Nuolaise ennen kuin tipahtaa -Loppu

//Silkki & Kaataja! Laitoin tämän nyt vähän tylsästi rajamaille. Ajankohtana syksy, alkutalvi? //

Musta turkki erottui hyvin varsin tasaisesta maastosta, vaikka päivä oli muuttumassa iltaan. Tämä ei haitannut sutta ollenkaan. Nuori herra Hurme kun oli hieman turhankin nokkava ja kärkäs. Laumattomien maa oli niin säälittävä, ettei siellä mikään riista viihtynyt. Kuitenkin uros viihtyi mielummin laumattomana. Nyt susi oli ajautunut nuormetsän lauman rajoille saalista kärkkymään. Olisihan laumattomien alueilla jonkin verran jyrsijöitä, mutta mustaturkki haki myös mahdollisia kärhämiä. Kaikesta huolimatta susi on laumaeläin ja se kaipasi jonkinlaista kontaktia lajitovereihin, vaikka se ei sitä tajunnut saati edes olisi halunnut myöntää.
Nyt kyseinen hukka nuuhki ilmaa, haistaen hyvin rajat, mutta oli kuin niitä ei olisikaan. Se asteli hyvinkin tietoisena hyvin lähellä rajoja tai jopa niiden sisäpuolella. Ainahan rajat olivat häilyväisiä. Sitä voisi pitää myös hyvänä tekosyynä, mikäli joku tulisisi vikisemään tai aukomaan muuten vain päätään. Mustaturkki nosti jalkaansa pensaikon kohdalla ilman huolen häivää, tai ainakin se vaikutti siltä jos joku ulkopuolinen näkisi. Todellisuudessa Hurme tarkkaili hyvinkin tarkasti ympäristöään. Vaikka se oli nokkava, se ei ollut tyhmä. Jos joku hermostuisi ja hyökkäisisi ensinäkemältä, se näkisi tai vähintäänkin aistisi sen muilla aisteillaan. Se ei aikoisi tämän takia sentään henkeään heittää.

// Alkutalvi kuulostaa varsin hyvältä x) //

Kaataja oli kulkenut rajoja pitkin jo hyvän aikaa, seurannut joenvartta aina Solalle asti, ennen kuin kiertänyt sisemmän reviirin kautta takaisin nurmitasangoille. Uudemman kerran oli suuri uros jatkanut matkaansa, vahvistaen rajoja ja kertoen kaikille tällä yksinkertaisella tavalla, ettei Nuormetsän alueille ollut tulemista. Lauma asui täällä, eikä tämä ollut laumattomille vapaata maata. Uros oli myös seurannut saaliseläinten reittejä, pysyäkseen selvillä parhaista metsästyspaikoista laumaansa ajatellen.

Jo hetken aikaa Kaataja oli ollut haistavinaan toisen suden läsnäolon, mutta tuuli ei kantanut hajua suoraan susiurosta kohti, eikä Kaataja voinut olla varma. Epäluuloisena susi oli kuitenkin suunnannut hajua kohti, sillä parempi varmistaa kuin jättäytyä epävarmuuden virran vietäväksi. Tummanharmaa uros jolkotteli reipasta vauhtia pitkän joskin hiukan kömpelönoloisen askelluksensa suomin voimin. Hajun voimistuessa Kaataja oli paitsi varma toisen suden läsnäolosta, myös siitä, ettei kyseinen lajitoveri ollut Nuormetsäläinen.

Nähdessään mustaturkkisen Hurmeen, suden häntä nousi korkealle selkälinjan yläpuolelle ja tuuhea turkki pörhistyi kevyesti. Kaataja ei pitänyt siitä, miten lähellä rajoja - tai jopa niiden sisäpuolella - Hurme oli. Tänne eivät laumattomat kuuluneet. Piste.

"Mitä teet täällä?" Kaataja kysyi voittaakseen hiukan aikaa. Susi pysähtyi muutaman loikan päähän, seisten tasapainoisesti kaikilla neljällä tassullaan, häntä korkealla ja ryhti hyvänä. Uros ei voinut olla varma, etteikö Hurme yrittäisi laumaan liittymistä, vaikka epäilikin sitä. Jokin toisen asenteessa tuntui huutavan 'laumaton ja ylpeä siitä'. Vaan parempi kysyä, jos toiselta urokselta vaikka löytyisi järkevä selitys rajoilla kärkkymiselle. Kaataja kyllä ajaisi rikkurit pois, muttei erityisemmin odottanut innolla tappelua. Susi oli ehkä suuri, muttei aggressiivisuuteen taipuva, jos muita vaihtoehtoja vain oli.

