Syksyn viimeinen lehti laskeutunut.

// Silkki kera Karhunkaatajan :) //

Oli ihanan rauhallista. Taivas enteili lumen tuloa. Seinäruusu oli laskeutunut makuulleen ruskehtavaan ja värittömään maahan, kaatuneen puunrungon viereen joka loi tuulensuojaa. Maa oli täynnä ruskeasävyistä ruohoa ja vielä tummempia lehtiä. Narttu huokaisi höyrypilven ilmoille - oli pientä pakkasta. Seinäruusu oli kasvanut hieman kokoa kookkaan ja pörröisen talviturkkinsa ansiosta. Laumassa oli viimeaikoina tapahtunut paljon ja siitä oli kauvan kun viimeksi vaaleaturkki oli tavannut laumalaisiaan. Haukkan kuolema oli saanut lauman hieman hajalleen. Susia oli siellä sun täällä pitkin reviiriä eikä laumassa ollut ketään Seinäruusulle erityisen tärkeää henkilöä, jonka kanssa se voisi viettää aikaansa, nyt kun Haukkakin oli poissa.

Toinen huokaisu ja narttu laski päänsä etustensa väliin, se mietti tulevaisuutta ehkä liiankin kuumeisesti. Pian sen silmien edessä tanssahteli pumpulimaisia ja pieniä hiutaleita. '' Lunta. '' Seinäruusu lausahti ilahtuneesti ja nosti päänsä, katsellen taivaalta tulevaa lunta. Ensilumi. Se oli aina yhtä hämmästyttävän kaunista, ainakin Seinäruusun mielestä.

// Täältä me saavumme! //

Suurikokoinen susiuros oli kulkenut lauman reviirillä, etsien ja tutkien. Uros oli varmistanut rajoja, jottei kukaan ulkopuolinen eksyisi väärälle puolelle hataraa rajalinjaa. Samalla Kaataja oli etsinyt saaliseläinten reittejä, sillä vaikka tulipalosta olikin jo hyvän aikaa, vuoden päivät ja enemmänkin, sen vaikutukset näkyivät edelleen. Saaliseläimet olivat palanneet, mutta vaihtaneet kulkureittejään ja laidunnuspaikkojaan. Suden oli mukauduttava muutoksiin - niin Kaataja oli päätynyt tutkimaan, minne suurin osa eläimistä kerääntyi näin talven saapuessa suojaa hakemaan.

Nyt susi oli lähellä suurta, kaatunutta puuta, tarkoituksenaan varmistaa, ettei sen tarjoamaan suojaan ollut asettunut ketään laumatonta. Jo muutaman päin oli Kaatajan vaistot varoitelleet lumen saapumisesta, sillä ilmassa oli talven tuoksu. Susi tiesi vuosien kokemuksella, miten lähellä talvi oli - ja miten lumi sataisi pian. Tummanharmaa uros jolkotteli rauhallista vauhtia, tiedostaen vain osittain, miten lumentulo lopulta alkoi. Kaataja haukahti matalasti, kuin tervehtien lumen saapumista. Susi oli aina pitänyt lumesta, vaikkakin pohjoisessa sitä oli liiankin kanssa. Talvella elämä oli hankalampaa juuri lumen takia, mutta samalla lumi tarjosi hyviä mahdollisuuksia.

Uros haistoi toisen suden ennen kuin edes pystyi näkemään kaatuneen puunrungon takaa Seinäruusua. Tuoksu tuntui tutulta, eikä Kaataja voinut olla kiihdyttämättä vauhtiaan kiertäessään puunrungon toiselle puolen.
"Tervehdys, Seinäruusu", Kaataja haukahti tervehdyksensä häntä iloisesti heiluen. Susi pysähtyi muutaman loikan päähän, seisten tasapainoisesti, häntä hiukan selkälinjaa ylempänä heiluen. "Mikä sinut on tänne tuonut?" Uros kysäisi kohteliaasti, lempeä katse Seinäruusuun kiinnitettynä. Olipa mukava kohdata muitakin laumalaisia, joita ei tosin montaa enää tuntunut olevan. Suurimman osan ajasta kun Kaataja oli kulkenut Katalan ja Kokon kanssa, ennen kuin oli lähtenyt varmistamaan rajoja ja tutkimaan ruokailumahdollisuuksia.

Haukahdus sai Seinäruusun havahtumaan haaveistaan. Ääni oli tuttu, mutta narttu ei vielä osannut sitä yhdistää nimeen.
Kookas uros ei ollut ainoa joka piti lumesta. Seinäruusu oli pennusta asti viihtynyt lumessa peuhaten pitkiä aikoja. Vaikka talven lumet tekivät kulkemisesta hankalaa, pakkanen puri joskus turkin läpi ja saaliseläimet väheni sekä saalistus hankaloitui, niin silti se oli yksi nartun lempivuodenajoista, yhdessä kesän kanssa.

