Suden hetkellä

((Kutsu ja mahd. liittymispeli Trishan susien kanssa))

Täällä vihdoin, Sumu ajatteli. Pohjoisessa laaksossa, josta sen esi-isät olivat kotoisin.

Sade oli piiskannut Sumua ja sen tytärtä Nokkosta päivällä niiden levätessä, mutta illaksi sateet olivat väistyneet ja pilviverho oli repeillyt paljastaakseen komean, verenkarvaan auringonlaskun. Sumu ei sitä ollut nähnyt, mutta sillä ei ollut väliä. Niitä oli tullut ja mennyt sen elämässä, ja se muisti kyllä. Ikä oli vienyt näön, mutta mitäpä sitä näöllään teki, kun nenä oli yhtä tarkka kuin aina. Ainakin melkein yhtä tarkka.

Illan sudet olivat kulkeneet taas hieman eteenpäin vastikään palanutta joen vartta. Nokkonen oli ollut kärsivällinen, sillä se tiesi äitinsä nivelien olevan todella kipeät. Kovin pitkää matkaa Sumu ei nytkään jaksanut kävellä, ja se asettui joenrannalle ruovikkoon lepuuttamaan raajojaan sillävälin, kun Nokkonen lähti tutkimaan palanutta metsää toiveissaan löytää mitä tahansa, mikä kelpaisi ruuaksi.

Olihan tätä matkaa taiteettukin, Sumu ajatteli. Kolme kuunkiertoa, niistä yhden Nokkosen kanssa. Se tuntui vahvasti vanhoissa nivelissä. Keuhkojakin poltti ja voimat olivat lopussa, sillä vaelluksen aikana ruokakaan ei oikein maittanut. Oli ollut vain yksi päämäärä: päästä esi-isiensä kotiin. No mutta, hulluhan tuo ajatus oli. Mitä vanha susi täällä tekisi, laumaan ei sellaista taakkaa huolittaisi, eikä täällä ollut sen helpompi elää yksin kuin missään muuallakaan. Susi oli vain vieras ja vieraalla maalla. Sumu ei itsekään tiennyt, mikä oli se valtava pakko vaeltaa tuskien kautta tänne. Mutta se oli tullut.

Sumulla ei täällä olisi tulevaisuutta, mutta se tiesi myös, että tulevaisuutta ei paljoa sillä olisi jäljellä muutenkaan. Sumu oli saanut kokea pitkän ja hyvän elämän, ja osasi olla siitä onnellinen. Sensijaan Nokkosen kohtalo painoi pientä huolenpilveä sen ajatusten perukoille. Nokkonen oli kantavana erittäin huonoon aikaan, syksyllä syntyvistä pennuista tuskin yksikään selviäisi talven yli, Sumu tiesi kokemuksesta. Laumassa ne voitaisiin tappaa jos niiden ylläpito kävisi liian työlääksi, tai ne vain kuolisivat nälkään. Laumattomana ja parittomana Nokkosen pennut kuolisivat ilman muuta.

Nyt Sumu kuitenkin lepäsi. Tämä hetki oli tärkein, lepo tuntui hyvältä, vaikka pahoin palanut ranta ja nuori ruovikko eivät antaneet kummoisempaa suojaa. Huolet tulisivat kun tulisivat, nyt ei niitä kannattanut ajatella. Lempeä tuuli toi pohjoisesta metsän, niittyjen ja karibujen tuoksuja ja pörrötti harmaata karvaa. Sumu vajosi kevyeeseen uneen.

Ikä oli tehnyt viimein tehtävänsä myös vanhan Ovelan suhteen. Menetettyään alfanarttunsa toistamiseen se oli alkanut vanheta selvästi. Jalkaa se oli ontunut jo kesällä, vaikka tavallisesti ketara vaivasi vasta talvisin.

Aika tulisi pian. Vanha uros seisahtui ja käänsi katseensa taakseen. Se haistoi kuonossaan poikansa ja tyttärensä tuoksun. Varman, joka oli seurannut sitä kuin varjo ja seissyt sen tukena niin helppoina kuin raskainakin aikoina. Kosken, josta oli kasvanut isänsä kaltainen, suuri, voimakas uros. Se oli jo astunut arvoasteikossa sisariensa ylitse ja Ovela tiesi, että jonain päivänä se kenties haastaisi isänsä alfan paikasta. Sinä päivänä Ovela ei panisi vastaan. Se rakasti laumaansa ja tahtoi sille hyvää. Kovinkaan kauaa se ei jaksaisi olla laumansa arvoinen johtaja. Ei edes, vaikka sen rinnalla seisoi Hetken kaltainen beta, joka tuki sitä viimeiseen hengenvetoon asti.