Hurme nuuhki raikasta ilmaa ja haistoi myös toisen suden. Se kuuli kohtuu hyvän matkan päästä ah niin tutun lausahduksen. Mitä teet täällä, mitä teet täällä, mitä teet täällä susi pilkkasi toista mielessään. Se ei näyttänyt ainakaan vielä mitään alistumisen tai epävarmuuden merkkejä. "Olen täällä ruoan takia, jos rehellisiä ollaan. Miksi muuten laumaton olisi rajoilla?" Hurme naurahti, eikä tajunnut, että jotku ihan oikeasti voisivat tällä tavoin liittyä laumaan. "Kukas sinä luulet olevasi? Olet selvästi laumalainen. Tietenkin he laittavat rajoille aina jättiläiset teidän ruokianne suojelemaan" Hurme kysyi ja totesi nyrpeänä perään. Nuori hukka oli elänyt koko elämänsä laaksossa, joten se tiesi susien nimiä ja tapahtumia, muttei ollut nähnyt niitä itse. Se katsoi "uhkaajaa" mielenkiinnolla ja odotti hetken.
Nyt sitä tosiaan ärsytti laumalaisten fiksuus. Mustaturkkisella ei olisi mitään mahdollisuuksia toista vastaan fyysisessä kamppailussa -sanallinen kamppailu olikin sitten jo aivan eri juttu. Onneksi toinen näytti raskasrakenteiselta, joten mustaturkki pääsisi luultavasti nopeasti karkuun, jos toinen hiiltyisi.
Hurme oli jännittynyt ja odotti toisen mahdollista hyökkäystä, mutta piti häntänsä suhteellisen korkealla ja korvat vieraasta kohti. Keltaiset silmät porautuivat Kaatajaan ilman pelon häivää. "Vai veikö myyrä kielesi?" Uros vielä heitti letkeästi. Se nautti tästä tilanteesta.

Toisen kärkäs vastaus kertoi selvästi, ettei tänne tultu liittymisaikein. Kaataja ei pitänyt lainkaan siitä, miten vähäpätöisesti toinen puheli ruuasta. Se oli lauman ruokaa, kun tällä alueella vaelsi, ei jonkun kiivassuisen laumattoman vatsantäytettä.
"Näin arvelinkin", Kaataja murahti vastaukseksi. "Senpä takia suosittelen, että palaat takaisin laumattomien alueille, sillä reviirillä ei ole sinulle mitään muuta kuin varma kuolema", uros jatkoi rauhallisella äänellä. Toisen vaatiessa selvitystä sille, kuka Kaataja oli, uros pörhisti turkkiaan entisestään, saaden korkeuteensa vielä muutaman sentin lisää.
"Sinulla ei ole mahdollisuutta vaatia mitään", susiuros lausahti liki huvittuneena. Oli tässäkin taas yksi laumaton - selkeästi alakynnessä, mutta vielä kehtasi vaatia Kaatajalta jotakin. Naurettavaa, suorastaan typerää. Kaataja ei voinut olla huvittumatta jättiläinen-nimityksestä, olihan mokomaa saanut useastikin kuunnella pitkän elämänsä aikana.

"Minä en ole ainoa, joka turvaa laumaamme", Kaataja totesi huolettomasti, antaen toisen tulkita sanat tahtomallaan tavalla. Tärkein viesti taisi kuitenkin olla, ettei uros itse ollut täällä suojelemassa vain ruokaa, sillä suojeltavana oli jotakin paljon arvokkaampaa kuin jäniksen rääpäle. Nimittäin itse lauma ja jokainen susi siinä.