Vaaleaturkin korvat kääntyivät askeleiden suuntaan, ja pian se tunnistikin tutun hahmon, Karhunkaataja! Tuuli toi hieman myöhempää myös uroksen ominaishajun mukanaan. Seinäruusu nousi reippaasti istumaan, häntä pyyhkien maata iloisesti ja tiuhaan tahtiin. Vihdoinkin, oi, vihdoinkin tämä yksinäisyys loppuisi edes hetkeksi! Ja Kaataja tiesi varmasti missä loput laumasta oli, ja Seinäruusu pääsisi taas lauman pariin.
'' Hei, Kaataja '' reippaasti ja ilahtuneesti tervehdittiin takaisin hunajaisella äänellään. 'Karhunkaataja onkin aina ollut todella mukava...', ehdittiin ajatella mielessään ennen kuin kuultiin uroksen kysymys.
Vedettiin henkeä ja sittempä aukaistiin suunsa vastatakseen, '' Noh, pian lauman kokoontumisen jälkeen ajauduin erilleni laumasta, ja tässä sitä ollaan. '' Pudisteltiin hieman päätänsä. '' Oletko sinä nähnyt laumaa? '' nartun suupielillä käväisi pieni ja susimainen hymy tämän katsellessa Kaatajaa. Uros oli ainakin pysynyt hyvässä kunnossa, toivottavasti myös loputkin laumasta. '' Entäs mitäs itse teet täällä? ''

Kaatajan häntä heilui muutaman kerran tiuhempaan tahtiin, kun Seinäruusukin vaikutti iloiselta tästä kohtaamisesta. Uros kuunteli nartun selityksen, korvat myötätuntoisesti sivuille taittuen.
"Surullista, että sinulle kävi näin. Olen kulkenut viimeajat suurimmaksi osaksi Katalan ja Kokon kanssa", Kaataja totesi, "Mutta muu lauma tuntuu asettuneen pesille, joten sieltä suunnalta varmasti tavoitat loputkin." Kaataja mietti hetken, miten ilmaisisi täällä liikkumisensa parhaiten. Valehtelemaan ei susi ryhtyisi, mutta ilmaisumuoto olisi mietittävä hieman selkeämmäksi kuin 'kunhan vaeltelen'.

"Olen kulkenut reviirin rajoja pitkin, varmistamassa suojaa, jonka reviiri meille tarjoaa. Muutamia yksinäisiä kulkijoita on silloin tällöin löytynyt väärältä puolen rajalinjaa, mutta suurimmaksi osaksi rajoja on osattu kunnioittaa", susi jutusteli, "Samalla olen etsinyt saaliseläinten kokoontumispaikkoja talvea ajatellen. Ilokseni voin sanoa tietäväni nyt, mistä suunnalta meidän kannattaa aloittaa metsästysretkemme." Uros oli löytänyt useammankin suojaisen kolkan, jossa saaliseläinten hajut olivat olleet tuoreita ja vahvoja, merkiten sitä, että tätä aluetta käytettiin useinkin.

Kaataja oli saanut vuoden aikana hyvän kuntonsa takaisin - tulipalon jälkeen kun susi oli näyttänyt mitä huonoimmalta. Lauman vahvistumisen, uuden alfan löytymisen ja monen muun elämää helpottaneen ja tilannetta vakauttaneen asian yhdistelmä oli saanut Kaatajankin tuntemaan olonsa turvatuksi ja hyväksi, mikä näkyikin hyväntuulisuutena.

Seinäruusu toki huomasi toisen myötätuntoisen eleen, vaikka ei sitä niin voimakkaasti tulkinnut, mutta sai kumminkin pientä vihiä toisen myötätunnosta vaaleaturkkia kohtaan. '' Mutta nyt kaikki on paremmin, pääsen toivon mukaan taas pian lauman pariin. On kyllä kieltämättä tuntunut todella ikävältä tämä yksinäisyys, nyt kun Huurrekin kulkee jo omia matkojaan pitkin reviiri. '' Niin, Huurre, harjassusimainen nuorsusi joka pelkäsi omaa varjoaankin, parasta sen olisi ollut pysyä lauman kanssa taikka Seinäruusun. '' Aiotko jatkaa vielä matkaasi vai palata lauman luokse? '' Kysyttiinpä tässä välissä.
Laskeudduttiinpa pian takaisin makuulteen märkään maahan, kuunnellen korvat hörössä Karhunkaatajan selityksiä ja jutustelua.
'' No se on hyvä että joku pitää huolia rajoista, sekä muusta tärkeästä. Tuntuu että tämä lauma palautuu hitaasti tulipalojen jälkeen, vaikken kyllä tiedä toisten laumojen tiloja, mutta silti. ''

Myös Seinäruusu oli ollut tulipalojen jälkeen huonossa kunnossa. Seinäruusu oli tuolloin pelastanut Huurteen, joka oli tällöin vielä todella nuori pentu, ja ottanut sen suojaavien siipiensä alle vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta.