Vaan vielä ei ollut aika väistyä. Uros kohotti kuononsa ja ulvahti, saaden jälkeen jääneet pentunsa kiiruhtamaan. Ensimmäisenä saapui Varma, silläkin jo hiven harmaata suupielissää, ja Varman jälkeen Koski. Kumpikin heilutti häntäänsä matalalla eikä kumpikaan, edes Koski, vielä haastanut Ovelaa johtajana. Sen, minkä uros hävisi jo ketteryydessä ja voimassa, se voitti kokemuksessa ja viisaudessa.

Kolmikko jatkoi matkaa ja Ovela pysähtyi aika ajoin merkkaamaan jonkin maamerkin. Karibuja oli saapunut tänä vuonna huomattavasti tavallista vähemmän, mutta ne olivat lisääntyneet runsaasti. Jokin hyöty metsäpalosta oli ollut; kauan piilossa olleet siemenet olivat itäneet ja ruohomaat olivat vehreät ja ravinteikkaat. Vasoja oli syntynyt ja sudet olivat saanet osansa, vaikkei se kenties ollut viime vuosien kaltainen.

Joen törmää pitkin liikkuessaan vanhan alfan kuono sai uuden tuoksun. Se pysähtyi niille sijoilleen ja nosti katseensa. Tätä hajua se ei tunnistanut. Lauman alueilla oli siis tunkeilijoita. Sysimetsän lauma oli menettänyt useita jäseniä tulipaloissa, joten päällimmäisenä ollut ajatus ajaa tunkeilijat kyselemättä tiehensä vaihtui lievään uteliaisuuteen. Uros tihensi ontuvia askeliaan, ja sen jalanjäljissä seurasivat Varma ja Koski karvat pystyssä, valmiina toimimaan, miten parasta olisi.

Ei hajuaisti, eikä edes kuulo varoittanut Sumua lähestyvistä susista. Se kuitenkin vaistosi jotain, ja nousi ruovikon hatarasta turvasta seisaalleen. Niveliin sattui heti ja lihakset miltei tärisivät väsymyksestä, mutta Sumu yritti valppaassti nuuhkia ilmaa saadakseen vainun vieraista ja terästi vanhat korvansa kuulemaan mahdolliset risahdukset. Oliko Nokkonen palannut näin nopeasti, vai oliko Sumu nyt todellisessa vaarassa vieraiden susien sen huomatessa?
Tuli mitä tuli, Sumu ajatteli. Se ei antaisi minkäänlaista syytä taisteluun muttei estelisi, vaikka tulijat haluaisivat surmata sen. Nokkoselle olisi shokki löytää äitinsä kylmä ruumis, mutta Sumu tiesi tyttärellään olevan senverran järkeä että tämä osaisi sen jälkeen vältellä tätä aluetta ja muita susia siihen asti, kunnes olisi turvassa.

Sumulla ei ollut enää mitään menetettävää. Sen tytär oli kaunis ja viisastunut, ja löytäisi varmasti aikanaan kumppanin tai lauman mihin asettua. Sumu itse oli elänyt pitkän elämän sudeksi, eikä sen kummemmin pelännyt ajatusta, että sen olisi pian tehtävä tilaa nuoremmille ja palattava kiertokulkuun.

Rauhallisena ja toimivat aistit valppaina Sumu seisoi ja odotti.

"Se on tunkeilija", Varma murisi.

Kolmen suden ryhmä oli pysähtynyt etäämmälle ja Sumun nousu ruovikon seasta oli huomattu. Jo näin kauemmaksikin oli selvästi nähtävissä, että tulija oli vanha. Sen liikkeet olivat hitaat eikä se ollut osoittanut millään tapaa huomanneensa heidän tarkkaa olinpaikkaansa. Kenties se oli sokea, mutta kuulo ja hajuaisti pelasivat.