"Vai ei mahdollisuutta? Jo on aikoihin eletty. Laumalaiset pitävät itsensä salassa kaikelta. Sulkeutuvat niin ihanalle reviirilleen ja "suojelevat" tällöin itseään? Tietenkin aina välillä he laittavat Jätin rajoille, jotteivat saastaiset laumattomat yrittäisi vain mitään vippaskonsteja." Hurme puhui pieni pilkan sävy äänessään. Kaataja olisi Hurmeelle Jätti, niin kauan, että se kertoisi oman nimensä tai nimi selviäisi sitten muulla tavalla. Se oikeastaan sääli laumalaisia. Tuollainen sulkeutuneisuus ei sen mielestä johtanut yhtään mihinkään. Tosin, onneksi sana levisi myös laumattomien keskuudessa, vaikka lauma yritti olla kuinka sulkeutunut tahansa. "Mutta onhan se ymmärrettävää tällaisina aikoina, kun vanha alfanne Haukka menehtyi ja muut ikävät tapaukset..." Hurme härnäsi Kaatajaa osottaen, että se oikeasti tiesi asioita sen laumasta, vaikka itse laumalaiset eivät välttämättä sitä tahtoisi. Mustaturkin naamalla välähti jälleen pieni ilkikurinen irvistys. Hurme päätti leikkiä samaa leikkiä tämän "Jätin" kanssa: kerro vähän, mutta suurinosa jää pimentoon. Samalla se yritti muistella kaikkia suuriksi kuulemiaan susia, mitä laaksossa oli. Aina Vallasta Vereen. Se halusi myös kertoa, että se tietäisi toisen nimen, vaikka Jätti ei ollut paljastanut sitä.
"Noh, voinhan minäkin esittäytyä ensin, jos se helpottaa alkujännitystä tai ujoutta.... Olen Hurme, enenmmän tai vähemmän hauska tutustua. Ja te olette... Karhunkaataja, otaksun? Korjatkaa toki jos erehdyin. Laaksossa kun on niin paljon suuria, samankaltaisia susia, joten tunnistaminen on erittäin hankalaa" Se sanoi teennäisen kohteliaasti. Hurme ei ollut täysin varma, menikö arvaus oikein, mutta muita suuria susia se ei ollut kuullut olevan nuormetsän laumassa. Hontelohko susi piti yllä ryhtiään ja pientä ilkikurista irvistystä, vaikuttaen näin varmemmalta.

"Me emme salaa mitään, vaan elämme yhdessä, kuten susien kuuluukin", Kaataja totesi rauhallisesti. Uros ei antanut milliäkään periksi - häntä oli korkealla ja ryhti pysyi suorana. Jos Hurme tahtoi naljailla, tehkööt niin, Kaataja ei aikonut antaa toisen sanojen vaikuttaa millään tavoin itseensä.

Juuri, kun uros oli päätymässä siihen ratkaisuun, että Hurmeen voisi hyvinkin häätää pois, toinen aukaisi suunsa Haukasta. Suden keho on sielun peili, eikä kehonkielellä voi valehdella - hetken ajan päättäväisyys ja itsevarmuus tuntui poispyyhkäistyltä. Häntä laski hitaasti alaspäin, ennen kuin yllätetty Kaataja sai ajatuksensa kuriin. Haukka oli ollut hyvä ystävä, yksi läheisimmistä, mutta toisen kuolemasta oli jo aikaa. Kaataja suoristi uudelleen ryhtinsä, hännän kohotessa uuden päättäväisyyden voimin korkealle selkälinjan ylle. Tummanharmaa susiuros kuunteli loputkin Hurmeen puheesta, ja teki nopeasti päätöksensä. Hurme saisi oleilla vielä hetken täällä rajamailla, niin kauan kuin toisesta saisi edes pienintäkin uutisenpoikasta irti. Sen jälkeen... Niin, sen jälkeen Kaataja kyllä häätäisi röyhkeän rikkurin sinne, minne moiset kuuluivatkin.

"Voi, jos et tunnista meitä suuria susia, kuten asian ilmaisit, on tiedoissasi suuria aukkoja", Kaataja lausahti rauhallisesti, muttei edes koettanut peitellä piikkiä, jonka heitti sanoillaan. Kyllä susiuros tämän pelin osasi, vaikkei mielellään jaksanutkaan sanailla ilkeän sävyisesti. "Muutenkin tunnut olevan ajastasi jäljessä, nuorukainen", suuri uros jatkoi rauhallisesti ja liki ohjeistavasti, kuin kaitsisi pientä pentua, "Sillä Haukan kuolemasta on vuodenkierron verran. Jos mitään uudempaa ei korviisi ole kantautunut, väärien susien luokse olet eksynyt."