// ohoh, tulipa lyhyttä. Noo, sen siitä saa kun väsyneenä rupeaa vääntämään :D //

// Ei tuo lyhyt ole, hyvin saan vastattua tuohon. :) //

Kaataja kuunteli kaikessa rauhassa, istuutuen alas. Turha sitä oli seistä paikoillaan kuin mikäkin kukkoilija, kun seuralainen istui kaikessa rauhassa maassa.
"Toivon, että Huurre voi hyvin ja on pysynyt poissa rajaseuduilta, ne kun eivät yksin liikkuvalle sudelle turvallisimmat ole", Kaataja totesi ystävällisesti, joskin huolestuneisuus paistoi läpi äänestä, "Oikeastaan toivon, että kaikki voivat hyvin, vaikka ajat ovatkin olleet kovat", uros jatkoi hetken miettimisen jälkeen. Niin, olkoonkin, että talvella oli saatu lauman tilannetta vakiinnutettua, ei kesä ollut ollut helpoin mahdollinen. Kyllä, saalista oli löytynyt, muttei yhtä paljoa kuin ennen tulipaloja. Vaan ainakin lauma oli kasassa ja tulevaisuus tuntui vakiintuneen alfojen yhteistyön avulla.

Uros oli imarreltu toisen sanoista, sillä Kaatajan silmin rajojen kiertäminen kuului uroksen velvollisuuksiin laumaa kohden. Ei susi ollut ajatellut, että teki jotakin erikoista tai kehuttavaa.
"Meidän laumamme tilanne on parempi, kuin monien muiden. Menetimme alfan, mutta laumamme ei hajonnut. Sen sijaan rakensimme uuden, paremman lauman menetetyn tilalle uuden alfamme Katalan avulla. Hän ja Säde pystyvät johtamaan meidät läpi tämän talven uuteen, helpompaan huomiseen", susiuros vakuutti rauhallisesti. "Laaksossa tilanne on paljon huonompi", Kaataja totesi lopuksi. Susi oli kuullut laakson tilanteesta, eikä voinut kuin tuntea ylpeyttä siitä, miten hyvin Nuormetsän lauma oli loppujen lopuksi pärjännyt.

// Ehheh näitä kestoja taas. :D //

Päätänsä hieman pudisteltiin lopuistakin lumista ja hieraistiin etutassullaan kutiavaa kuonoaan nopeasti. '' Niin, raukka kun pelkää omaa varjoaankin joskus. '' yhdyttiin Kaatajan sanomaan ja venyteltiin hieman istualtaan työntämällä etusiaan edemmäs ja laskemalla päätään.
Kuunneltiin hiljaa ja korva tarkkana urosta. Toinen sitten osasi valita juuri oikeat sanat oikeaan aikaan, Seinäruusu ei ihmetellyt että kaikki laumassa arvostivat urosta. Katala oli toinen joka herätti kunnioitusta pitkänkin matkan päähän.
Seinäruusun ei tarvinnut enään sanoa olevansa samaa mieltä, vaan toivoi pienen nyökkäyksen sekä ystävällisen hymähdyksen ajavan samaa asiaa.
'' Tuli mieleeni että selviävätköhän laakson pienimmät laumat talvesta? Tarkoitan siis Harakansilmän ja Toivon laumoja. Tietääkseni kummassakaan ei ole paria sutta enempää. '' Puheltiin ja kallistettiin hieman päätänsä, heilauttaen samalla häntäänsä vasten toista kinttua.

Seinäruusun huolenpito muista laumoista lämmitti Kaatajan sydäntä. Olihan se hienoa, että kantoi huolta myös muiden tilanteesta, eikä aina vain miettinyt itseään. Vaikka tottahan oli sekin, että oma lauma oli muiden yläpuolella, mitä tärkeysjärjestykseen tuli.
"Olen varma, että Harakansilmän lauma on hyvissä voimissa, vaikka talvesta kova tulisikin. Harakka itse on viisas ja vakaa alfa, joka kyllä tietää, miten saada lauma selviämään parhaimmalla tavalla", Kaataja vakuutti toista rauhoitellakseen. "Ja mitä Toivoon tulee, sekin lauma on selvinnyt monesta takaiskusta. Ei yksi talvi hyvin rakennettua laumaa kaada."

Kaataja oli hetken hiljaa, ennen kuin aukaisi kitansa uudemman kerran. "Meillä ei ole mitään hätää, minä luotan alfoihimme ja tiedän, että he tekevät kaikkensa meidän hyvinvointimme eteen. Me olemme yksi vahvimmista laumoista tällä hetkellä, eikä talvesta tule meidän kannaltamme pahinta mahdollista", uros vakuutti, hälventääkseen mahdolliset huolet nartun mielestä. Mistäs sitä tiesi, miten Seinäruusu murehti oman laumansa puolesta, kun kerran uhrasi ajatuksia muillekin.

"Huurre on varmasti hyvissä voimissa, oletettavasti vain innostunut tutkimaan laajahkoa reviiriä kaikessa nuoren suden uteliaisuudessaan", Kaataja vielä totesi. "Jos satun kohtaamaan Huurteen rajoja seuraillessani, kehotan häntä suuntaamaan pesille, jotta voit itsekin nähdä, miten suureksi on jo pieni pentu kasvanut", susiuros totesi huvittuneena. Niin, Huurre oli ollut pienen pieni, kun laumaan oli liittynyt. Nyt oli paha puhua enää pennusta, sillä niin nopeasti oli aika kulunut.