"Helppo repiä kappaleiksi", Varma jatkoi, mutta lipaisi huuliaan kun Ovela väläytti sille hampaitaan: "Minä päätän, mitä me teemme!"

Vanha uros määräsi jälkeläisensä odottamaan ja Kosken ja Varman jäädessä taakse se suuntasi ontuvat, mutta varmat askelensa kohti vanhaa sutta. Tuoksu kertoi sen olevan narttu. Vanhalla sudella ei ollut kovinkaan suurta annettavaa laumalle, mutta eipä Ovela toisaalta nähnyt toisessa uhkaakaan. Se olisi saanut nartun kaadettua ja surmattua koska tahansa, vaikka ontui itsekin ja oli pitkän iän kalvama. Se ei nähnyt tarvetta uhata narttua yhtään sen enempää, kuin oli pakko.

"Sinä olet eksynyt vieraalle reviirille", uros totesi, jahka askelet olivat vieneet sen lähelle Sumua. Se pysähtyi muutaman sudenmitan päähän ja haisteli ilmaa. Karvat olivat pörhöllään ja häntä pystyssä, mutta tavallisuudesta poiketen uros ei nähnyt tarvetta murista tai väläytellä hampaitaan. Narttu tuskin uhmaisi sitä, jos se käskisi tämän häipyä.

Viimein Sumu kuuli toisen suden askeleet. Hyvin varmasti ne kuuluvasta ontumisesta huolimatta askelsivat Sumua kohti, ja se kääntyi tulijaa kohti saadakseen tästä hajun. Samalla se laski häntänsä jalkojen väliin, miltei vatsaan kiinni ja laskeutui huuliaan ja kuonoaan reilusti nuollen maate pää painuksissa. Tulijan se tunnisti hajusta urokseksi, Sumua itseään nuoremmaksi ja voimissaan yhä olevaksi. Sumu odotti mitä tapahtuisi, kävisikö tulija suoraan kiinni kurkkuun vai lähestyisikö rauhallisemmin.

Sumu värähti hennosti helpotuksesta uroksen todetessa sen olevan vieraalla reviirillä. Väkivaltaa ei tarvinnut toistaiseksi odottaa.

"Tiedän sen, ja olen pahoillani", Sumu vikisi rauhallisena. "Olemme tyttäreni kanssa lähinnä läpikulkumatkalla." Totta se oli, ainakin Sumun puolesta. Se halusi päästä nyt vain rauhalliseen paikkaan. Olemaan olemassa, sen hetken minkä se vielä toivoi omansa olevan. Tässä ei sitä voinut tehdä.

"Emme halua pahaa laumallenne, emmekä voisi mitään tehdäkään. Tyttäreni odottaa pentuja ja minä olen hyvin vanha, kuten näet. Me olemme mitättömiä voimassa." Sumu mietti, kuinka pitkälle joutuisi kulkemaan päästäkseen pois lauman reviiriltä. Jalat saattaisivat pettää hyvin nopeasti. Mutta yritettävä oli, jos häätökäsky tulisi.


****************

Nokkonen askelsi palaneella maalla kohti paikkaa joen rannassa, mihin se oli emonsa jättänyt lepäämään. Saalista se ei ollut saanut, jänikset loikkivat ketterästi sen nenän edestä karkuun ja kanalinnut pyrähtivät tulipalon jälkeen reheväksi kasvaneesta heinikosta lentoon jo matkan päästä. Raskaaksi olo oli käynyt, päivä päivältä raskaammaksi. Vatsa pyöristyi somasti, mutta haittasi saalistusta. Kurja kaksikko he olivat emonsa kanssa, kun kumpikaan ei ollut parhaimmillaan tällä hetkellä.

Melko rivakkaat askeleet seisahtuivat äkkiä, kun Nokkonen sai vainun. Joella oli vieraita susia lähellä paikkaa, jonne Sumu oli jäänyt. Nokkonen lähti uudelleen liikkeelle, nyt varovaisemmin, odottaen saavansa sudet näköpiiriinsä. Mitään epäilyttävää se ei kuullut, ei taistelun tai raatelemisen ääniä. Nokkonen toivoi ehättävänsä emonsa ennen vieraita, jotta saisi patistettua tämän liikkeelle. Ne voisivat keretä pakoon, jos Nokkonen olisi nopea....