Hurme olisi voinut nauraa räkättää, jos olisi vain suinkin osannut. "Te elätte yhdessä pienessä piirissä pitäen omat asianne visusti itsellänne. Eikö se mielestäsi ole salailua?" Mustaturkki oli hieman pettynyt Jättiin. Se olisi luullut toisesta hieman enemmän, mutta minkäs sille mahtaa, kun laumaelämä selvästi aivopesee suden kuin suden, eikä laumalainen enään ajattele muuta kuin lauma sitä ja lauma tätä. "Voi toista raukkaa" Kärkäs susi sanoi muka säälien toista.

"Voi kuule, kyllä minä tiedän, että tästä on jo jonkin verran aikaa, mutta olen aina luullut, että alfan menehtyminen olisi iso ja raskas kokemus... Mitä luulet, onko Katala sopiva susi teitä johtamaan?" Yritti saada Kaatajan edes jotenkin hermostumaan tai levottomaksi. "Teissä laumalaisissa on siis sittenkin varjopuolia, ettekä ole niin täydellisiä mitä annatte olettaa!" Nuori hukka paasasi vähän turhan kovaan ääneen tilanne huomioon ottaen. Se itse oli menettänyt sen emon vastikään, joka oli ollut sille ohjaaja ja neuvoja, tuki ja turva, eikä Hurme ei ikinä väittäisi, etteikö se olisi helppo kokemus käydä läpi. Näitä asioita se ei ikinä sanoisi tiettenkään ääneen. "Mainehan" siltä menisi. Emon mieleen palautuminen alkoi ärsyttää sitä itseä, koska se oli itse sen aiheuttanut. Nyt se halusi purkaa ärtymyksensä lähimpään mahdolliseen kohteeseen, joka oli valitettavasti Kaataja. "Sinäkin luulet olevasi niin polleaa poikaa ettäh! Varo ettet halkea laumalaisuudestasi!" Se jatkoi räksyttämistään.

// Anteeksi miljoonasti, tulipahan jumitettua tätä peliä oikein kunnolla! Lupaan parantaa tapani. Anteeksianteeksi! //

Kaataja ei voinut uskoa korviaan kuunnellessaan toisen puhetta. Vai että laumat elivät sulkeutuneina yhteisöinä, vältellen muiden tapaamista? Ei olisi Hurme voinut pahemmin erehtyä, ja sen Kaataja aikoikin toiselle kertoa.
"Näen, ettet kuulu laumaan. Jos kuuluisit, tietäisit miten väärässä olet väittäessäsi kärkkäästi, että salailemme asioita", uros ohjeisti rauhallisesti, menettämättä malttiaan. Hitaasti saattoi kuitenkin kuulla, miten rauhallisuus säröili ärsyyntymisen tieltä. Kaatajaa alkoi tympimään toisen jatkuva naljailu ja ilkeily, eikä susi näin ollen vaivautunut peittämään ärsyyntymistään.

"Et tunne minua tai laumaani. Näin ollen et ole oikea susi sanomaan, mikä on raskas kokemus meille", susi vastasi nyt jo selkeästi ärsyyntyneenä. Äänensävystä hohkasi kylmyys, jonka Kaataja oli aiemmin peittänyt rauhallisuutensa suojiin. "Mutta kyllä, Haukan menehtyminen oli suuri isku meille kaikille, sitä en aio kiistää. Vaan elämä jatkuu, eikä kukaan voi ikuisuuksiin roikkua menneisyydessä", Kaataja sanoi suoristaen ryhtiään ja pörhistäen turkkiaan. Susi valmistautui häätämään Hurmeen kaua rajoilta, sillä toisesta ei enää tuntunut irtoavan mitään mielenkiintoista. "Toistan vielä kerran; et tunne minua saatikka laumaani, ja tuskin Katalaakaan olet tavannut. Hän on alfa, josta jokainen voi olla ylpeä", suurikokoinen uros sanoi voimakkaalla äänellä, tuijottaen pistävästi rajarikkuria.

"Kuka on väittänyt, että laumalaiset olisivat täydellisiä?" Kaataja kysyi pistävän ivallisesti, voimatta estää huvittuneisuutta kuulumasta äänestään retorisen kysymyksensä lopuksi. "Voi, kukaan ei ole täydellinen, et edes sinä, nuorukainen."

