Täysikuun aika

// Tänne siis lintupien ja Mustarastas :) Otsikko on taas harvinaisen laadukas... //

Aurinko oli laskenut jo muutamaa tuntia aiemmin, jättäen jäljelle vain hitaasti kohoavan kalpean täysikuun loisteen ja tähtiverhon. Karhunkaatajaksi kutsuttu, suuri ja tumma susiuros oli vaeltanut laumansa reviiriltä itään päin, jatkaen matkaansa pitkälle rajojen ulkopuolelle. Karibulaumat olivat vaeltaneet täällä, sen metsästysryhmän johtaja saattoi kertoa täysin varmasti. Olihan muutaman yksilön laumanpoikasia nähty jo rajojenkin sisällä. Suurta laumaa ei vielä ollut näkynyt, mikä hämmästytti Kaatajaa. Joko karibut olivat kiertäneet reviirin ja jatkaneet matkaansa laaksoon, tai ne olivat yhä täällä tasangolla, lähestymässä omalla rauhallisella vauhdillaan reviiriä. Suuri susiuros halusi tietää, kummasta olisi kyse tietääkseen, minne metsästysretket kannatti suunnata.

Tummanharmaa susiuroksen rauhallinen jolkottelu vaihtui pian kömpelöön, karhumaiseen laukkaan, kun uros kiihdytti vauhtiaan tasaisella maalla. Suden olisi palattava takaisin reviirille piakkoin, olihan Kaataja jo taivaltanut ties kuinka pitkään rajojen ulkopuolella. Suuri uros kuitenkin luotti siihen, että lauma selviäisi hetken ilman rakastettua jättiläistään, mutta ei sitä liian pitkäksi aikaa ollut hyvä kadota näkyvistä. Kaataja oli susi, joka koki velvollisuudekseen tutkia karibujen reittejä, eikä mielellään lähettänyt lauman nuoria susia kauas reviiriltä. Kaataja oli jo vanha ja kokenut, eikä näin ollen tuntenut pelkoa, vaikka itsekseen liikkuikin. Susi löytäisi ruokaa ja tarvittaessa osaisi puolustaa itseään. Tietenkin nuorempiakin pitäisi totuttaa reviirin rajamaihin, mutta... Nyt ei ollut sen aika. Seuraavalle retkelle Kaataja kenties pyytäisi jonkun nuoremman suden mukaansa. Varmasti näyttämisen mahdollisuus kelpaisi nuoremmillekin. Suuri uros kuitenkin nautti itsenäisyydestään ja hetken rauhasta, jonka hiljainen tasanko tarjosi. Lauma oli mukava, se oli perhe, mutta välistä jatkuva hälinä ja tiivis yhteiselo turrutti itse kunkin.

Musta susi tutki hajamielisen oloisesti maassa olevia painaumia. Yksinäinen karibu oli maannut tässä, ja muutaman metrin päässä kulkivat kahden muun yksilön jäljet. Ne olivat jo parin päivän ikäisiä eivätkä herättäneet suurtakaan mielenkiintoa naaraassa. Sitäpaitsi, vaikka jäljet olisivat olleet tuoreet, yksinäisen suden mahdollisuudet kaataa aikuinen, suhteellisen terve karibu - no, ainoa mitä niistä pystyi sanomaan oli, ettei niitä ollut. Yhdelläkään ei edes ollut vasaa mukanaan, mikä oli hienoinen pettymys. Vasat nimittäin kiinnostivat Mustarastasta. Erityisen paljon. Ollessaan vielä laumassa hirvieläimet olivat sen pääravintoa, eivätkä ne pienet linnut ja nisäkkäät, mitä se oli viime aikoina saanut kiinni, olleet mitään verrattuna siihen. Vaikka sen mahdollisuudet löytää tarpeeksi nuori vasa, puhumattakaan onnistumisesta erottamaan vasa emästään ja vielä ehtiä tappamaan se välttäen emän sorkat ja sarvet, olivat edelleen pienet, Mustarastaan mielestä se oli erittäin kannattava riski. Mietteliäänä se nuolaisi huuliaan.

Päätettyään lähteä seuraamaan yksiä jäljistä, susi alkoi ravaamaan rennoin askelin, hiljentäen välillä tarkistamaan oikean suunnan. Kenties riistaeläin veisi sen suoraan suuremman karibulauman luo? Toisaalta, iso joukko saalista merkitsi myös muita saalistajia, kenties jopa useita. Mahdollisesti jopa toisia susia, susilaumoja. Ajatus taakse jääneestä laumasta käväisi etäisesti Rastaan mielessä, mutta karisi hyvin nopeasti kun liike sen näkökentän rajamailla sai sen keskittämään täyden huomion etäiseen hahmoon.