Nokkonen huomasi olevansa myöhässä, Sudet olivat jo emon luona. Niitä oli kolme, ja yksi oli lähestynyt alistuvaa Sumua. Nälkä oli toisarvoinen tunne nyt, kun se peloissaan asettui hiljaa matalalle kauas susista ja katseli, mitä tapahtuisi. Puolustamaan Nokkonen ei äitiään kyennyt, se vain tapattaisi itsensä jos menisi väliin. Paras olisi vain paeta pahimman sattuessa - sydän palasina, mutta niin sillä itsellään olisi mahdollisuus jäädä henkiin.

"Läpikulkumatka vieraalla reviirillä on helppo tapa tapattaa itsensä", Ovela huomautti. Se katseli raihnaista sutta edessään, eikä se edelleenkään nähnyt tämän alistuvassa olemuksessa ollenkaan vaaraa. Niinpä sen ei tarvinnut ainakaan hetimmiten häätää narttua pois. Puheet tyttärestä ja pennuista saivat Ovelan nostamaan korviaan.

Sen oma lauma oli kokenut raskaita menetyksiä tulipaloissa ja kuivan kesän aikana. Lauma ei ollut enää entisensä veroinen. Tänä vuonna ei myöskään poikasia ollut siunaantunut, sillä jo toisen kerran elämässään se oli menettänyt narttunsa. Muisto sai Ovelan katseen samenemaan, mutta muulla tavalla se ei heikkouttaan näyttänyt. Se oli edelleen laumansa alfa ja sen tuli huolehtia sen jäsenistä. Roihun kanssa tai ilman sitä. Narttu oli antanut sille poikueen verran hienoa perillisiä, ja kun Ovelan aika tulisi, uros voisi kuolla tietäen, että se eli yhä jälkeläisissään. Sen veri ei sammuisi.

"Missä sinun tyttäresi on?" Ovela kysyi ja nuuhki ilmaa. Se haistoi, että tässä oli ollut toinenkin susi, mutta se ei osannut arvioida, missä se toinen nyt oli. "Mikäli hän törmää rajapartioihin, hän on vainaa. Sinun on syytä kutsua hänet tänne."

Vieraan suden sanat nostivat Sumun mieleen kauan sitten unohtuneita muistoja. Se muisti sydämensä kiihkeän hakkauksen, terävöityneet aistit jotka napsivat ympäristön tapahtumia vaistomaisesti ja mekaanisesti niin, ettei tajunta pysynyt mukana ja sen hullun riemun siitä, ettei takaa-ajanut lauma pysynyt Sumun perässä sen juostessa karkuun. Nuorena sutena se olisi ottanut muistoistaan vaarin ja kokeillut hyväksi koettua kikkaa (Sumuhan oli senkin ansiosta vielä hengissä) uudelleen. Sumu ei kuitenkaan ollut ollut nuori yli kymmeneen vuoteen, kuolemaan se pakoyritys olisi päättynyt tavalla tai toisella.

Kuolema...

Sumu ei ajatellut kuolemaa. Se oli vanha ja aiheuttanut kuolemaa ravitakseen omaa ja rakkaittensa elämää. Se oli nähnyt monen suden syntymän ja kuoleman, se tiesi kyllä, mitä edessä oli. Se tiesi, että sen ruumis ei enää kauan jaksaisi. Se tiesi, muttei välittänyt eikä asiaa ajatellut - niin kauan kuin on tässä, millään muulla ei ollut väliä. Ihmisluonto saa vanhuksen ajatukset kierimään kuolemassa niin, että kuoleman hetkellä hän on jo puoliksi rajan takana. Sumu ei tästä tiennyt, tuskin yksikään muukaan eläin - ja jos olisi tiennyt, olisi se ihmetellyt. Tässä ja nyt. Tässä ja nyt on elämä, viimeiseen hetkeen asti, muu ei merkitse mitään.

