi sopeutua Aarnimetsän laumaa, mutta Surmalle perhe tarkoitti Valtaa ja Kaatajaa, jälkimmäinen sekin oli erilaumassa. "Niin" Valkoturkki tyytyi sanomaan ja katsioi alaviistoon. "Ei jätä..." Surma toisti myöntävästi. Se oli joskus jättänyt laumansa sen ylpeyden vuoksi. Aarnimetsän laumasta se ei lähtisi. Pitäisi tapahtua jotakin radikaalia, että niin kävisi. Kaatajalla luultavasti oli sama tilanne ja Surma jopa ymmärsi. "Ymmärrän. Sinähän tiedät, mikä on parasta sinulle. Tarjous on silti voimassa." Se sanoi ja katsoi Kaatajaa samalla mitalla takaisin. Se olisi halunnut toisen samaan laumaan, mutta se ei voisi pakottamaan, vaikka kuinka mieli tekisi.

"Ystäväthän auttavat hädän hetkellä?" Kysymys oli pikemminkin toteamus. Kaataja auttaisi taatusti myös Surmaa, mikäli se joutuisi ongelmiin. Pienellä sattumalla oli ollut suuri vaikutus, kun kaksikko oli ensimmäisen kerran tavannut.

Uros ei sanonut mitään, mutta uskoi nartun sanoja siitä, että Valta oli hyvä johtaja. Kaataja uskoi, ettei kukaan voinut pitää laumaansa kasassa tulipalojen läpi, jos oli huono alfa. Nuormetsän tilanne oli pitkään näyttänyt epävarmalta, mutta lopulta kaikki oli järjestynyt. Siitä tosin oli kiitettävä Katalaa. Ruskeaturkki oli ottanut ohjat käsiinsä, kooten laumanrippeet yhteen. Tilanne oli järjestynyt mitä parhaimmin.
Surma vakuutti, että tarjous olisi voimassa, jos Kaatajan mieli joskus muuttuisi. Uros oli liikuttunut näistä sanoista. Surma tekisi kaikkensa, jotta Kaatajalle olisi paikka laumassa, jos uros sinne joskus haluaisi. Se oli enemmän, kuin Kaataja oli uskonut toivoa.
"Kiitos Surma. Kiitos ymmärryksestäsi ja kiitos tarjouksestasi", susi kiitti. "Nuormetsässä on aina tilaa sinulle, jos sinne joskus haluat", Kaataja lupasi omasta puolestaan. Uros uskoi, että saisi Surman laumaan sisälle koska tahansa. Toinen asia oli, haluaisiko narttu sitä koskaan.

"Ystävät auttavat hädän hetkellä", Kaataja vakuutti matalalla äänellään lempeästi. Susi olisi aina täällä Surmaa varten. Mitä narttu tarvitsisikaan, Kaataja tekisi kaikkensa auttaakseen. Ystävyys oli urokselle arvokas asia, jota vaalittaisiin ja arvostettaisiin. Kaataja pitäisi huolen ystävistään, varmistaakseen kaikkien selviytymisen parhain tavoin. Uros ei kuitenkaan halunnut kahlita ystäviään ja pakottaa jokaista samaan laumaan kanssaan. Silloin ei uros olisi enää arvostanut ystävyyttä. Ystävyyteen kuului myös vapaus valita. Surma antoi Kaatajan valita, halusiko uros Aarnimetsään. Samoin Kaataja antoi Surman valita, haluaisiko narttu joskus Nuormetsään. Molemminpuolista kunnioitusta ja luottamusta, sitä ystävyys kai pohjimmiltaan oli.

Surma tyytyi nyökkäämään Kaatajan kiitoksiin. "Sinä tiedät minut.." Valkoturkki vastasi toisen tarjoukseen. Sen ylpeys ei varmaan koskaan hellittäisi niin paljoa, että se liittyisi Nuormetsän laumaan. Vaikkakin Haukka olisi kuinka kuollut. Oli varsin helpottavaa tietää, että joku tunsi Surman niin hyvin kuin Kaataja. Samalla se kuitenkin oli pelottavaakin.