Äkkipysähdys. Vieras. Susi. Koko naaraan ruumis jännittyi ja sen karvat nousivat pystyyn. Sen kuono veti hieman ilmaa sisään, mutta tuulen suunta oli väärä. Se tuijotti herkeämättä juoksevaa sutta ristiriitaisten tunteiden vetäessä sitä mikä mihinkin suuntaan. Toisaalta se halusi sännätä mokoman perään, ajaa se tiehensä. Toisaalta, tämä ei ollut sen reviiri. Se oli omillaan, vailla lauman tukea, ja toinen vaikutti kookkaalta. Sen toinen korva liikkui epävarmana edestakaisin, toinen sojotti pystyssä kuunnellen pienintäkin risahdusta oudon suden suunnalta. Lopulta turhautuminen purkautui kuuluvana haukahduksena, joka varmasti kiinnittäisi juoksijan huomion. Naaras valmistautui kohtaamaan toisen, nousten varpailleen ja pyrkien näyttämään mahdollisimman vaikuttavalta. Sen häntä oli pystyssä, ainoastaan kärki vipatti hieman. Muuten se oli täysin paikoillaan, ja odotti.

Susi juoksi omalla kömpelönlaisella tavallaan, mutta minkäs teit, kun massaa ja kokoa löytyi liiankin kanssa. Uros oli täysin keskittynyt omaan reittiinsä, joka muiden silmille oli näkymätön. Susiuros tiesi, mistä aloittaisi karibujen tuoreiden jälkien etsimisen, sillä monien vuosien ajan oli Kaataja täällä taivaltanut. Susi oli oppinut riistan kulkureitit ilman suuria ponnistuksia. Joka vuosi karibut löytyivät samalta suunnalta.

Haukahdus keskeytti Kaatajan matkanteon, ja uros pysähtyikin niille sijoilleen, kääntyen katsomaan äänen suuntaan. Uroksen korvat kääntyilivät hiukan suden kuunnellessa yön ääniä tarkkaavaisesti. Tuulen mukana kantautui etäinen tuoksu toisesta sudesta, mutta näin kaukaa oli Kaatajan vaikea erottaa, oliko kyseessä laumaton vai jopa Nuormetsäläinen. Eipä jäänyt susiurokselle muuta vaihtoehtoa kuin lähestyä Mustarastasta.

Kaataja lähestyi tyypilliseen tapaansa rauhallisesti jolkotellen, häntä selkälinjan jatkeena. Jokainen pitkä askel, joka kuljetti sutta lähemmäs lajitoveriaan kuitenkin sai Kaatajan olemuksen muuttumaan itsevarmemmaksi. Häntä kohosi askel askeleelta korkeammalle, kunnes kärki osoitti taivasta kohden, eikä suuri uros tällä kertaa vaivautunut painumaan kasaan, kuten yleensä teki. Kaataja lähestyi kaikessa korkeudessaan, pörhistäen jopa tuuheaa turkkiaan hiukan. Uros ei ehkä ollut laumansa reviirillä, mutta selkeästi piti itseään oikeutettuna ja velvoitettuna käyttäytymään, kuten omistaisi koko tasangon.

“Iltaa”, Kaataja totesi matalalla äänellään, voimatta peittää lempeyttä, joka paistoi läpi äänestä. Suuri uros oli pohjimmiltaan lempeä kaikkien kaveri, joka ei aiheuttaisi ongelmia kenenkään kanssa, ellei tilanteeseen olisi muuta ratkaisua.

// Pahoittelut takkuavasta tekstistä, taas huomaa, kuinka tämä suomenkieli alkaa unohtumaan. Ehkä se tästä pelin myötä vetristyy. //

// Kyllä tuo ainankin sujuvalta näyttää, sain selvää :D //

Mustarastas kuunteli tarkkaavaisena, kun toinen susi lähti jolkottamaan sitä kohti. Toisen askellus kuulosti hiukan epätahtiselta, muttei niin paljoa että naaras olisi voinut päätellä oliko toinen kenties loukannut itsensä vai oliko kyseessä vain sen normaali tyyli juosta. Niin tai näin, se kuitenkin painoi tiedon mieleensä. Mahdollisessa kahakassa pieninkin heikkous saattoi kääntää asetelmat päälaelleen. Varsinkin, kun sen tiedot toisesta perustuivat ainoastaan etäiseen hahmoon. 'Hän liikkuu yksin.. Mahdollisesti kulkuri, sillä en ole haistanut, että tämä olisi jonkin lauman reviiriä. Lauma olisi... ongelma.' Mustarastas ei pitänyt ajatuksesta laumallisesta kilpailijoita. Varsinkaan kun se itse oli omillaan. Toisaalta lauman jäljiltä saattaisi myöhemmin kesällä löytyä ruokaa, sillä silloin ravinnosta olisi runsas tarjonta ja usein laumat tuppasivat tappamaan hieman ylimääräistä silloin kun sitä sai.

Sitten toinen olikin jo muutaman hännänmitan päässä. "Iltaa", se sanoin matalalla äänellä. Rastaan kuono värähteli kun se yritti hahmottaa kaikkea uutta tietoa, mitä se viimein sai napattuaan toisen hajun. Uroksen oman hajun lisäksi se erotti myös muita tuoksuja, toisia susia, metsää.. Laumallinen.