Tänäänkin Sumu oli noussut ja lähtenyt etenemään, ei ajatellen elävänsä viimeistä päiväänsä, vaan eläen, edeten tuntemansa mukaan ja seuraten pakottavaa tarvetta löytää etsimänsä. Nytkään se ei ajatellut kuolemaa, se ajatteli pakenemista, sovittelua, miten pääsisi pinteestä pois. Elämän jatkumista.
Vieras susi sai jälleen Sumun pelon nousemaan mainitessaan, että Nokkonen voisi jäädä rajapartion kynsiin. Hetken Sumu ihmetteli, miksi susi pyysi sitä kutsumaan tyttärensä tänne. Susi ei itsessään osoittanut mitään uhkaa, mutta sen sanat kylvivät pelkoa ja vaaraa, mikä oli hieman ristiriitaista. Halusiko susi sitten kunnian toisen tappamisesta rajapartion sijaan? Sumu mietti kuulemaansa. Oliko suden pyynnössä häivähdys mielenkiintoa, toivoa? Toivo heräsi Sumussakin, ja se päätti luottaa vaistoonsa ja toiseen suteen. Sumu kohottautui maasta varoen tekemästä vahingossakaan uhkauselkeitä. Jalkoihin koski kovasti, ja ruumis oli säikähdyksestä vetelä ja matkaamisesta väsynyt, mutta Sumu kokosi voimansa ja nosti kuononsa ulvontaan.

*********************************************************


Äidin tuttu ääni lävisti ilman. Nokkonen hämmentyi ja ahdistui - se ei missään nimessä olisi halunnut tulla susien luo. Äidin kutsu on kuitenkin vaativa, vaistomaisesti eläinlapsikin tietää että sitä on toteltava. Ja vaikka Nokkonen ei enää ollut pentu, pakottautui sekin tuon äänen kuullessaan ylös ja rivakkaan raviin kohti tuntematonta. Äidillä on hyvä syy kutsua minua. Lähestyessään muita se hidasti vauhtiaan ja painoi ruumistaan matalemmaksi ja häntänsä koipiensa väliin. Se suuntasi äitiään kohti pitäen katseensa tiiviisti vieraita susia tutkimassa. Vieras susi oli liian lähellä äitiä, joten Nokkonen ei uskaltautunut kovin lähelle, ilmoitti vain varovasti: "Olen tässä." Nokkonen painui puolustuskannalle maata vasten ja uhkaamatta ilmoitti irvistyksellä ja korvat luimussa, että oli peloissaan eikä halunnut itseään lähestyttävän.

Hetken aikaa näytti siltä, ettei vanha susi tottelisi. Ovela ei ollut vaatinut siltä sitä, se oli yksinkertaisesti ehdottanut. Jos se olisi halunnut ajaa kaksikon pois, se olisi tehnyt sen jo. Juuri tällä hetkellä sillä ei ollut syytä. Kun vanha susi kohotti kuononsa ulvontaan, hätkähtivät Varma ja Koski kauempana ja meinasivat tulla lähemmäksi. Ovela paljasti niille hampaansa ja pysäytti ne. Se oli edelleen alfa, ja se hoitaisi tämän yksin. Juuri nyt se ei kaivannut nuoria ja kiivaita tielleen. Koski olisi kärkäs ajamaan tunkeilijat pois, koska se halusi osoittaa voimansa ja Varma, koska se oli nartun luonto. Kumpikin oli paikallaan tilanteessa, jossa tunkeilijat oikeasti oli ajettava pois terveyden ja lauman selviämisen varmistamiseksi.

Ovela ei kuitenkaan olettanut näistä olevan uhkaa. Pentuja kantava nuori ja elonsa ehtoolla oleva vanhus. Narttuhja kumpikin.

Kosken ulvahdus sai Ovelan kääntämään katseensa. Kauempaa ryhmää lähestyi vanhan nartun pentu. Se oli pyöreä ja haisi sille, mille kantavat nartut haisivat. Jos Roihu olisi ollut täällä, narttu olisi luultavasti pikimmiten ajanut sen tiehensä. Mutta Roihu ei ollut. Toistamiseen Ovela oli menettänyt kumppaninsa.

Se tosin tarkoitti tunkeilijan onnea. Se sai elää, koska se ei uhannut alfanartun oikeutta lisääntyä ainoana laumassa.

