Syksyn reissailija

// Eli Naar tänne Säteen kanssa. :) Vuodenaikana syksy? //

Oranssinkirjavat lehdet pöllähtelivät ilmaan kookkaan mustan uroksen rynnätessä eteenpäin. Se oli iloa täynnä ja tällä hetkellä sillä ei ollut selvää päämäärää, muuta kuin se vain tutkiskeli uuden laumansa reviirin rajoja ja lähimaita. Uros oli vielä nuori ja siksi se teki äkkinäisiä syöksyjä eteenpäin ja kaarsikin yllättävästi oikealle. Lopulta kun Korpinkutka oli tuhlannut hieman energiaansa, se rauhoittui ja keskittyi enemmän ympäristöönsä. Musta uros kuunteli syksyn kirjoman metsän ääniä, korvat päässä pyörien. Uroksen kuonoon leijui viileän tuulen tuomia tuoksuja. Korpinkutka nautti olostaan. Se kohotti päätään tuulta vasten, tyytyväisenä. Musta uros ummisti silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne pian. Se päätti että nyt olisi aika tutkia rajoja eikä vain sählätä jotain. Niissä mietteissä uros lähti tassuttelemaan puiden lomassa. Sen häntä heilahteli tiheään tahtiin puolelta toiselle, ja mustat silmät tutkivat ympäristöä tarkkaavaisina. Korpinkutkasta huokui hyvän tuulisuus ja itsevarmuus sen suunnatessa yhä eteenpäin.

((Juu. :D))

Lehtien peittämä maa oli viileä ja pehmeä anturoiden alla. Metsän väriskaalaan kuului iloinen kullankeltainen ja lämmin punaoranssi, mutta vaikutelma oli harhaanjohtava: hyytävä tuuli muistutti, että talvi teki tuloaan.
Mustavalkoisten koivujen lomitse kulki reviirin rajoille vievä polku. Reitti oli Säteelle entuudestaan tuttu, eikä se vaivautunut nuuskimaan ympäristöään kovin huolellisesti. Se oli palannut tänne muutamia kertoja Karhunkaatajan lähdön jälkeen. Solan suunnasta tulevilla poluilla ei kuitenkaan ollut jälkiä, eikä tuulikaan kuljettanut tuttua tuoksua.
Alfa jatkoi matkaansa pohjoiseen. Vuoret Sysimetsän ja Nuormetsän välissä olivat toistaiseksi Ei-kenenkään-maata, ja Säteen puolesta näin saisi olla jatkossakin.
Rajoilla alfa epäröi. Eihän se tiennyt, mitä odottaa. Uteliaisuus sai sen kuitenkin jatkamaan eteenpäin. Sädehän oli aikuinen susi, vieläpä elämänsä kunnossa ja lähellä omia maitaan. Sitä paitsi se oli puolueeton laumattomien alueella. Alfalla ei ollut mitään syytä haastaa ketään, eikä kenelläkään ollut mitään syytä haastaa sitä.
Siis jos oletettiin, että kaistale ei kuulunut kenellekään.

Korpinkutka oli jo päässyt rajoille asti ja lähti seuraamaan niitä eteenpäin. Se haisteli laumansa hajumerkintöjä ja päivitteli samalla päänsä sisällä olevaa karttaa laumansa reviiristä. Nuori uros merkkaili rajoille aina välillä itsekkin, tosin se ei näyhnyt syytä merkkailla moneen kohtaan. Eihän se ollut tänne hajuja vahvistamaan tullut, vaan se oli tullut tutkimaan luontoa täällä ja niin se aikoi tehdäkkin. Se siis suunnisti reippaasti eteenpäin. Uros oli täynnä intoa ja itsevarmuutta, tietäessään, että se oli omalla reviirillään, joten se jatkoi matkaansa aina vain eteenpäin. Musta uros kuunteli luontoa sivukorvalla koko ajan, mutta eniten se suunnisti nyt vain kuononsa avulla.