"Kuka olet?", se kysyi töksähtäen vaivautumatta kohteliaisuuksiin. Ylenpalttinen höpöttäminen oli pentujen hommaa, se halusi asiat selvitettyä Nyt. Sitä paitsi, yrittämällä hallita keskustelua se pystyi seuraamaan toisen reaktioita helpommin. 'Ei sitä tiedä, vaikka tämä 'lauma' olisi heikko. Silloin niistä ei ole vaivaa.''

// Hyvä niin, itseltä kun on suomenkieli pahasti hakusessa. Asun näet ulkomailla. :D //

Mustarastas ei selkeästi ollut se iloisin lajitoveri, vaikkei missään nimessä töykeinkään Kaatajan tapaamista susista. Uroksen oma veli oli törkeyden huipentuma, joten siihen verrattuna Rastas käyttäytyi varsin kohteliaasti. Suuren uroksen koko keho kieli itsevarmuudesta, jonka vuosien suoma kokemus oli tuonut. Kaataja ei pelännyt yksinäistä kulkuria, vaan seisoi tasapainoisesti neljällä jalallaan, kyyristelemättä lainkaan.

Toinen kysäisi töykeähköön ja suorasukkaiseen tapaan, kenen kanssa oli keskustelemassa. Kaatajan teki mieli vastata kysymyksellä, mutta suuri uros päätti olla aiheuttamatta enää lisää jännitettä tilanteeseen. Ehkä toinen oli vain pohjimmiltaan epävarma ja tuppasi peittämään omaa pelokkuuttaan hyökkäysvalmiudella. Jokuhan oli joskus sanonut, että hyökkäys on paras puolustus, olkoonkin ettei Kaataja henkilökohtaisesti siihen uskonut.
"Olen Karhunkaataja, Nuormetsän laumasta", tummanharmaa uros esittäytyi kohteliaasti - tai ainakin niin kohteliaasti, kuin tilanteessa ylipäätään oli mahdollista. Normaalisti esittelyyn olisi kuulunut hännänheilautus ja sivulle tuijottelu, mutta tällä kertaa Kaatajan häntä pysyi korkealla selän yläpuolella ja vihertävien silmien katse oli liimautunut Mustarastaaseen.
"Ja sinä olet?" Uros kysäisi, tavoittaen toisen tuoksun vahvana omaan kirsuunsa. "Laumaton ja ilmeisesti uusi tällä suunnalla", susihukka totesi sitten lempeähköllä äänellään, odottaen toisen joko vahvistavan tai kieltävän suden päätelmät.

// Mietinkin, kun siulla lukee Ecuador tuon paikkakunnan perässä.. Ei niin että Suomessa kauheasti olisi Santo Domingo -nimisiä paikkoja :D //

Siniharmaat silmät tuijottivat värähtämättä toista. Toisen alkaessa esitellä itseään Mustarastas otti ensin askeleen, sitten toisen, kuin hidastettuna kohti isoa urosta. Sen häntä pysähtyi osoittamaan kohtisuoraa ylöspäin, ainoastaan terävä kärki taittui aavistuksen taakse, ja se kulki karvat pörhöllä, kaula jäykkänä hiukan eteen ojennettuna. Tultuaan aivan toisen naaman eteen, että viiksikarvat miltei koskettivat, se kurottautui nuuskimaan toista lähemmin, yrittäen samalla nostaa kuonoaan toisen yläpuolelle. Toinen ei vaikuttanut uhkaavalta, muttei se myöskään tuntunut perääntyvän Mustarastaan painostuksen alla. Uroksen, Karhunkaatajan, lempeä äänensävy pidätti narttua suoranaisesti murisemasta ja näyttämästä hampaitaan, mitä se normaalisti olisi tehnyt kun toinen ei suostunut väistymään sijoiltaan. Jos toinen bluffasi, se saisi kyllä siitä selvän. Narttu ei ollut sitä tyyppiä, että se nöyristelisi jokaisen vastaantulijan kohdalla. Päinvastoin, sellainen kunnioitus oli ansaittava ja harvoista oli siihen, sen Mustarastas oli oppinut elämänsä aikana. Elämä oli jatkuvaa kilpailua ruuasta, tilasta, pelkästä olemassaolosta... Vahvimmalla oli etuoikeus kaikkeen, ja elämä oli muokannut sitä niin ettei se enää antanut milliäkään myöten mistään, mikä kuului mahdollisesti sille.

"Sinä sen sanoit", se vastasi hiljaa ja painokkaasti esitettyyn kysymykseen, jättäen nimensä tarkoituksella vielä mainitsematta. Naaras jatkoi yritystään tuijottaa toista kumoon. Se ei todellakaan ollut valmis luovuttamaan vielä. Se aikoi seuloa uroksen puolustuksen läpikotaisin heikkojen kohtien varalta kunnes toinen alistuisi tai vaihtoehtoisesti voittaisi sen.