//Ei tuo mitään :) //

Juuri noin kaikki laumalaiset sanoivat. Emme me mitään salaa... Niin juuri.
"Usko tai älä, mutta minäkin olen susi ja minäkin kyllä tunne asiat niinkuin te. Vai eivätkö laumattomat voi vain ymmärtää koska heillä ei ole laumaa?" Hurme sanoi kärkkäästi takaisin. Jätti vain vaikutti olevan niin laumalainen ettei tuosta mitään muuta saisi. Hurme jatkoi nopeasti: "Me laumattomat emme siis ymmärrä. Ymmärrän jopa tämän. Oletko yllättynyt? Epäilen, ettet ole koskaan edes kuullutkaan nälästä, janosta tai kylmästä. Te laumalliset ette taas ymmärrä mitään laumattomista. Tai ne, jotka ovat joskus olleet laumattomia ovat unohtaneet kaiken ennen ihanaa laumaansa." Se sanoi ja kuunteli välillä toista.

Jätti näytti nyt jo hieman ärtyneeltä, mikä sai Hurmeen lähes kihertämään paikallaan. Se oli saanut jutustella näinkin pitkään toisen suden kanssa. Ah, mikä mukava päivä tämä olikaan. Ainoa asia, mikä tilanteessa oli puuduttavaa, oli toisen jatkuva toisto: et tunne, et tunne, et tunne blaa blaa blaa... "Selväksi tuli. Olen säälittävä laumaton joka ei tiedä mistään mitään." Hurme sanoi ja äänestä kuulsi selvästi että susi itse oli aivan toista mieltä mitä se sanoi tai elehti.

Vai ei kukaan ole täydellinen. Tuohon Hurme ei uskonut. Taitavat, ellei jopa täydelliset sudet pääsisivät korkealle, Hurme oli taitava: se oli selvinnyt hengissä yksin, mikä oli jo sen mielestä kiitettävää saavutus. Laumassa kieroillaan, jotta päästään korkealle. Sekin on taitoa. Mustaturkki ei tiennyt toisen arvoa laumassa, mutta antoi asian olla. Kerran toinen olisi vaiti, niin sitten olisi. Salailkoon asioitaan niin paljon kuin sieti. "En ole samaa mieltä."

"Laumattomat eivät osaa katsoa asioita lauman näkökulmasta, vaan monet laumalaiset tuntevat myös laumattoman elämän", uros totesi koettaen tavoitella rauhallisuuttaan. Se ei ollut helppoa, sillä hitaasti toisen ärsyttäminen alkoi käymään Kaatajan hermoille. Susi ei ollut kaikkein kiivaimpia persoonia, mutta jokin raja löytyi tummanharmaan urokseltakin. Kaikkea ei vain voinut kuunnella ärsyyntymättä.

Toisen sanat siitä, miten Kaataja ei tuntenut laumattoman karua elämää olivat viimeinen korsi.
"Erehdyt karusti, nuorukainen", susiuros totesi varoittavalla äänellä astuessaan askeleen lähemmäs. "Minä elin tässä laaksossa vuoden kierron ilman laumaa, ja tiedän hyvin, millaista se on. En tuntenut kylmää tai nälkää, miksi olisinkaan? Jokainen susi, joka osaa pitää huolta itsestään, selviää täällä ilman moisia ongelmia", Kaataja sanoi. "Laaksossa on ruokaa ja suojaa riittämiin. Jos et selviä täällä yksin, et selviä missään."

"Minä elin vuosia kaukana pohjoisessa, ikuisen lumen alueilla. Kun olet nähnyt kotiseutuni ja elänyt yhden talven siellä, kuuntelen ilomielin näkemyksesi elämän vaikeudesta. Vaan ennen sitä, älä käytä sanoja, joiden tarkoitusta et tunne", Kaataja liki ärähti. "Kylmä täällä ei ole kuten pohjoisessa; siellä sinun on pysyttävä liikkeessä, ellet halua jäädä ikuisesti lepopaikallesi. Pohjoisen maailma on karu; siihen verrattuna tämä laakso on paratiisi, vaikkei täälläkään elämä liian helppoa ole kenellekään."