Uros oli nyt pysähtynyt, se kohotti mustaa päätään ja kuunteli. Se ei kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta tutkaillessaan maisemaa tarkemmin Korpinkutka huomasi merkkejä siitä, ettei se ollutkaan enää oman laumansa raja alueilla. Se haisteli tuulen tuomia tuoksuja, muttei voinut tietää mitä edessä päin oli, koska tuuli puhalsi uroksen takaa, sen oman lauman alueilta päin. Uros harkitsi jo kääntyvänsä takaisin ja seuraavansa laumansa rajoja solalle päin. Uroksen itsevarmuus ei ollut enää aivan samalla tasolla kuin aijemmin, sillä se ei ollut enää laumansa alueilla eikä se siis tuntenut oloaan aivan yhtä turvalliseksi. Hetken pohdinnan jälkeen uros kuitenkin jatkoi matkaansa eteenpäin, täytyisihän sen kuitenkin joskus saada tietää, mitä rajojen tällä puolen oli. Ja sitä paitsi Uros ajatteli, eihän se menisi toisten alueille, se vain pistäytyisi nopealla visiitillä Ei-kenenkään-mailla. Uros oli vielä vuoristoissa, joten napakka tuuli pöllytti uroksen lyhyttä mustaa karvaa ankarasti. Korpinkutkaa harmitti että tuuli puhalsi sen takaa, mutta eihän sille voinut mitään tehdä. Uros laski mustan päänsä alas ja suuntasi askelluksensa eteenpäin, haistellen maassa olevia hajuja. Se ei voinut arvatakkaan, kuinka lähellä sen edessä saattoi toinen susi olla.

Tuuli kääntyi ja puuska läjäytti Säteen naamalle tuoksun, joka sen olisi pitänyt huomata jo aikoja sitten: susi. Vieras ei varmaan ollut vielä huomannut Sädettä. Se olisi voinut vielä kääntyä takaisin - jos se olisi halunnut.
Alfa näki kauempana vuorilla haistamansa lajitoverin. Toinen oli hieman sitä itseään kookkaampi, mustanpuhuva susi. Ehkä uros koon perusteella.
Vieraan fyysinen ylivoima sai Säteen varautuneeksi, ja sen karvat pörhistyivät omia aikojaan. Miksi se ei erottanut toisen silmiä? Jäykin askelin ja epäluulo silmissään narttu lähestyi toista. Vaikka se näyttikin valppautensa avoimesti, pelon merkkejä ei ollut havaittavissa yhdessäkään karvassa.
"Hei", susi sanoi värittömällä äänellä. Se tarkkaili toista, koetti päätellä, miten tuon kanssa tulisi menetellä. Se itse piti yllä rauhanomaisia eleitä. Säde inhosi konflikteja. Varsinkin isojen, tuntemattomien urosten suhteen. Varsinkin vieraalla maalla.

Korpinkutka jatkoi matkaansa rauhallisesti tassutellen. Se kuunteli luontoatarkasti ja piti ylvään olemuksensa kasassa. Yht´äkkiä uros jähmettyi. Se näki toisen suden, joka tuijotti suoraan urosta. Korpinkutka ei ollut huomannut toisen läheisyyttä ajoissa ja nyt se ei voisi enää perääntyä. Niimpä Korpinkutka lähti askeltamaan toisen suuntaan reippaasti, mutta varuillaan. Lähestyessään toista, mustan uroksen aivot kävivät täyttä tahtia, Korpinkutka arvio toisen nopeasti: Vieras oli Korpinkutkaa pienempi, eikä näin ollen herättänyt pelkoa. Lähestyvä lajitoveri oli myös varuillaan, muttei vaikuttanut pelokkaalta. Valeahko susi saattoi olla uros tai narttu, Korpinkutka ei ollut aivan varma. Vieras vaikutti itsevarmalta, joka sai kookkaan uroksen astelemaan toisen luo hieman tahdikkaammin.