Kun tulija painui maata vasten ja paljasti pelokkaana hampaansa, pysyi Ovela uhkaamatta aloillaan. Sen turkki oli pörhössä ja häntä pystyssä, mutta se kunnioitti nartun valintaa eikä mennyt lähemmäksi. Nuuhkittuaan tarkasti toisen tuoksua se viimein heilautti häntäänsä: "Sinä kannat pentuja. Ne kuolevat, jos synnytät ne yksin. Emosi on liian vanha saalistamaan ruokaa pesueelle ja sinä et voi jättää pentuja yksin."

((Huh sentään, kun tekee tiukkaa saada omaa aikaa täällä. Toivottavasti ei ole kamalan sekavaa tekstiä, olen melko väsynyt - melkein kaikki energia menee työntekoon ja syömiseen, ja vapaa-aika melkein kokonaan nukkumiseen...))

Sumu heilautti häntäänsä tyttärelleen tämän ilmoitettua tulostaan. Se seisoi paikallaan tilannetta tarkastellen, nyt kuitenkin jo hyvin varmana siitä, ettei sen tai sen tyttären henkeä uhattu. Sumun olo vaihtui hiljalleen varovaisuudesta helpotuksen kautta innostukseen, jonka kuitenkin kätki sisälleen. Matka kannatti sittenkin tehdä.

Nyt Sumu toivoi vain, että Nokkonenkin ymmärtäisi tilanteen. Vieraan suden sanojen takana kuulsi lauman lämpö ja turva, mutta Sumu ei ollut varma, ymmärsikö nuori ja omapäinen tytär lukea rivien välistä. Sumu olisi halunnut auttaa tytärtään, huutaa tälle innostuneena "Tässä on tilaisuutesi, älä hukkaa sitä!" mutta hillitsi itsensä. Nokkosen täytyi ymmärtää itse, sulkea pois omapäisyytensä ja epäilyksensä vierasta kohtaan ja tajuta itse, että vieras tulisi tarjoamaan vaihtoehtoa yksinäisyydelle. Epäilys pitää suden hengissä, opportunismi taas johtaa joko kuolemaan tai loistoon, ja Nokkosen tuli oppia, kumpaan kannattaa tilanteissa turvata.

Sumu rentoutti hieman valtaisan alistuvaa olemustaan ja katsoi kohti paikkaa, jonne Nokkonen oli saapunut. Sumu toivoi Nokkosen katsovan itseään kohti ja nosti korvansa kuullakseen paremmin tämän tekemät äänet. Se nuolaisi huuliaan ja heilautti rohkaisevasti häntäänsä.

*************************************
Nokkosen jokainen solu vaati sitä kääntymään takaisin metsään. Jos äiti olisi osoittanut samoja pakoonhaluamisen merkkejä, se olisi lähtenytkin. Sensijaan Nokkonen ihmetteli, miksi Sumu oli niin rauhallinen ja tyyni.

Nokkosen sisällä kuohahti kiukunpoikanen, kun vieras susi huomautti, etteivät se ja sen äiti kykenisi ruokkimaan sen tulevia pentuja. Tottakai pystyn, se ajatteli. Äiti oli vain matkasta väsynyt, tokenisi kyllä! Nokkonen halusi lähteä heti pois tästä ahdistavasta tilanteesta. Kaksi nuorempaa sutta näyttivät epäilyttäviltä kauempana seistessään, kuin valmiina puremaan tunkeilijoilta silmät päästä. Kolmen suden johtaja voisi usuttaa ne kimppuun minä hetkenä hyvänsä. Nokkonen melkein järkyttyi, kun Sumu kääntyi sitä kohti häntäänsä heilauttaen.

Miksi äiti on noin rauhallinen? Emmekö olekaan vaarassa? Nokkonen ei luottanut vaarattomuuteen, mutta luotti äitiinsä ja päätti olla ainakin pakenematta hetkeen. Mikä koira oli haudattuna vieraan hännänheilautukseen ja sanoihin? Viimein Nokkonen vastasi vieraalle: "Osaan metsästää ja kaivaa kolon ilman puolisoakin. Äiti jaksaa metsästää kunhan on kunnossa taas!" Nokkonen ei itsekään uskonut sanojaan, mutta yritti pitää vahvaa kuvaa yllä. Sillä ei ollut muuta laumakokemusta kuin puoliso, eikä se edes osannut ajatella laumaan liittymistä. Se pelkäsi kuulostavansa avuttomalta lisätessään: "Vai onko minulla vaihtoehtoa?"