"Mutta kerrohan, olitko täällä, kun tuli valtasi alueet? Jouduitko juoksemaan muiden tavoin pakoon lieskojen kuumuutta, kiipeämään vuorille toivoen, ettei tuli seuraisi perässä? Kävelitkö palaneiden aluieden halki, etsien ystäviäsi, tietämättä etsitkö elävää vai kuollutta?" Uros astui askeleen kerrallaan lähemmäksi, painottaen jokaista kysymystään yhdellä askeleella. "Minä olin täällä, minä koin sen lukuisten muiden tavoin."

Jos Hurme olisi ollut ihminen, se olisi juuri tuolloin ollut teini joka haukottelee ja katselee kynsiään tylsistyneenä samalla, kun vanhemmat saarnaavaat jotakin huonosta käytöksestä ja huonoista kouluarvosanoista. Nyt mustaturkkia rupesi itseäkin jo ärsyttämään vieras hukka joka oli olevinaan nii selviytyjä. "Voi kuinka niin helppo elämä minulla onkaan ollut, kun olen koko elämäni Laaksossa asunut laumattomana! Mitä tuollainen selviytyjä siitten laumassa tekee, kerran niin mahtavasti pärjäsit omillasikin? Niinpä niin, helppo se on laumallisen sanoa kuinka ruokaa ja suojaa riittää." Hurme lähes voihkaisi.

"Tietenkin olin täällä palojen aikaan! Juoksin niitä karkuun yhtälailla kuin kaikki muutkin. Olin täällä myös sen merkillisen sairauden, erityisen kylmä jakson ja kuivuuden aikaan. Ja tässä silti seison, varsin hyvässä kunnossa. Minun ei tarvitse hävetä mitään. En ymmärrä miten te pidätte itseänne valmiiksi korkeammassa arvossa, vaikka laumassanne on taatusti monta minua heikompaa lenkkiä." Se sanoi ja nosti päätään hitusen korkeammalle. Miksi laumattoman täytyi olla niin vaatimaton? Miksei laumaton voinut olla yhtä ylpeä kuin laumalainenkin? Hurme ei löytänyt itsestään yhtään syytä, miksi sen täytytisi hävetä itseään tai miksi sen pitäisi nöyristellä laumallisten edessä kuin mitkäkin kojootit. Susia nekin olivat, eivät mitään karhuja!

Selkeästi Hurmeen ajatusmaailma ei kohdannut Kaatajan omaa, mikä ei normaalissa tilanteessa olisi haitannut lainkaan. Uroksen tunnusomainen rauhallisuus oli kuitenkin menetetty jo aikoja sitten, eikä Kaatajalla oikeastaan ollut enempää hyötyä rajojen asukkaista. Parempi ajaa moinen syöpäläinen pois, eipähän tarvitsisi kuunnella toisen räksytystä kauempaa. Kaikkia ei vaan voinut auttaa - Hurme ei joko kyennyt tai halunnut ymmärtää, mitä Kaataja yritti sanoa.
"Jokainen susi, jolta löytyy edes hiukan järkeä päästään, ymmärtää, miten paljon helpompaa elämä on laumassa. Toki kaikista ylpeimmät, kuten sinä, haluavat osoittaa, että pystyvät elämään yksin. Vaan mitä sinä voitat kurjasta elämästäsi? Laumassa sinun ei tarvitsisi uhrata jokaista voimanripettäsi ruuan ja suojan etsimiseen, sillä sinulla on perhe, joka auttaa ja jota sinä autat. Jokainen voittaa laumassa", Kaataja puhui, koettaen tavoitella rauhallisuuttaan. Valitettavasti ärsyyntyminen oli nähtävissä jokaisesta eleestä, mutta eipä urosta pahemmin haitannut.

"Ylpeät kärsivät kaikista eniten", susi totesi puolihuolimattomana loppulausahduksena, ennen kuin astui lähemmäs hampaat esillä ja matala murina syvältä rintakehän uumenista kohoten. "Ja nyt - parempi, kun käännyt kannoillasi ja painut jatkamaan elämääsi ylpeytesi kanssa kaksin." Näiden sanojen saattelemana uros näykkäisi ilmaa, varoittaakseen viimeisen kerran. Mikäli Hurme ei tajuaisi koko kehonkielen välittämää viestiä, Kaataja yrittäisi napata nuorukaista niskasta, ei satuttaakseen, vaan enemmänkin vahvistaakseen alistavaa viestiään.