Korpinkutkan korvat olivat eteenpäin suunnatut ja silmät tarkkailivat vieraan jokaista liikettä varuillaan. Huomattuaan toisen valppauden ja epäluulon uros rauhoittui. Vaikka vieras, jonka Korpinkutka oletti nyt olevan narttu, vaikutti varmalta ja kykenevältä se oli myös selvästi varautunut eikä itse osoittanut kiivauden merkkejä. Korpinkutka rentoutti lihaksensa ja seisahtui jonkin matkan päähän vaaleasta nartusta. Korpinkutka aisti, ettei narttu halunnut tapella eikä itsekkään nähnyt syytä mihinkään sellaiseen. Hehän olivat molemmat valtaamattomalla alueella. Niimpä uros vastasi nartun tervehdykseen "Hei" ja asettui sitten istumaan tehden vielä viimeisillä eleillään selväksi, ettei uros uhannut toista. Koska toinen oli valpas ja varautunut ei Korpinkutka uskonut sen tekevän mitään typerää, mutta piti tätä silti varmuuden vuoksi silmällä. "Kuka olet ja mitä teet täällä päin?" Korpinkutka kysäisi leppoisaan sävyyn. Välillä Korpinkutkaa niin ärsytti, että se oli tavallista kookkaampi, sillä sen takia kaikki olivat niin varautuneita. Eihän Korpinkutka mikään pahansisuinen tapaus ollut.

Vieras tuli Säteen luo rennonoloisena. Se ei näyttänyt hermostuneelta, lähinnä uteliaalta. Niinpä niin, kukapa nyt pelästyisi Sädettä. Nartuksi se oli iso, mutta urosten silmissä varmasti harmiton. Rehelliset, vaaleansiniset silmät ja lempeät, valkoiset kasvot tuskin herättivät pelkoa kenessäkään.
Toisen vastatessa tervehdykseen leppoisasti alfa antoi harmaan- ja ruskeankirjavan turkkinsa tasoittua. "Samaa voisin kysyä sinulta", se sanoi, mutta silmäili mustaturkkista vierasta ystävällisesti. "Nimeni on Säde. Tulen Nuormetsästä, täältä katsottuna etelästä, ja olen täällä katselemassa ympärilleni."
Säde ei tiennyt, kuinka moni tunsi sen nimeltä Nuormetsän johtosutena. Se ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä mainostaa titteliään. Sitä ajatellessaan susi alkoi ihmetellä, kenen riveihin toinen kuului. Alfa huomasi lauman hajun vieraassa, mutta ensimmäistä kertaa se ei tunnistanut sitä. Ehkä tuo edusti jotain niistä uusista, pienistä laumoista?
"Minun vuoroni", susi sanoi hymyntapainen kasvoillaan, "Kuka sinä olet ja mitä teet täällä?"

Useimmat sudet ajattelivat, että on turhaa haaskata aikaansa tuntemattomiin. Alfa oli kuitenkin vilpittömän kiinnostunut muista susista, niistäkin, jotka eivät kuuluneet sen ja Katalan laumaan. Sen mielestä kaikilta oppi jotakin. Ehkä myös tältä toiselta reissaajalta, jolla oli kummalliset silmät.

Toinen rauhoittui silmin nähden kun Korpinkutka puheli tälle. Nartun -nyt Korpinkutka oli varma että kyseessä oli narttu- puhuessa musta uros kuunteli tarkasti ja tutkaili samalla toista paremmin. Se oli oikeastaan sittenkin aika kookas, tosin narttu kun oli, niin ei silti urosta kookkaampi. Korpinkutka sai myös toisen hajun kuonoonsa ja huomasi samantien että toinen ei ollut laumaton. Ja sen narttu pian vahvistikin esittäytymällä Nuormetsäläiseksi. Musta uros kohotti katseensa ensimmäistä kertaa nartun ruumiista tämän silmiin ja yllättyi. Säteen silmät olivat vaalean siniset ja lempeät. Tällä hetkellä niistä kuvastui myös uteliaisuus.

Kun Säde oli saanut esittäytymisen loppuun ja suuntasi silmiensä katseen kiinnostuneena urokseen Korpinkutka tajusi, ettei ollut vielä esittäytynyt. Uroksen valtasi heti pieni häpeä. "Olimpas minä töykeä" Uros sanoi pahoillaan siitä että oli vaatinut saada ensin tietää toisen nimen ennen kuin esittäytyi itse. Ei ollenkaan minun tapaistani, koska viimeksi tivasin tietoja vastaan tulevalta nartulta ennen kuin oli itse esittäytynyt? Uros ajatteli. Se oli oikein herrasmiesmäinen eikä yleensä tivannut tietoja kaikilta vastaan tulevilta. "Ne harvat, jotka minut täällä tuntevat tietävät minun kantavan nimeä Korpinkutka" Uros esittäytyi kohteliaasti. Säteen toiseen kysymykseen se vastasi "Tutkin alueita laumani reviirin ulkopuolella. Vaikka enhän minä vielä kovin kauas tainnut päästä." Pian se jatkoi "Joten siis, lauma johon kuulun asustaa täällä vuorilla, ja.." Uros piti pienen tauon, mutta jatkoi heti "Omasi taitaa sijaita alempana maastossa?"