Narttu ravisteli hiukan turkkiaan ja asteli hiukan lähemmäs ruhoa. Surma tarttui kiinni ja repi siitä kookkaan palan irti ja raahasi sen Kaatajan eteen. "Siinä lupaamani pala. Älä anna kenenkään viedä sitä. Minun on paras jatkaa matkaani laumani luo, etteivät he ala ihmettelemään mihin olen jäänyt..." Se sanoi ja katsoi toiseen. Kenelläkään se tarkoitti myös muita Kaatajan laumalaisia. Se itse raahaisi loput laumansa reviirien suojaan. Se oli tyytyväinen huomatessaan olleensa (jälleen) oikeassa, kun se oli todennut Haukan olleen paha. Haukan kuoleman jälkeen Kaatajankin asiat olivat heti parempaan päin, eikä Surma voisi olla tyytyväisempi vallitsevaan tilanteeseen.

Jos Kaataja olisi tiennyt, mitä Surma ajatteli Haukan kuolemasta ja sen seurauksista Kaatajalle, olisi uros korjannut väärät olettamukset nopeasti. Suden elämä oli ollut paljon parempaa, kun Haukka oli vakaa johtaja laumalleen... vai oliko? Uros ei kuitenkaan halunnut ajatella tällaisia. Kuolleita ei saanut muistella pahalla, ei koskaan.
Surma repi kiitettävän kokoisen kimpaleen lihaa, raahaten sen suuren suden eteen. Uros katsoi lihaa nälkäisenä ja kiitollisena, ennen kuin kohotti katseensa ystävänsä silmiin.
"En anna. Kiitos Surma. Kaikesta", Kaataja sanoi, puhuen suoraan suuren sydämensä pohjasta. Susiuros ei tiennyt, mitä sille olisi tapahtunut, jos uroksella ei olisi ollut Surmaa. Surma oli hieno ja luotettava ystävä, yksi niistä harvoista, joihin Kaataja todella luotti.

"Toivottavasti tapaamme pian", uros lisäsi kuin jälkiajatuksena, käydessään jo makuulteen hankeen lihankimpaleensa luokse. Susi päätti syödä saamansa lihan tässä, jotta lauma ei rynnisi paikalle. Syötyään Kaataja voisi lähteä itse metsälle etsimään syötävää koko laumalle. Heikkona ei sudesta ollut mitään apua metsällä.

Surma hymähti Kaatajan sanoille. Toinen kiitteli sitä lähes turhankin usein, vaikka se ei ollut tehnyt mitään erikoista. "Älä minua kiittele vaan syö" Valkoturkki totesi jopa hieman huvittuneena. Surma ei tuntenut tehneensä mitään erityisen erikoista, että täytyi kiitellä niin paljon. "Niin.. Uskon, että näemme pian." Narttu sanoi asiasta yhtään sen enempää puhuen. Se kääntyi jo lähteäkseen mutta ennen sitä se katsahti merkitsevästi Kaatajaan. Se luotti toiseen täysin, vaikka olikin "väärässä" laumassa. Ainoa asia, mikä siinä ärsytti oli, että se oli "väärä" lauma ja myös se että narttu ei vain voinut asialle mitään. Kaataja itse päätti asiasta. Se toivoi toiselle kaikkea hyvää ja toivoi, että Kaataja pystyisi unohtamaan menneestä kaiken huonon ja keskittymään siihen hetkeen ja sen hetken tilanteisiin. "Hyvää metsästysonnea." Surma toivotti ja lähti ravaamaan pois päin Kaatajasta, kohti Aarnimetsän lauman alueita.

//Vähän lyhyt. Kiitoksia kuitenkin pelistä ^^ Oli tosi mielenkiintosta! Surma poistuu takavasemmalle. //