Ylpeät kärsivät kaikista eniten. Tuo yksi typerä lause jäi kummittelemaan enemmän kuin mitään mitä Kaataja oli sanonut siihen mennessä. Se, että se jäi kummittelemaan mustaturkin päähän sai siltä veren lähes kiehumaan. Kuka tuo oli olevinaan kun siinä niin saarnasi ja komensi?! Tunne ei ollut uutta Hurmeelle, mutta kyllä otti niin hermon päälle! Joka ei sinänsä ollut mikään uusi juttu myöskään. Hurme päätti, että sehän ei liikkuisi.
Mieli muuttui kuitenkin varsin nopeasti, kun se tunsi toisen hampaat niskassaan. Tämä aiheutti sen reaktion, että nuori rääväsuu alkoi hyökkäilemään ja rähisemään mielipuolen lailla hampaat irvessä ja yritti rimpuilla mistään muusta välittämttä. Rimpuilusta mahdolliset seuraukset eivät kiinnostaneet. NämäKÄÄN eivät valitettavasti olleet vieraita tilanteita nuorelle hukalle. Hyvin monella (ts. jokaisella) meni kärsivällisyys sen kanssa. Yleensä tässä vaiheessa Hurmeen henkiriepu oli vaakalaudalla ja nyt se rähisi ja murisi ja rimpuili rehellisesti henkensä edestä. Jos joku kävi kiinni, niin ei-kovin-vahvan suden ei auttanut muu, varsinkin nyt kun itse Jätti oli käynyt siihen kiinni. Tai niin ainakin Hurme luuli.

Jos toinen ei päästäisi irti, uros jatkaisi armotonta räpistelyä ja rähinäänsä.
Jos toinen taas päästäisi irti tai Hurme pääsisi itse rimpuiltua karkuun, se ottaisi ritolat ja juoksisi karkuun enempää epäröimättä. Sen henki olisi aivan liian arvokas tuollaisen kirppukasan vietäväksi. "Tukehdu sinä karibun paskaan!" Hurme vielä huutaisi samalla kun juoksisi pois niin lujaa kuin pääsisi.

// En voinut kuin nauraa. Hurme on loistotyyppi! xD //

Toinen ei selkeästikään ollut niitä välkyimpiä tapauksia, vaikka sanailla osasikin. Kaataja nappasi pitävän otteen toisen niskasta, rikkomatta ihoa kuitenkaan hampaillaan. Mitä sitä turhaan satuttamaan ja aiheuttamaan vammoja, jotka myöhemmin voisivat maksaa Hurmeelle sen arvokkaan ylpeän elämän. Kaatajan etujen mukaista oli vain saada toinen pois rajoilta, jotta uhka laumaa kohtaan hälvenisi. Kaikki muu olisi vain henkilökohtaista koston hakemista, mikä ei kuulunut Kaatajan luonteeseen sitten lainkaan.

Hurme rimpuili kuin mikäkin sekopää, ja välttääkseen turhat vammat, joita itse kullekin voisi moisesta rimpuilusta syntyä, Kaataja päästi suosiolla irti. Tukko turkkia tuntui jäävän hampaiden väliin, mutta mitäpä pienistä. Hurme ilmeisesti tajusi, ettei sen etuja ajaisi tänne jääminen, sillä toinen kiepahti varsin vauhdikkaasti ympäri ja säntäsi pois, huutaen viimeisen loukkauksensa ilmoille. Kaataja katsoi lajitoverinsa perään, ja hetken paikallaan oleilun jälkeen lähti rauhallisesti seuraamaan toista. Parempi varmistaa, ettei mokoma rääväsuu tekisi täyskäännöstä ja yrittäisi uudemman kerran tunkea reviirille. Siihen ei Kaataja uskonut, ei toinen niin typerältä tuntunut, mutta parempi vara kuin vahinko.