Uros oli suunnannut kysyvän katseensa Säteeseen, koska tämä narttu kiinnosti sitä kovin. Olihan Korpinkutka muitakin muihin laumoihin kuuluvia tavannut ja vielä alfojakin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun uros tutustui oman laumansa vieressä sijaitsevan lauman suteen.

Uros pahoitteli töykeyttään ja kertoi itseään kutsuttavan Korpinkutkaksi, sekä ohimennen, ettei se ollut kovin tunnettu. Säde huiskautti häntäänsä ja naurahti, sen mielestä Korpinkutka ei ollut mitenkään epäkohtelias. Päinvastoin.
Toinen aloitti kertomaan laumastaan, mutta jätti lauseensa kesken ja vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Epäilemättä se oli taitava keskustelija, mutta Säde ei voinut sivuuttaa kuulemaansa. Oliko vuorilla lauma?
"Kyllä", alfa vastasi toisen kysymykseen ja yritti lausua yhtä sulavasti: "Reviiriämme on aina suojannut solan poikki virtaava joki ja pohjoispuolta vuoret. En tiennyt, että täällä asuu ketään."
Tarkalla korvalla rivien välissä saattoi kuulla huolen, mutta Sädekin oli taitava keskustelija ja verhosi sanansa vilpittömällä uteliaisuudella. Narttu lipaisi huuliaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. "Laumasi taitaa olla joku niistä uusista?"

Korpinkutka kuunteli toista tämän vastatessa urokselle. Korpinkutkaa ihmetytti hieman, ettei toinen tiennyt vuorilla elävästä laumasta, mutta päätyi lopulta ajattelemaan, että eihän uudesta laumasta heti kaikki voineet tietoisia olla. Kun Säde sitten esitti kysymyksen uroksen laumasta tämä mietti kalasteliko narttu vain tietoja toisista laumoista, mutta se päätti silti kertoa. Olihan se parempi että muut olisivat tietoisia laumasta vuorilla kuin etteivät tietäisi siitä mitään, olihan? Koska Korpinkutka ei halunnut vaikuttaa epävarmalta tai varautuneelta se vastasi nopeasti, mutta luonnollisesti "Kyllä laumani on aika uusi."

Hetkeksi uros käänsi huomionsa luontoon ja napakkaan kylmään tuuleen, joka muistutti saapuvasta talvesta, mutta pian se jatkoi tavallista höpöttelyään "Onhan vuorilla tietysti hieman erilaista elää kuin alhaalla laaksossa, mutta on siellä hyvätkin puolensa.Tietenkään siellä ei ole yhtä hyvää suojaa kuin alhaalla, mutta sinne harvoin ilmestyy ketään ei toivottuja vieraita." Kun uros oli saanut mietteensä ilmaan, se katui heti sanojaan. Pitikö minun nyt noin epäkohteliaaksi heittäytyä? Se ajatteli. Sen ei ollut tarkoitus edes viehjatakkaan että Säde olisi ei toivottu vieras, mutta se oli asettanut sanansa väärin ja nyt se yritti parhaan taitonsa mukaan korjata tilannetta. "En tietenkään tarkoittanut että en olisi halunnut tavata sinua, sillä uusien susien tapaaminen on kyllä mukavaa ja ethän sinä edes ole laumani rajoilla." Pienen tauon jälkeen se jatkoi "Tarkoitan, että laumani reviirille ei usein ilmesty ketään joka olisi sinne vahingossa saapunut." Uros toivoi ettei kuulostanut kovin oudolta ruvetessaan selittelemään asiaa, josta Säde ei edes ollut kysynyt.