//Et usko kuinka ite tunnen suurta sympatiaa Kaatajaa kohtaan. Raukka joutui häätämään juuri tätä tapausta. :''D //

Hurme tunsi voitonriemua, kun se tunsi hampaiden irotavan niskastaan. Jälleen Hurme pääsi karkuun! Uros olisi hihitellys jos olisi osannut. Harmi vain, ettei Hurme tiennyt koko totuutta sen paosta. Eikä rääväsuu saanut nauttia ilon hetkistä kovinkaan pitkään.
"Voi perhana! Se seuraa!" Hurme älähti heti ensimmäisenä puoliääneen, kun se tajusi, ettei Jätti antaisikaan niin helpolla periksi. Nyt se ei voisi jäädä paikalleen, mikä vastaisi karhun luolaan astelua. "Et pääse viimeistelemään hommiasi! Häivy jo senkin Kirppukasa!" Mustaturkki ärisi juostessaan. Toisaalta, ehkä sitä pidettiin todellisena uhkana ja siksi sitä seurattiin. Ajatus kuulosti paljon mukavammalta, eikä juokseminenkaan nyt vähissä määrin pahaa teksisi. "Tiedän että olen uhka rajoillenne! Ärsyttääkö?" Hurme vielä heitti ja toivoi, että toinen sekä kuuli että ärsyyntyisi. Hurme oli varma ettei Kaataja haluaisi kauas rajoilta. Mustaturkki oikeastaan nautti tästä tilanteesta: Laumalainen tuhlasi voimiaan noinkin paljon Sen karkoittamiseksi näin kauas rajoilta. Hädässä optimistisuus tunnetaan... Hurme ei muistanut ketään joka uhrautuisi noin intohimolla rajarikkurin karkoittamiseen. Hurme painoi tämän visusti muistiinsa.
Mustaturkki jatkaisi juoksemista kieli poskella, sillä pysähtyä se ei aukonut.

Kaataja juoksi toisen perässä, muttei edes yrittänyt kiriä toista kiinni. Mitähän tarkoitusta sekin palvelisi? Parempi vain seurata kauempaa, ettei toinen tekisi käännöstä ja tunkeutuisi uudemman kerran syömään lauman saaliita. Uroksen suuresta koosta oli hyötyä myös tässä asiassa, sillä pitkällä askelluksella juostessaan ei Kaatajan tarvinnut kuluttaa turhaan voimia. Sitä paitsi, uros oli aina ollut ylpeä kestävyydestään, ja tällä vauhdilla voisi Kaataja jatkaa pitkänkin aikaa.

Vaan toisaalta, ei Hurmeesta niin paljon harmia ollut, yksi susi ei pitkälle pötkisi reviirilläkään. Hitaasti Kaataja alkoi hidastamaan vauhtiaan, antaen tarkoituksella sen kuvan, ettei mukamas jaksaisi juosta pidemmälle. Jos toinen lankeaisi tähän ansaan, saattaisi se hyvinkin palata muutaman tunnin kuluessa uudelleen reviirille, vaan Kaataja olisikin sitä vastassa. Pysähdyttyään uros jäi odottamaan hetkeksi, ennen kuin ulvahduksen saattelemana kääntyi ympäri ja lähti palaaamaan reviirilleen. Susiuros oli kuullut toisen sylkemät loukkaukset, mutta päättänyt vakaasti, ettei enää alentuisi vastaamaan rääväsuulle. Kun ei kerrasta oppinut, niin turha sitä oli mennä toistamaan. Kyllä elämä vielä opettaisi.

// Peli taitaapi olla aika lailla tässä? :) Kiitokset varsin nauruhermoja hivelevästä pelistä! //

Hurme vilkaisi taakseen ja näki Jätin pienenä pisteenä. Voitonriemu valtasi jälleen ja tällä kertaa pitemmäksi aikaa mustaturkin ja nyt se uskaltautui seisahtua. Oli siinäkin rajavartija! Raukka väsähti jo parin suden mitan jälkeen. Se katsoi reviiriä takanaan ja päätti että joskus se vielä tulisi takaisin. Ei tänään, mutta jossakin välissä. Tämän lauman kanssa oli ollut tähän mennessä ehdottomasti hauskinta, vaikka vähän nyt jotakin uhoamista ja kuritusta muka yritettiin. Ylpeänä päivän saldosta Hurme kiiruhti omalle pienelle pesälleen. Se ei ehkä vähään aikaan vilkuilisi rajoja, mutta oli olemassa myös susia rajojen ulkopuolella, vaikka Jätti olisi kuinka eri mieltä!

//Joo kiitos hauskasta pelistä. xD //