Kääntääkseen huomion pois itsestään uros kysäisi Säteeltä huolettomasti "Oletkos sinä korkea arvoinen laumassasi vai ihan tavallinen tallaaja?" Eihän uros yleensä tuollaista kysynyt, mutta ei se mitään pahaakaan asiassa nähnyt.

Korpinkutka kertoi avoimesti laumastaan ja jotenkin Säteelle tuli sellainen olo, ettei sen tarvinnut stressaantua uusista naapureistaan. Nyt se saattoi rentoutua ja keskittyä vain jutustelemaan toisen kanssa.
Kurpinkutka totesi, että vuorilla sai olla rauhassa häiriköiltä. Säde ei ollut itse pahanteossa, joten se ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että uros olisi saattanut viitata siihen. Alfa liikkui harvoin vierailla mailla ja oli jopa unohtanut hetkeksi, ettei se ollut Nuormetsässä, vaikka maisema olikin täysin erilainen.
Toinen alkoi heti paikkailemaan "kömmähdystään". Säde katseli toista iloinen pilke silmissään ja kieli pitkällä, häntä heilahdellen huvittuneesti. "Älä huoli, en minä niin luullutkaan", narttu sanoi ja nauru tihkui sen sanoista. Korpinkutka taisi olla varsinainen herrasmies. "Sinä olet niin ystävällinen, että minä tunnen itseni moukaksi", Säde sanoi naurahtaen taas ja tarkaten urosta lempeästi. Se ei ollut varmaan koskaan tavannut ketään, joka valitsi sanansa yhtä hienostuneesti. Tavallaan se oli imartelevaa, mutta Korpinkutka oli varmaan samanlainen kaikille.

Uros kysäisi Säteen asemasta, epäilemättä vaihtaakseen puheenaihetta. Säde ei takertunut asiaan ja katseli alas, tuttujen puiden suuntaan vastatessaan. "Kannan alfanartun titteliä, mutta mielestäni olen yhtä arvokas kuin muutkin laumani jäsenet", susi sanoi vilkuillen vielä hetken Nuormetsään päin, kunnes kääntyi taas Korpinkutkan puoleen. Se kettuili, mutta se oli hyväntahtoista kettuilua: "Entäs te, hyvä herra?"

Uros kuunteli narttua, kun tämä vastasi Korpinkutkalle ja helpottui siitä ettei toinen ollut loukkaantunut uroksen mietteistä. Urosta hieman harmitti ja ihmetytti sen omat kömmähdykset. Yleensä Korpinkutka oli luonnollinen jutustelija, mutta tämän nartun seurassa se tunsi tekevänsä monia "virheitä" puhuessaan. Mutta onneksi narttua ei haitannut uroksen sanomat asiat, joten Korpinkutka rauhoittui ja tajusi oitis pitävänsä tästä nartusta. Säde vaikutti rauhalliselta, ystävälliseltä, mutta silti päättäväiseltä. Kun Säde otti puheeksi uroksen ystävällisyyden, tämä heilautti häntäänsä innostuneesti ja vastasi nartulle iloisena "Vai muka moukka... Sinä et tosiaankaan ole mikään moukka. Sinä olet varsin mukava." Samalla uros heitti narttuun iloisen silmäyksen, tummilla silmillään.

Kun Säde vastasi uroksen viimeisimpään kysymykseen korpinkutka katsoi narttua taas kiinnostuneena. Säde ei selvästikkään mainostanut arvoansa, vaan sen sijaan sanoi että kaikki laumalaiset olivat hänelle yhtä tärkeitä. "No mutta toki sinä pidät huolta laumastasi, joten olet varmasti arvokkaampi heidän silmissään"

"Hyvä herra? Milloinkas minusta sellainen tuli?" Uros vastasi nartulle viekkaasti heittäen hassunkurisen iloa tavoittelevan katseensa narttuun. "Ihan tavallinen laumalainenhan minä." Uros jatkoi odottamatta vastausta.

Vaikka Korpinkutka oli lähtenyt reissulleen vain tutkimaan rajoja ja muita alueita se oli kai silti salaa toivonut että tapaisi jonkun sillä nyt kun se vietti aikaansa tämän nartun seurassa se oli tyytyväinen ja onnellinen että oli tullut tänne.